ote novellista

Kirjoitin juuri pienen pätkän novelliani eteenpäin johon olen ..., tai no, en kerrokkaan mielipidettäni siitä. Parempi että saatte itse päättää. Tämä on siis ote novellista, missä päähenkilöni pohtii asemaansa uudessa kaupungissa. Olisin iloinen jos joku lukija kommentoisi sitä, minkälaisia mielikuvia ja tuntemuksia se herättää yms.

....
On jännittävää miten kaupunkikuva vähitellen rakentuu. Ensin opit tuntemaan yksittäisiä paikkoja, näet niistä mielessäsi kuvia, jotka tunnistat kun löydät paikalle vahingossa uudelleen. Mutta paikat ovat kartalla sekaisin, et näe niiden keskinäistä suhdetta. Viettäessäsi siellä aikaa, oppit tuntemaan kaupungin paremmin. Vähitellen näet enemmän kuin paikat, huomaat kadut jotka johtavat paikalta poispäin. Ne ovat säikeitä tai säteitä tutulta paikalta kohti tuntematonta, kohti karttasi kartoittamattomia erämaita.

Kulkiessasi näitä katuja pitkin, saatat vahingossa tai tahallaan, päätyä toiseen paikkaan jonka tunnet ennestään ja samassa karttasi saa rakenteen. Kaksi erillistää paikkaa saavat suhteen; Tämä katu yhdistää nämä kaksi paikkaa. Nämä ovat sisäisen karttasi kulmakiviä, tai paremminkin, kartan rakenteen perusosia; yhteydet paikasta A paikkaan B.

Vähitellen sumu hälvenee, näet kartalla, et vain paikkoja ja yhteyksiä, vaan kokonaisuuksia. Kartta muuttuu verkostosta kokonaisuudeksi, kuvaksi mielessäsi, jossa voit kulkea mielikuvissasi astumatta askeltakaan. Sumun häviämisen myötä myös pelko hälvenee. Kaupunki muuttuu tuntemattomasta tutuksi ja kotoisaksi, turvalliseksi. Mitä suurempi tuo tuttu alue on, sen turvallisemmalta se tuntuu. Pimeys karttasi ulkopuolella pakenee kaummeas ja pimeyden myötä katoaa tuntemattoman pelko. Alat luottaa ihmisiin, vieraisiinkin, vaikka pelkäsit heitä vain hetkeä aiemmin.
...

Niin, nyt kun luen tuon uudestaan, huomaan, että se kaipaa vielä paljon hiomista. Etenen asiasta toiseen hieman liian nopeasti, se kaipaa vielä täytettä luiden ympärille. Mutta se ei olekaan se asia mihin kaipaan kommentteja, vaan haluaisin kuulla tuon tekstin ajatuksia tuon tekstin tunnelmasta.

Hauskaa vappua!

tietoisuudesta ja ponnisteluista

Nyt olen taas innoissani asioista joita olen lukenut de Mellon kirjasta. Hän kuvailee meidän normaalia tapaa toimia; ponnistelemman saavuttaaksemme paremman elämän. Tavoittelemme onnellisuutta ja haemme rakkautta. Mutta kaikki turhaan. Ponnisteluilla me vain yritämme muuttaa sitä mitä me itse olemme, muutta itsemme joksikin toiseksi, otamme tavallaan itsellemme jonkin roolin. Voin hyvin kuvitella itseni sellaisessa roolissa; olisin sellainen joka katselee vähemmän televisioita, tai joka pitää tavaroita järjestyksessä. Mutta tämä ei kuulu luonteeseeni - se olisi teeskentelyä ja kuluttaisi kovasti energiaa. Energiaa kuluttavat ratkaisut eivät kestä pitkällä tähtäimellä. Aina tulee se yksi päivä jona on hieman liian väsynyt jaksaakseen pitää roolia yllä.

Ratkaisu on tietoisuus, ainakin de Mellon mielestä ja minä yhdyn siihen. Rakkauden tavoittelussa ei ole syytä takertua, vaan antautua rakkaudelle. Eli ei pyrkiä valloittamaan rakkautta vaan antaa rakkauden valloittaa. Samoin onnellisuutta ei saa yrittämällä, vaan lakkaamalla yrittämästä. Tämä kuulostaa metaforiselta, mutta se on täysin konkreettista. Kun tulee tietoiseksi niistä asioista jotka tekevät itsensä onnettomaksi, voi lakata välittämästä niistä. Näin ei-onnelisuus (=onnettomuus) häviää ja jäljelle jää vain onnellisuus.

lintuja

Nyt kun pääsin lintujen tunnistamisessa vauhtiin, sain tunnistettua muutamia tavallisia lintuja lisää. Viimekerran jälkeen olen tunnistanut: kyhmyjoutsenen, sinisorsan, fasaanin, kalalokin, kesykyyhkyn, västäräkin, räkättirastaan, talitiaisen ja varpusen. Olen sankari.

itselleen anteeksi antamisesta

Olen tässäkin blogissa useasti päivitellyt sitä että minä tunnen itseni niin kurjaksi kun katselen televisiota paljon enemmän kuin mitä omassa "ideaali maailmassani" tekisin. Minusta olisi sopivaa jos katselisi jonkun elokuvan aina silloin tällöin, ehkä jotain kevyttä viihdettä kun on väsynyt ja dokumentäärejä sopivina hetkinä. Minulla on ollut sellainen tunne että tämän kautta olisi onnellisempi.

Nyt lukiessani de Mellon kirjaa tajusin sen; onnellisuus on jo olemassa, mutta olen vain niin keskittynyt riutumaan oman käyttäytymiseni vuoksi että se hämärtää olemassaolevan onnellisuuden. Eli minun ei pidä takertua siihen yksityiskohtaan että katselen hieman enemmän televisiota kun täydellisessä maailmassa, vaan olla silti onnellinen. Koska oikeasti, televisionkatselu on vain yksityiskohta elämän suuressa kaaressa. Niin paljon muuta hienoa on tapahtumassa juuri nyt, että on turha antaa jonkin näin triviaalin puutteen pilata onnellisuuttani.

Bongailua

En ole koskaan ole ollut kovin kiinnostunut linnuista - ei minulla mitään niitä vastaan ole, en vain ole ollut niistä kiinnostunut. Siksipä päätin pari päivää sitten harjoittaa hieman bongailua nyt, kun kesä on tulossa ja puistikossa kuhisee. Tähän mennessä olen tunnistanut meriharakan, mustarastaan, kanadanhanhen, variksen ja nauruloken. Lintuja olen toki nähnyt paljon enemmän, mutta niiden luotettava tunnistaminen on vaikeaa. Varsinkin pikkulintujen kanssa on ollut vaikeaa. Kun ajaa pyörällä ohi, ehtii juuri huomata että tuossa oli lintu ja siinä se jo meni.

Tämä lintukiinostus on jatkumoa sarjassa uudet innostukset. Olen pyrkinyt järjestelmällisesti etsimään asioita joista en tiedä mitään, koska niissä minulla on eniten opittavaa. Linnuista en suoraan sanoen tiedä mitään. Joten uuden oppimisen pitäisi olla helppoa. Parin pienenkin asian oppiminen tuo minulle prosentuaalisesti laskien valtavan tiedonmäärän kasvun lintutietoudessa.

Hahmontunnistusta

En tiedä mistä tämä mielikuva tuli mieleeni, mutta tee minulle mieliksi, kuvittele hypoteettinen tilanne; nainen pyytää miehen yllättäen kahville ja aloittaa kertomalla kuinka hyvin he kaksi tulevat toimeen. "Meillä synkkaa niin hyvin yhteen". Tämän jälkeen tuleva sana on ratkaiseva. On kaksi päävaihtoehtoa "niin" ja "mutta" johon jompaan kumpaan litetään perään "minusta meidän pitäisi", eli "Meillä synkkaa niin hyvin yhteen, niin/mutta minusta meidän pitäisi". Ja tämä valinta sanojen "mutta" ja "niin" välillä määrää koko loppukahvittelun tunnelman. Sama suomeksi meille miehille: "mutta" tarkoittaa että tästä suhteesta ei tule mitään kun "niin" tarkoittaa että hän haluaisi lähentää välejä.

Mielenkiintoista tässä on se että kun tuo näiden kahden henkilön synkkaamisen erinomaisuuden kehumisen aloittaa, toinen tietää jo että sen perään tulee "mutta" tai "niin", ja se kehuminen jatkuu ja jatkuu, kun haluaisi vaan kuulla sen sanan. Vaan sen tietäminen kumpi sanoista tulee onkin aivan mahdotonta. Ja se hetki on todella jännittävä, ja se pitkittyy ja pitkittyy. Toinen sanoista tuo pettymyksen, toinen tuo helpotuksen. Puhuja kiertelee kuuman kattilan ympärillä.

Eli jännittävää tässä on se miten pienestä tuon keskustelustruktuurin, sen hahmon tunnistaa. Heti kun yhteistoiminnan kehu alkaa, tietää että kohta tulee "mutta" tai "niin". Nyt tuli mieleeni vielä kysymys: Montako muuta tällaista valmista hahmoa meidän mielissämme on? Eli sellaista keskustelu- tai muuta struktuuria, joka on helppo tunnistaa. Esimerkkinä tulee mieleeni esimerkiksi "ollaan vaan ystäviä" hahmo, mutta toisaalta sehän jo liittyy tähän "mutta/niin" hahmoon. Vastaavia "niin/mutta" kuvioon liittyviä standardilauseita on "sinä olet kiva mutta". Muita hahmoja ei juuri nyt tule mieleeni. Keksitkö sinä?

Toisaalta, nyt kun nämä hahmot on vihdoin oppinut, olen huomannut että samalla ne on otettu uudelle tasolle. Vastapuoli on huomannut, että tietyt avainhahmot tunnistetaan "liian nopeasti". Koska kukaan ei kuitenkaan halua loukata toista (ainakaan yleensä), niin nämä hahmot puetaan monimutkaisen sanaverkoston sisään, niin ettei niitä heti tunnista, ehkä minä itsekin siihen syyllistyn, negatiivinen viesti pehmitetään pumpulilla ja kehuilla ja hyvän tahtoisella leperryksellä, niin tehokkaasti, ettei viestiä tajua ennenkuin seuraavalla viikolla, kun toinen ei enää vastaa puhelimeen.

Nyt ehkä kuulostaa siltä kuin olisin jostain katkera. Se on väärä johtopäätös. Minua vain ihmetyttää tämä omituinen käytös. Me miehet tarvitsemme suoraa puhetta ja vielä mielummin suoraa toimintaa. Emme ymmärrä implikoituja viestejä. Piilovihjeet ovat kyllä lyhyellä tähtäimellä helpompia, mutta pitkittävät epätietoisuutta.

Onpas tämä tänään synkkää tekstiä. Täysin ristiriidassa omiin fiiliksiin. Tämä on ollut hyvä, ellei peräti erinomainen päivä. Olen onnistunut aktivoimaan itseni ja saanut tehtyä kevätsiivouksen parvekkeella. Loppupäivän olenkin sitten löhönnyt ja syönyt ja lukenut de Melloa. Sunnuntaina saa nauttia elämästä.

Kilpailuyhteiskunta-analogia

Olin aamulla uimahallin saunassa missä vanhat äijät juttelivat liikenneruuhkista ja siinä sitten pohtivat miten omituisesti ne toimivat. Esimerkiksi jos on ohituskaista, niin ruuhkassa olisi kaikkien etu että kukaan ei sitä käyttäisi vaan kaikki ajaisivat kiltisti jonossa. Sitten kun joku päättää että Hänellä on suurempi kiire kuin muilla, niin siitä kärsivät kaikki. Jono hidastuu ja jojo-efekti kasvaa.

Tätä kun pohdin niin yhtäkkiä koin valaistumisen. Autojonot ovat hyvä analogia kilpailuyhteiskunnalle. Autoilijat kilpailevat nopeasti perille pääsemisestä, vaikka heillä ei olisi edes kiire, koska kovaa ajaminen kuuluu siihen rooliin, jota liikenne asettaa kulkijoille. Jutun pointti on, että ne ääliöt jotka yrittävät ruuhkassakin ohittaa ohituskaistalla, haittaavat kaikkien liikkumista. Eli jos kaikki vain ajaisivat kiltisti jonossa, kaikki pääsisivät nopeammin perille.

Tästä jättiloikka globalisaatioon. Pitkällä aikavälillä olisi kaikkien etu että yritykset eivät jatkuvasti juoksisi halvemman työvoiman perässä, vaan pysyisivät sillä paikalla missä nyt sattuvat olemaan. Tämä stabiloittaisi yhteiskuntarakennetta, mutta leikkaa lyhyen tähtäimen voittoja. Myös jatkuvan kasvun (auton nopeuden) tavoittelu on järjetöntä. Vaikka se yksilön kannalta on perusteluta, on se kokonaisuuden kannalta haitallista. Häviävät yritykset aiheuttavat "turhia" konkursseja ja olemassaolevien hyödyllistenkin rakenteiden romuttumista.

Tämä on tämmöistä pika-analyysiä ilman kunnollisia perusteluita, kunhan nyt kirjoittelen kun tuli mieleeni.

Top 5

Tänään Amazon muisti minua kovalla paketilla - jee! Siitä olikin hieman aikaa kun olin viimeksi saanut uusia kirjoja, joten nämä tulivat hyvään tarpeeseen. Ja hyvä kirja sieltä tulikin; Anthony de Mellon "The Way to Love". Olen aiemmin lukenut Mellon kirjan "Havahtuminen" ja se kuuluu minun kaikkien aikojen top 5:een vaikuttavimmista, eniten elämää muokanneista kirjoista. Tästä ajatuksesta innostuneena päätin listata minun Top 5:den vaikuttavimmista kirjoista samaan tapaan kuin Nick Hornbyn kirjassa High Fidelity. Tämä kirja, High Fidelity, ei aivan pääse minun Top 5:een, mutta aika lähelle. Lohduttavimpien kirjojen listalla se varmasti olisi Top 5:ssä, mutta nyt mietin siis vaikuttavimpien kirjojen listaa. Tässä ne ovat:
- Anthony de Mello: Havahtuminen
- Mitch Albom: Tuesdays with Morrie
- Richard P. Feynman: The Pleasure of Finding Things Out
- Lowell A. Siff, Gian Berto Vanni: Love
- Dan Baker: What Happy People Know
- Samuel Beckett: Piiritetyn Huoneen Novelleja
- Herman Hesse: Siddharta
- Julia Cameron: The Sound of Paper
- Jean-Paul Sartre: Inho
Oho. Se meni vähän yli. Täytyy kai karsia. Pitää kai karsia. No, tässä ne ovat, järjestyksessä:

1. Anthony de Mello: Havahtuminen
2. Mitch Albom: Tuesdays with Morrie
3. Herman Hesse: Siddharta
4. Jean-Paul Sartre: Inho
5. Dan Baker: What Happy People Know

Nämä ne ovat. Vaikka sekä Beckettin ja Vannin pudottaminen riipaisi munuaista. Tuon Albomin kirjan "Tuesdays with Morrie" lisäksi Albomilla on myös erinomaista fiktiota kirjan "five people you meet in heaven" muodossa. Näistä Top 5 kirjoista Sartre on ehkä vaativin, eikä Hessekään ole aivan kevyttä, mutta muuten suosittelen niitä kaikkia jokaiselle.

Muutenkin, suosittelen lukemista kaikille. Lue mitä vain, milloin vain, kunhan luet. Tärkeä sääntö on myös että jos kirjan lukeminen tökkii, vaihda kirjaa. Tai lue rinnakkain useampaa kirjaa. Jos joku kesken oleva kirjaa jää lukemattomaksi pitkäksi aikaa, on syy todennäköisesti se, ettei se ole riittävän kiinnostava. Inspiraatio pitää ottaa sieltä mistä sen saa.
Toinen tärkeä sääntö on, että pitää yrittää löytää inspiraatio mistä tahansa mitä lukee. Tämä ei ole konfliktissa edellisen säännön kanssa, vaikka ensi silmäykseltä saattaisi vaikuttaa siltä. Lukiessaan tuntematonta teosta on vaikea olla antamatta ensimmäisen negatiivisen mielikuvan häiritä niiden muiden innostavien aspektien löytymistä. Siksi pitää jatkuvasti muistuttaa itseään että juuri tässä kohdassa voisi olla eläämää muuttava totuus. Mutta jos kirja ei siltikään innosta, vaihda kirjaa.

suunnitellessaan jotain ihan muuta

Loistavaa! Tänään se notkahti askeleen eteenpäin, se novelli josta olen aiemminkin maininnut, vaikka varmasti moni parhaimmista ystävistänikään ei tiedä että sellaista kirjoitan. Nyt ymmärsin myös miksi olin jumiutunut. Kirjan muoto ei ollut kypsynyt. Siinä oli yksi idea, jota olin lähtenyt kehittämään ja siitä puristanut irti mitä siitä nyt voi saada irti. Aiemmin tällä viikolla sain ajatuksen että jos päähenkilö elämää lähtisikin peilaamaan taaksepäin - mikä on se tarina joka on tuonut tähän hetkeen. Tänään se kristallisoitui kokonaisuudeksi. En tiedä tarkkaan mitä siellä aiemmassa elämässä tapahtuu, mutta se kyllä paljastuu minulle vähitellen, kun vain annan päähenkilön oman äänen puhua minulle. Vaikka minulle mielenkiintoista tässä aiheessa jonka olen valinnut ei niinkään ole se tarina, vaan siihen liittyvät kokemukset ja aistimukset. En itse asiassa kerro sitä tarinaa koskaan vaan se pitää luke rivien välistä. Mutta tällä tavalla se tarina onkin juuri ne kokemukset jotka ajoivat päähenkilön siihen nurkkaan josta koko kirja alkaa. Kyse on sellaisesta nurkkauksesta jossa ei edes itse tiedä olevansa ennen kuin vasta jälkeenpäin. Tietää vain että jokin mättää pahasti, mutta ei pysty yksilöimään mikä on syy pahaan oloon eikä edes miltä se tuntuu. Tiedätkö sen olotilan, jossa on niin rikki ja turta, ettei enää edes tiedä olevansa rikki? Zombimainen olotila.

Mutta kirjasta ei kuitenkaan ole tarkoitus tulla raskas, päinvastoin. Tähän mennessä kirjoitettu materiaali on varsin kevyttä. Pompotellen masennusta itsestään irrallaan, koska sitä ei ymmärrä. Ei edes muista että nyt pitäisi olla masentunut. Vaikka onhan niitä mustiakin hetkiä, mutta nekin vain aavistetaan, ei koskaan kirjoiteta kokonaan auki. Mutta loppuratkaisu onkin sitten jo melkein Hollywood-häppy-häppy -kamaa, mutta toivon että siinä aistii hieman enemmän syvyyttä.

Tavallaan tämä tarina on kerrottu kirjoissa ja elokuvissa jo sata kertaa, mutta se ei ole se pointti. Juttu on siinä tunnetilassa. Vain tunnetila on tärkeä.

Helppohan sinun on puhua

Nyt kun töissä on esiintynyt motivaation puutetta ja saamattomuutta, kun samanaikaisesti olen tänne kirjoitellut "viisaita" miten saisi asioita tehtyä, niin päätin sitten koittaa taas kerran jos ne toimisivat oikeasti. Eli otin lusikan kauniisti käteen ja ryhdyin hommiin vaikkei oikein ollut inspiraatiota. Ja kyllähän se sieltä lähtee. Pieniä työn teon harjoituksia aluksi, vähän kuin kokeillen, miltä työnteko oikeasti maistuu, ja siitä sitten edeten vähitellen ihan oikeaan tekemiseen.

Välillä kun on ollut semmoinen olo että helppohan minun on kirjoitella, kun en itse kuitenkaan toteuta mitään, niin nyt korjasin tämän epäkohdan vähäksi aikaa. Kyllä tämä tästä. Onneksi kohta on pääsiäinen etten usko itsestäni mitään liikoja ;)

Toteuttamisesta

1. Kaikki tietävät, siis ihan kaikki, että raha ei tuo onnellisuutta. Silti meistä suuri osa juoksee paremman palkan perässä tai tekee töitä joista ei oikeastaan pidä, mutta kun siitä maksetaan niin hyvin.

2. Monet meistä ovat sitä mieltä, että television katselu on oikeastaan aika turhaa, että olisi parempi lukea kirjaa tai käydä kävelyllä, mutta kun tulee illalla väsyneenä kotiin on niin helppo painaa sitä kauko-ohjaimen nappulaa. Se vain käy niin.

3. Joillekin ongelma on tupakoiminen (eihän siinä ole mitään järkeä!) tai alkoholin liikakäyttö, vaikkei edes alkoholistiksi voisikaan itseään laskea. Mutta siinä hetkessä sitä on niin helppo lipsahtaa ja ottaa yksi ja sitten toinen ja toinen ja jos vielä yksi.

4. Porvarit ajelevat autolla naapuriin kylään vaikka matkaa olisi vain kilometri.

Minusta on hämmästyttävää miten paljon me kaikki, myös minä itse, teemme asioita joita emme oikeastaan halua tehdä. Me tiedämme paremmin, mutta teemme silti. Tämä on minulle mysteeri. Tiedän kyllä paljon tekniikoita, joilla voi vääntää itsensä pohjalta ylöspäin, mutta sitten aina jonain päivänä sitä on vähän väsyneempi kuin yleensä ja sitä lipsahtaa. Ja kun kerran on lipsahtanut, niin on todella helppoa lipsahtaa uudestaan.

Eräs parahaista "elämänparannustekniikoista" on aloittaa jostain riittävän pienestä parannuksesta heti tänään. Siirtää vaikka osa astioista tiskipöydältä tiskikoneeseen. Totaaliparannus, kämpän siivoaminen, tupakan lopettaminen ja auton myyminen ovat kuitenkin liian suuri kerta-askelia. Sellainen ei ole realistista, mutta kun tekee pienen askeleen niin se seuraava askel on paljon helpompi. Tai näin se ajattelu ainakin menee ja sitä itse usein koittaneena voin siitä todistaa väkevästi; se toimii.

Vaikeus ei olekaan hetkellisen parannuksen tekeminen, vaan hetkellisen romahduksen välttäminen. Miten vältät lipsahduksen, kun tulet kotiin väsyneenä, etkä jaksa tehdä mitään rakentavaa vaan rojahdat sohvalle. Jos vain rauhoitun hetken katsomalla televisiota? Siitä se alkaa.

Eräs vaihtoehto on kantaa televisio ullakolle. Siten kiusaus ei ole niin suuri. Mutta minä en pidä näistä totaalikieltäytymis-vaihtoehdoista. Toki lopetin säännöllisen kahvin-juonnin jo vuosia sitten, mutta satunnainen espresso vaikka sunnuntaiaamuna kuuluu suurimpiin pienistä elämän nautinnoista. Siitä ei ole mitään järkeä luopua. Miten siis saan karsittua television katselua? Haluan kuitenkin katsoa siitä eräitä valittuja paloja, kuten vaikka Jaques Cousteaun dokumentteja, mutta en halua katsoa huonoja sarjoja arki-iltoina.

Jos parannuksen tekeminen näin pienissä asioissa tuntuu mahdottomalta, miten voin edes toivoa tekeväni parannuksia isoissa asioissa? Tänään minulla ei ole vastauksia.

Nöyryys ja itsevarmuus

Eräs yksinlaulun perustavanlaatuisista ongelmista on tasapainoilu nöyryyden ja itsevarmuuden välillä. Tämä ongelma, joka on oikeastaan yleismaailmallinen, tulee erityisen hyvin esiin juuri laulussa, koska siinä tunteet ovat niin pinnassa ja näin pitääkin olla. Lauluääneen ei saa karismaa jollei ole riittävän itsevarma. Toisaalta, päästäkseen laulussa pitkälle, on laulajan oltava nöyrä opiskelija. Muusikon on aina kuunneltava toista ja oltava valmis ottamaan vaikutteita ja vaikuttumaan toisesta. Opittavaa on niin paljon, eikä se koskaan lopu. Mutta näiden kahden ominaisuuden sovittaminen samaan henkilöön on kovin vaikeaa.

Luulen että kysymys on itsensä likoon laittamisesta, joka on tietysti pelottavaa. Itsevarman henkilön on pelottavaa laittaa itseän likoon, antaa itsensä vaikuttua toisesta, koska silloin hän saattaisi joutua muuttamaan käsityksiään itsestään. Epävarma henkilö taas on jo valmiiksi asettanut itsensä toisten alaiseksi ja vaikuttuminen on siten vain olemassaolevan hierarkian vahvistamista. Epävarmalle henkilölle taas itsevarmuus on pelottavaa.

Uskoisin että avainasemaan tässä tulee itsetuntemus ja omien ominaisuuksiensa tunnustaminen ja arvostaminen. On helppoa tottua omaan tilaansa ja nähdä vain se että on jollain yksittäisellä ominaisuudella mitattuna jotakuta toista huonompi, vaikka kokonaisuudessaan onkin itse todella menestynyt. Minä itse esimerkiksi turhan usein vertailen omia laulu ja muita musiikintaitoja ystäviini ammattimuusikoihin. He ovat tietysti monin verroin minua parempia kaikessa tähän liittyvässä, mutta samalla unohdan, että minulla on, toisin kuin heillä, toinen ammatti ja koulutus jossa olen menestynyt. Eli jos pystyisin vertaamaan itseäni heihin, pitäisi minulla tavallaan olla kaksoiskoulutus, ammattimuusikko ja tekniikan tohtori. Tämän sanottuani havaitsen, että eräs ystävistäni tosiaan on tohtori ja lähes valmis ammattimuusikko, eikä silti ole itsevarma.

Näyttäisi siis siltä, että meidän omat mittarit menestykselle ovat aivan vinoutuneet. Menestyksen pitäisi jatkuvasti eksponentiaalisesti kasvaa jottemme itse tottuisi siihen ja unohtaisi kuinka hyviä me itse olemme. Pitäisi siis siirtää menestysasteikkoa pari askelta alemmas, jotta mittari nykytilassaan osoittaisi menestystä.

Uranvaihtoajatuksia

Välillä sitä tulee miettineeksi uranvaihtoa. Tottahan on että olen pätkätöissä ja palkkakuopassa. Nykyisessä työssä on hyviä puolia kuten vapaus ja että nykyinen työ on todennäköisesti ainoa missä voin tehdä koulutkseni mukaisia töitä (toinen kysymys on sitten miksi koulutetaan porukkaa töihin jossa ainoa työpaikka on yliopisto joka taas ei tarjoa kohtuullisia työehtoja). Eli uranvaihto on todellinen vaihtoehto. Se ainakin olisi sellainen järisyttävä vaihtoehto jota edellisessä kirjoituksessa elämääni kaipasin.

Mutta mitä sitä voisi tehdä? Oma klassikko on remonttimies; tällä hetkellä alalla on täystyöllisyys ainakin niiden joukossa jotka jotain osaavat. Sitä voisi tehdä omaan tahtiin ja itsenäisesti. Lisäksi kun alalla on niin huono maine, työt aina myöhässä, palvelu huonoa ja sopimuksista joustetaan aika vapaamielisesti omaksi eduksi, niin laittamalla nämä asiat kuntoon pääsisi jo aika pitkälle. Mutta jotenkin se ei tällä hetkellä tunnu realistiselta vaihtoehdolta. Se on ollut minulla tämmöisenä pahan päivän vaihtoehtona, eikä nykyinen motivaation puute ole riittävä syy lähteä ajamaan koko elämää uusiksi.

Mitä muuta? Välivuoden voisi hyvin pitää jossain eräoppaana tai sukelluskouluttajana tai hiihtopummina, mutta jotenkin tuntuu siltä että haluaisin jonkulaisen varmuuden siitä että palattuani täällä kotona odottaisi "normaalielämä", eli joku työpaikka tai jotain mihin palata. Joten rohkeutta taitaa sittenkin puuttua. En yksinkertaisesti uskalla ottaa niin suurta riskiä. Tyhmä, tyhmä, tyhmä.

Tämä olisi ehkä juuri sellainen tilanne, josta puhuin aikaisemmin "kiipeilyfilosofia" otsakkeen alla. Luottamus siihen että sitä jotenkn selviytyy kun oikein pinnistää. Ja vaikkei selviytyisikään niin varmistaja köyden toisessa päässä pitää kyllä kiinni ettei maahan saakka putoa. Näistä asioista on niin helppoa puhua abstrakteina konsepteina, mutta sitten kun ne oikeasti osuvat omalle kohdalle, niin asiat ovat huomattavasti vaikeampia.

Toisaalta, tähän mennessä kaikki parhaat jutut ovat vain osuneet kohdalle ja on riittänyt että olen tarttunut tilaisuuteen. Nyt ei ole mielessä mitään sellaista todella järisyttävää juttua, jonka välttämättä haluaisin tehdä. Vaihtoehtoja on paljon, mutta mikään ei tunnu omalta. Tunnen itseäni sen verran, että tiedän sen kutinan kun eteen tulee niin kova juttu että siihen on pakko ryhtyä. Nyt ei ole mitään kutinaa.

Mikä lääkkeeksi? Pitäisi ehkä aktiivisemmin lähtä etsimään uusia vaihtoehtoja. Etsimään uusia ideoita niin että olisi enemmän mistä valita. Jos on liian vähän vaihtoehtoja niin myös ne hyvät näyttävät aika tylsiltä, kun taas jos on paljon vaihtoehtoja niin niistä on helppo karsia pois ne huonot.

Tämä on tätä lebensangstia.

Vanheneminen

Luin edellisen tekstin aamulla uudestaan ja säikähdin! Olenko minä vanhenemassa? Olenko minä rauhoittumassa? Enkä olekaan enää se ikinuori rämäpää? Ehkä. Voih.

Oikeastaan se ei kuitenkaan ole niin pelottavaa. Rauhoittuminen tarkoittaa minulle suurempaa elämästä nauttimista, nyt kun jo tiedän mistä pidän. Mutta erilaisia sisäisiä ristiriitoja vilahtelee ajatuksissa joka hetki. "Tiedän mistä pidän" on vaarallinen, erittäinen vaarallinen. Se on lähes ekvivalenttia pysähtymisen kanssa. Mutta pienellä muutoksella sen saa purettua vaarattomaksi; "tiedän mistä ainakin pidän". Näin se ei sulje pois mitään uusia mahdollisuuksia. Mikä tahansa uusia asia voi olla sellainen mistä pitää. Se on vivahde-ero, mutta niin tärkeä.

Aamulla torkkuessani (tänään en käyttänyt herätyskelloa) tuli mieleeni myös eräs asia joka voisi olla niin järisyttävää ja uutta että tuntisin eläväni. Sellainen asia on rakastuminen. Toki olen rakastunut aiemminkin ja minua on joku rakastanut, mutta jos joskus löytäisi itsensä tilanteessa jossa samanaikaisesti sekä rakastaisi että saisi osakseen rakkautta. Se olisi järisyttävää :) Kiittäkää onneanne te, jotka jo olette tämän jo löytäneet!

Tänään on hyvä päivä. Nukuin yöllä syvään ja heräsin pirteänä. Allergialääke selvästi auttoi. Tai ainakin placebo-vaikutus oli positiivinen, mutta väliäkö sillä. Elämänjännitys on korkealla. Kaikkea kivaa, mielenkiintoista ja jännittävää on tapahtumassa. Iiih!

Pysähdys

Pitkästä aikaan pysähdyin tänään miettimään, olenko minä, onko elämäni pysähtynyt? Olenko uusiutunut viime aikoina "riittävästi"? Minulla on sellainen olo että olen pysähtynyt, se varmaan oli syy miksi lähdin tätä miettimään. Mitään järisyttävän uutta ei ole tapahtunut pariin vuoteen. Esimerkiksi nyt kun olin Malissa käymässä, oli se jo toinen matkani PeterPan Maailman reissulla. Siis toinen, ei ensimmäinen. Olin matkalla myös itäeuroopassa, reppulla ja junalla, mikä oli tavallaan ensimmäinen kerta, muttei niin paljon eri, että se olisi järisyttävää. Matkallahan olen ennenkin ollut ja itäeurooppaa, Valko-Venäjä mukaanlukien, on kuitenkin aika kevyttä verrattuna Guatemalaan tai Maliin.

Mutta löydän myös positiivisia muistikuvia. Vuosi sitten olin 3kk Coloradossa, mikä oli ensimmäinen pidempi oleskelu ulkomailla. Aloitin siellä uuden harrastuksen, kiipeilyn ja sen jälkeen olen ryhtynyt myös laitesukeltamaan ja käyn uintikurssilla, kaikki uusia harrastuksia. Kaiken tämän lisäksi pääsin viime vuonna viimein alkuun novellin kirjoittamisessa, vaikka se juuri nyt onkin hieman jumissa. Ehkä sen aloittaminen uudestaan olisi "riittävän" järisyttävää, tai ainakin, jos tekisin siinä oikeita edistysaskeleita. Ainakin nyt kun sitä ajattelen, tuntuu se aika järisyttävältä. Enhän kuitenkaan koskaan aiemmin ole kirjoittanut novellia valmiiksi.

Samalla kuitenkin protestoin hiljaisesti. Onko minun aina pakko tehdä järisyttävän uusia asioita että tuntisin eläväni? Sitähän se on, elämisen tunteen etsimistä. Voisiko oikea, tasapainoinen elämä olla myös hieman rauhallisempi? Jotenkin tuntuu että kaiken vanhan räjäyttäminen ei aina ole oikea tie. Mutta jämähtäminen tuntuu pelottavalta. Eläminen kai vaatii tasapainoa. Niin, niin, se on ilmiselvää. Minusta se vain pitää sanoa ääneen, taas. Uusiutuminen ja olemassaolevasta nauttiminen tasapainossa.

Tänään jouduin käyttämään herätyskelloa koska oli pakko ehtiä aamulla aikaisin lääkäriin. Mutta sehän oli alunperinkin ajatus; käyttää herätyskelloa vain silloin kuin sitä oikeasti tarvitsee. Nyt uskon muutenkin, että yöunet paranee koska sain uuden allergialääkkeen lääkäriltä. Ainakin voi toivoa.

Lokerointia

Päivän karkein ihmisten jaottelu kahteen ryhmään; 1) on ihmisiä, joilla on selvästi tunteet ja 2) on ihmisiä joiden tunteita ei voi mitenkään havaita. Mutta tietysti asia on tätä monimutkaisempi. 3) On paljon ihmisiä jotka kuuluvat ryhmään 1) mutta näyttävät erehdyttävästi ryhmältä 2), eli ihmisiä joilla on tunteet, mutta jotka eivät osaa tai pysty osoittamaan niitä maailmalle.

Itse kuulun tähän ryhmään 3) tai ainakin uskon niin, tai ainakin olen kuulunut ryhmään 3). Tai ehkä me kaikki kuulumme ryhmään 3). Joka tapauksessa, minä olin ala-asteella poikien liikuntatunnilla se, joka itki hävityn jalkapallo-ottelun jälkeen. En ymmärtänyt sitä, mutta häpesin sitä aivan valtavasti. Opin tietysti virheistäni. Ei mennyt kovin montaa vuotta ennen kuin osasin piilottaa itkuni ja samalla kaikki muutkin tunteet. Teini-iässä olin siitä melkeinpä ylpeä. Minua oli mahdollista loukata käsittämättömillä solvauksilla tai vain epähuomiossa, ilman että minulla ilmekään värähti. Kukaan ei voinut huomata miten minten kihisin ja raivosin sisäpuolella. Tässä pelissä olin täydellinen. Samalla salaa toivoin että joku huomaisi ja tulisi lohduttamaan. Kaivoin oikein verta nenästäni, heittäydyin ongelmien eteen uhriksi, toivoen, että joku huomaisi minut. Mutta ei.

Lopulta aikuistuin. Luulen, että se alkoi musiikista. Kaksi prosessia alkoi rinnakkain samanaikaisesti. 1) Sävelisin musiikkia, joitain pieniä biisejä, joissa oli aivan suunnaton raivo. Laitoin ylös asioita jotka eivät mahtuneet sisääni. Tallensin asiat jotka läikkyvät yli kupistani. Tämä prosessi oli alitajuinen - en oikein ymmärtänyt miksi sävelsin. Sävelsin vain. 2) Esittäessäni musiikkia, tulin vähitellen enenevissä määrin tietoiseksi siitä, miten tärkeää osa musiikin esittämisestä on tunnemaailman välittäminen. Tässä prosessissa taasen oli älylliset motiivit. Olin/olen kunnianhimoinen laulamisen suhteen ja tajusin, että tämä oli minulle tärkeä kehityssuunta.

Entäs nyt? Kaikki nuo prosessit ovat takana päin. Tai ei, ne eivät ole koskaan takanapäin. Jotenkin luulen etten koskaan pääse ulos lokerosta 3). Tunnen vieläkin välillä asioita jotka haluaisin purkaa ulos musiikin kautta, mutta ne ovat liian suuria. Ne eivät mahdu ovesta ulos. Välillä nämä ovat onnellisia tunteita, välillä murheellisia. Yhtä kaikki.

Tavallaan tunnen itseni onnekkaaksi. Olen sentään löytänyt tunteeni. Minusta murheellisimpia ovat lokeron 2) asukkaat, eli he, joilla ei ole tunteita. Jos heitä nyt oikeasti on olemassa. Lokeron 1) asukkaat ovat vain hieman onnellisemmassa asemassa. Mutta mikäli he eivät ole tietoisia lokerostaan ovat he kovin vaivalloisia - tunneheilahteluissa rapa roiskuu ja heikommat saattavat jäädä alle. Siksi pidän lokeron 3) asukkaita onnekkaimpina, koska heillä on mahdollisuus, vaikka he eivät vielä olisikaan lähteneet liikkeelle. Vaikka he eivät vielä olisikaan aloittaneet tunteiden löytöretkeä. Tai jotain.