Todennäköisyydet ovat luusereille

Mikä on onnistumisen todennäköisyys? Se on turha kysymys. Mikäli sinun tarvitsee kysyä, olet jo puoleksi hävinnyt.
Voittaja lähtee siitä olettamuksesta että asiat onnistuvat. Toki vaihtoehtoisiin lopputuloksiin pitää varautua, mutta ne eivät ole epäonnistumisia, vaan ne vain määrittelevät tehtävän uudella tavalla. Pelikortit vain jaetaan uudelleen. Ainoa millä on merkitystä on miten käytät kädessäsi olevia kortteja.

Valinnat ja onnellisuus

Onnellisuus on minulle ollut aina tärkeä teema. Nyt vasta huomasin sen taas uudestaan. Tässä siitä esimerkki:

Työtilanteeni on nyt mitä on. Käytännössä nykytilanne on taloudellisesti kestämätön, joten vaihtoehtoisen ratkaisun löytäminen on minulle tärkeää. Viikko sitten minulla oli vielä kolme eri vaihtoehtoa, josta yksi oli eräänlainen "status quo", eli jossa nykytilanteeni ei olisi kovasti muuttunut ja nämä kaksi muuta merkitsevät suurta elämänmuutosta. Olo tuntui hyvältä ja energiseltä - näin vaihtoehtoja ja odotin elämänmuutosta innostuneena.
Sitten status quo ratkaisu kuitenkin meni sivu suun. Tiesin sen vaihtoehdon epätodennäköiseksi, enkä todennäköisesti olisi edes valinnut sitä vaikka olisin sen saanut, mutta silti sen mahdollisuuden menetys sai minut apeaksi. Ensin hämmästyin omaa reaktiotani - mahdollisuuden menetys ei todennäköisesti vaikuttanut valintoihin mitenkään, olisin valinnut elämänmuutoksen joka tapauksessa. Menetys tuntui raskaalta vaikken oikeasti ollutkaan menettänyt mitään!
Syy-seuraus-suhteen selvittäminen vei hetken aikaa, mutta lopulta ymmärsin sen. Olisin halunnut päästä itse valitsemaan! Minua ahdisti tunne siitä että jokin ulkoinen voima ohjasi valintojani sen sijaan että olisin itse tehnyt täsmälleen samat valinnat. Toisin sanoen kadotin tunteen oman elämäni ohjaamisesta.

Tunne siitä että pystyy itse vaikuttamaan omaan elämäänsä on onnellisuuden kannalta erittäin tärkeää. Jos tuntee itsensä vain pelinappulaksi, on onnellisuuden ylläpitäminen hyvin haastavaa. Valintoja on tietysti aina, joten onnellisuutta voi edesauttaa pyrkimällä havaitsemaan miten paljon kaikkia valintoja meillä onkaan edessämme ja kuinka paljon voimmekaan vaikuttaa omaan elämäämme.
Tässä valossa oma apeuteni liittyy enemmän siihen että menetin illuusion hallinnasta eräällä elämän alueella. Illuusion menettäminen on tavallaan positiivinen asia, mutta samalla niin raskas prosessi (muistatko sinisen ja punaisen pillerin elokuvassa Matrix?).

Puolikas ajatus

Aloin eilen pohtia hetkessä elämisen käsitettä ja erityisesti siihen liittyvän ajan pituutta. Käsitykseni mukaan hetkessä elämisen tunne, kuten myös flow-tila (onkohan se sama vai eri asia?), ovat hetkiä joissa subjektiivinen aikakäsitys katoaa. Tällöin siis subjektiivisesti ei havaita ajankulkua eli kuljetaan jonkunlaisella tangentilla jossa havainto ajasta on pistemäinen. Tai ehkä havaintoa ajasta ei ylipäätään ole, jolloin ajasta ei ole niin väliä. Flow-tilassa huomio on itsen ja ajan ulkopuolella, ympäristössä (hetkessä eläminen?) tai toiminnan kohteessa (flow?).
Kysymys jota minä nyt pohdin ei kuitenkaan käsittele tätä subjektiivista havaintoa vaan sen asiayhteyttä. Minusta flow-tilaan pääseminen ja hetkessä eläminen vaatii oman aikansa. Harvoin tällaisen kokoluokan elämys käynnistyy silmänräpäyksessä, vaan se nousee hitaasti ja täyttää koko kehon vähitellen.
Nyt päästään asian ytimeen; miten pitkä ajallisesti tämän asiayhteys on jotta hetkessä elämisen tunteeseen tai flow-tilaan voi päästä? Luulen että se riippuu tietoisuuden laajuudesta, kuinka suuren kokonaisuuden voi mahduttaa omaan tietoisuuteensa kerralla kokonaisuutena? Edelleen uskon että mitä suurempi tämä kokonaisuus on, sen syvempi on koettu elämys.

Tässä ohi mennessä havaitsin myös hetkessä elämisen ja flow-tilan eron. Siinä missä hetkessä eläessä voi olla itse tietoinen hetken kauneudesta, keskittyy tietoisuus flow-tilassa automaattisesti pelkästään itsen ulkopuolisiin asioihin. Ainakin näin luulen.

Kertaus on opintojen äiti

Lueskellessani kiipeilyaiheista blogia, törmäsin vanhaan viisauteen joka on syytä jälleen toistaa; "Life is what happens while you're busy making other plans" (John Lennon). Eli kova työnteko tänä vuonna jotta ensi vuonna voisi ottaa rauhallisemmin on tuhoon tuomittu suunnitelma. Jotain ilmenee aina. Kova työnteko jotta eläkkeellä voisi ottaa rauhallisesti on suunnitelma joka useammin epäonnistuu kuin onnistuu. Eläkkeellä on joko liian sairas tehdäkseen mitään tai työelämästä irtaantuminen ei onnistukaan niin helposti kuin oli tarkoitus. Tänä keväänä on kiireitä, mutta ensi syksynä treenaan kunnolla. Toiveajattelua.

Tämä tuo mieleeni toisen johtoidean; Menestys mitataan niillä uhrauksilla joita teet saavuttaaksesi tavoitteesi. Onhan selvää että menestystä ei tule ellei sen eteen tee töitä, eli uhraa siihen aikaa ja vaivaa. Yhdistettynä edelliseen sanontaan kiteytyy asia kysmykseen; Mitä olet valmis uhraamaan tänään saavuttaaksesi tavoitteesi?

Päivän käsite "Puer Aeternus"

Puer Aeternus on latinaa ja tarkoittaa Ikuinen Lapsi. Sillä on oma merkityksensä (populaari) psykologiassa joka on lähellä Peter Pan syndroomaa, missä henkilön sosiaaliset taidot jäävät lapsen asteelle.

Paljon kiinnostavampi on ilmiön lievempi versio, missä sosiaaliset taidot kyllä kehittyvät mutta jossa henkilö osaa lapsen lailla nauttia leikkimisestä ja seikkailemisesta. Se on ensi silmäykseltä kadehdittava ominaisuus, jonka ansiosta henkilö voi saavuttaa oikean onnellisuuden. Kuka onkaan onnellisempi kuin leikkivä lapsi? Jos aikuinen osaa ammentaa tästä lapsenomaisesta leikistä itselleen onnellisuutta, niin sehän on vain hyvä, eikö vain? Edelleen, eikö kaikki nk extreme-urheilut juuri ole tällaisia? Kiipeily, maastopyöräily, parkour, laskuvarjohyppy - suurta seikkailua kaikki.

Mutta kolikon kääntöpuoli on pimeä. Aikuisten seikkailut ovat lasten leikkejä rajumpia. Aikuisilla ei ole vanhempia valvomassa että leikit eivät riistäydy käsistä. Mietitäänpä hetki vaikka vuorikiipeilijöitä. Monet heistä ovat koukussa seikkailuun, siihen adrenaaliini-pyrähdykseen jonka vaara heissä aiheuttaa. Vuoren rinteellä he tuntevat elävänsä. Kotona, oikeassa maailmassa, elämä tuntuu itse asiassa aika tyhjältä ja merkityksettömältä. Seikkailujen välissä iskeekin helposti masennus. Onko se kypsä asenne elämää kohtaan? Entä onko sillä väliä?

Toinen synkkä puoli asiasta on toiminnan seuraukset. Kuoleman- tai vakavan vammautumisen vaara on ilmeinen. Miten se vaikuttaa läheisiin? Miltä tuntuu odottaa läheistä kotiin seikkailusta? Tai odottaa läheistä kotiin joka ei koskaan palaa? Tämä ei ole kysymys jota puer aeternus pohtii - siinä ilmenee hänen kypsymättömyytensä tai hänen sokea pisteensä.

Puer aeternus karsastaa tavallista elämää. Kaikki tavallinen on hänelle tylsää ja merkityksetöntä. Tämä saattaakin meidät nopeasti perimmäisen kysymyksen, mikä on elämän merkitys? Norjalaista filosofia ja vuorikiipeilijää Arne Naess:ia vapaasti lainaten "Vuorikiipeily on yhtä merkityksetöntä kuin elämä itse. Siksi kannattaa kiipeillä."

Itse koen vain hämmentyväni näistä ajatuksista. Jatkan toki kalliokiipeilyä, mutta vuorikiipeily ei ehkä ole minun juttu. Siinä on riskit aivan toisella tasolla kuin kalliokiipeilyssä. Mutta tunnistan puer aeternuksen ominaisuudet vahvasti itsessäni. Tavallinen on tylsää.

Viiteet: Maria Coffey Where the mountain casts its shadow, 2003.

Oikein ja väärin

Ollessani vastikään hiihtoreissulla vuorilla, eräs henkilö sanoi minulle "pidät sauvoista kiinni väärin". Asioita lieventääkseen hän oli kyllä kysynyt minulta ensin lupaa opastaa minua eräissä asioissa ja apuhan on aina tarpeen, joten annoin hänelle luvan. Silti tämä kommentti sai minut varpailleen. Kesti hyvän tovin ennen kuin ymmärsin miksi.

Ensimmäinen reaktio tuollaiseen ohjeistukseen minulla oli loukkaantuminen, samalla kun torjuin ajatuksen että minä tekisin jotain väärin ja puolustin omaa tapaani pitää sauvoista kiinni ainoastaan sen vuoksi että halusin pitää oman tapani, en sen vuoksi että oma tapani olisi jotenkin parempi, vaan sen vuoksi että minusta tuntui kuin minua kohtaan olisi hyökätty ja koin tarvetta puolustautua. Uskoisin että tämä on varsin tavallinen ja luonnollinen reaktio. Ainoastaan jos neuvojalla on selvästi suurempi auktoriteetti ja kokemus aihepiiristä, voi tuollainen mennä läpi ilman vastustusta.

Se mikä tuossa väitteessä kuitenkin on ongelman ydin on väite että jokin asia on "väärin". Ehkä minun innostus matematiikkaan on antanut minulle sen käsityksen että sellaiset väitteet että jokin on "oikein" tai "väärin" ovat hyvin vahvoja väitteitä. Matemaatikko voi esimerkiksi sanoa että ensisilmäyksellä looginen päättely näyttäisi olevan oikein. Tässä siis väitettä loogisen päättelyn totuudenmukaisuudesta lievennetään sanomalla että "ensisilmäyksellä" ja "näyttäisi". Vasta syvällisen ja pitkällisen analyysin perusteella uskaltaa matemaatikko sanoa että päättely on oikein tai väärin.

Vaikka elämä ei olekaan matematiikkaa, on minusta tämä lähestymistapa hyvä, vaikka sitä voidaankin kritisoida ylenpalttisen varovaisena. Olisi siis mahdollista sanoa että "tapasi pitää sauvaa kädessäsi näyttäisi väärältä". Tämä ei kuitenkaan ole kovin suuri lievennys ja minun saattaisi edelleen olla vaikea vastaanottaa tällaista väitettä. Väittäisin varmasti edelleen vastaan ja puolustaisin omaa tapaani pitää kiinni sauvasta, en ehkä aivan yhtä intensiivisesti kuin ensimmäisen väitteen kohdalla mutta puolustaisinpa kuitenkin.

Paljon tärkeämpää olisi minusta havaita että sauvaa käytettäessä ei välttämättä ole tärkeää mikä on oikein ja väärin. Se ei ehkä ole lainkaan olennainen kysymys tai edes kysymys johon voi antaa vastausta. Perustellumpi kysymys olisi "Mikä tapa pitää sauvaa on parempi?". Saattaahan olla että eri tilanteissa on perusteltua käyttää sauvaa eri tavoin. Mikäli tämä pitää paikkansa, on olemassa vain eri tilanteisiin paremmin sopivia tapoja pitää sauvaa kädessä, mutta yksikään tavoista ei ole "oikein" tai "väärin", koska riippuen tilanteesta, ne ovat vain "parempia" tai "huonompia".

Näillä perusteilla olisi parempi sanoa "tapasi pitää sauvaa ei ehkä ole paras mahdollinen", tai peräti kysyä "onko sinulla jokin hyvä syy käyttää sauvaasi juuri tuolla tavalla?". Voisin kohtuullisella varmuudella väittää että kumpikaan näistä lauseista ei aiheuttaisi minussa mainittavaa vastustusta ja saattaisin peräti vastata kysymällä "onko sinulla parempi tapa pitää sauvaa?".

Yhteenvetona haluaisin sanoa että minusta meillä ihmisillä on ylipäätään taipumus liialliseen mustavalkoisuuteen. Näemme asioita vain "oikeina" ja "väärinä", kun paljon useammin meidän tulisi nähdä asioita moniulotteisena jatkumona eri tilanteisiin paremmin ja huonommin sopivina vaihtoehtoina. Asioiden yksinkertaistaminen kyllä selkiyttää ajatuksia, mutta ajaa meidät nopeasti vaikeuksiin kun katsotaan mitä tahansa oikean elämän tilannetta. Toisaalta tyyli jossa päädytään loputtomiin "toisaalta ... ja toisaalta ..." ajatusketjuihin, ei yleensä johda mihinkään konkreettisiin päätöksiin vaan päättymättömään jahkailuun joka sekään ei ole hyvä. Jonkunlainen kompromissi on siksi tässäkin tarpeen.

Harjoitustyönä lukija voi yrittää havainnoida ja kommentoida kuinka hyvin minä tasapainoilin "toisaalta ja toisaalta" jahkailun ja "oikein ja väärin" tyyppisen argumentoinnin välillä.