Fokus

Joskus se, mikä ensisilmäykseltä näyttää huuhaalta, onkin tärkeä asia.

Alkuviikosta minulla oli pitkästä aikaa selkä hieman kipeä ja jumissa. Puoliautomaattisesti muistin Pilateksesta opitun periaatteen "aktivoi mahalihakset" ja samassa selän jumi helpotti. Ei se selkä tietysti kokonaan parantunut, mutta olotila helpottui huomattavasti. Kuitenkin tärkeämpää on se mitä muuta tästä pienestä havainnosta seurasi; aktivoimalla mahalihakset myös ryhtini parani, ja ryhdin parantuessa tunsin itseni fokusoituneemmaksi ja itsevarmemmaksi, jonka myötä huomasin myös saavani kadulla enemmän katseita osakseni.

Ennen kuin olin koskaan koittanut Pilatesta suhtauduin siihen hieman ylimielisesti pelkkänä huuhaana - perinteistä venyttelyä uudelleen markkinoituna - ajattelin. Mutta nyt sain sen kautta sain siitä lisää itsevarmuutta. Ylimielisyyteni oli siis vähällä heikentää elämänlaatuani odottamatonta kautta.

Kolme totuutta

Tänään mietin tällaista asiaa; jokaisesta asiasta on olemassa kolme totuutta, yksi jonka kertoo toisille, toinen jonka kertoo itselleen ja kolmas joka tuntuu todelta. En halua väittää että näistä jonkin olisi enemmän tai vähemmän tosi kuin jokin muu, mutta kaikki voivat silti olla erilaisia.

Se joka tuntuu todelta on tavallaan pohjimmainen kerros, emotionaalinen totuus. Ajattelemme, siis olemme, ja siksi pään sisäinen todellisuus on se kaikkein keskeisin totuus, koska ilman sitä meitä ei olisi. Mutta pään sisällä ei liiku pelkästään tunteita vaan myös ajatuksia ja ne vaikuttavat toisiinsa. Kun selität itsellesi asian parhain päin, vaikuttaa se tuntemuksiisi positiivisella tavalla "Ei tämä oikeastaan olekaan niin paha". Alat tavallaan itse uskoa omaan tarinaasi ja se muuttuu todeksi. Se mitä kerromme itsellemme saa myös vaikutteita siitä minkä haluaisimme olevan totta tai ehkä siitä minkä pelkäämme olevan totta. Silti emotionaalinen totuus ja se mitä kerromme itsellemme voi jäädä erilaisiksi totuuksiksi, ristiriidaksi, joka jää vaivaamaan.

Kolmas totuus on se jonka kerromme muille. Tai voihan niitä muille kerrottavia tarinoita olla moniakin erilaisia, mutta niputan ne tässä yhdeksi. En usko että yleensä haluamme valehdella tai että edes koemme valehtelevamme, mutta silti tarina jonka kerromme totuudesta toisille ei ole sama jonka kerromme itsellemme. Muiden kanssa kommunikoidessa tarinaan vaikuttaa aina dynamiikka näiden ihmisten välillä. Miehet esimerkiksi harvoin näyttävät heikkouttansa toisilleen, joten kerrottavan tarinan pitää näyttää mies positiivisessa valossa, esimerkiksi taistelijana vaikeuksia vastaan. Ja tämä näkökulma tietysti vaikuttaa taas itselleen kerrottuun tarinaan sekä emotionaaliseen totuuteen.

Mikä tekee näistä eri näkökulmista mielenkiintoisen on kun joku toinen kertoo sinulle tarinaa. Mitkä osat tarinaa osuvat yksiin minkäkin totuuden kanssa? Kertoja voi aidosti uskoa tarinaansa, se voi olla sama kuin hänen itselleen kertomansa tarina, mutta onko se hänen emotionaalinen totuutensa? Entä onko hän onnistunut muuttamaan omaa emotionaalista totuuttansa selittämällä oman osuutensa parhain päin?

Pelkään että tässä ajaudutaan kovin nopeasti Freudilaiseen pseudo-psykologiaan, mutta jokin totuuden osa tähän jää piiloon.

Tunteet huomioiva kommunikaatio

Luettuani Arne Naessin kirjaa "Life's philosophy", huomasin että ilmaisutyylini muuttui, vaikka vasta jälkeenpäin osasin yhdistää sen tuohon kirjaan. Jos tarkastelet vaikka edellistä kirjoitustani tänne blogiin, paljastuu siitä yllättäviä adjektiiveja kuten näännyttävä ja kuristava.
Filosofit markkinoivat usein ainakin välillisesti filosofiaa loogiseen päättelyyn perustuvana ajattelun sarana ja logiikasta puhuttaessa onkin sopivaa että sitä ilmaistaan eksaktein termein. Tämä on vielä tärkeämpää ns. kovien tieteiden maailmassa, joka on kehittänyt tarkasta ilmaisutavastaan itselleen vahvan dogman. Mutta mitä tapahtuu, jos pohdimme, filosofoimme omaa elämäämme, johon vääjäämättä liittyy eri tunteita? Tunteet ovat aina subjektiivisia elämyksiä, niistä voi puhua vain kuvailevasti eikä niitä koskaan voi määritellä tarkasti. Kovien tieteiden näkökulmasta tämä on suuri ongelma ja ehkä juuri siksi tunteita ei useinkaan huomioida tieteissä. Jotain teoriaa voidaan pitää kauniina, mutta siihen se sitten jääkin.
Oman elämän filosofiasta puhuttaessa siis kuitenkin pitää käyttää jonkun verran kuvailevaa termistöä - pehmeää sanastoa - joka välittää tunnetilaa. Minun kaltaiselle tiedemiehelle tämä oli pienimuotoinen ahaa-elämys ja iloinen yllätys. Se antoi syyn raottaa hieman kuorta ja päästää jotain epämääräisempää fiilistelyä ulos. Nyt se tuntuu "luvalliselta" kun sen on perustellut itselleen. Hassun vapauttavaa, vaikka se loppujen lopuksi onkin niin pieni asia.

Tyrmäävä hiljaisuus

Tajusin sen vasta nyt, vuosien jälkeen. Minulla oli mahtava suunnitelma, spektaakkeli jonka halusin toteuttaa, niin absurdi ja mieletön, että se ei voinut kuin onnistua. Mutta tarvitsin siihen tukea, en voinut, en uskaltanut sitä toteuttaa yksin. Niinpä pyysin siihen apua eräältä tuttavalta. Hän ei koskaan vastannut, ei reagoinut mitenkään, ei edes näiden kaikkien vuosin jälkeen sitä ole mitenkään kommentoinut.

Hiljaisuus. Onko parempaa tyrmäystä? Jos hän olisi tukenut minua, olisin toteuttanut suunnitelmani, jos hän ei olisi halunnut osallistua, olisin löytänyt toisen, jos hän olisi vastustanut ideaa, olisin kääntynyt häntä vastaan ja entistä suuremmalla uholla etsinyt toisen auttamaan. Sen sijaan minua kohtasi hiljaisuus - näännyttävä, kuristava hiljaisuus.

Ensinnäkin, se on viivytys - koska hän ei ole vielä vastannut en voi siirtyä eteenpäin. Toisaalta se on pelkurimaista - hän ei uskaltanut kohdata haastetta, eikä uskaltanut kieltäytyä siitä. Lisäksi se on loukkaavaa, olin uskonut suunnitelmani hänelle, mutta hän sivuutti sen.

Olen antanut ystävälleni anteeksi jo vuosia sitten, mutta suunnitelmani on edelleen toteuttamatta. Ehkä nyt olisin kasvanut kylliksi, ehkä olisin saanut tarpeeksi itsevarmuutta, että voisin ryhtyä toimeen ja aloittaa uudestaan.

EDIT: Jälkeenpäin muistin erään ilmiselvän toisenlaisen mahdollisuuden; ystäväni ei ehkä vain koskaan muistanut vastata. Mutta se on lähes yhtä paha; minä olin uskoutunut hänelle, eikä hän asettanut sille sen vertaa arvoa että olisi sen muistanut.

Aamukampa

Lähtö lähestyy, muutan pian Saksaan. Samalla jotenkin koko elämä tiivistyy. Tuntuu että jäljellä olevasta ajasta on pakko puristaa kaikki irti, nauttia joka hetkestä, tehdä kaikki se mitä haluaa tehdä juuri nyt eikä huomenna. Tässä on jotain samaa kuin "Bucketlist" elokuvassa, jossa kuolemaisillaan olevat äijät päättävät tehdä kaikki haluamansa asiat ennen kuin lähtevät, toteuttaa villeimmät unelmansa.
Tällaisen tiivistymisen myötä samalla elämä myös selkiytyy. Kaikki epäolennaisuudet voi karsia pois. Jäljelle tiivistyvät vain ne asiat joilla oikeasti on merkitystä ja se lista onkin aika lyhyt; ystävät ja perhe.
Hetken emotionaalisuus on katkeran suloinen. On pakko elää hetkessä, nauttia hetkestä, vaikka lähtö lähestyy. Tunnen että nämä hetket kokoavat yhteen kahden edellisen kirjoitukseni olennaiset asiat. Kun elää hetkessä on se automaattisesti emotionaalisesti vahva elämys, upea. Onnellisuus jota nyt tunnen ei todellakaan ole pinnallista, se on syvää, se kaivaa sydämen pohjasta, siinä on tuskan kaiku, mutta silti niin suloista.