ajatusvirtaa

Presidentinvaalit 2012

2012-01-03T22:54:00.001+02:00

Yhtä ripeästi kuin vaalit lähesyvät, yhtä kiperä on ehdokkaan valinta. Pääongelmaksi muodostuu strategian valinta. Joudun nimittäin jaottelemaan ehdokkaat kahdella eri tavalla; ehdokkaat joilla on mahdollisuus menestyä, ja ehdokkaat jotka eivät voi voittaa, sekä ehdokkaat joita kannatan, joihin suhtauden enemmän tai vähemmän neutraalisti, sekä ehdokkaat joiden en todellakaan toivo voittavan. Ensinnäkin, ehdokkaita, jotka eivät voi missään tapauksessa voittaa, ei kannata äänestää. Tähän ryhmään arvioisin kuuluvan: Essayah (koska hän on äärikonservatiivi), Biaudet (RKP:n edustaja tarvitsee erityisen suuren nosteen voidakseen karistaa kieli-vihaajien taakan), Arhimäki (liian marginaalinen), ja Soini sekä Väyrynen (vakaaista kannattajakunnistaan huolimatta molemmilla on vähintään yhtä innokkaat ja kannattajia suuremmat vastustajakunnat).
Kahden viimeisen ehdokkaan kohdalla en kuitenkaan ole riittävän varma, ettei heillä ole mahdollisuuksia. Pelko on että heistä toinen, tai pahimmassa tapauksessa molemmat, selviävät toiselle kierrokselle. Soini ja Väyrynen nimittäin kuuluvat siihen joukkoon jota vastustan, yhdessä Essayahin kanssa. Kaikki he edustavat taaksepäin katsomista, pelonlietsomista, syrjintää ja heikoimpien sortamista. Jokaisella on tämän lisäksi omat erityispaheensa; Väyrysen hävytön systeemillä pelailu omaksi eduksi (Jalasmökki yms.), Essayahin anteeksi antamaton suhtautuminen seksuaalisiin vähemmistöin ja Soinin rotusyrjinnän hyväksyvä asenne. Näiden en halua siis missäin tapauksessa voittavan ja äänestysstrategia on valittava sen mukaisesti. Pitää siis valita kandidaatti joka voisi voittaa Soinin tai Väyrysen toisella kierroksella.
Hyviä kandidaateja on kolme; Haavisto, Biaudet ja jossain määrin myös Arhimäki. Kaksi jäljempää kuuluvat ei-voittaviin kandidaatteihin, joten jäljelle jää Haavisto. Mikäli toisella kierroksella olisi Haavisto-Soini tai Haavisto-Väyrynen, olen varma että Haavisto voittaa. Niinistöä ja Lipposta en erityisemmin vastusta, mutta minusta Lipponen edustaa turhan Kekkosmaista johtamistyyliä ja Niinistö edustaa juuri sellaista politiikkaa joka johtaa eriarvoistumiseen ja hän on sitä kautta osaltaan auttanut Soinin suosion syntyyn.
Mikäli tarkoituksena on luoda yhtenäisyyttä ja onnellisuutta, katsoa eteenpäin ja kehittää Suomea kaikkille paremmaksi, uskon että Haavisto on paras valinta. Ei siksi että hän olisi mielestäni täydellinen tai edes välttämättä paras kandidaatti, vaan siksi että äänestämällä häntä uskon äänelläni olevan eniten positiivista vaikutusta Suomen hyväksi..

Thoreau

2012-01-03T00:13:00.001+02:00

I must admit that I've never read Thoreau, but yesterday I heard a quote of him: "Rather than love, than money, than fame, give me truth." Initially, it seems like a noble desire, but upon careful reflection, I must disagree. In most cases of course, I do agree, but there is always that one exception. Finding one is not too difficult; on my deathbed, I would much rather think that everyone loves me then than the truth (whatever it is).
It seems that this applies to everything. Every possible rule there is, there is at least one exception, which is not too difficult to come up with. Even if we can generate a good rule of thumb - always seek the truth - that is not enough for the philosopher. We "must" keep in mind the reason for the rule. There is always that one exception, where the reason for the general rule does not apply, where we are better off ignoring the rule or even doing the opposite.
Personally, my general rule that applies for 99.99% of the cases, if not more, is "strive for happiness". I believe that striving for truth is an important part of striving for happiness, and that that is the reason Thoreau thought that the truth is important. Because most people are most of the time better off and happier when striving for the truth.

(My new-years resolution is, although I don't do new-years resolutions, to find out if my claim about the origins of Thoreau's quote is true.)

Independence day

2011-12-06T13:54:00.001+02:00

In Finland, today is the yearly bank holiday known as Independence day. It is a celebration of attaining independence and considered a day of great importance in Finland. My attitude towards the day is, however, twisted.
First of all, I do appreciate the liberties Finns gained through independence and I certainly do appreciate the efforts of all those who have defended those liberties.A society which supports free expression and other basic human rights is important for the happiness and well-being of people, and gaining independence from Russia and maintaining it through WWII were really important achievements. But beyond that, I don't see much value in independence. Let me explain.
My biggest problem is the nationalism that is always associated with independence. Nationalism is always exclusive in nature, as opposed to inclusive. It is always "we" the against the others. Nationalism without the "others" would be meaningless and nationalism by nature thus promotes partisanship and supports conflicts. Moreover, independence in itself is exclusive in nature. "We" are independent of "them". Let them take care of themselves. Insofar as independence increases the amount of people that have access to human rights, then it is positive. But suppose Helsinki would like to become independent from Finland. Does not really make any sense, does it? (Although I can imagine some local politicians who would support the idea.) It would be an arbitrary division of Finland into parts.
You could argue that separating Finland from Russia is a different case than Helsinki from Finland, since there is a distinct cultural difference between Finland and Russia. The argument falls apart when we realise that there is also a distinct cultural difference between Helsinki, with a city-culture, and most of the rest country, which has a more rural culture. So, the division into states is rather arbitrary. I do think that division of the world into states is useful in our time (that might change sometime though). Having a singular government for the whole world has a great risk of driving the leaders into corruption, which would be very difficult to disband if there are no counter-forces.
When observing the independence day celebrations (in Finland and elsewhere), we observe that a central theme is displaying the national flag and other national symbols. Here, notice the use of the word "national-". By using these symbols we emphasise the nationalistic as well as the exclusive character of the festivities. This is also the reason why right-wing extremists so eagerly embrace national symbols. It is "we" against the "others".
In conclusion, I would much rather celebrate a day of human rights, co-operation, equality, peace and democracy, than a day of independence.

On Accountability 2

2011-03-19T11:59:00.002+02:00

In the aftermath of the tsunami in Japan, I again have started to reflect on accountability. This time, I am thinking about the accountability of the general media and not only scientific publications. During my studies, I read two courses of modern physics, which would be in layman's terms nuclear physics. I have repeated this often, but I still contend that only after having studied modern physics did I learn to sufficiently appreciate my ignorance. In other words, only after having studied nuclear physics did I understand that I don't know by far enough to make any sensible statements about nuclear physics. It's just too difficult.

Now, having read plenty of news from Fukushima, I realize that most journalists do not share my appreciation of their own ignorance. The news are filled with statements that are to me obviously flawed, and which scare people that do not spot the flaw. In effect, the main news outlets are doing their best to spread panic and fear.

As horrible as the events in Fukushima are, I believe that we should refrain ourselves from making decisions based on emotion only, instead of facts and evidence based judgement. Spreading fear and panic is in this sense counter-productive. Fears should be considered in decision making, since it has a strong negative effect on the well-being of people, but it should not be taken as an excuse for ignoring facts and evidence.

My conclusion of this is, with respect to news outlets, that news corporations driven by economical motives do not have sufficient incentives to retain accountability. Spreading fear and panic sells newspapers, even if the news would be slightly inaccurate. It seems that this lack of accountability is a common theme in market driven corporations - it is, after all, lack of accountability that caused the nuclear disaster in Fukushima. Likewise, lack of accountability caused the economic crash a few years ago. If thus accept that the capitalistic system is lacking in incentives for accountability, the question that remains is what we should do about it?

To me it seems that the only way to introduce accountability in world economy, is to change the rules of the game somehow. The most obvious choice is regulation. However, I fear that such regulations would be difficult to design and even more difficult to supervise. To be honest, I don't even have an idea where to begin. Personally, I would lay more hope in changing the rules on a different level, by opening things up instead of closing them down. I believe that enforcing transparency, not only to governments, but to privately owned corporations as well, that would be a good start. This would not, however, solve the problem with news outlets.

This is a problem that still eludes me. Especially now that the border between news media and private persons on the Internet has diffused, it will be difficult to enforce accountability. For traditional newspapers, it perhaps would have been possible to enforce a law that demands that facts should be double-checked. But with bloggers such rules become meaningless.

Right at this moment, I had an idea! What about a scientific validation service for news outlets? A service, that would employ scientific experts to validate the plausibility of claims made in a news story? Hmm. Have to think about that more.

On Accountability

2011-02-26T21:27:00.002+02:00

A word that I have come to stumble on with increasing frequency is "accountability". It is with pleasure I have seen its rise, not only because it often involves bringing justice, which is inherently good, but because it demonstrates a rise awareness of systemic relationships. Let me explain why.

A recent topic in Finland has been the quality of food. Many in the general public have bemoaned the low quality. The producers respond that their offerings match the demand, so the general public is to blame. In effect, both parties are pointing fingers at the opposite side.
Personally, I happen to agree with both sides. The quality of many products is shamefully low, but a depressingly large portion of people are primarily interested in the price, not quality. The public cries for accountability, but producers cannot commit economical suicide by raising quality without obtaining something in return.
A systemic analysis of the situation would probably most naturally begin by observing the incentives the producers have to improve the quality and the incentives the public has to buy good quality food. For the low-income people, there are no incentives. You eat what you can afford. This fact alone enforces the status quo. There is an obvious demand for cheap food and the producers main incentive is to meet the demand.
Here the cry for accountability is effectively a demand for a feedback system. Without going into how the accountability should be implemented, for which I do not have any clue, I would like to emphasise the importance of a feedback system. The demand and supply relationship is, in a narrow sense, a linear relationship, where more demand gives more supply. The demand for accountability, for a feedback mechanism, is essentially a desire to create another connection between supply and demand, that balances or counter-acts the existing relationship.
I find it important to realize that all parties in this equation currently already act in a way that is well-warranted, when observed in isolation. Each participant tries his best to do good in his local surroundings. That the outcome is bad, is not to be blamed on the individuals, but on the design of the system.

Another example is the famous and infamous Wikileaks. I honestly believe that US officials quite earnestly believe that they have been acting in the best interest of the people of USA all along, if not always "the world". From their own isolated perspectives, all their actions seem well-warranted and justified. The fact is, however, that the US has in secret done some horrible things (for a abbreviated list, see http://www.opendemocracy.net/ryan-gallagher/what-has-wikileaks-ever-taught-us-read-on). Although the US government is supposedly held accountable to the people of USA, the flow of information from the government to the public has been too weak. The government has not had any incentive to improve the flow of information, since improving would have made life within the government more difficult. What is needed is an independent party to control the flow of information. Wikileaks is one such independent party, although admittedly it has its faults.

Yet another example of a completely different kind is the scientific peer-review process. To obtain good quality science, we must have a mechanic for assessing the quality. Peer-review is the best mechanism we know of. Usually, peer-review is enforced in scientific publications, where any input must be subjected to examination of independent experts. Only when the experts agree that the input meets scientific standards of quality, is the article accepted for publication.
The standard way of implementing peer-review is anonymous review, where the independent experts are chosen secretly by the editors of the scientific publication and the authors never learn the experts identity. The purpose of this mechanism is to prevent undesirable feedback, that is, enable reviewers to express negative criticism without fear of retaliation. An undesirable side-effect is that the reviewers do not get any feedback for their comments. Again, the system is linear. Information flows only from reviewers to the authors.
An alternative is open review, such as exploited by Wikipedia, where commentary is signed, if not by name, at least by alias. (In on-line communities, an alias can become as valuable as a real-life identity.) In the open review model, a reviewer dare not submit careless criticism, because his own reputation is on the line. Only well-argued criticism can be presented, without a negative impact on ones own reputation.

In each of these cases, the usual level of dialogue is finger pointing, name calling and blaming the opponent for the problems that exist. I find such dialogue un-constructive and distasteful. Yet, the emergence of the word accountability, gives hope that people in positions of power would catch up on a systemic perspective, if not consciously, perhaps at least intuitively. Personally, I have today tried to start a movement within my own field of science toward increased accountability through open review. After all, I do not want to be just another "finger pointer", but I believe it is imperative to act upon what you think is right.

"You didn't want to talk" vs. "I would have liked to talk"

2011-01-28T00:18:00.006+02:00

In the middle of an short email, a friend of mine wrote to me "... but you didn't want to talk to me :)" Ouch. My friend had been insulted by my actions. First reaction: guilt. I should've called, sms:ed, sent email - something. Second reaction: I should write or call my friend now, although then it wouldn't be because I wanted to, but because I was told to do so. It wouldn't feel right. Third reaction: Protest. I don't like to be pushed to around, I write when I want to write. You write me if you want to be in contact!

What just happened here? All these feelings blew through me half-consciously in less than 10 seconds.

This is a vicious circle starting right here. Something in it self small but unfortunate happened, and my friend felt neglected. My friend wanted to communicate the feeling of neglect, but not make it too heavy - thus the smiley at the end - although the hurt feelings were obvious. My reaction to it is easy to predict: denial, protest and the feeling of being treated unfairly. And the result, no improvement in the situation, but more hurt feelings.

So, what would be the alternative? Moving the focus from my error, to the desire of my friend. "I would have liked to talk to you." It is a positive feeling. Desire. It is a flattering statement. I would jump on the chance and call my friend immediately, or better yet, go visit my friend.

In this example, both parties have a lot to learn. My negative reactions were totally unnecessary and unwarranted, although understandable. I should learn to faster recognise the vicious circle before it starts. And most importantly, I should learn to take my friends better into account.
In my opinion, my friend would benefit from trying to, instead of confrontative statements, find supportive and constructive approaches. Confrontation is sometimes useful, but most often it is not an effective approach. A constructive nudge can, according to my experience, often be pivotal and highly effective.

Taboos and -ism's

2011-01-22T15:47:00.006+02:00

Everyone knows it is a taboo to criticize religions and faith in general. That is precisely why faiths have survived so long, because they say that questioning them is bad manners. If it wouldn't, the inherent implausibility of faith and contradictions of the simplest logic that religions make, would have made the whole phenomenons crumble and disappear.

Interestingly, I recently discovered another taboo that works in the same way, although it is much more mundane. Namely, I noticed that to criticize the idea "hey, let's go for a beer" is a taboo. At least in one of my circles of friends, there is a strong social stigma associated with not-drinking-alcohol. People seem to assume that people, that do not drink at a party or dinner at the local pub, would destroy the mood, that such people are boring people. It seems that drinking is associated with group cohesion in such a way that non-drinking is perceived as a threat to group unity. As if, "If you don't drink you're not one of us."

While I see group cohesion as a positive force for happiness, it also robs us from the freedom of choice, which impacts happiness negatively. The absurdity of the situation is easily revealed by asking "Am I not good enough as myself, but only if I drink?" and "Why is it a problem for you if I don't drink?".

Another aspect is that people encouraging you to drink, with a "C'mon!", implicitly assumes that everyone will have more fun when drunk. Personally, I have lately found that drunken small-talk is just devoid of any real value. In this sense, I feel that people become boring when they get drunk, not the other way around. There are many exceptions to this, though, in the sense that many people that are interesting sober are interesting also when tipsy.

What this leads me to is that group cohesion is a strange animal. A sense of unity with peers is generally a positive force. However, generally all ways of maintaining cohesion can destroy all the positive effects and, worse, bring unhappiness. By design, most tools for maintaining cohesion are exclusive through "You have to be X, or you're not one of us." Here the "you're not one of us" -part is meant to be (and it is) a severe punishment.

This principle seems to apply in all cases where I recognize group cohesion as a strong force, including all theism/religions (infidels should die!), nationalism (you're not patriotic if you oppose, say, the war in Iraq), racism, criminal gangs etc.

The question that then remains is, is group cohesion possible without the negative effects? I would argue "Yes." People united by common goals, aspirations, attitudes or character, will often experience a feeling of unity without need for external maintenance of cohesion. In this perspective, positive group cohesion appears only when the group has a solid and well-founded purpose. Groups with only a weak purpose and weak motivation for unity are the ones who need to punish straying sheep. Positive group cohesion is then also an inclusive phenomenon, where all those whose internal motivation is the same can be included in the group, whereas negative group cohesion is an exclusive phenomenon, where all those who don't fulfil the external requirements are excluded from the group.

In essence, it follows, that the motivations to maintain theism/religions, nationalism, racism and criminal gangs are weak. The sense of inner purpose that these groups carry are so weak, that they must punish dissidents, otherwise the groups would fade away. What I find striking is that so many of these weak groups are known as -ism's. Is there a pattern? Perhaps this is also why many feel that the word atheism so badly represents the phenomenon.

Personally, the lessons I have to learn from this are then:

As a tutor, mentor, teacher and employer, I must strive to generate a common internal sense of purpose in my students and employees so strong, that group cohesion emerges.
As an atheist, I have to avoid partisan thinking, avoid construction of a them (theists) against us (atheists) -spirit, and openly participate in constructive discussions. By accepting all people as themselves, could prove to be pivotal in opening the minds of people.
As a person, I should strive to accept all people as themselves.

Edit: As an afterthought, I just realised one more pattern: In countries where religions are most accepting, most inclusive in their character (and thus follow their own teaching the best), are also countries where religions are fading away. For example, in Scandinavia, there is a very accepting atmosphere overall in the whole society, including religions. There, also churches are very weak. On the other hand, in the US, which is infamous for its exclusionist attitudes (esp. with respect to religions and patriotism), churches go strong.

The Power of Possibilities

2011-01-14T18:59:00.003+02:00

During the last year, nothing has changed on the outside, but everything has changed on the inside. Suddenly, I've begun to see possibilities. I could apply for this or that job, I could go skiing, I could train climbing, I could this and that. Objectively, it is a small change. Yes, I suddenly have received some new job opportunities, but objectively it is not much more than what I had before. These options are not likely (as in the competition is/will be hard). But there is hope.

I have regained the feeling that there I have possibilities, which gives me the feeling that I can make choices. While I already knew that the feeling of being able to influence in your life's choices is important for happiness, the forces with which it hits you is awesome. My emotional state has risen from "ok" (50/100), to almost "happy" (80/100).

Prejudice

2010-07-23T16:06:00.003+03:00

Last weekend I went with a friend to climb at Tre Cime de Lavarado. Super cool! We had perfect luck with the weather, two days of sun, almost too hot but a bit of rain on Sunday morning. We were really beat up after two long days of climbing, so leaving home at Sunday morning was not such a bad concept after all.

What strikes me about this trip mostly is the attitudes many of my friends had. They thought we were mad to go to Tre Cime. So much loose rock, so crowded, so dangerous, etc. It seemed that every one thought we were bound to end up in trouble. Couldn't have been further away from the truth. Yes, there was some loose rock, but it was always either easy climbing or then there were enough places of good rock that we could place some protection. Yes, there was sometimes a bit of a crowd, but it never bothered me. For the exception of one mountain-guide abseiling behind us, who demonstrated astonishing lack of social skill and a superior level of besserwisser-attitude. But most of the time both days, we felt like we were alone on the mountain. Perfect.

So, the friends who condemned our intention to climb Tre Cime, did not actually know what they were talking about. They just had a preconception of what the trip would be like. It seems to me that somehow people tend to exaggerate their fears of the unknown. People who haven't tried mountain climbing have still heard of some of the dangers of climbing, and think that all climbing is always dangerous. Dangerous situations provide juicy stories and it is easy to generalize that this dangerous situations are commonplace. In my experience, this simply isn't true.

I once was planning a trip through Eastern Europe, including Belarus. People were terrified. Belarus? There's corruption and it's a dictatorship. True, but at least the streets are clean. I was actually more afraid in Ukraine, which was then enjoying its newly acquired democracy, but suffers from petty crime. Belarus, on the other hand, has a strong and brutal police force, whereby petty theft is almost non-existent. So, Belarus is more safe for a casual tourist (as long as you don't get in trouble with the police). It was just that people who haven't been there, knew only the bad stuff, and thought that was the whole story.

It seems to me that people do not realize how little they know. They have heard one thing about something, and they think they know everything.

Syylliset esille

2010-07-13T13:24:00.002+03:00

Sain taas muistuttaa itseäni; syyllisten etsiminen on täysin turhaa. Esimerkiksi työssä viihtyminen on vain ja ainoastaan jokaisen oman itsensä vastuulla. Olen viime aikoina syyllistynyt useasti erilaisten tahojen syyttelyyn monesta eri asiasta, mutta se on täysin turhaa. Jos minä en viihdy, on minulla ongelma, ei kenelläkään muulla. On vain minun vastuullani etsiä keinot viihtyvyyden parantamiseen. Yksi keinoista on toki yrittää vaikuttaa muihin, parantamalla organisaatiota tms., mutta suurin työ pitää tehdä ihan vain oman pään sisäpuolella. Viihtyvyys paranee huomattavasti ihan omaa asennetta muokkaamalla.

Konkreettisena esimerkkinä mainittakoon klassinen väittämä "Minä en ole sellainen ihminen joka tekee asiat tavalla X." tai "Minä en vain osaa tehdä asiaa X." Jokainen voi oppia. On vain kyse siitä haluaako oppia tekemään asiat tavalla X. Jos menestyminen on kiinni siitä, tekeekö asiat tavalla X vai ei, niin se on jokaisen oma valinta, haluaako tehdä asiat tavalla X, vai jollain muulla tavalla. Toisin sanoen, jos menestyminen edellyttää asian X tekemistä, kannattaa se asia X tehdä, vaikka itse en olisikaan siinä niin taitava, tai en pitäisikään oikeastaan asian X tekemisestä. Härkää sarvista, jne.

Atheism and classic vocal music

2010-03-20T21:04:00.002+02:00

I recently realised that I have a problem that has been disturbing me for quite a while even though I was not concious of this problem. I just had a queer feeling that something was not right.

It is all connected to the fact that I was really excited about singing old music, mostly renaissance and baroque. For anyone who know anything about these genres, also knows that a majority of the music in these genres is sacral in nature. For me, as an atheist, that poses a problem. Let me explain you why.

There are two different parts. Firstly, I do not believe in Jahve, so singing "I love god." is phony. I feel phony. A significant part of singing is the feeling - you have to feel the thing that you are saying. Singing without feeling is a technical executions that has nothing to do with music. I admit that I am unable to feel the feeling "I love god". I did not become a very good singer.

The obvious counter-argument is acting. Actors regularly act feelings that they would not normally feel. So why could I not just act as if I would, in fact, "love god"? Which brings us to the second part. Singing "I love god" in a Christian context is a whole other thing as singing "I love god" in an ancient Viking or Greek context, where god would, respectively, refer to Thor or Zeus. Namely, while Viking and ancient Greek religions have fallen into history, Christianity is (still) alive and kicking. In other words, whether the religions are alive or (practically) dead makes for a big difference, since for the living superstitions, we have to consider our actions in relation to those people who posses that particular faith. We are thus active actors in their faith.

Our active part can be made obvious by an example. Consider a scenario where person A sings "I love god" for a person B. If person A sings it with good level of passion, that is, if he sings it well, then person B can believe that person A actually believes in what he says. Suppose person B is religious, whereby the declaration "I love god" of person A, supports the belief of person B. Yet another person declares that he believes in god, which confirms his belief in god. Thus, when I sing "I love god", I support a superstition that I believe is false. I am actually supporting peoples' delusions. I am cheating them. Swindle is in many other cases an offence punishable by law, but in this case it is only ethically wrong. The responsibility of avoiding this offence remains thus on the conscience of each one of us.

Personally, I would feel quite ok if I would/could just act and that'd be the end of it. However, I have become stuck with this feeling of leading people astray. Simultaneously, I strongly believe that we must follow our own values. Therefore I will no more participate in performances of sacral music.

This result is, from an artistic view point, very unfortunate. Renaissance and baroque music is beautiful! To abstain altogether would keep me from a lot of beautiful music. Still, in a literal sense, all consumption of music has an active role (buying tickets, CDs, scores etc.), which I have been unable to circumvent. Let me know if you have any good counter arguments!

Brights

2010-03-20T20:19:00.004+02:00

There's one thing that's been quite a while on my mind and I've been collecting courage to put it here. Lots of my friends know it, but putting it on the web is, still, a different thing. No, I'm not gay, if that's what you think although it might be just as well, but it is socially a similar thing.

However strange as it seems, in our society it is perfectly acceptable to publicly declare faith in any religion, but to state the opposite, "I am an atheist" is a big no-no. It is even considered to be good manners to allow public declarations of faith, after all, it is politically correct, but no such considerations are reserved for the atheist. If you are not publicly stating your faith, then usually most people see no wrong in trying to, for example, persuade that person to come to the church. People are not supposed to talk about atheism since even the option, even the possibility that you do not believe in any supernatural things, undermines the very essence of religions: their faith.

Specifically, imagine the two following scenarios:

Person A is a Christian and person B a Muslim. Would you think it is politically correct for person A to ask person B to join the local church? Oh, no! Horrific error! Person B would slap person A on the face.
Person A is a again Christin and person B an atheist. Would you think it is politically correct for person A to ask person B to join the local church?

Objectively, the two situations are not at all different. Person A is asking person B to convert. However, in case 1 most people would see it as a terrible social blunder, while in case 2, I believe that most religious people cannot see any wrong in their actions. In case 2 I predict that many religious people can even see themselves as philanthropists, trying to relieve the atheist from his misery into the intellectually fuzzy world of religion.

So the situation is many ways similar to how homosexuals were perceived in the 60ies. It was socially acceptable to try to match homosexuals up with the opposite sex. Until the gay-movement. Today the social position of gays is incredibly much better than in the 60ies. Not perfect, but better. The brights movement tries to achieve the same for the atheists. Since the word atheist has for many people a negative sound to it, someone (check wikipedia) coined the word "brights" to mean people that are sufficiently enlightened (= bright) to abandon superstition. Similarly, those who still cling on to their superstitions, are called "supers". All nice and positive words, that is, trying really hard to be politically correct here.

So here it goes. I am a bright. I am an atheist. I will take it as an intellectual insult if you try to invite me to your church.

I will, in this context, not try to list the reasons why you should not be superstitious. There are many excellent books and speeches available on that already (check out Richard Dawkins, Dan Dennet, Susan Blackmore, etc.) and quoting them wrongly here would do no one no good. The purpose of this article is merely to bring more visibility to the prevalence of atheism and the term brights, as well as, to reach equality between people who have this world-view and those who publicly declare superstitions.

PS. I am fully conscious that I did not write anything original, anything that someone else wouldn't have said before. I just feel that it is important to spread the word, to make the message visible in as many places as possible.

Reorganization

2010-03-14T08:57:00.005+02:00

One thing that I keep hearing over and over again is "Do what you love". Especially the Americans seem to love that concept and they seem to have infected the notion to a lot of Europeans, too. Oh what a load of crap! This is a perfect medicine for unhappiness. For example, say you love singing. Go on to the Idols show and demonstrate everyone how wrong you are. You'll end up on the comical section where they play the worst contestants, the infinitely untalented and disgusting singers. Trust me. 10 million people will see that and laugh at you, not with you. Imagine how you would feel after that. Is the word happy anywhere among the top feelings after that? No. Feelings of being disillusioned, feelings of anger, frustration, and failure probably dominate over happiness.

I know I'm playing the devils advocate here, but my point is that everyone are not super-talented. Everyone cannot be pop-stars, astronauts, actors, professional athletes, self-made millionaires, artists or presidents. Everyone cannot reach their dream. That is just not realistic. Still, we have to be happy. So if the only way to become happy is to fulfill your dream, then most people will be unhappy. I hate it when that happens. And it does happen all the time. People are unhappy.

All this even though the solution is simple. Just reorganize the words in your head. Do not say "Do what you love" but "Love what you do". Plain obvious that it is a difficult task. But then who said that success would come easy. Of course it is difficult. Happiness requires effort. Happiness requires constant work.

Realistically, it is easy to say "Love what you do" but how do you get there? First of all, be around people who love what they do, associate yourself with them, be friends with them. Excitement is contagious. When other people get excited about something, let yourself get excited about that thing too. Lot's of people are scared that other people will think they are fools if they get excited about something, if they allow themselves to be influenced by somebody else. Ask yourself, are you afraid that the other people will think you are a happy person? Other people do not want you to be happy, they want people to be just the way they've always been, because it's safer that way. If you change, then perhaps also they would have to change, and that's scary. But if you want to achieve something that you haven't done before, you have to do something that you haven't done before. And that is exactly why you should surround yourself with happy people.

The source of many people's unhappiness is their work. They feel like they are not utilizing their full potential at their current work. So, look for a new job. But meanwhile, while your looking for a new job, try to be happy at your current job. Firstly, look for that person of your colleagues who's most happy - not necessarily funny, but happy. Go to lunch with him/her, get yourself involved in a project with him/her, talk with him/her. Secondly, think about the thing you most like at your job and the thing you most hate about your job. Embrace that thing you most like. Dwell in it. Try to do it better than ever before. And that thing you hate, find one small thing that you can improve on it. Just a tiny bit. Even a small improvement makes you feel like you're in charge. You're deciding what happens with you. The next step, the next improvement is already easier and after a while it becomes a natural part of you and of your job.

I feel like people are looking for a miracle pill, a Sorcerer's stone, a lucky break that makes them happy. But it doesn't go like that. Winning the lottery, your dream job, a new education - none of them will make you happy. You can make yourself happy. I'm not saying that you shouldn't try to get a new job. I'm not saying that you shouldn't try to become a singer. Please do that. But finding happiness is not a lucky break. It's hard mental work. You need to want to be happy. You need to want to change your attitude. You need to change your ways. The desire to change must come from within. No outside solution makes your inside happy. You must be ready to change, brave enough to challenge your own mindset, bold enough to admit that something I'm doing or thinking needs improving. Lastly, you cannot wait until tomorrow. If you postpone it, you will not do it. You need to develop a plan for change starting from now, not in ten minutes, but now. Really. Get a life. Now.

Selfish communication

2010-02-01T23:57:00.003+02:00

Recently, I've been pondering on the inherent selfishness of communication. The basic problem is that every time you tell someone something, the reason for telling that something is completely egoistic. You either 1) put on a show, you entertain your companion, or 2) you tell something in order to get your companion to tell you something in a tit for tat manner. In the first case the objective is then that you want to appear favorably in your companions eyes. In other words, in both cases you tell stories in order to get something, information, recognition, favors, or something similar.

That this egoism would be a problem, is an illusion easily solved. After all, is there anything that we do, that does not rise from our egoism? We work for money and to gain recognition. We eat an sleep to satisfy our needs. We love to be loved. Even altruistic actions such as helping the elderly, giving money to charity, loving someone without response, they all give us a good feeling. The reward from a altruistic deed is that we feel good, like a better person. In this sense, communication is no different. It is an egoistic process to gain something we want. If nothing else, we want to feel good.

However, the more interesting problems arise in a more advanced case. Some feel that in communicating with others, especially in light conversation, they are in fact entertaining, putting on a show and at the same time loosing themselves. As if they were not truthful to the others, trying to be something that they, in fact, are not. The simplistic answer would be to say that if the person does not feel comfortable with the communication, he should not communicate. But from personal experience, I know that it is not always that easy. Often, you feel external pressure to be social. For example, your friends ridicule you if you want to go the sleep when everyone else is going to the pub. "Oh come on!" Like choosing to be alone (=choosing not to communicate) would automatically be an inferior choice (hint: it is not!). Again, a simple answer is to insist on doing your own choices and not to surrender to coercion. While that is easier to say than to do, especially without hurting the feelings of your friends, still, this is not the complete answer. I have a faint feeling that there is something about the concept of "putting on a show" that I do not yet fully understand.

Putting on a show implicitly indicates that your are dishonest, acting untruthfully, or that you are faking something. The main problem is then not that you would be dishonest to your audience, they love your show (at least to some extent), but that you are dishonest to yourself. You're doing something that does not match your feelings. Or, perhaps, are your feelings about what you are doing mixed. You gain immediate satisfaction from putting on the show, while simultaneously knowing that it does not provide lasting gratification. I feel like I am approaching the essence of the problem. Perhaps it is the superficial nature of putting up a show that is the problem. Entertainment over a pint of beer does not leave a lasting impression. It just does not feel important. And participating in something less than important is, well, superficial.

What should one then do? Like always, I cannot emphasize enough the importance of awareness. Realizing the reason for the uneasy feeling takes you more than half the way to the solution. Mostly it is a question of braking the habit of putting up a show. Realizing that your at it again, is, like I said, half the solution. The complete solution, however, escapes me.

Desires

2010-01-08T16:14:00.004+02:00

After an all-too-long break, I'm here, writing again. I do have a lot of things to write about, but somehow I've gotten out of the habit of writing. Got to get back in there again!

Anyway, recently, I've thought a lot of about desires in the sense of "I want X". Two specific cues got me thinking about this:

While visiting a friend, he asked me: "Would you like to have something? Tea, coffee, juice...?" Usually, I don't have strong desires and I would go something like "Yeah, um-h, sure, I don't know, whatever." Some argue that an offer like that is literally an offer and a sign of the hospitality of the host. Therefore I can and should choose whatever I feel like, without consideration of the cost or practicality for the host.
Personally, I would prefer more a dialog, with an answer like "Sure. What do you recommend?" or "Sure. I'll have what the other's are having." Such answers give the host more room to serve what is practical or especially good.
Another friend, a female, stated that she wants that the man takes the initiative, that the man should "make the move" so to speak. In that particular moment, I have to admit that I had no idea whether she implied that I should make a move (which was a tempting thought), or that men in general should make the move. This confusion originates from the fact that she did not give any indication whether she was interested in me or not. While this puts a lot of pressure on the man (me), it is also in contradiction with well-researched facts about human courtship. It is true that it is generally the men who "make the move", but generally "the move" is successful only if the female has first given a sign that she is interested, that she would like the man to make a move.

In my mind, these two examples demonstrate problems with stereotypical concepts of desire. I would argue that trying to force out statements of preference (or desire) squeezes out flexibility. When a host asks "Tea, coffee, beer or champagne, perhaps?" merely answering "Champagne", might be impractical if you are the only one drinking and the host has to open a bottle just for you. Or perhaps all the other guests are driving and cannot drink alcohol. "I would feel like champagne, but only if others join me", would state the preference, but gives the host as well as the other guests the option of nudging you to a more practical choice when needed. In this sense, in my opinion, forcing choices, or forcing statements of preference, makes the situation too black and white.

A second argument is that the "I want" attitude is an egoistic one. It excludes social interaction. "I want champagne." Period. Personally I feel that drinking champagne with a friend, let along a female friend, is doubly as pleasant as drinking it alone. Although I really, really like champagne, sometimes I would rather not drink champagne, then drink it alone. In the courtship context, I feel that it is perfectly ok that a man makes the moves in a context where the man and the female do not know each other from before, such as a bar. I would even see that as the preferred way of action. However, if the man and female know each other from before, if they are even friends, then the stakes are higher. To interpret the situation wrong, to make moves when the female is not interested, can incur serious damage to a friendship. An interaction will then probably lead to a more "mutually fulfilling" (pardon the pun) sequence of events. Thus the social interaction often gives a better result than just blurting out your own preference.

The other side of the coin is that persons without definite opinions are often perceived as weak, as if they were incapable of making a choice. Paradoxically, I do agree with this argument as well. Inability to choose is lame. It is a serious handicap. Paralysis before a menu in a restaurant is really annoying for the others in a group. To this problem I would offer a simple trick. Instead of the two opposite alternatives 1. "I choose X" and 2. "I'm unable to choose", I would suggest a third alternative 3. "I do not have a preference". In the original host/guest scenario we could then proceed with

(Host) "Would you like some tea, coffee or juice?"
(You) "I don't know", meaning, "I don't have a preference", and then continue "What are the others having?"
(Host) "We're all drinking tea."
(You) "I'll have one, too."

Note that, in addition to being practical for the host, this kind of conformity to the group standard will unify the group and build sense of community, instead of "He's the (different) one who drinks coffee."

In a situation where we really do have to make a choice, such as when eating in a restaurant, I would offer the no-preference case two different solutions.

Again, interact. For example, ask the waiter "What would you recommend?" if he did not already offer his opinion (they often have something ready). Say, the specials of the day are often something that the restaurant bought in a big quantity, whereby you'd get better quality for a cheaper price. Perfect.
The advanced technique: If you don't know what you prefer, then all the available options must be more or less of equal preference to you. Therefore, pick one at random. Number 3 is as good a choice as any. I've tried that a lot of times. In all parts of the world, it always works. Easy.

Suomalaiset, itsetunto ja empatia

2009-11-14T09:57:00.004+02:00

Klassinen mielikuva joka suomalaisilla on itsestään, väittää että suomalaisilla on huono itsetunto. Suomalaismediat toistavat ja jalostavat tätä mielikuvaa toistamalla sitä säännöllisesti sen eri muodoissa. Minulla on tähän asiaan kuitenkin vaihtoehtoinen perspektiivi, joka perustuu ahaa-elämykseen jonka koin muutamia viikkoja sitten.

Jos pohdimme tuota huonoa itsetuntoa, mitä se oikein tarkoittaa? Suomalaiset vertailevat itseään toisiin ihmisiin, erityisesti ulkomaisiin ihmisiin ja kantavat huolta siitä mitä nämä toiset ajattelevat meistä, suomalaisista. Suomalaiset ovat siis huolissaan siitä mitä toiset ihmiset ajattelevat. Suomalaiset siis välittävät siitä mitä muun maalaiset ihmiset ajattelevat. Suomalaiset välittävät toisista ihmisistä.

Järisyttävää. Suomalaisten muka niin huono itsetunto onkin osoitus positiivisesta piirteestä, välittämisestä!

Myönnettäköön että perusteluni ei ole aivan aukoton, mutta minulla on riittämiin poliittisesti inkorrektia empiiristä aineistoa (listan voi ottaa huumorilla):
- Baijerin alueella Saksassa ihmiset eivät keskimäärin pode huonoa itsetuntoa, mutta he eivät myöskään ole vieraanvaraisia. Heitä voisi jopa kutsua tylyiksi.
- Ranskalaiset pitävät stereotypian mukaan ranskan kieltä ja ranskalaisia muita parempana. Se tekee heistä itseriittoisia.
- Hollantilaiset ovat itsekkäitä ja välinpitämättömiä.
- Italialaiset miehet ovat egoisteja ja naiset diivoja.
- Jenkit eivät edes tiedä mitä heidän rajojensa ulkopuolella tapahtuu.
...

Tästä perspektiivistä kannustaisin suomalaisia pitämään kiinni huonosta itsetunnostaan ja jalostamaan sitä. Mikäli se on keino pitää kiinni empatiasta ja välittämisestä, en näe siinä mitään pahaa.

Curing a besserwisser

2009-10-07T21:26:00.002+03:00

Recently, a person said that I am a selfish and like that wouldn't be enough, that I am a besserwisser. Uh, ok, I thought. A bit later, another person said the same thing. Somewhat too much for a coincidence, so I asked some friends I trust of their opinion. They answered very politely, but did not immediately shoot down the idea as absurd, which confirms my concern. I guess I am selfish and a besserwisser. These attributes are not directly flattering, whereby I would like to try to improve my habits. Let us thus think the besserwisser thing through.

Firstly, there are three different perspectives to being a besserwisser. 1) A person might actually know better than another in an objective sense. 2) A person might think that he knows better than another person in an subjective sense. 3) A person might be perceived as if he knows better. It is immediately clear that how one is perceived is the key here. Irrespective if one objectively knows more or not, one can be perceived as a besserwisser. Likewise, even if one doesn't self believe to know better, one can still be perceived as a besserwisser (although this is probably less likely).
I would therefore claim that being a besserwisser is essentially a problem in communications alone. Still I have to quickly add that attitude also plays an important role; for a person that honestly believes that he knows better (however true or false that is), it will be very difficult to not communicate it. On the other hand, a deeply respected person could say the same things, be a besserwisser best he can, but he will not be perceived as a besserwisser since it is well known that he knows better. Curious, isn't it?

From my own perspective this clearly means that I am not a deeply respected person, at least in the eyes of these persons. I can live with that. It follows that I must improve my communication to avoid being perceived as a besserwisser. That is kind of obvious, don't you think?

Friends, fear and failures

2009-09-12T02:19:00.005+03:00

During the last year, I have met three very different people with one common feature: they all choose to hide their private life from their colleagues at work. Each time I discovered this feature I was equally dumbfounded and shocked. I just don't seem to understand.

In an effort to understand these people, I'll first try to look at my own attitude. Why do I find it desirable to tell my colleagues of my private life? I come to two distinct conclusions:

First the utilitarian finding: I find that telling people what I like, what I do and what I value, makes them understand me better. It is easier to communicate with people whom I understand. I prefer to co-operate with people whom I understand and I feel that the results are better with such people. Therefore, communicating with people about private matters improves my performance at work.
Then the romantic finding: I enjoy the company of friends. Quite simply, I love my friends. The more friends I have, that much better. Then if I can make friends with my colleagues at work, then why should I not do it?

Making friends with everyone is naturally not possible, but I feel that trying to become/be friends is better than not trying. The few times you loose on the bet are by far outweighed by the numerous and rich wins.

Then what motivates hiding one's private life from colleagues? I'm assuming that the motivation is a fear of some sort. The only two fears I manage to conjure are:

A fear that one's colleagues will abuse the information from the private life. In other words, the fear would include a possibility that the colleagues use information to their own advantage, either by exposing one's secrets to a third party or by threatening to expose those secretes. However, there are several logical fallacies in this argument. First of all, if you'd already told about your private life to others, then there would be nothing left to expose. Secondly, do you really, really have secrets worth hiding? (It would perhaps be helpful to list those secrets and contemplate the exact consequence of each and the probability of that actually happening?) If your colleagues really know you, they understand you and they understand why you do/have done things as you did and they will see now fault in your actions. Thirdly, if you entrust your colleagues with details about your private life, you will also gain their respect and trust. Betraying someone you respect is indeed unlikely. In conclusion, I find it rather improbable that colleagues will abuse information about your private life.
A fear that one's superiors or the company abuses information about your private life. Such an abuse would of course be illegal in many cases, but let us assume that that abuse happens in a legal way or that they are not punished. Still, when it comes to superiors, all the fallacies explained above still hold. When it comes to the company in it self, we must remember that a company is run by people, and the above explanations hold for any people with whom you come in contact. Thus the only fear would concern people in parts of the company that you have no personal contact with. That fear I cannot circumvent right now.

Whatever the reason is for non-communication of the private life, I believe that concentrating on merely fears is contra-productive. We should look at the balance. How probable are the abuses and the benefits and what are their consequences? In my book, the certain great benefits by far outweigh the tiny risks of abuse.

Observing my three friends, I am saddened to find evidence that supports my claims. Two of them have recently experienced terrible hardships at work, explicitly, they have gone through quite a lot of fighting at work. Note, however, that I do not claim that they are responsible for causing the fighting. My claim is that obtaining understanding between colleagues is both a preventive and mitigating measure to fights. In other words, fighting is less likely and the possible fights are milder between people that understand each other.

This is a typical self-reinforcing evil spiral. Secrets undermine mutual understanding, increasing the probability of problems, thereby increasing the need for secrecy. This imminent failure can be turned to self-reinforcing positive spiral by realising that an open attitude increases mutual understanding, diminishing the probability of problems, thereby diminishing the need for secrets. Remember, the responsibility of this re-framing of the situation lies on your shoulders.

It's not the others, it's you

2009-09-05T13:17:00.003+03:00

I was reading de Mello again, when I rediscovered something important. When facing problems in life, we have the tendency to blame someone else. For example, someone might feel that his or her relationship is not working because the partner always does this or that. Someone else might not like her or his job because it is too demanding, not demanding enough, it has a bad atmosphere or this and that.
No. The job does not have a problem, you have a problem. Your partner in the relationship does not have a problem, you have a problem. It's you. You have a problem. You are the reason for your problems. It is painful to admit that you are guilty, but the pain exist just because it is true.
You can hardly expect everybody else to change to suit your particular preferences. You must change. You must change your attitude or you must change your habits.

EDIT: You can change your habits.

Happiness traps

2009-09-03T21:55:00.002+03:00

Learning to be happy is an uphill struggle, but the efforts are deeply rewarding.

I've recently occupied a lot of my private time to observing phenomenon that I would call happiness traps. I have not coined the term, but I find it very useful. A happiness trap is a mechanism that at first glance seems logical, but produces unhappiness in the long run. Often, happiness traps are also self-amplifying, they lead to vicious spirals of unhappiness.

Let us look at a simple example. A friend of me recently said to me "I need to improve my performance in X." Ok. That seems reasonable enough, perhaps even noble. But the happiness trap is obvious. The keyword here is "need". "I need to improve." As if improving performance would be essential for survival. As if failure to improve would lead to a disaster. I can assure you that his performance in X is already excellent, so the desire to improve is only inside his mind. Failure would only hurt his ego.

Perhaps a more fruitful approach would be to say, "I want to improve"? Indeed, this is a better approach, acknowledging that it is a desire, a "want". This way the requirement of reaching the objective is removed or at least diminished. It is a big step from need to desire, a big improvement in my opinion. But still only half way. It still connects improvement to the self. If the goal is not 100% met, it is a failure to fulfil the desire. It is a failure. It makes him unhappy.

My proposal would be to say "My objective is to improve in X." Then success is more detached from the self. An objective is not a performance requirement. It specifies a direction. Concentrating on direction rather than a performance level, makes the effort or the process the goal rather than the performance level. That enables us to become happy from a good effort, even though we fail to reach the ultimate goal.

Now I have caught myself talking about failure repeatedly. Failure is not something that a happy person ponders upon. The emphasis of a happy person is always on a good effort rather than a success or failure. If you only require success, you will sooner or later face failure. You will become unhappy. If you emphasise good efforts, you don't need to fail. You can have difficult days, where good efforts are difficult, but because it is difficult, it is still a good effort.

I am afraid that I am over-analysing this simple sentence. But I feel like it demonstrates a pattern. To use thinking patterns of needs, lays the way for unhappiness. Failure becomes imminent. Concentrating on the process, goals and directions, builds a sustainable happiness.

Some claim that such detachment of desires means that you detach from your feelings. If that only were possible! Acknowledging your desires actually makes you more aware of your feelings. You become aware of how your desires control you. Awareness, in turn, gives you the opportunity to reflect if that desire is something that you really want, or is it just something superficial, and it gives you the opportunity to choose if you want to follow that desire.

Humility and Envy

2009-08-19T22:15:00.003+03:00

Today I'll write in English again, as my topic was inspired by an international crowd. I'll start off with a hypothesis: If there were no envy, there would not be a need for humility.

Clearly, at least, humility is tool against envy. A humble man does not raise envy among his peers. If you are humble and do not brag about your new car, obviously that diminishes your friends envy.

The really interesting question is, however, more subtle. Does humility have a purpose also if there were no envy? Is humility a virtue also in a world without envy?

I don't know. But let us imagine a world without envy. My friend comes to show off his new car. It is a cool car. Expensive. Practical. Beautiful. Still, I do not get the negative feeling of envy, since there exist no envy, but what would I feel then?

One possibility is that I would feel excited. My friend is excited. What a day! He has a new super car! I am empathetic to his excitement, I get enthusiastic. Wow! What a car! I almost feel like I would have got a new car. Excellent! A great day! We enjoy the new car together. What better than a day like this when you can enjoy it with a good friend. Can you feel the excitement, too?

So, what is it with humility? In this utopian world we clearly could enjoy life more if there were no humility. But how is it in our world, our real world? Would we here enjoy life more if we could, without envy and without humility, get excited about our peers success? I dare to claim that we would and we can enjoy life more if we can throw away envy and humility.

The final question is then, can we throw away envy and humility, and should we throw them away? I am of the positive type, I would say yes, although I am not sure if I can argue it solidly. Basically, I would argue that I have faith in people. If I show my faith in them, I have noticed that they live up to my faith. They simply become better if I believe them to be good.
Therefore my claim is that if I throw away extra humility, I can get my friends excited about those successes I might have.

Now, as a final note, I must take a little back and emphasise that I claim only that humility is not necessarily only a virtue. It should be used with moderation. Envy exists in our world and although I do believe that we should fight it by having faith in people (that they do not fall for it), we shouldn't over-do it. Perhaps awareness of the relationship between envy and humility is alone enough?

Niin monia, niin tyytymättömiä

2009-07-22T23:21:00.002+03:00

Välillä melkein harmittaa, mutta sitten oikeastaan en voi olla kuin vain murheellinen. Niin moni on niin tyytymätön. Tänään on kaikki asiat niin paljon paremmin kuin vaikkapa 100 vuotta sitten, että tämän ymmärtäminen on vaikeaa. Miksi kaikki ovat niin tyytymättömiä?
Sadan vuoden takaiseen verrattuna meillä on kaikkea enemmän, kaikkea paitsi aikaa, kaikkea on enemmän. Luulen, että ratkaiseva ero on kuitenkin valinnanvaran lisääntyminen. Ei riitä, että valinnanvaraa on enemmän, olemme lisäksi tietoisia kaikista valinnan mahdollisuuksista. Voimme mennä uimaan, valita työpaikan mainosalalla, lähteä lomalle Karibialle, kuunnella Pavarottia tai juoda shampanjaa. Kun kaikki on mahdollista, miten valitsemme? Mitä valitsemme?
Yksi seurauksista on annoskateus. Kaverin tilaama annos näyttääkin paljon paremmalta kuin oma valinta. Toki valitsin juuri sen annoksen joka kuulosti parhaalta, mutta kun se viimein tuotiin eteeni, olikin kaverin valitsema paljon parempi. Miksi? Koska minäkin olisin voinut valita saman annoksen. Valinnat jotka olisimme voineet tehdä, mutta joita emme tehneet, aiheuttavat ahdistusta. Jos valintoja olisi vähemmän, olisi todennäköistä, että muut valinnat ovat niin selkeästi huonompia ettei katumus pääsisi iskemään.
Toinen seurauksista on mahdollisuuden muuttuminen vaatimukseksi. Kun näemme mahdollisuuksia ja tiedämme, että voisimme valita ne, on helppo vajota illuusioon että kaikki nämä valinnat olisivat mahdollisia. Illuusio on sama kuin mitä tv-show Idols hyödyntää; kuka vain voi osallistua, kuka vain voi voittaa. Se tuo toiveita. Minäkin voisin voittaa! Se tuo odotuksia, minäkin voin pärjätä! Minun pitää pärjätä! Illuusio on kuitenkin ilmeinen - kaikki eivät voi voittaa, vain yksi. Kaikki muut kokevat pettymyksen. Ja tämä on olennainen havainto. Lähes kaikki kokevat pettymyksen. Idols-show on pettymysgeneraattori. Se luo unelmia, jotka kaikki, yhtä lukuunottamatta luovat pettymyksiä. Sinäkään et päässyt jatkoon. Samalla väitetään että unelmat auttavat jaksamaan. Mahdottomaan uskominen luo pohjan varmalle pettymykselle.
Kolmas ongelma on huomion keskittyminen niihin mahdollisuuksiin mitä olisi voinut tehdä ja tehtyjen valintojen "unohtaminen". Elämä jatkuu. Ne valinnat jotka olet tehnyt, ovat sinun valintojasi. Sinun on elettävä niiden kanssa. Riippumatta siitä mitä valintoja olet tehnyt, olivatko ne hyviä vai huonoja, kannattaa sinun yrittää viihtyä nykyisessä elämässäsi. Jos voit tehdä jotain tilanteesi parantamiseksi, tee se. Jos et voi tehdä mitään jonkun asian suhteen, ei sille kannata uhrata paljoa energiaa. Se on turhaa. Keskity siis niihin asioihin joihin voit vaikuttaa. Keskity niihin asioihin jotka tekevät sinut onnelliseksi.
Tämä ei tarkoita sitä että häiritsevät asiat jäisivät unohduksiin, mutta keskittämällä huomio positiivisiin asioihin on helpompi pysyä hyvällä tuulella. Se on itse asiassa yksi onnellisuuden avainhuomioista. Keskitä huomiosi niihin asioihin jotka tekevät sinut onnelliseksi.

Utopia 2

2009-06-25T00:35:00.004+03:00

Näin jälkeenpäin ajatellen se tuntuu ilmiselvältä. Sellainen elämäntapa ei vain voinut jatkua ikuisesti. Ja kuitenkaan en voi syyttää ketään yksittäistä ihmistä. Me olimme kaikki siellä. Me kaikki tiesimme että näin emme voisi jatkaa, mutta kukaan ei nähnyt vaihtoehtoja. Kenenkään yksittäisen ihmisen oli mahdoton muuttaa mitään.
Ajattelepa vaikka luonnonsuojelua. Me käytimme kaikki polttomoottoreita siihen aikaan. Koko yhteiskuntarakenne perustui autoilla liikkumiseen. Tiesimme tuhoavamme luontoa, mutta vaihtoehtoja ei ollut. Joko olit tekemättä mitään, tai sitten ajoimme autolla. Joskus olen ajatellut että tilanne Natsi-Saksassa oli varmaan samanlainen. Koko kulttuuri perustui tuhoamiseen. Mutta yksittäisten ihmisten ponnistelut koneistoa vastaan olivat vaikutukseltaan aika vähäisiä. Vaikutukseltaan samanlaista kuin sinisilmäinen tuulimyllyjä vastaan taistelu.

Haastattelijan kynä käy kuumana, vaikka jokainen sana tallentuu nauhalle. Hän taitaa tuntea hetkessä jotain erityistä, jotain joka ei tallenteesta välity, jonka hän haluaa muistaa ja kirjoittaa siksi kaiken ylös. Hymähdän. Hän ei kuitenkaan tee elettäkään tehdäkseen uusia kysymyksiä, ollen liian syvällä omissa muistiinpanoissaan, joten jatkan tajunnanvirran suoltamista.

Kuten tiedämme, samoin kuin Natsi-Saksa, sen ajan elintavat loppuivat aikamoisella rysäyksellä. Ei sitä mitenkään muuten voi niin suuria muutoksia toteuttaa. Tuntuu niin kylmältä sanoa se ääneen, mutta mielestäni se muutos kosketti kaikkia maailman osia yhtä lailla, se aiheutti yhtä lailla kärsimystä. Tietysti sen aikaiset nk. köyhät maat maksoivat suuren hinnan ihmishengillä mitattuna, mutta länsimaissa muutos oli elämäntapojen osalta paljon suurempi. Miten näitä sitten mitataan? Jonkun Lontoossa asuneen pankkiirin koko elämältä romahti pohja. Kaikki hänen arvonsa osoittautuivat pohjautuvansa kestämättömään illuusioon, eikä vanha elämäntyyli koskaan palautunut. Köyhien maiden ihmisten saivat kärsiä aikansa, moni kuoli, jos ei levottomuuksissa, niin nälkään, mutta näiden vaikeiden aikojen jälkeen oli elämä kuitenkin likipitäen samanlaista kuin ennenkin.
Ehkä me näiden aikojen myötä löysimme aikaisempaa luonnollisemman suhtautumiseen elämään ja kuolemaan. Kun niinkin suuri osa maapallon väestöstä, lähes joka viides ihminen, menettää henkensä vuosikymmenessä, oli kuolema osana jokapäiväistä elämää. Sitä te nuoret ette ehkä niin huomaakaan, mutta aiemmin, 1900-luvun loppupuolella, kuolema häivytettiin jonnekin marginaaliin. Siitä muodostui tabu, siitä ei puhuttu, kuolema oli elämässä epäonnistumista. Vanhukset vietiin laitoksiin "saattohoitoon". Epäinhimillistä nyky-yhteiskunnan näkökulmasta, mutta aivan normaalia siihen elämän aikaan. Kyllä senkin järjestelmän ongelmat tiedostettiin, mutta minkäs teet jos et näe mitään vaihtoehtoa? Jos yhteiskunta ei tarjoa vaihtoehtoisia toimintatapoja?

(jatkuu...)

Utopia

2009-06-21T00:34:00.003+03:00

Vaalea, varsin viehättävä nainen istuutuu vinosti eteeni. Kaksi viikkoa aiemmin hän oli soittanut minulle ja pyytänyt lupaa haastatteluun. Nyt hän saapui kotiini sormeillen muistiinpanovälineitään hermostuneesti. Edellisestä haastattelusta on jo pitkä aika, aiemmin niitä olisi saanut antaa jatkuvasti. Kyllästyin niihin, enkä pitkään aikaan antanut yhtään haastattelua. Vanhemmiten olen kai hieman pehmittynyt. Tai sitten tämä neitonen onnistui sopivasti pönkittämään itsetuntoani, edellisestä haastattelupyynnöstä kun on jo vierähtänyt jonkin verran aikaa.

- "Miltä se tuntuu," hän kysyy, "muuttaa koko maailma?", mennen suoraan asiaan, ilman lämmittelyä.
- "En tiedä," vastaan, "koska minä en sitä tehnyt. Olin vain muutoksen todistaja, sivustakatsoja, niin kuin me kaikki."
Olin harjoitellut tämän vastauksen jo ennalta vuosia sitten ja toimitan sen ilmeettömästi, vaikka joudun pidättelemään nauruani. Sitten jatkan vakavissani, "Jouduin ehkä maskotin rooliin, mutta itse muutos oli monen osan summa. Oikeastaan muutos oli minusta vääjäämätön. Se ei ollut kenenkään ansiota, koska se oli tulossa joka tapauksessa. Saatoin ehkä auttaa sitä hieman alkuun, käynnistää jonkun osan prosessia, mutta varsinaisen työn tekivät aivan muut ihmiset."

(jatkuu...)

Challenges

2009-05-31T00:32:00.003+03:00

Every ones in a while, you've got to take a pause and look at the big picture and in that purpose, I decided to make an overall analysis of my climbing performance. Here are my observations of the current status:
- My most important challenge is the mental side. I do have good focus, but fears override the intelligence. This results in 1) over-gripping and excessive use of power, 2) slowing down and extra load on endurance.
- On the physical side I believe my shoulder/arm power is in relatively good shape. Core muscles are also ok. My weakness is finger power, partly due to over-gripping, but also poor endurance.

Short term to-do's:
- I need to relax. I need to learn how to relax. This should be my first priority in all climbing. Confidence. Deep breathing.
- I have to step up my fingerboard training to gain especially endurance but also a higher maximum force.
- Climb hard routes more through repetitions until they go instead of only on-sighting.

Longer term to-do's:
- Revisit the book "Mental Athlete" and search for improved technique for mental training.
- Keep up with supporting training; Pilates, hiking, jogging, biking, fingerboard, Bachar-ladder.
- Do bouldering a bit more often to increase variation and for strength.
- Try to find a climbing partner with similar level of commitment and goals.

Haaveita ja valheita

2009-05-11T22:07:00.002+03:00

Haaveet ovat ennenkin olleet minulle ongelma. Suurin ongelma jonka niihin olen yleensä liittänyt on niihin liittyvä pettymys. Suurin osa haaveista ei koskaan toteudu, mutta jos niihin haaveisiin liittyy toive niiden toteutumisesta, saadaan pian helposti mukaan myös odotus toteutumisesta. Odotettu haave joka ei toteudu tuo mukanaan pettymyksen. Ja se on tämä pettymys joka on minun mielestä turha. Ketjun katkaisee joko haaveilun välttäminen tai odotusten välttäminen.

Äskettäin ymmärsin toisenkin ongelmaisen näkökulman. Haave ei nimittäin ole totta. Haave on valhe. Se voisi olla totta, mutta se ei ainakaan vielä ole totta. Haaveissa eläminen on siis valheessa elämistä.

Tämä on tietysti kärjistetty näkökulma, mutta kärjistämällä pyrin löytämään vastaväitteitä. Vielä en ole sellaisia löytänyt.

Speaking of Fear

2009-04-25T01:14:00.003+03:00

Climbers are a curious lot. They have a lot of peculiarities, lots of things that were new to me. One of these things were speaking about fear. In no other community have I observed such open discussion about personal fears, but for climbers it is an everyday topic. Fear of falling is a primal instinct and an inherent part of climbing. It is something you must overcome on order to thrive. Indeed, fear management is a central part of climbing technique. Where else would people, especially men, talk about their fears without being labeled as sissy?
On the other hand, most often when climbers talk about some specific route, they would say that it is scary. In other words, the climber is not saying that he is scared, but that the route is scary. Initially, that would seem like he is not admitting to being afraid, in order to so to say, save face. But this is not the complete truth. It is also a way of coping with fear. By moving focus away from "I am scared" to "the route is scary", the climber can make the fear an objective issue instead of a subjective issue. The fear is associated with the route and it is thus not a personal feature of the climber. An objective fear is much better than a subjective one, since it can be handled on the rational plane instead of emotional plane and the climber can thus retain much more control of the situation.
This brings us to climbing terminology; In their terminology, climbers have even separated dangers (i.e. fears) into objective and subjective dangers. An objective danger is the actual level of danger, for example, the level of risk of serious injury or death related to a fall at some spot. The subjective danger is the perception of fear, the emotional feeling of fear. Subjective fears are often not directly commented, but they are attached to a specific spot; besides to being scary, we could specify that a route is exposed (i.e. climber is exposed to large elevations), badly protected (i.e. it is difficult to attach equipment to the rock to protect falls), or run-out (i.e. distance between fixed points of protection is large whereby the length of potential falls is large).
Making fears objective is thus a technique of climbers. Generating vocabulary for different kinds of fears as well as associating fears with routes make them more concrete and controlling them is therefore easier.
Another fear management technique is more personal. This technique is known and employed also among performing artists. It is based on turning fear into an advantage. Fear brings a tremendous source of energy into a person. Usually that energy is a negative energy, but by choice, he can turn it into positive energy. Turning fear into energy can enhance the power to focus on the current task. It makes the climber and the performer stronger. A climber without fear is reckless and as such, not a very long-lived climber. A performer without fear of performance, is a performer who does not care much about the audience and thus cannot be much of a performer. Fear is thus an essential part of and necessary for both climbing and for performing.

What I find interesting is that everybody, climbers but especially non-climbers, associate climbing with danger. After all, climbing is in comparison to, for example, motorbiking, a relatively safe sport. According to insurance statistics (citing from my memory), out of 100.000 climbers, about 2 will die during an average year from climbing related accidents, while out of 100.000 motorcyclists, 8 will die. Still, according to my experience, people associate climbing much more with danger than motorcycling. My theory is that the fear of falling is such a primal instinct that we instinctively associate climbing with danger. The fears of high speeds or collision is not nearly as deeply rooted in our system, since high speeds is a new feature for humans on the evolutionary time scale.
It is also interesting how our capabilities in fear management is influenced by our overall mental state. Sometimes, when I have had some personal problems, such as, say, love worries, I've lost my confidence, which seriously deterred my climbing abilities. On the other hand, a seriously broken heart could make me reckless, completely demolish my fear of dying, since "nothing matters anymore". However, the best mental state for climbing is a peaceful state, where confidence is a based on awareness of ones' own abilities, where unnecessary risk is avoided, but irrational fears are "objectified" and used as a source of mental energy. This is probably the reason why so many climbers are attracted to things like yoga. If that gets them into a peaceful state, good for them, but personally I attempt to find mental stability through introspective observation, or in other words, by finding mental health.

Faith vs. intelligence

2009-04-18T23:17:00.003+03:00

I've been reading "The God Delusion" by Richard Dawkins and I must say that Dawkins makes quite a few good arguments. For me, the ultimate question is, should we trust faith or intelligence? The more I think about it, the deeper this question becomes. In fact, I would claim that this is, overall, one of the most fundamental questions of philosophy. After all, philosophy attempts to explain the world through logical arguments, and logic is by definition intelligence and thus the complement of faith. We begin to understand the gravity of this question when we realise that we are essentially using logic to determine if logic or faith is the better solution. It is therefore an intrisically self-referencing question (Gödel would like this, wouldn't he?). In other words, we are trying to use logic to find out if logic is applicable to all question.
From a logical point of view, my reference to Gödel is not at all arbitrary. The current question lies close to the issues Gödel considered. For example, one of Gödel's question was "Can we find a logical proof for all true arguments?", that is, is logic an answer to everything?
However, from a holistic view point this is not the right question. We cannot answer a question on the validity of logic with a logical argument. The implicit (or, actually, the rather obvious) self-reference might short circuit any argument. On the other hand, to dismis logic on the base of such a self-reference is similarly a flawed conclusion. Ultimately, I cannot see any way around this logical short circuit. Quite simply, without logic, we cannot argue that logic is the answer.
The only remaining option, for me, is to have faith in logic. I cannot but believe that logic is the only way to go. This is an inherently contradictory statement. To put it in a more obvious form, "I have faith in that faith is not the answer".
The arguments of Dawkins, that clearly must remain within logic, might thus not be applicable. Interesting. Any teoist arguing against Dawkins, would thus not be able to provide anything of significance, since he would be forced to either use logic in order to prove something or, express his faith which would not convince anyone who doesn't already share that same faith.
Now I seem to be going in circles. This is a clear indication of the logical short circuit.
Finally, I would argue that human culture is based on logic, languages are based on logic and the only way for us to intrepret reality is through logic. Therefore, I see now alternative but to trust logic. I have faith in logic.

Isänmaallisuus

2009-04-10T01:43:00.002+03:00

Älkää käsittäkö väärin, minä olen suomalainen ja pidän Suomesta, mutta identiteettini ei ole riippuvainen siitä.

Olen täällä Saksassa usein törmännyt mainoksiin joissa mainitaan "Saksalainen menestystarina" tms. Jotenkin se aina kolahtaa ikävästi. Minä en ole saksalainen, eikä saksalaisuuteen vetoaminen ole ainakaan positiivista mainosta. Jos ei sitä muulla voi mainostaa kuin tuotteen saksalaisuudella, on siinä tuotteessa kyllä jotain toivomisen varaa.
Ensin ajattelin että tämä olisi jotenkin erillaista kuin koto-Suomessa, mutta pian huomasin ettei se lainkaan pidä paikkaansa. Kaikki "Osta Suomalaista" kampanjat yms. ovat ihan samaa huttua. Tällaiset kampanjat ovat aina jättäneet minut aika kylmäksi, mutta nyt ymmärsin syyn.
Nationalistisuus on minusta aina vaikuttanut jotenkin heikolta. Aivan kuin näillä henkilöillä ei olisi mitään muuta johon ripustaa identiteettinsä, joten nationalistisuus otetaan esiin paremman korvikkeena. Kansalaisuus kun lopulta on aika sattumanvarainen asia. Suuri osa valtioista kun on enemmän tai vähemmän jonkun kabinettisopimuksen tulosta. On siis täysin sattumanvaraista mihin kansalaisuuteen kuulut. Sattumanvaraisen ominaisuuden ympärille on aika surullista rakentaa koko omaa identiteettiä. Voivoi.

Mikä on sitten parempi vaihtoehto? Ylipäätään olen sitä mieltä että identiteetin rakentaminen jonkin ympärille on osoitus huonosta itsetunnosta. Täydellisessä maailmassa identiteetti olisi subjektin sisäinen ominaisuus, sen ei pitäisi olla riippuvainen ulkoisista asioista. Riippuvaisuus mistä tahansa itsen ulkoisesta asiasta on potentiaalinen kärsimyksen lähde. Kaikkeen, joka ei ole oman pään sisällä, liittyy menettämisen pelko. Esimerkiksi, jos menetän jonkun uskomuksen kansalaisuuteen liittyen, menetän osan itseäni, joten minun on suojeltava kansalaisuuteeni liittyvä uskomuksia. Tästä pyörähtää käyntiin itsesuojelumekanismeja, joiden lopputuolkset saattavat olla aika arvaamattomia. Ei hyvä.

Parasta olisi siis luopua kaikista riippuvuuksista. Eihän se käytännössä ole mahdollista luopua kaikesta, mutta pienet askeleet siihen suuntaan parantavat jo paljon.

Tunne vs. äly taas kerran

2009-03-01T13:14:00.000+02:00

Jo pidempään olen veljeni kanssa käynyt filosofista kädenvääntöä eräästä asiasta. Se on ajan mukana hieman ottanut erilaisia muotoja, mutta peruskysymys on tunne vs. äly, eli kummalle antaa vallan kun puhutaan jostakin ensisijaisesti tunnevetoisesta aihepiiristä kuten vaikkapa parisuhteen muodostamisesta? Tulisiko minun kuunnella yksinomaan joko tunnetta, tai yksinomaan vain älyä, vai olisiko jonkinlainen yhdistelmä paras vaihtoehto?

Minä olen keskimääräistä paljon enemmän älypainotteinen perusluonteeltani, joten asetelma lienee selvä; minä edustin väittelyssämme älyyn pohjautuvaa, mutta tunteet huomioonottavaa lähestymistapaa kun veljeni taas oli enemmän tunteiden mukaan kulkemisen kannalla, jos se ei kovasti sotinut älyä vastaan.

Kummallakin näkökannalla on omat vahvuutensa; kun puhutaan niinkin tunnepohjaisesta asiasta kuin parisuhteesta (rakkautta kun ei kai lopulta kuitenkaan voi järjellisesti perustella?), niin tunnepohjainen lähestymistapa on varsin hyvin perusteltu. Jos parisuhde ei alun pitäen tunnu hyvältä, niin ei kai sitä sitten kannata lähteä sen pidemmälle rakentamaankaan? Hyvä perustelu. Mutta älyllisesti katsoen, jos toista ei ole vielä ehtinyt oppia tuntemaan ei tuo tunne ole vielä kovin hyvin asettunut, on johtopäätös hieman hätäinen. Älyyn perustuva lähestymistapa pyrkii näin useimmiten välttämään liian pikaisia johtopäätöksiä ja löytää kullanjyviä myös sieltä josta sitä ei ensinäkemältä ehkä odottaisi.

Väittelyssä tämä perustelu ei kuitenkaan ollut riittävän vakuuttava että veljeni olisi siihen voinut myöntyä ja se lienee kelpo mittari argumentin pitävyydestä. Asia jäi minua hieman vaivaamaan. Siellä oli jokin logiikka jota en osannut yhdistää, jokin asia josta minulla oli tunne että minun pitäisi se tajuta, mutta joka vain ei ottanut maallista muotoa. Pitkään tämä asia on minua jossain taustalla häirinnyt, kunnes tänään oivalsin sen.

Nyt vastikään aloin toistamiseen lukea Dan Bakerin kirjaa ”What Happy Peole Know”. Ensimmäisellä lukukerralla, viitisen vuotta sitten, minulla oli korkea odotukset koska minun arvostamani henkilö oli kirjaa minulle suositellut. Silloin kirja ylitti odotukseni kirkkaasti. Henkeäsalpaavan suuria ja tärkeitä ideoita havainnollisesti esitettynä. Nyt otin sen käteeni ja odotukseni olivat hyvin kokemusten ja muistojen vuoksi edellistäkin kertaa korkeammalla. Tiedostin kyllä vaaran, kirja ei ehkä enää olisi niin hyvä koska jo tunsin sen perusidean, mutta jälleen kirja yllätti minut. Se on edelleen loistava ja löysin siitä nyt kokonaan uusia ajatuksia.

Huomio, joka nyt herätti minut tässä äly vs. tunteet kysymyksessä oli se tosiasia että meillä (älyllämme) on valta tunteisiimme. On mahdollista tieteellisesti osoittaa (ja näin on myös tehty), että voimme omilla valinnoillamme vaikutta tunteisiimme. Jo niinkin yksinkertainen asia kuin hymyileminen; jos hymyilemme, tulemme paremmalle tuulelle, vaikka meitä ei alunperin yhtään hymyilyttäisikään. Jos keskitymme vatvomaan pelkojamme, kasvattaa se pelkojen valtaa elämästämme.

Mikäli me siis kuljemme kokonaan tunteidemme perässä, emmekä tee mitään tunteiden muuttamiseksi, väistelemme samalla vastuuta. Vieritämme vastuun ”tunteillemme” asioista, joista voisimme yhtä hyvin, tai paremmin, ottaa itse älyllämme vastuun. Aivan kuin emme voisi tehdä asialle mitään. Väärin. Jos haluamme, voimme muuttaa tunteitamme, mutta jos emme valitse tunteiden ohjailua vältämme vastuuta. Minusta vastuun välttäminen osoittaa pelkoa epäonnistumisesta ja pelkoa riittämättömyydestä. Mitä jos tunteeni jäävätkin nykyiselle "riittämättömälle" tasolle? Entä sitten? Ainakin olet yrittänyt.

Onko sitten ”Suuri rakkaus” kokonaan myyttiä? Onko sellaista olemassa? Edellisen perusteella voisi uskoa että minä en usko Suureen rakkauteen, mutta sellainen johtopäätös on totaalisen väärä. Minä nimenomaan uskon suureen rakkauteen. Se on kohdalleni osunut riittävän useasti että tiedän miltä se tuntuu. Kun suuri rakkaus osuu kohdalle, jäljelle ei jää epäilyä. Se vie jalat alta. Se vain on siinä. En väitä että Sitä Suurta Rakkautta voisi löytää jokaisen ihmisen kanssa, vaan että se voi mennä ohi mikäli sitä ei itse lähde aktiivisesti rakentamaan.

Kaikki rakkaus vaatii ylläpitoa. Suurikaan rakkaus ei kestä ikuisesti ellei siitä pidä huolta. Rakkaudesta pitää ottaa vastuu ja sitä pitää hoitaa ja jalostaa. Tekemällä asioita mitä rakastuneet ihmiset tekevät saa meidät tuntemaan itsemme enemmän rakastuneeksi. Juuri tällöin me älyllämme teemme päätöksiä jotka muokkaavat tunteitamme, tekevät siitä parempaa. Vastuun välttäminen johtaa hyvin suurella todennäköisyydellä rakkauden latistumiseen ja sammumiseen.

Nyky-yhteiskuntamme kannattaa yksilöllistä valinnanvapautta ja sen korkeimpana näytöksinä on romanttinen usko Suureen rakkauteen. Samalla uskon että usko suuren rakkauteen on lopettanut monta hyvää suhdetta, koska ”rakkautta ei ollut riittävästi”, eli koska rakkauden eteen ei tehty riittävästi töitä. Toki on tapauksia jossa rakkautta ei ole, mutta se ei tarkoita etteikö olisi paljon, paljon tapauksia, jossa potentiaalia olisi ollut riittävästi, mutta sen eteen ei osattu, haluttu tai uskallettu tehdä töitä. Odotettiin että suuri rakkaus tuotaisiin tarjottimella.

”Rakkautta ensi silmäyksellä” on kyynisen romantikon seuraava vastaväite. Uskon vahvasti myös rakkauteen ensi silmäyksellä, mutta uskon myös että ensinnäkin populaarimediat ovat tehneet siitä niin valtavan asian että kaikki toisenlaiset rakastumiset nähdään vähempiarvoisina rakastumisina. Miten yksi rakkaus voi olla huonompaa kuin toinen? Lisäksi rakkaus ensisilmäykseltä sekoitetaan helposti ihastumiseen joka on kokonaan toisenlainen prosessi. Ihastuminen tosiaankin tapahtuu hetkessä, usein ensi silmäykseltä, siinä missä rakkaus on pääsääntöisesti asia joka pitää saavuttaa. Rakkaus tulee vasta myöhemmin ja se on se tärkeämpi. Ihastuminen on ”vain” tapa saada rakkauden päästä kiinni. Muitakin tapoja on.

En tietysti kannata paluuta pakkoavioliittoihin. Vaikka aiemmin sanottiinkin että ”Rakkaus kyllä tulee sitten myöhemmin”, mutta samalla uskon että rakkaus on myös omista valinnoista kiinni. Valintojen tekeminen on vaikeaa. Ehkä juuri siksi olisikin niin helppoa välttää vastuuta ja antaa tunteiden tehdä valinnat minun puolesta.

The philosophical thoughts of this week

2009-02-07T01:11:00.003+02:00

This week was particularly filled with diverse philosophical thoughts. Mostly, they are not at all new to me, but I just re-found them with renewed enthusiasm and insight.

Life is now. Don't wait for it to begin. Too many wait for the time when "I have a girlfriend", "the kids are older" or "when I'm retired" etc. You can always find a reason why not to do something, but then you end up living a life without having ever done anything.
Take initiative. No one will fix your life for you but your self. Think about the alternative: If you don't take charge of your life, then who will control it? Who will you let control it? Don't wait for a chance, make your own thing today. As a bonus, by taking the initiative, you feel more in control of your life and that is a basic requirement for happiness.
Talk with people. Especially if you have problems. It is a fantastic feeling when you share your sorrows. Nothing really changes, but everything is different. If you have a problem with someone, talk with this person. He is just a human, too, with his own problems and faults.
Surprisingly often I see people who try to find the guilty. It is pointless. The only thing that matters is trying to avoid doing the same errors again. So concentrate on finding a solution, not the guilty.
Constructive criticism is an oxymoron. Criticism is always destructive in nature. If you absolutely must present negative comments, don't forget to mention at least as many positive comments. Constructive thinking sees only possibilities and challenges, never problems, errors or faults.
You don't always need to be actively constructive. Often it is sufficient to just listen. In fact, merely listening and supporting is often just what the other needs.

Thoughts on social network services

2009-01-28T16:13:00.003+02:00

Reading about "The net and real costs of free" on BBC, reminded me of some old theories I had. It all comes down to the question whether a service should be centralized or distributed. The current killer services like Facebook and Piratebay, are examples of centralized services. All services with these providers require a connection to their respective servers. At the same time, the main problems associated with, for example, Facebook, is that it stores your private data on a central server. Likewise, Piratebay is seen as the distributor of copy protected material, even though it doesn't store the data itself, but only links to users storage spaces. So Piratebay gets the blame for the users illegal actions, because it stores sensitive data on a central server.
The question is then clear; would it be possible to generate the same services in a distributed manner, where the sensitive data would be stored only locally, or at least, at an operator you can choose yourself? In other words, would it be possible to design a distributed system with the same services?
If we take a look at another well eshtablised social service, perhaps we can find a solution. For example, let us look at telephone services or postal services. All data is stored locally, connections are relayed in a standardised fashion, privacy is protected by laws and we can, to some extent, freely choose an operator. Perfect. These eshtablised services avoid all the problems we face with the newcomers.
I do think that similar operation principles would be possible to organise also among the social network providers. All that we would need is a standardised communication interface. This is not a trivial task (as it is always with standardisation), but manageable.

Oikeusfilosofia

2009-01-10T13:17:00.003+02:00

Päivän väite: Huomioonottaen kuinka paljon päivän politiikassa puhutaan oikeuksista, puhutaan oikeusfilosofiasta huomattavan harvoin.

Muutama esimerkki:

Kettutytöt ajavat eläinten oikeuksia, mutta itse en tunne yhtään eläinten oikeuden filosofisia perusteita. Onko joku kirjoittanut siitä jotain? Tietääkö joku? Jos eläimillä on oikeuksia, onko myös kasveilla oikeuksia? Entä kivillä?
Taitelijat/yritykset/muusikot perustelevat kopiosuojaustarpeitaan tekijänoikeuksilla, mutta tekijänoikeuksien filosofisista perusteista puhutaan harvoin. Miksi tekijällä pitäisi/pitää olla oikeudet teokseensa? Mitä näiden oikeuksien pitäisi kattaa ja miksi?
Graffiitti-teinit sanovat että kansalaisilla pitää olla oikeus päättää ympäristönsä ulkonäöstä. Jos kansalaisten mielipiteet risteävät, kenen mielipidettä noudatetaan, kenenllä on suurempi oikeus?
Oikeusvaltiota pidetään yksiselitteisesti parempana valtiomuotona kuin muita hallintotapoja (epäoikeusvaltioita?). Mutta oikeusvaltio-käsite on jo aika vanha käsite, luotu aikana jolloin maailma näytti hyvin erillaiselta kuin nyt. Missä määrin oikeusvaltion filosofiset perusteet ovat yhä voimassa? Miksi oikeusvaltio on hyvä asia? Mitkä ovat sen puutteita/ongelmia? Onko vaihtoehtoja olemassa?
Hajonneissa perheissä vanhemmille annetaan tapaamisoikeuksia yms. Missä määrin vanhemmilla on oikeus päättää lapsistaan? (Myönnettäkön että tästä aiheesta puhutaan enemmän kuin muista ihan oikeusfilosofiselta kantilta.)
Ihmisoikeudet ovat määritelty YK:n peruskirjassa. On tietysti hienoa että jonkunlaiset perussäännöt ovat olemassa, mutta ovatko nämä säännöt ajan tasalla? Missä määrin niissä on keskustelun varaa?
Helsinki ryösti Sipoolta maita. Oliko se oikeudenmukaista? Missä määrin abstrakteilla yhteisöillä, kuten kaupungeilla ja kunnilla, on materiaalistista hallintaoikeutta?
Aseestakieltäytyjät kieltävät valtion oikeuden pakottaa palvelukseen. Mitäs jos minä kieltäisin valtion oikeuden kantaa veroja?

Minusta vaikuttaa vankasti yleistäen siltä että oikeuden käsitettä käytetään yleisenä lyömäaseena silloin kuin jotain tarvetta tai halua ei muuten osata perustella.

Olen varma että näistä asioista puhutaan paljonkin yliopistojen pölyisillä käytävillä, mutta ne keskustelut tavoittavat suurta yleisöä huonosti. Ja koska ne tavoittavat yleisiöä huonosti, on suuri yleisö (minä mukaanlukien) autuaan tietämätön näistä varsin olennaisista kysymyksistä ja varsinkin, oikeuskäsitteen nykyaikaisista perusteista.

Stories from the United States of Germany, part 1

2009-01-07T14:58:00.011+02:00

Due to my increasing international circle of friends, I've decided to start to write in English at least some times and at least on topics that could interest a larger audience. I realise that this comes with a great annoyance to my German friends, who would prefer me to write in German, but right now I'm most interested in communicating with as many people as possible, so English is a natural choice.

This brings to my mind one of the most baffling recurring experiences I've had here in Germany. It concerns the attitudes to languages, and especially, the attitude Germans have to their own language. In short, living in Germany, I face great pressure to learn to communicate in German. When arriving in Germany, I was determined and motivated to learn German, but this in-your-face attitude displayed everywhere has seriously deterred my motivation.

During the first weeks here, people would approach me and start a rapid unintelligible monologue in German, giving me the chance to interrupt with a "Wie, bitte?" only when they stopped to breath. Initially I thought that they just weren't accustomed to foreign languages, but this theory is contradicted by the large number of foreigners present both at the office and around town.

Once settled, I began to hear suggestions "We should talk German, shouldn't we?", which were soon changed to "We should talk German" or "Wir sollten Deutsch sprechen". Observe the lack of options. It is not really a question that would give me any chance to choose, but it is a statement, we really should talk German. I once made the mistake of asking a good friend why we are supposed to talk German, upon which she frowned at me and answered "because we're in Germany", like I've insulted her intellect (sadly, this event made me also question the depth of our friendship). Not satisfied with the answer, I tried to inquire why it is so important to talk German, and as an answer I got a emotionally heated story about a foreigner who had not learned the language after five years in Germany. Unable to connect the logic of this story with my present situation, utterly perplexed, I did not pursue the question further at that time.

A mysterious feature of these demands is the way they are presented. Like I already noted, the demands come as statements of something obvious, something that does not deserve to be doubted. But what is more stunning is that the statement is regularly finished off with a grin. "Wir sollten Deutsch sprechen [grin]" or in written form "Wir sollten Deutsch sprechen :-)". This attempt of making it a friendly gesture fails upon me. It feels like some sort of evil joy, "you must learn German, hah-ha"! I can almost see the Simpsons bully-character, Nelson, pedalling away on his tricycle with an sadistic smile.

Don't get me wrong, I do understand the motivation of the Germans. Germany is flooded with foreigners, most notably from Turkey, but also many from Eastern Europe, many of whom don't speak German. Such immigrants are often of low education, which combined with the inability to speak German is a receipt for trouble. They arrive here with hopes of improved standards of living. This can readily be seen as (a view that I don't completely share) living off the Germans, and it is thus fair to demand something from the immigrants as well, like conforming with the norms of the society.

To me, conformity requirements have a bad vibe, especially in a country like Germany. It brings back memories of some history lessons in high-school. Moreover, I have never been the one to conform with the majority unless in very rare cases when conformity has a specific purpose that I happen to agree with. Personally, I think cultural diversity is a value in itself, which is positive in all forms, with the exception that it does not go well with a low level of education and unemployment (just think about the unrest in Paris some time back).

So, when I face demands of learning German, it feels like a conformity requirement, motivated only if I am an immigrant of low education living off the German society. While I can't deny being a foreigner, I don't really see myself as an immigrant since I come from an EU-country and plan to stay only for a limited time. Immigration implies in my perception a more permanent change of country. Moreover, I definitely feel insulted if I am labelled a person of low education, which is in objective terms, a rather inaccurate label. Worse, if I am referred to as someone who lives off the well being of the German society, I take it as a rather harsh insult. Upon leaving Finland, one of my greatest two regrets (the other regret is not being with my friends and family) is that as the Finnish society invested so much in my education, I am now donating the fruits of my education and learning efforts to the Germans (for a rather low compensation salary-wise).

Finally, I think that I could take all this with a smile, if there wouldn't be for a one last thing (there's always a one last thing, isn't there?). If the Germans would be holding the moral upper ground, I can't believe I would have any objections of learning German. If, for example, most Germans would be speaking, say, five languages fluently, they would have the "right" to demand that I perfect my skills in my fourth language, indeed, I would feel it my duty to learn it no time at all. Thinking about it, it doesn't seem like a too far fetched utopia to imagine a centrally located country like Germany, where everyone would know several of the languages of the neighbouring countries. But reality is sad and I find it disturbing how few Germans speak more than two languages. Most people do hesitantly speak a few words of English (whereby their skills in English were on par with my skills in German when I arrived here), but most of the time that is about all they know.

At the end of this ramble I should decided upon a course of action. The obvious, but ill-advised action would be to protest, to attempt to not-learn German. While that is an intuitively attractive option, I find such a choice lame, too easy, an option only for the weakest of minds. My personal favourite is to continue learning German, but in addition attempt learning some other language, like French, which would be my fifth language. What better counter-insult than a straight-faced display of intellectual superiority? Ha-ha.

Paineita

2009-01-07T14:48:00.003+02:00

Joulun aikaan tapasin paljon sukulaisia, ystäviä ja kavereita, ja sehän on kivaa. Kun nyt sitten kyläilin monen eri tahon luona, panin merkille yhden tyypillisen ahdistuksen aiheen. Kun käyt kylässä, olisi hauskaa viedä joku tuliainen. Olin varannut jonkun verran tuliaisia Saksasta Suomen-lomalle, mutta eihän ne riittäneet mihinkään. Tässä tilanteessa minun on tietysti helppo perustella että en voi raahata mukanani määrättömästi tavaraa lentokoneella, mutta ilmiö sinänsä on mielenkiintoinen.
Tuliaiset on selvästi hauska antaa ja saada. Kun minäkin nyt olen vähitellen saavuttanut "aikuisen" iän, niin tuliaisista on tullut tapa. Kyläilyn yhteydessä on tapana antaa jokin lahja isäntäväelle ja antaminen on kivaa. Mutta samalla kun kivasta toiminnasta on tullut tapa, se asettaa myös oletuksen; kun kyläilet oletetaan sinun tuovan mukanaan lahjan, koska se on "hyvien tapojen mukaista". Toisin sanoen, lahjatta vieraileminen on hyvien tapojen vastaista, eli tylyä. Käydessäni kyläilemässä saan siis paineita ottaa mukaan tuliaisia ja kun se on käytännössä hankalaa (ja lisäksi kallista), aiheuttaa se minulle ahdistusta.
Vaikka minusta tuliaisten vieminen on siis mukavaa, ei minusta ahdistusta aiheuttava toiminta kokonaisuudessaan voi olla kovin hauskaa. Tätä tapaa vastaan on kuitenkin vaikea taistella, koska se on niin kivaa. Höh. Umpikuja.

Sarkozyn helmiä

2008-12-16T16:32:00.003+02:00

Olen viime aikoina seurannut BBCn toimittajan blogia, joka tarjoaa säännöllisesti hienoja havaintoja Euroopan poliittisesta skenestä. Minusta on todella tärkeää että edes jossain on vielä jäljellä toimittajia jotka vaivautuvat syvällisempään analyysiin päivän kuumista aiheista.

Tänään blogissa oli aiheena EU:n yhteinäisyys, mutta kaikkein antoisin huomio oli Ranskan presidentti Sarkozyn lausuma, joka meni näin:
"He [Sarkozy] said there had to be a "re-moralisation" of capitalism, based on entrepreneurship, not speculation."
Sain välittömän ahaa-elämyksen. Tämä lausuma kiteytti oikeastaan kaiken mikä minusta markkinataloudessa on ollut vialla. Markkinatalouden parhaita puoli on voimavarojen optimointi, mutta sen heikoimpia puoli on kannustaminen keinotteluun. Mikäli keinottelu saataisiin kitkettyä esimerkiksi lainsäädännöllisin keinoin, jäisi markkinatalouteen jäljelle vain yksi iso ongelma, sen taipumus kannustaa taloudellisen voiton maksimointiin, vaikka on hyvin tiedossa että taloudellinen hyvä, jonkun perustason saavuttamisen jälkeen, ei enää kasvata esimerkiksi ihmisten onnellisuutta.
Toisaalta, mikäli keinottelu olisi tosiaan kokonaan kitketty, olisi äkkirikastumisen mahdollisuus nykyistä paljon epätodennäköisempää ja siten ihmiset keskimäärin tasa-arvoisempia ja tasa-rikkaampia. Tasa-arvo taasen vähentäisi tyytymättömyyttä omaan olotilaan ja tekisi ihmisistä siten onnellisempia. Yhtäkkiä minun aiemmin harrastama markkinatalouden kokonaisvaltainen kritisointi näyttää liian yksioikoiselta.
Tämä on selkeästi Utopistinen unelma, mutta minusta vaihtoehtoja pitää joskus viedä äärimmilleen jotta voitaisiin nähdä sen rajoitukset. Tällainen post-spekulatiivinen markkinatalous olisi monin tavoin aiempaa parempi. Se vähentäisi eriarvoisuutta ja kannustaisi yrittäjyyteen koska se olisi ainoa jäljelle jäävä tapa rikastumiseen ja valtaan (jos niitä voi pitää tärkeinä asioina), mutta säilyttäisi perinteisen markkinatalouden voimavaroja optimoivan ominaisuuden. Ensi kädeltä en keksi merkittäviä puutteita. Kävisikö esimerkiksi yrittäjyyden aloittaminen vaikeammaksi mikäli keinotteluun perustuvaa rahoitusta ei enää olisi saatavilla? Toisaalta uskon että starttirahaa voitaisiin järjestää valtiollisin keinoin silloin kun kyseessä on tuotantoon tai palveluun perustuva yritys, kun taas tutkimuksen puolella yliopistot ja potentiaaliset asiakkaat voitaisiin valjastaa alkuunpääsemisen rahoittajiksi.

Edit: Jälkeenpäin tuli mieleeni yksi tasa-arvoistamisen vaaroista; Ihmisillä pitää olla tunne että he voivat vaikuttaa omaan elämäänsä, eli että esimerkiksi yrittäminen tuo heille lisää "jotain hyvää". Muutoin päädytään neuvostoliiton kaltaiseen tilaan jossa ketään ei kiinnostaa tehdä mitään kunnolla koska siitä ei itse hyödy millään tavalla. Mutta mikäli siis yrittäminen ja rikastuminen on edelleen mahdollista, vaikka miljardööriksi ei ehkää parissa vuodessa pystyisi pääsemään, niin tämä ei ehkä ole niin suuri ongelma.

Vallankumouksista

2008-11-28T14:40:00.003+02:00

Oletteko huomanneet vallankumouksien kehityskaarta:

Vielä 1900-luvun alkupuolella vallankumouksiin kuului olennaisena osana parlamentin/kuninkaan linnan/eduskunnan tms. valtaaminen.
Kylmän sodan päättymisen aikoina vallankumouksissa olennaista osaa näytteli TV-/radiotornien valtaaminen.
Thaimaassa protestoijat ovat vallanneet lentokenttiä ja Intiassa terroristit hyökkäsivät hotelleihin.

Vallankumous kuvaa jo sanana itsessään valtarakenteen kaatamista. 100 vuotta sitten valta oli ilmiselvästi hallituksilla, parlamenteilla ja kuninkailla, hieman paikasta ja ajasta riippuen. 1900-luvun loppupuolella valta oli medioilla - se taho joka hallitsi uutismedioita, varsinkin televisioita, hallitsi kansan käsitystä oikeasta ja väärästä, ja siten hallitsi kansan mielipidettä. Internetin ja mobiilikommunikaation kehittymisen myötä uutismedioiden monopolinen rooli kansan totuuden määrittäjänä on heikentynyt.

Kun sitten tarkastelee Thaimaan ja Intian tapahtumia, en voi välttyä siltä päätelmältä, että siellä on isketty taloudellisesti merkittävimpiin kohtiin. Thaimaalle turismi on valtavan merkittävä tekijä, joten lentokenttien hallitseminen merkitsee turismista saatavan rahavirran hallitsemista. Intiassa asia ei ole yhtä yksioikoinen - hotellien jenkki- ja brittiasukkaat kuitenkin edustavat heidän edustamiensa maiden valtaa Intiassa, missä taloudellinen valta on etusijalla ja ideologinen valta (elämäntapaan ja kulttuuriin liittyvät asiat) tulevat talouden varjolla mukaan (ja sitä kai terroristit eniten vastustavat). Poliittisen vallan vähäinen merkitys on mielestäni tässä kehityksessä, molemmissa maissa, silmiinpistävää.

Unelmia

2008-11-08T11:10:00.002+02:00

Sain viimein luettua Arne Naessin kirjan loppuun ja sieltä putkahti hetken viiveellä vielä yksi ajatus jonka koin merkittäväksi. Se koskee unelmointia - teema jota olen ennenkin pohtinut. Aiemmin olen kritisoinut unelmointia siitä, että unelmat muuttuvat helposti ja tahattomasti odotuksiksi, ja odotukset ovat pettymyksiä jotka eivät vielä ole aktivoituneet. Eli jos unelmoin astronautin urasta, alan salaa hieman sitä odottamaan, ja kun sitten jäänkin ulkopuolelle, koen epäonnistuneeni. Mitään ei tapahtunut, en menettänyt mitään oikeaa tässä maailmassa, mutta koen epäonnistuneeni. Se on niin turhaa. Mikäli unelmani olisivat olleet realistisella tasolla, en olisi pettynyt ja olisin ollut onnellisempi (katso myös tämä).
Arne Naess antoi minulle kuitenkin toisenkin syyn karttaa unelmointia, tai oikeastaan ajatus ei ole Naessin vaan Spinozan. Spinoza jakoit tunteet kahteen ryhmään aktiivisiin ja passiivisiin, tai ehkä aktivoiviin ja passivoiviin tunteisiin. Pääsääntöisesti positiiviset tunteet kuten innostus ja rakkaus ovat aktivoivia tunteita, koska ne saavat meidät tekemään asioita. Negatiiviset tunteet kuten viha ja kateus ovat passivoiva koska ne eivät saa meitä tekemään mitään konstruktiivista. Äärimmäisessä tapauksessa passivoivat tunteet ovat destruktiivisia, esimerkiksi silloin kuin viha päättyy tavaroiden rikkomiseen. Ajatus on tällöin yrittää keskittyä aktivoiviin tunteisiin, koska vain ne ovat konstruktiivisia, vievät meitä eteenpäin, pitävät meitä onnellisena ja tekevät "maailmasta paremman paikan". Tämä saattaa ensisilmäykseltä vaikuttaa sinisilmäiseltä, mutta ironiaan lankeaminen on luonnollisesti destruktiivinen eli passivoiva tunne ja siksi sitä tulisi välttää.
Minua hätkähdytti hieman kun Naess ohimennen mainitsi että myös unelmointi on passiivinen tunne! Pienen pohdinnan jälkeen havaitsin kuitenkin että hän on oikeassa. Jos kuvitellaan sellaista stereotyyppistä henkilöä joka kulkee "unelmoijan" nimellä, havaitaan pian että hän ei ole henkilö joka saa asioita tehtyä. Hän ei ole tekijä vaan hän on sellainen unelmoija. Täydellisen passiivinen henkilö!
Tämä johdattaa minut sen verran rajuille ajatusradoille että olen hieman huolestunut. Voi olla että joudun muuttaamaan muutamia minulle fundamentaaleja postulaatteja. Sillä nyt hän joka vain "menee ja tekee" näyttäisi olevan filosofisesti paljon vankemalla pohjalla kuin unelmoija. "Just do it!" Unelmien sijasta tarjoasin siksi tavoitteita.
Olen itse vastustanut tavoitteisiin perustuvaa elämäntapaa liian kylmänä, sellaisena joka ei jätä tilaa tunteille ja elämästä nauttimiselle. Tästä huolenaiheesta en vielä ole valmis luopumaan. Ainakin vielä haluan jättää tilaa ajatuksen vaeltelulle, päämäärättömille iltakävelyille ja joutenololle, koska koen saavani niistä henkistä energiaa. Ne aktivoivat minua ja varsinkin minun ajattelua.
On kuitenkin toinen perspektiivi, josta voin pitää edelleen kiinni. Kynttiläillallisesta unelmoinnin sijaan, voin sytyttää illalla kynttilän. Yksi kynttilä pimeänä iltana ei toki ole sama asia kuin kynttiläillallinen, mutta paljon parempi kuin yksin pimeydessä istuminen. Voin myös kokata itselleni maukkaan illallisen. Silloin kynttiläillallisesta ei puutu enää kuin seuralainen, mutta kaikki muu on jo paikallaan. Aktiivinen asenne tarttuu siis niihin asioihin, joihin voi vaikuttaa. Minä voin sytyttää kynttilän, minä voin kokata hienon illallisen ja siksi minun kannattaa tehdä niin. Ainoa este on se saamattomuus jonka unelmat tuottavat. En helppo takertua ajatukseen, että kynttiläillallinen ei ole mahdollinen koska minulla ei ole seuralaista. Aktiivinen asenne ei tämmöisistä pikkuasioista välitä vaan kokkaa silti kynttiläillallisen ja nauttii elämästä. Just do it.

Tunteet vs. tieto uutismedioissa

2008-11-01T11:46:00.003+02:00

Näin eilen Eiger Nordwand elokuvan joka kertoo tarinaa Eiger-vuoren pohjoisseinämän ensinoususta sekä sen ympärillä pyörineestä mediahässäkästä. Elokuvassa sinänsä oli monta hienoa ja vaikuttavaa puolta; Kiipeilyllisesti oli hyvin mielenkiintoista nähdä miten lähes sata vuotta sitten noustiin vuoria - pojilla on ollut sisua ja rohkeutta! Elokuva oli myös visuaalisesti vaikuttava. Ehkä heikoin puoli oli tarinan kaari joka jäi hieman puolitiehen. Todellisuuten pohjautuva tarina asettaa tietysti rajoitteita kerronnalle, mutta silti loppuhuipennus oli hieman laimea.
Elokuvassa minua jäi pohdituttamaan eräs yksityiskohta joka ei tarinan kannalta ollut niin tärkeä mutta media-historiallisena välähdyksenä hätkähdyttävä. Kyse on kohtauksesta jossa kaksi toimittajaa ja turistipariskunta istuvat illallispöydässä ja toinen toimittajista kuvailee mikä tekee hyvän uutisraportin. Hän lähtee henkeäsalpaavan tunteikkaaseen monologiin Isänmaan poikien taistelusta Eigerin seinämällä. Kun kuuntelee vaikka vanhoja Paavo Noposen urheiluselostuksia (Yle Areena) pääsee samaan henkeen.
Silmiinpistävä ero näissä nykyiseen uutisointiin on niiden vahva emotionaalinen lataus. Ymmärtääkseni tuohon aikaan toimittajan tehtävä ei ollut ainoastaan raportoida oikeita faktoja, vaan välittää emotionaalinen totuus. Urheilutoimittajat ovat ehkä ainoa uutisoinnin kenttä jossa edelleen käytetään emotionaalista raportointia kuten vaikka Antero Mertaranta voi todistaa.
Näyttäisi siltä että nykyaikainen uutisointi on rajoittunut pelkän fakta-tiedon välittämiseen. Emotionaalinen tieto on kuitenkin meille kaikille hyvin todellinen tiedon muoto, mutta silti sillä ei ole merkittävää roolia uutisoinnissa. Toki pitää myöntää että toimittajat usein haastattelevat ihmisiä saadakseen emotionaalisen yhteyden, mutta silloin toimittaja ei itse eläydy tilanteeseen vaan ainoastaan raportoi toisten tunteita. Väittäisin että kokenut toimittaja pystyisi paremmin erittelemään myös emotionaalista totuutta kuin satunnainen haastateltava.
Toinen myönnytys on että iltapäivälehdet ja muut sensaatiomediat pyrkivät herättämään juuri lukian tunteet. Tässä tapauksessa tavoitteena ei kuitenkaan ole välittää tunteita, vaan luoda niitä lukijalle. Lisäksi sensaatiomediat ovat keskittyneet lähinnä negatiivisten tunteiden välittämiseen, jättäen positiiviset vähemmälle, merkittävimpänä poikkeuksena urheilukilpailuvoitot.
Kiinostava huomio on kuitenkin ero amerikkalaisten ja eurooppalaisten välillä. Amerikkalaiseen kulttuurihan kuuluu emotionaalinen paatos. Esimerkiksi presidenttipelissä ei välttämättä niin tarkkaan tarvitse eritellä minkälaisia päätöksiä ehdokas presidenttinä tekisi, vaan hänen on tärkeämpi osoittaa olevansa patrioottinen. Hänen tulee siis osoittaa että hänen sydämmensä (emootionsa) on isänmaallinen. Tästä aiheesta voi lukea paljon lisää mainiosta pienestä kirjasta nimeltä "On Bullshit".
Amerikkalaisen kulttuurin malli samalla myös osoittaa emotionaalisen raportoinnin ongelmia. Emotionaalinen osallistuminen hämärtää helposti rationaalisen totuuden. Amerikkalaisten terroristipelko sai heidät unohtamaan että Irakissa ei ole joukkotuhoaseita. Rationaalista ja emotionaalista totuutta ei siksi tulisi nähdä vaihtoehtoina, vaan saman totuuden eri puolina. Näistä totuuden puolista ei kumpikaan ole toista tärkeämpi ja niillä molemmilla pitäisi olla oma sijansa.

Lisää Saksan havaintoja

2008-10-28T23:37:00.003+02:00

Saksassa liikennevalot ovat aina vain ennen risteystä, eikä niin kuin Suomessa sekä ennen risteystä että myös vastakkaisella puolella. Näin ollen mikäli autoilija ajaa liian pitkälle risteykseen ei hän enää näe liikennevaloa. Tästä seuraa se että Suomessa tuttu risteykseen ryömimistä ei tapahdu.
Ymmärsin viimein miksi minua niin ärsyttää se, että saksalaiset niin innokkaasti yrittävät saada minua puhumaan Saksaa. Heidän mielestään Saksaan saapuvien ulkomaalaisten tulisi opetella puhumaan Saksaa. Minulle tämä taas on yhdenmukaistamisvaatimus joka tukahduttaa yksilöllisyyttä. Se on merkki suvaitsemattomuudesta. Ulkomaalaiset ovat tervetulleita vain jos he toimivat ja käyttäytyvät kuin saksalaiset.
Vierailu saksalaisessa saunassa on monella tapaa jännittävää. Ei vähiten siksi että täällä saunat ovat sekasaunoja. Itse asiassa, myös urheiluhallien pukuhuonetilojen yhteydessä olevat suihkut ovat joskus yhteisiä. Toki niissä on erilliset, ovelliset suihkukopit, mutta kuitenkin. Olenkin tullut siihen tulokseen että saksalaiset ovat paljon enemmän sinut oman kehonsa kanssa kuin esimerkiksi suomalaiset. Hieman yllättäen on minusta suomalaisilla angstisempi suhtautuminen omaan kehoonsa kuin saksalaisilla. Toinen todiste on erityisesti naisten pukeutumistyyli. Saksalaiset uskaltavat useammin esitellä omia muotojaan, ilman suomalaisille tyypillistä häpeilyä.
Vaikka saksalaiset ovat kieliasiassa suvaitsemattomia, ovat he toisaalla kovin suvaitsevaisia. Esimerkiksi seksuaaliset vähemmistöt ovat täällä paljon avoimemmin esillä kuin meillä.

Suomi - veroparatiisi

2008-10-27T09:54:00.003+02:00

Me skandinaavit opimme äidinmaidon mukana että skandinaviassa on maailman korkeimmat verot ja vuosittaiset verovertailut mediassa tukevat tätä tarinaa. Kun sitten olin muuttamassa Saksaan, ajattelin että sepä hyvä, nyt samalla bruttopalkalla ostan itselleni paremman elintason kun vielä ruokakin on täällä halvempaa.
Niin kuin usein käy ei totuus ollut aivan sellainen kuin kuivittelin. Vaikka veroprosentti täällä todella onkin alempi kuin Suomessa, vähennetään palkasta sen lisäksi kaikenlaisia vakuutuksia, kuten eläkevakuutus, työttömyysvakuutus, sairausvakuutus jne. Lopputulos on että brutto ja nettopalkan ero on 10% yksikköä suurempi kuin Suomessa, eli saankin merkittävästi vähemmän rahaa kuin olin olettanut.
Vahingosta vihastuu, mutta tästä erheestä en voi syyttää ketään muuta kuin itseäni :)

Yli-itsevarmuus

2008-10-20T17:08:00.006+03:00

Olen viime aikoina saanut itseni toistuvasti kiinni yli-itsevarmuudesta. Olen kivenkovana väittänyt tietäväni miten asia toimii, kunnes hetkeä myöhemmin virheeni on ollut ilmeinen. Yksittäistapahtumana tämä olisi kovin anteeksiannettavaa, mutta toistuvana ilmiönä se velvoittaa itsetutkiskeluun.
Huomaan että yli-itsevarmuuden taustavalla oleva keskeinen syy on haluttomuuteni myöntää virheitäni. Jos joku kysyy "Oletko varma?" vastaan nopeasti "Tietysti". Erityisen helposti näin käy mikäli uskon tuntevani aihealueen paremmin kuin kysyjä. Yli-itsevarmuus on siis seurausta ylimielisyydestä. Joissain tilanteissa uskon olevani "muita parempi" (sic!).
Kissa on pöydällä. Luuranko on otettu esiin kaapista (vrt. Kissan luuranko on nostettu kaapista pöydälle.) Ensimmäinen askel edistymiseen on ongelman havaitseminen, toinen sen tiedostaminen, kolmas taustalla olevien syiden löytäminen ja neljäs oman rajallisuuden myöntäminen itselleen. Olen siis löytänyt itsestäni (jälleen yhden) heikkouden; "ylimielisyyden".
Kysymysten luonnollisessa kulussa seuraavana on "Miten voin kehittää itseäni tällä saralla?". Oman heikkouden ja rajallisuuden tiedostaminen on ainakin oiva lääke ylimielisyyteen :) Pitkällä tähtäimellä uskon että tehokkaampi lääke on kuuntelemisen kehittäminen. Kun minulta kysytään "Oletko varma?", pitäisi minun kuunnella kysymys kokonaisuudessaan ja käydä kysymys huolellisemmin läpi. Kysyjällä on jokin huoli - mistä se johtuu? Huomaako hän jotain mitä minä en huomaa? Vaikkei rationaalista syytä olisikaan, on kysyjällä on varmasti emotionaalisesti hyvin perusteltu syy kysyä. On perusteltua kysyä mitä minä voin tehdä hänen huolestumisen lievittämiseksi?
Toinen perustavaanlaatuinen virheeni on vastata heti - reagoin kysymykseen emotionaalisesti puolustaen omaa kantaani. Action/reaction -parista, pitäisi valita reaktion sijasta toiminta. Reaktio on tunneperäinen teko, kun toiminta on rationaalinen valinta. Puolustava kantani loistaa varmasti läpi, eikä se helpota kysyjän huolta, päin vastoin. Läpimietitty vastaus on sekä lähtökohtaisesti parempi vastaus, mutta se osoittaa myös kysyjälle että hänen huolensa on otettu huomioon. Sen lisäksi että vastaus tulee rationalisesti tarkistettua, lievitän myös kuulija huolta. Lyhytkin pohdinta on siis moninkertaisesti itsensä palkitsevaa.
Nyt kysytään nöyryyttä. Mitä pidemmälle pohdinnoissani etenen, on varmasti luonnollista että tunnen kehittyväni. Ylimielisyys on siis luonnollisena vaarana. Samalla huomaan että pohdiskeluni palaavat aina samoihin peruskysymyksiin. Kuuntelu. Reagoimisen välttäminen. Nöyryys. Kun yritän kuvitella henkilöä joka omaisi nämä ominaisuudet, huomaan että mieleeni värittyy huomattavan viisaan ihmisen hahmo. Hän henkii kirkasta rauhallisuutta ja lämmintä myötätuntoa. Tällaisten ominaisuuksien tavoittelu on minusta ylevä pyrkimys.

Selkeää elämää

2008-10-15T13:49:00.003+03:00

Eräs johtoajatuksista uutta elämää tänne Saksaan rakentaessa oli entistä paremman selkeyden saavuttaminen. Tarkoitus on välttää aktiviteetteja jotka eivät ole aivan prioriteettilistan yläpäässä. Käytännössä tämä tarkoittaa että harrastaisin vähemmän eri asioita jolloin aikaa minulle tärkeisiin asioihin jäisi enemmän. Vielä tärkeämpi asia on stressitason pitäminen alhaalla.

Nyt kahden ja puolen kuukauden jälkeen on ehkä aika pohdiskella tuloksia ja em. suunnitelman onnistumista. Selvää on että harrastusten lukumäärä on vähentynyt. Olen keskittynyt kiipeilyyn ja sitä tukeviin lajeihin, eli kuntourheiluun (pyöräily, lenkkeily, jne.) sekä pilatekseen (vatsa- ja vastalihasharjoittelu). Ajatuksena on ollut että aktiivinen yhden lajin harrastaminen on sekä mahdollistaa edistymisen ja siten tehokkaan ajankäytön, ja sitä kautta saan myös helpoiten uusia ystäviä. Se onkin toiminut kohtuullisen hyvin. Viime viikolla oli palauttava väliviikko kiipeilystä, jolloin ehdin myös hieman huoltaa kotia ja viettää aikaa ihan itsekseni kotona.

Miltä tämä nyt sitten tuntuu? Ehkä päälimmäisenä on olo että en ole saanut stressitasoa aivan niin alas kuin oli pyrkimys. Tehokas ajankäyttö tarkoittaa myös sitä että omaa aikaa on vähemmän kun kaikki vapaa-aika menee urheillessa. Toisaalta näen tämän tilapäisenä olotilana; asunnon järjestelyssä on vielä niin paljon tekemistä, että kaikki kiipeilyltä yli jäänyt aika on mennyt huonekalukaupassa ja muita asioita järjestellessä. Eli tilanteen vakiintuessa tämä voisi olla sittenkin sopiva määrä urheilua.

Toisaalta kaipaan hieman myös vaihtelua. Huomaan selkeän tarpeen ja halun alkaa käydä esimerkiksi konserteissa. Tämä on tavallaan merkittävä ensiaskel. Henkinen etäisyydenotto kaikkeen musiikkiin oli niin jyrkkä, etten ole pitkään aikaan kokenut minkäänlaista kutsumusta edes konsertteihin, puhumattakaan musiikin harrastamisesta. Ehkä musiikkitauko on nyt alkanut saada halutun vaikutuksen ja kiinnostus herää uudestaan. Saapi nähdä.

Kokonaisuudessaan tilanne on kuitenkin vähintään tyydyttävä, ellei jopa parempi. Chillailu-aikaa on järjestettävä jatkossa hieman aiempaa enemmän ja tähän tavoitteesseen sopii myös konserttikäynnit. Lisäksi, aivan erityisesti, minun pitää järjestää aikaa itselleni käydä la/su aamuina vanhassa kaupungissa aamiaisella/kahvilla.

Kommunikaatiosta

2008-10-08T22:07:00.003+03:00

Olen törmännyt omituisiin elämyksiin saksalaisten kannsa. Useamman kerran olen sanonut jotain puolileikilläni jonka toinen on ottanut vakavissaan. Kuvitelkaa vaikka seuraavanlainen dialogi

- "Työni edistyy hyvin, tällaisesta tekemisestä pidän. Harmi vain että pian pitää ruveta koodaamaan!"
- "Ööh, koodaaminen on olennainen osa tätä työtä, jos et pidä siitä pitäisi sinun varmaan keskustella esimiehesi kanssa."

Minun heittoni tai vitsini eivät selvästikään ole menneet kotiin, ne eivät ollenkaan tavoittaneet vastaanottajaa. Ensimmäinen ilmiselvä päätelmä olisi että saksalaiset ovat tylyä ja huumoria tajuamatonta porukkaa. Toinen, vaikeammin todennettava hypoteesi olisi että meidän tapamme kommunikoida ovat erillaisia. Sanattomat, implisiittiset viestit eivät kohtaa.
Stereotypioiden perusteella pitäisin sitä yllättävänä jos suomalainen olisi se rennompi ja huumorintajuisempi osapuoli, mutta toisaalta en pitäisi sitä lainkaan yllättävänä että se toinen osapuoli olisi saksalainen.

Syysaamu

2008-10-02T15:31:00.004+03:00

Poljin tänään aamulla pyörällä töihin. Matkaa on lähes 15km joten jonkin verran siinä saa veivata. Sää oli kostea ja tuulinen, mutta aurinko paistoi ajoittain ja tuuli oli myötäinen.

Lounaalla huomasin että aamun rykäisy oli kasvattanut ruokahalua sen verran että otin normaalia suuremman annoksen ruokaa ja salaattia. Hintaa tuli 3eur enemmän kuin normaalisti. Hintaero on sattumoisin samaa suuruusluokkaa kuin bussimatkan hinta kotoa töihin, eikä kovin etäällä myöskään autonkäyttökuluista samalla matkalla. Tämän päättelyn lopputulos on jotenkin häiritsevä. Hmm.

Kielikulttuurieroja

2008-09-08T18:39:00.003+03:00

Eräs Saksalainen henkilö selitti minulle asian näin; "Jos ulkomaalainen henkilö viettää aikaa Saksassa useampia vuosia, voi häneltä edellyttää että hän oppii Saksan kieltä. Siksi esim. työpaikoilla voidaan hyvin pitää Saksaa työkielenä." Väittämästä paljastuu heti loogisia puutteita, esim. kun joku henkilö on vasta tullut Saksaan ei häneltä voida hati edellyttää kielen osaamista. Muutenkin lyhyen aikaa Saksassa olevilta ei ole järkeä vaatia kielen taitoa.
Saksalaisten asenne vaikuttaa, nyt kovasti yleistäen, hieman brutaalilta. Sinä tulit tänne joten sinun pitää mukautua meidän tapoihimme. Yhdenmukaistamisvaatimuksen vaihtoehtona kannattaisin monikulttuurisuuta lähestymistapaa, jossa kumpikin osapuoli yrittäisi ymmärtää toisiansa parhaansa mukaan. Tämä siis edellyttäisi saksalaisilta esimerkiksi englannin kielen harjoittelemista, samalla kuin minä jatkaisin saksan harjoituksia.
Suomalainen vaihtoehto, missä ulkomaalaisille puhutaan ainoastaan englantia, vaikuttaa tässä valossa alentuvalta. Kyllä jonkunlaista mukautumistakin voi ajan kuluessa edellyttää.

Kaukonäköä

2008-09-05T17:46:00.002+03:00

Joskus näyttää siltä kuin olisin ollut jotenkin käsittämättömän kaukonäköinen tehdessäni joitain valintoja aikaa sitten. Esimerkiksi:

Yläasteella valitsin neljänneksi vieraaksi kieleksi Saksan. Lähes kaksikymmentä vuotta myöhemmin asetun asumaan Saksaan. Ja asuin/työpaikan valinnassa kielellä ei ollut juuri mitään merkitystä; paljon tärkeämpiä tekijöitä olivat työn mielekkyys ja kiipeilymahdollisuudet.
Kaksi vuotta sitten suunnittelin ja toteutin puheenkäsittelytekniikan matematiikan kurssin, jossa hieman irrallisena ulkopuolisena osana oli sellainen aihe kuin suodinpankit - se oli mukana koska se tuntui tärkeältä asialta - ja nyt näistä on muodostumassa olennainen osa uutta työtäni.

Jos näin osuvia valintoja yrittäisi tietoisesti tehdä, "Valitsen Saksan kielen koska menen sinne varmaan joskus töihin", osuisi varmasti huti. Miten näin osuvat valinnat voi sitten selittää?

Ensimmäinen, kyyninen selitys on että kyseessä on tilastollinen harha. Olen tehnyt satamäärin isoja valintoja elämässäni, joista vain ne onnistuneet tulevat tässä yhteydessä mieleen. Ehkä, ehkä ei. Luulen että tämä kyllä vaikuttaa asiaan, mutta se ei riitä yksin selittämään ilmiötä.

Toinen, hieman vaikeammin kuvailtavissa oleva selitys liittyy osin tiedostamattomaan kokonaisnäkemykseen mitä meillä on elinympäristöstämme. Arne Naess käyttäisi tästä nimitystä tunteet tiedostava päätöksenteko, Esa Saarinen kutsuisi sitä systeemi- tai tunneälyksi, Jari Sarasvuo ei nimennyt ilmiötä kirjassaan Sisäinen sankari, vaikka puhui samasta asiasta, mutta nämä eivät yksin oikein riitä kuvaamaan ilmiötä. Meillä on kuitenkin paljon taustalla olevia intressejä, motiiveja jotka ohjaavat valintojamme. Emme useinkaan tiedosta niitä, mutta niiden valintojen kohdalla jotka sopivat piilomotiiveihimme tulee meillä sellainen olo että tämä valinta on hyvä. Se vain tuntuu hyvältä, koska mikään tiedostamaton motiivi ei ole sen kanssa ristiriidassa.

Tätä kirjoittaessa huomaan että ajatukseni ei ole vielä aivan kypsynyt minua tyydyttävään muotoon, eikä se kirjoittamalla auennut siten kuin halusin. Yleensä nämä aukeavat kirjoittamalla. mutta nyt aika ei ollut vielä kypsä. Jatkan siis ensi kerralla :)

Ostopainostus

2008-09-04T15:03:00.002+03:00

Minun on jotenkin ollut vaikea ymmärtää näitä perusteluja kännyköiden kytkykaupan sallimiseen (ks. hs.fi). Hallitus on siis innoisaan kun kansalaiset ostavat uusia kännyköitä. Miksi tämä kännyköiden ostelu on niin tärkeää? Miksi kansalaisilla pitäisi olla uusinta mallia olevia kännyköitä? Miksi on tärkeää että kansalaiset ostavat kännykkäpalveluita?
Minä en ymmärrä. Eikö rahaa voisi käyttää johonkin hyödyllisempään tarkoitukseen jos kerran sitä on ylimääräistä? (Esim. taide, kasvatus, luonnonsuojelu, tms.) Montako toimintoa, muuta kuin puhelin- ja tekstiviestitoimintoja, käytät vakituisesti, eli riittäisikö sinulle peruspuhelin vai tarvitsetko välttämättä uusimman mallin? Mitä kännykkäpalveluita koet tarvitsevasi?

Saksan omituisuuksia

2008-09-02T17:12:00.003+03:00

Nettipankissa ei voi kirjata laskuja maksettavaksi kauemmaksi kuin kahden kuukauden päähän. En siis voi, esim., laittaa vuokraani maksuun valmiiksi koko vuodeksi eteenpäin.
Monet suuret kaupat, pienemmät raviontolat yms. eivät hyväksy luottokortteja.
Osoitteissa ei mainita katuosoitteen lisäksi asuntonumeroa, vaan ainoastaan vastaanottajan sukunimi. Samoin ulko-ovissa ei ole useimmuten mitään merkintää, kuten asunnon numeroa tai sukunimeä.
Autobaanalla ajetaan hurjaa kyytiä, mutta onnettomuuksia on keskimäärin vähemmän kuin esim. jenkkien interstate-teillä.
Laajakaista-yhteyttä ei saa kotiin ilman perinteistä puhelinliittymää. Mitä minä sillä teen?
Kiipeilyyn liittyvä inside-juttu; Helppojen sportti-reittien ensimmäinen pultti on usein korkealla, joskus peräti 11m korkeudessa (ks. myös tämä uutinen). Mikä juttu tää on? Ovatko helppoja reittejä kiipeävät jotenkin (läskillä?) paremmin suojattuja loukkaantumisilta?
Jos ostat kaupassa ostoksesi käteisellä, saat todennäköisesti takaisin läjän pikkukolikoita (1snt, 2snt ja 5snt), joilla ei tee yhtään mitään. Monet paikat eivät edes ota niitä vastaan koska ne ovat niin hankalia, mutta silti niitä tyrkytetään kaupoissa.
Saksalaiset osaavat keskimäärin huonosti englantia. Väittäisin että kaksi kolmesta suomalaisesta kykenee kommunikoimaan englannin kielellä, mutta alle yksi kolmasosa saksalaisista kykenee samaan. Ja suomalaiset sentään puhuvat yleensä edes auttavasti myös ruotsia.
Lisää kiipeilyyn liittyviä inside-juttuja; Sekä HMS-solmu että laskeutumiskasi ovat ihan normaaleja varmistustapoja joita opetetaan peruskursseilla. Tupla-kasia käyttävät vain vasta-alkajat. Ankkuriksi riittää yksi pultti. Varmistuslasit (sellaiset prisma-hässäkät) ovat ihan tavallisia. Kypärät eivät ole cooleja.
Mistä tulikin mieleeni eräs suosikki; Saksalaiset käyttävät lainasanoja englanninkielestä ääntäen ne samalla tavalla hassusti vääntäen kuin Arnoldi Kvartsinikkari; Cool. Ja joka kerta minä olen kuolla nauruun!

Kahviajatuksia

2008-09-01T15:43:00.003+03:00

Vuoden 2003 syksyllä havaitsin, että kahvi saa, paitisi mahani, myös mieleni sekaisin. Koska jos juon kahvia, en nuku öisin hyvin, olen väsynyt päivällä ja kahvin avulla saan itseni väliaikaisesti hereille. Olen siis enimmän aikaa väsynyt ja juomalla kahvia pääsen hetkellisesti normaalitilaan. Mikä todella sai minut tarttumaan itseäni niskasta kiinni oli havainto, että väsyneenä olen huonotuulinen ja masennun helposti, eli jos tarkastelee syy-yhteysketjua kokonaisuudessaan, kahvi aikaansaa minussa masennusta. Ei hyvä. Lopetin säännöllisen kahvinjuonnin.
En kuitenkaan pidä totalitarismista ja minusta varsinkin espressokupillinen on sekä hyvää että jotenkin ylellistä, joten sallin itselleni nautinnon erityisinä juhlahetkinä, kuten sunnuntaiaamuisin. Sääntönä oli että kahvia saa juoda ainoastaan espresso-pohjaisissa juomissa, sitä ei saa juoda useammin kuin kerran viikossa, ja sen juomisesta pitää aina tehdä tiedostetusti jotenkin erityinen juhlahetki. Ja tämä sääntö toimi pitkään hyvin.
Sitten tuli lipsahdus. Muuttaminen tänne Saksaan oli fyysisesti rankka puristus ja ensimmäiset viikot uudessa työpaikassa ovat aina raskaita, joten kahville oli selkeä tilaus. Vaikka työ oli raskasta oli minulla myös pitkiä pätkiä ettei tekemistä ollut niin paljon ja käytävän päässä on hieno espressoautomaatti. Ei ollut vaikea arvata miten siinä käy.
Kun nyt tarkastelen mennyttä kuukautta, huomaan että mielialani on ollut aika ailahtelevainen. Välillä on mennyt todella hyvin, välillä olen ollut todella saamaton ja apea. Hmm.. Vatsani on ollut sekaisin ja olen nukkunut huonosti. Hmm... Mikä tällä kertaa kuitenkin oli ratkaiseva havainto, oli että nestetasapainoni on ihan sekaisin. Minulla on ollut jatkuva jano, olen juonut päivittäin vettä litroittain, mutta silti urheillessa lihakset ovat kramppailleet. En keksinyt mitään muuta selitystä nestetaspaino-ongelmille kuin kahvin, joten lopulta minun oli myönnettävä itselleni; kahvinjuontisääntöni on otettava uudestaan käyttöön.
Kolmen päivän jälkeen huomaan että olen nukkunut valtavan hyvin. Olen vielä väsynyt ja päätä särkee, mutta tunnen että on vain ajan kysymys milloin palaudun normaalitilaan. Mutta mikä parasta, lihaskrampit poistuivat samantien. Olen juonut valtavia määriä vettä, mutta luulisin että sekin tasoittuu tässä kohtapuolin. Alkaa olla niin pöhöttynyt olo että keho varmaan kohta huomaa että vettä alkaa olla riittävästi. Ehkä iltalenkki auttaisi puhdistamaan röörejä?

Toinen motiivi

2008-09-01T14:56:00.003+03:00

Luin taas Arne Naessin kirjaa ja poimin sieltä tällaisen ajatuksen; Kukaan ei toimi vain yhden motiivin ajamana. Eli vaikka usein näyttäisi siltä että jonkun motiivi on ilmiselvä, siellä on aina taustalla jokin toinen, piilotteleva motiivi.
Aloin heti pohdiskella miten tämä pätee minuun itseeni ja heti muistin ainakin yhden tilanteen jossa olen väittänyt että "Sanon/teen tämän ainoastaan sen vuoksi että ...". Mutta mikä oli se taustalla oleva motiivi? Omassa tapauksessa primääri motiivi oli yleinen hyvä, mutta taustalla oli täysin egoistinen oman edun tavoittelu. Painottamalla primäärin motiivini yleishyödyllistä luonnetta puhalsin siis savuverhoa hämärtämään räikeää oman etuni tavoittelua. Jes. Hienoa toimintaa.
Uskoisin kuitenkin että tämä on tavallista. Väittäisin että primäärit motiivit ovat meillä kaikilla usein tiedostettuja, monesti julkisia ja moraalisesti suhteellisen puhtaita, kun taas taustalla olevat motiivit ovat huonosti tiedostettuja, salaisia ja arvelluttavia. Emme valehtele vain toisillemme motiiveistamme, vaan valehtelemme myös itsellemme. Pyrimme pitämään omantuntomme puhtaana välttelemällä liian yksityiskohtaisa analyysejä omista motiiveistamme. Ties vaikka mitä kuonaa sieltä löytyisi jos pohtisin tarkemmin valintojani.

Kuplaelämä

2008-08-29T12:58:00.004+03:00

Välillä tunnen eläväni omassa privaatissa kuplassani. Lounaalla istun työtoverieni keskellä, jotka puhuvat keskenään saksaa, ja ympärilläni oleva kupla hämärtää keskustelun siten etten ymmärrä aivan kaikkea. Joku voisi väittää että tähän syynä on kehno saksankielentaitoni mutta minä äänestän kupla-ajattelun puolesta. En kuitenkaan koe varsinaisesti olevani ulkopuolinen ja olen jotenkin tottunutkin tilanteeseen. Elän omaa elämääni, omassa pienessä kuplassani.

Muilla mailla vierahilla

2008-08-22T12:24:00.003+03:00

Kolme viikkoa olen asunut Saksassa ja jatkuvasti saan kuulla kysymystä "Miten olet viihtynyt?" ja ihan oikeutettu kysymyshän se on, mutta vastaaminen on jotenkin niin vaikeaa. Ihan hyvin kai. En nyt huonostikaan. Ensimmäinen viikko oli tietysti yhtä häslinkiä (=ihan pihalla), toinen puurtamista (=kaikki pitäisi hoitaa) ja kolmas hieman organisoidumpaa (=hoitaa asiat loppuun). Mutta vaikka minulla ei ole ollut kovin kiire, ei minulla silti ole ollut aikaa pohtia viihdynkö vaiko enkö.
Luulen että tässä asiassa asuntoasia tuo ratkaisun. Olen nyt asunut väliaikaisessa yksiössä, joka ei todellakaan vastaa minun käsitystäni kodista. Asetuin sinne alunperin väliaikaisasunto-asenteella, joten en oli yrittänytkään tehdä siitä erityisen kodikasta, jos se on edes mahdollista siinä asunnossa. Se on yksinkertaisesti vain aika ankea asunto eikä siellä voi tehdä juuri muuta kuin syödä (vain perusmättöä, koska keittiö on huonosti varusteltu), nukkua (sänky on minulle liian pieni) ja surffata webissä (hidas ja kallis yhteys).
Pian on muutto oikeaan kämppään kuitenkin edessä. Jee! Eniten odotan iloista jälleennäkemistä omien tavaroideni kanssa (esim. keittiötyökalut ovat yllättävän tärkeitä asioita elämässä), mutta on se vaan hieno se kämppä myös muuten. Maanantaina olen menossa tutustumiskierrokselle paikallisiin kaluste- ja sisustusliikkeisiin kaverin kanssa, ottamassa hieman ensituntumaa tarjontaan, jotta voin sitten ripeästi ostaa kaiken tarvitsemani kun saan mitattua verhotarpeen, vaatekaapin koon ja näen miten kalusteeni istuvat olohuoneeseen.
Lähiviikot ovat siis taas työntäyteisiä. Ehkä joskus lokakuun puolella ehdin sen verran rauhoittumaan että ehdin kysyä itseltäni, "Miten olen viihtynyt?".

Pysyvä ja tilapäinen muutos

2008-07-18T10:22:00.002+03:00

Kun nyt muutan Saksaan, olen jäämässä tänne toistaiseksi. Kun vertaan asennettani siihen kevääseen jonka vietin Coloradossa, on ero merkittävä. Coloradoon menin käymään, tänne olen asettumassa. Kaikkia toimintoja tarkastelee eri tavalla. Jos muutos on tilapäinen, voin tehdä valintoja puolihuolimattomasti, koska tämä kuitenkin loppuu aika pian. Tänne kun olen jäämässä pysyvästi, haluaisin tehdä valintoja siten että olen niihin tyytyväinen.

Tämä vie minut hieman syvemmille vesille pohtimaan tilapäisen muutoksen ja pysyvän muutoksen eroja. Tilapäisen tilanteen ajattelutavassa ei asioiden onnistumisella ole niin väliä, kunhan hommat nyt pysyy koossa sen aikaa että asiat muuttuvat taas takaisin. Pysyväisessä muutoksessa tällaiseen asenteeseen ei ole varaa. Valintojen kanssa on elettävä pitkään tulevaisuudessakin.

Ensi näkemältä pysyvän muutoksen ajattelutapa on parempi - asiat tulee tehtyä kunnolla. Toisaalta se voi aiheuttaa stressiä, minkä väliaikainen välttää. Jos asiat kuitenkin muuttuvat pian, niin ei niistä kannata sen takia suurempaa huolta kantaa.

Entä jos pysyvän muutoksen tilassa sitten tekisi valintoja asenteella että voihan tätä sitten myöhemmin muuttaa? Jälleen ensinäkemältä hyvä asenne. Käytännössä ainakin itselläni tällaiset valinnat muuttuvat pian tavoiksi joista on vaikea päästä eroon. Lause "Jos mä korjaan tän teipillä kunnes hankimme uuden." lienee syy mitä moninaisimpiin ihmeellisiin pysyviin ratkaisuihin.

Henkinen ja fyysinen muuttaminen

2008-07-14T10:22:00.002+03:00

Jossain elokuvassa joskus esitettiin sellainen "totuus" että intiaanien filosofian mukaan ihmisen sielu ei pysy mukana jos keho muuttaa nopeasti. Eli jos keho matkustaa vaikka 300km, kestää päivän tai pari ennen kuin sielu ehtii mukaan perässä ja tavoittaa kehon. Tästä johtuu sitten se tyhjä tunne minkä uudessa paikassa tuntee ennen kuin tavallaan asettuu taloksi.

Nyt kun minulla on muutto edessä, tuntuu että minulla on käynyt päinvastoin. Minun sieluni on jo poistunut maasta vaikka keho on vielä täällä. Kriittinen hetki oli ehkä bileet jotka järjestin pari viikkoa sitten - minulle jäi sellainen tunne että sen illan aikana katkaistiin ne läsnäolon siteet mitä minulla oli monen ihmisen kanssa ja sen jälkeen olen jo ollut matkalla uuteen suuntaan. Jos tarkemmin ajattelee niin oikeastaan olen ollut matkalla jo paljon pidempään. Työelämän suhteen olin lähtenyt matkalle jo joskus alkuvuodesta ja sama pätee myös kuoroon.

Fokus

2008-06-26T15:01:00.003+03:00

Joskus se, mikä ensisilmäykseltä näyttää huuhaalta, onkin tärkeä asia.

Alkuviikosta minulla oli pitkästä aikaa selkä hieman kipeä ja jumissa. Puoliautomaattisesti muistin Pilateksesta opitun periaatteen "aktivoi mahalihakset" ja samassa selän jumi helpotti. Ei se selkä tietysti kokonaan parantunut, mutta olotila helpottui huomattavasti. Kuitenkin tärkeämpää on se mitä muuta tästä pienestä havainnosta seurasi; aktivoimalla mahalihakset myös ryhtini parani, ja ryhdin parantuessa tunsin itseni fokusoituneemmaksi ja itsevarmemmaksi, jonka myötä huomasin myös saavani kadulla enemmän katseita osakseni.

Ennen kuin olin koskaan koittanut Pilatesta suhtauduin siihen hieman ylimielisesti pelkkänä huuhaana - perinteistä venyttelyä uudelleen markkinoituna - ajattelin. Mutta nyt sain sen kautta sain siitä lisää itsevarmuutta. Ylimielisyyteni oli siis vähällä heikentää elämänlaatuani odottamatonta kautta.

Kolme totuutta

2008-06-24T21:53:00.002+03:00

Tänään mietin tällaista asiaa; jokaisesta asiasta on olemassa kolme totuutta, yksi jonka kertoo toisille, toinen jonka kertoo itselleen ja kolmas joka tuntuu todelta. En halua väittää että näistä jonkin olisi enemmän tai vähemmän tosi kuin jokin muu, mutta kaikki voivat silti olla erilaisia.

Se joka tuntuu todelta on tavallaan pohjimmainen kerros, emotionaalinen totuus. Ajattelemme, siis olemme, ja siksi pään sisäinen todellisuus on se kaikkein keskeisin totuus, koska ilman sitä meitä ei olisi. Mutta pään sisällä ei liiku pelkästään tunteita vaan myös ajatuksia ja ne vaikuttavat toisiinsa. Kun selität itsellesi asian parhain päin, vaikuttaa se tuntemuksiisi positiivisella tavalla "Ei tämä oikeastaan olekaan niin paha". Alat tavallaan itse uskoa omaan tarinaasi ja se muuttuu todeksi. Se mitä kerromme itsellemme saa myös vaikutteita siitä minkä haluaisimme olevan totta tai ehkä siitä minkä pelkäämme olevan totta. Silti emotionaalinen totuus ja se mitä kerromme itsellemme voi jäädä erilaisiksi totuuksiksi, ristiriidaksi, joka jää vaivaamaan.

Kolmas totuus on se jonka kerromme muille. Tai voihan niitä muille kerrottavia tarinoita olla moniakin erilaisia, mutta niputan ne tässä yhdeksi. En usko että yleensä haluamme valehdella tai että edes koemme valehtelevamme, mutta silti tarina jonka kerromme totuudesta toisille ei ole sama jonka kerromme itsellemme. Muiden kanssa kommunikoidessa tarinaan vaikuttaa aina dynamiikka näiden ihmisten välillä. Miehet esimerkiksi harvoin näyttävät heikkouttansa toisilleen, joten kerrottavan tarinan pitää näyttää mies positiivisessa valossa, esimerkiksi taistelijana vaikeuksia vastaan. Ja tämä näkökulma tietysti vaikuttaa taas itselleen kerrottuun tarinaan sekä emotionaaliseen totuuteen.

Mikä tekee näistä eri näkökulmista mielenkiintoisen on kun joku toinen kertoo sinulle tarinaa. Mitkä osat tarinaa osuvat yksiin minkäkin totuuden kanssa? Kertoja voi aidosti uskoa tarinaansa, se voi olla sama kuin hänen itselleen kertomansa tarina, mutta onko se hänen emotionaalinen totuutensa? Entä onko hän onnistunut muuttamaan omaa emotionaalista totuuttansa selittämällä oman osuutensa parhain päin?

Pelkään että tässä ajaudutaan kovin nopeasti Freudilaiseen pseudo-psykologiaan, mutta jokin totuuden osa tähän jää piiloon.

Tunteet huomioiva kommunikaatio

2008-06-18T15:54:00.002+03:00

Luettuani Arne Naessin kirjaa "Life's philosophy", huomasin että ilmaisutyylini muuttui, vaikka vasta jälkeenpäin osasin yhdistää sen tuohon kirjaan. Jos tarkastelet vaikka edellistä kirjoitustani tänne blogiin, paljastuu siitä yllättäviä adjektiiveja kuten näännyttävä ja kuristava.
Filosofit markkinoivat usein ainakin välillisesti filosofiaa loogiseen päättelyyn perustuvana ajattelun sarana ja logiikasta puhuttaessa onkin sopivaa että sitä ilmaistaan eksaktein termein. Tämä on vielä tärkeämpää ns. kovien tieteiden maailmassa, joka on kehittänyt tarkasta ilmaisutavastaan itselleen vahvan dogman. Mutta mitä tapahtuu, jos pohdimme, filosofoimme omaa elämäämme, johon vääjäämättä liittyy eri tunteita? Tunteet ovat aina subjektiivisia elämyksiä, niistä voi puhua vain kuvailevasti eikä niitä koskaan voi määritellä tarkasti. Kovien tieteiden näkökulmasta tämä on suuri ongelma ja ehkä juuri siksi tunteita ei useinkaan huomioida tieteissä. Jotain teoriaa voidaan pitää kauniina, mutta siihen se sitten jääkin.
Oman elämän filosofiasta puhuttaessa siis kuitenkin pitää käyttää jonkun verran kuvailevaa termistöä - pehmeää sanastoa - joka välittää tunnetilaa. Minun kaltaiselle tiedemiehelle tämä oli pienimuotoinen ahaa-elämys ja iloinen yllätys. Se antoi syyn raottaa hieman kuorta ja päästää jotain epämääräisempää fiilistelyä ulos. Nyt se tuntuu "luvalliselta" kun sen on perustellut itselleen. Hassun vapauttavaa, vaikka se loppujen lopuksi onkin niin pieni asia.

Tyrmäävä hiljaisuus

2008-06-16T11:51:00.005+03:00

Tajusin sen vasta nyt, vuosien jälkeen. Minulla oli mahtava suunnitelma, spektaakkeli jonka halusin toteuttaa, niin absurdi ja mieletön, että se ei voinut kuin onnistua. Mutta tarvitsin siihen tukea, en voinut, en uskaltanut sitä toteuttaa yksin. Niinpä pyysin siihen apua eräältä tuttavalta. Hän ei koskaan vastannut, ei reagoinut mitenkään, ei edes näiden kaikkien vuosin jälkeen sitä ole mitenkään kommentoinut.

Hiljaisuus. Onko parempaa tyrmäystä? Jos hän olisi tukenut minua, olisin toteuttanut suunnitelmani, jos hän ei olisi halunnut osallistua, olisin löytänyt toisen, jos hän olisi vastustanut ideaa, olisin kääntynyt häntä vastaan ja entistä suuremmalla uholla etsinyt toisen auttamaan. Sen sijaan minua kohtasi hiljaisuus - näännyttävä, kuristava hiljaisuus.

Ensinnäkin, se on viivytys - koska hän ei ole vielä vastannut en voi siirtyä eteenpäin. Toisaalta se on pelkurimaista - hän ei uskaltanut kohdata haastetta, eikä uskaltanut kieltäytyä siitä. Lisäksi se on loukkaavaa, olin uskonut suunnitelmani hänelle, mutta hän sivuutti sen.

Olen antanut ystävälleni anteeksi jo vuosia sitten, mutta suunnitelmani on edelleen toteuttamatta. Ehkä nyt olisin kasvanut kylliksi, ehkä olisin saanut tarpeeksi itsevarmuutta, että voisin ryhtyä toimeen ja aloittaa uudestaan.

EDIT: Jälkeenpäin muistin erään ilmiselvän toisenlaisen mahdollisuuden; ystäväni ei ehkä vain koskaan muistanut vastata. Mutta se on lähes yhtä paha; minä olin uskoutunut hänelle, eikä hän asettanut sille sen vertaa arvoa että olisi sen muistanut.

Aamukampa

2008-06-11T14:36:00.002+03:00

Lähtö lähestyy, muutan pian Saksaan. Samalla jotenkin koko elämä tiivistyy. Tuntuu että jäljellä olevasta ajasta on pakko puristaa kaikki irti, nauttia joka hetkestä, tehdä kaikki se mitä haluaa tehdä juuri nyt eikä huomenna. Tässä on jotain samaa kuin "Bucketlist" elokuvassa, jossa kuolemaisillaan olevat äijät päättävät tehdä kaikki haluamansa asiat ennen kuin lähtevät, toteuttaa villeimmät unelmansa.
Tällaisen tiivistymisen myötä samalla elämä myös selkiytyy. Kaikki epäolennaisuudet voi karsia pois. Jäljelle tiivistyvät vain ne asiat joilla oikeasti on merkitystä ja se lista onkin aika lyhyt; ystävät ja perhe.
Hetken emotionaalisuus on katkeran suloinen. On pakko elää hetkessä, nauttia hetkestä, vaikka lähtö lähestyy. Tunnen että nämä hetket kokoavat yhteen kahden edellisen kirjoitukseni olennaiset asiat. Kun elää hetkessä on se automaattisesti emotionaalisesti vahva elämys, upea. Onnellisuus jota nyt tunnen ei todellakaan ole pinnallista, se on syvää, se kaivaa sydämen pohjasta, siinä on tuskan kaiku, mutta silti niin suloista.

Tuskallinen onnellisuus

2008-05-26T15:42:00.002+03:00

Yhtäkkiä eri ajatusradat kohtasivat ja ymmärsin jotain suurta, tai niin ainakin luulen. Minulla on sellainen tunne tai intuitiivinen ajatus että onnellisuus johon ei liity mitään tuskaa on lähtökohtaisesti vain pinnallista. Puhdas onnellisuus ei tiedosta ympäröivää maailmaa, ei kaikkea sitä tuskaa mitä kuitenkin on olemassa.

Samalla lienee yleinen totuus että rakkaus on tuskallista. Vaikka se olisi miten hienoa, vaikka se olisi miten onnellista, siihen liittyy jonkinlainen tuska. Jotkut sanovat että "Rakastaa niin paljon että sattuu".

Vähentääkö tämä onnellisuuden tai rakkauden arvoa? Eli vähentääkö onnellisuuteen ja rakkauteen liittyvä tuska niiden arvoa? Ensin olin vähällä vastata että ne vähentävät, mutta heti ymmärsin virheeni. Tuska antaa onnellisuudelle vain lisää arvoa, kontrastia, jolla onnellisuuden mahtavuus tulee esille. Juuri onnellisuuteen liittyvä tuska tekee onnellisuudesta syvällistä, jotain enemmän kuin pelkkää pinnallista höttöä.

Loittonevan mielikuvan mukaan jotain samantapaista myös de Mello sanoo teoksessaan Havahtuminen, jonka lukeminen on minulle ja monelle ystävällenikin ollut eräänlainen merkkipaalu elämässä.

Tunteiden aikakäsitys

2008-05-16T00:35:00.003+03:00

Mietipä tätä: Jos muistelet jotain mieleenpainuvaa kokemusta, muistatko paremmin sen aktiviteetin joka kokemukseen liittyy, vai sen tunnetilan jonka koit? Siis vaikka onnistunut lomamatka - muistatko paremmin paikat missä olette käyneet vai sen tunteen joka matkan aikana vallitsi? Itselleni vastaus on selvä; muistan aktiviteetit paljon paremmin ja sen enempää muilta kysymättä uskon että tulos on sama muillakin. Me muistamme paremmin aktiviteetteja kuin tunteita. Mistä se johtuu?
Käymättä sen enempää käsiksi tämän ilmiön syihin, huomaan vain että siitä seuraa että tunteet ovat paljon enemmän hetkellisiä ilmiöitä kuin aktiviteetit. Koemme tunteen hetkessä, juuri nyt. Ylipäätään "kokemus" liittyy juuri käsillä olevaan hetkeen, ei viime viikkoiseen eikä tulevaan. Tarkoittaako tämä siis sitä että jos haluamme elää hetkessä, haluamme oikeasti elää tunteiden aallon harjalla? Päättelyni puutteista huolimatta väitän että juuri näin on asia. Hetkessä eläminen tarkoittaa oikeasti juuri tunteiden herkkää ja aktiivista kuuntelemista.
Mutta onko sillä sitten merkitystä, muistammeko tunteitamme? Tärkeämpi kysymys minusta voisi olla onko sillä merkitystä muistammeko tekojamme? Jos pidämme elämän laatua mittarina, mittaamme olennaisesti onnellisuutta. Mikäli olemme onnellisia ei teoilla ole juuri väliä, eikö vain? Näin ollen me voisimme rauhassa unohtaa tekomme. Mutta jos olisikin olennaista muistaa jotain, eikö silloin olisi tärkeää muistaa ainakin jos on ollut onnellinen? Eli tavallaan tunteiden muistaminen olisi sittenkin se ainoa tärkeä asia muistaa. Se vaikuttaa olevan meille vaikeaa, tai ainakaan emme ole siihen tottuneita. Onpa hämmästyttävää.

PS. Sain inspiraationi tähän pohdintaan Arne Naess:in kirjasta Life's Philosophy.

Todennäköisyydet ovat luusereille

2008-04-28T16:33:00.002+03:00

Mikä on onnistumisen todennäköisyys? Se on turha kysymys. Mikäli sinun tarvitsee kysyä, olet jo puoleksi hävinnyt.
Voittaja lähtee siitä olettamuksesta että asiat onnistuvat. Toki vaihtoehtoisiin lopputuloksiin pitää varautua, mutta ne eivät ole epäonnistumisia, vaan ne vain määrittelevät tehtävän uudella tavalla. Pelikortit vain jaetaan uudelleen. Ainoa millä on merkitystä on miten käytät kädessäsi olevia kortteja.

Valinnat ja onnellisuus

2008-04-28T16:13:00.003+03:00

Onnellisuus on minulle ollut aina tärkeä teema. Nyt vasta huomasin sen taas uudestaan. Tässä siitä esimerkki:

Työtilanteeni on nyt mitä on. Käytännössä nykytilanne on taloudellisesti kestämätön, joten vaihtoehtoisen ratkaisun löytäminen on minulle tärkeää. Viikko sitten minulla oli vielä kolme eri vaihtoehtoa, josta yksi oli eräänlainen "status quo", eli jossa nykytilanteeni ei olisi kovasti muuttunut ja nämä kaksi muuta merkitsevät suurta elämänmuutosta. Olo tuntui hyvältä ja energiseltä - näin vaihtoehtoja ja odotin elämänmuutosta innostuneena.
Sitten status quo ratkaisu kuitenkin meni sivu suun. Tiesin sen vaihtoehdon epätodennäköiseksi, enkä todennäköisesti olisi edes valinnut sitä vaikka olisin sen saanut, mutta silti sen mahdollisuuden menetys sai minut apeaksi. Ensin hämmästyin omaa reaktiotani - mahdollisuuden menetys ei todennäköisesti vaikuttanut valintoihin mitenkään, olisin valinnut elämänmuutoksen joka tapauksessa. Menetys tuntui raskaalta vaikken oikeasti ollutkaan menettänyt mitään!
Syy-seuraus-suhteen selvittäminen vei hetken aikaa, mutta lopulta ymmärsin sen. Olisin halunnut päästä itse valitsemaan! Minua ahdisti tunne siitä että jokin ulkoinen voima ohjasi valintojani sen sijaan että olisin itse tehnyt täsmälleen samat valinnat. Toisin sanoen kadotin tunteen oman elämäni ohjaamisesta.

Tunne siitä että pystyy itse vaikuttamaan omaan elämäänsä on onnellisuuden kannalta erittäin tärkeää. Jos tuntee itsensä vain pelinappulaksi, on onnellisuuden ylläpitäminen hyvin haastavaa. Valintoja on tietysti aina, joten onnellisuutta voi edesauttaa pyrkimällä havaitsemaan miten paljon kaikkia valintoja meillä onkaan edessämme ja kuinka paljon voimmekaan vaikuttaa omaan elämäämme.
Tässä valossa oma apeuteni liittyy enemmän siihen että menetin illuusion hallinnasta eräällä elämän alueella. Illuusion menettäminen on tavallaan positiivinen asia, mutta samalla niin raskas prosessi (muistatko sinisen ja punaisen pillerin elokuvassa Matrix?).

Puolikas ajatus

2008-04-12T16:27:00.002+03:00

Aloin eilen pohtia hetkessä elämisen käsitettä ja erityisesti siihen liittyvän ajan pituutta. Käsitykseni mukaan hetkessä elämisen tunne, kuten myös flow-tila (onkohan se sama vai eri asia?), ovat hetkiä joissa subjektiivinen aikakäsitys katoaa. Tällöin siis subjektiivisesti ei havaita ajankulkua eli kuljetaan jonkunlaisella tangentilla jossa havainto ajasta on pistemäinen. Tai ehkä havaintoa ajasta ei ylipäätään ole, jolloin ajasta ei ole niin väliä. Flow-tilassa huomio on itsen ja ajan ulkopuolella, ympäristössä (hetkessä eläminen?) tai toiminnan kohteessa (flow?).
Kysymys jota minä nyt pohdin ei kuitenkaan käsittele tätä subjektiivista havaintoa vaan sen asiayhteyttä. Minusta flow-tilaan pääseminen ja hetkessä eläminen vaatii oman aikansa. Harvoin tällaisen kokoluokan elämys käynnistyy silmänräpäyksessä, vaan se nousee hitaasti ja täyttää koko kehon vähitellen.
Nyt päästään asian ytimeen; miten pitkä ajallisesti tämän asiayhteys on jotta hetkessä elämisen tunteeseen tai flow-tilaan voi päästä? Luulen että se riippuu tietoisuuden laajuudesta, kuinka suuren kokonaisuuden voi mahduttaa omaan tietoisuuteensa kerralla kokonaisuutena? Edelleen uskon että mitä suurempi tämä kokonaisuus on, sen syvempi on koettu elämys.

Tässä ohi mennessä havaitsin myös hetkessä elämisen ja flow-tilan eron. Siinä missä hetkessä eläessä voi olla itse tietoinen hetken kauneudesta, keskittyy tietoisuus flow-tilassa automaattisesti pelkästään itsen ulkopuolisiin asioihin. Ainakin näin luulen.

Kertaus on opintojen äiti

2008-04-10T13:21:00.002+03:00

Lueskellessani kiipeilyaiheista blogia, törmäsin vanhaan viisauteen joka on syytä jälleen toistaa; "Life is what happens while you're busy making other plans" (John Lennon). Eli kova työnteko tänä vuonna jotta ensi vuonna voisi ottaa rauhallisemmin on tuhoon tuomittu suunnitelma. Jotain ilmenee aina. Kova työnteko jotta eläkkeellä voisi ottaa rauhallisesti on suunnitelma joka useammin epäonnistuu kuin onnistuu. Eläkkeellä on joko liian sairas tehdäkseen mitään tai työelämästä irtaantuminen ei onnistukaan niin helposti kuin oli tarkoitus. Tänä keväänä on kiireitä, mutta ensi syksynä treenaan kunnolla. Toiveajattelua.

Tämä tuo mieleeni toisen johtoidean; Menestys mitataan niillä uhrauksilla joita teet saavuttaaksesi tavoitteesi. Onhan selvää että menestystä ei tule ellei sen eteen tee töitä, eli uhraa siihen aikaa ja vaivaa. Yhdistettynä edelliseen sanontaan kiteytyy asia kysmykseen; Mitä olet valmis uhraamaan tänään saavuttaaksesi tavoitteesi?

Päivän käsite "Puer Aeternus"

2008-04-08T11:15:00.005+03:00

Puer Aeternus on latinaa ja tarkoittaa Ikuinen Lapsi. Sillä on oma merkityksensä (populaari) psykologiassa joka on lähellä Peter Pan syndroomaa, missä henkilön sosiaaliset taidot jäävät lapsen asteelle.

Paljon kiinnostavampi on ilmiön lievempi versio, missä sosiaaliset taidot kyllä kehittyvät mutta jossa henkilö osaa lapsen lailla nauttia leikkimisestä ja seikkailemisesta. Se on ensi silmäykseltä kadehdittava ominaisuus, jonka ansiosta henkilö voi saavuttaa oikean onnellisuuden. Kuka onkaan onnellisempi kuin leikkivä lapsi? Jos aikuinen osaa ammentaa tästä lapsenomaisesta leikistä itselleen onnellisuutta, niin sehän on vain hyvä, eikö vain? Edelleen, eikö kaikki nk extreme-urheilut juuri ole tällaisia? Kiipeily, maastopyöräily, parkour, laskuvarjohyppy - suurta seikkailua kaikki.

Mutta kolikon kääntöpuoli on pimeä. Aikuisten seikkailut ovat lasten leikkejä rajumpia. Aikuisilla ei ole vanhempia valvomassa että leikit eivät riistäydy käsistä. Mietitäänpä hetki vaikka vuorikiipeilijöitä. Monet heistä ovat koukussa seikkailuun, siihen adrenaaliini-pyrähdykseen jonka vaara heissä aiheuttaa. Vuoren rinteellä he tuntevat elävänsä. Kotona, oikeassa maailmassa, elämä tuntuu itse asiassa aika tyhjältä ja merkityksettömältä. Seikkailujen välissä iskeekin helposti masennus. Onko se kypsä asenne elämää kohtaan? Entä onko sillä väliä?

Toinen synkkä puoli asiasta on toiminnan seuraukset. Kuoleman- tai vakavan vammautumisen vaara on ilmeinen. Miten se vaikuttaa läheisiin? Miltä tuntuu odottaa läheistä kotiin seikkailusta? Tai odottaa läheistä kotiin joka ei koskaan palaa? Tämä ei ole kysymys jota puer aeternus pohtii - siinä ilmenee hänen kypsymättömyytensä tai hänen sokea pisteensä.

Puer aeternus karsastaa tavallista elämää. Kaikki tavallinen on hänelle tylsää ja merkityksetöntä. Tämä saattaakin meidät nopeasti perimmäisen kysymyksen, mikä on elämän merkitys? Norjalaista filosofia ja vuorikiipeilijää Arne Naess:ia vapaasti lainaten "Vuorikiipeily on yhtä merkityksetöntä kuin elämä itse. Siksi kannattaa kiipeillä."

Itse koen vain hämmentyväni näistä ajatuksista. Jatkan toki kalliokiipeilyä, mutta vuorikiipeily ei ehkä ole minun juttu. Siinä on riskit aivan toisella tasolla kuin kalliokiipeilyssä. Mutta tunnistan puer aeternuksen ominaisuudet vahvasti itsessäni. Tavallinen on tylsää.

Viiteet: Maria Coffey Where the mountain casts its shadow, 2003.

Oikein ja väärin

2008-04-05T21:30:00.004+03:00

Ollessani vastikään hiihtoreissulla vuorilla, eräs henkilö sanoi minulle "pidät sauvoista kiinni väärin". Asioita lieventääkseen hän oli kyllä kysynyt minulta ensin lupaa opastaa minua eräissä asioissa ja apuhan on aina tarpeen, joten annoin hänelle luvan. Silti tämä kommentti sai minut varpailleen. Kesti hyvän tovin ennen kuin ymmärsin miksi.

Ensimmäinen reaktio tuollaiseen ohjeistukseen minulla oli loukkaantuminen, samalla kun torjuin ajatuksen että minä tekisin jotain väärin ja puolustin omaa tapaani pitää sauvoista kiinni ainoastaan sen vuoksi että halusin pitää oman tapani, en sen vuoksi että oma tapani olisi jotenkin parempi, vaan sen vuoksi että minusta tuntui kuin minua kohtaan olisi hyökätty ja koin tarvetta puolustautua. Uskoisin että tämä on varsin tavallinen ja luonnollinen reaktio. Ainoastaan jos neuvojalla on selvästi suurempi auktoriteetti ja kokemus aihepiiristä, voi tuollainen mennä läpi ilman vastustusta.

Se mikä tuossa väitteessä kuitenkin on ongelman ydin on väite että jokin asia on "väärin". Ehkä minun innostus matematiikkaan on antanut minulle sen käsityksen että sellaiset väitteet että jokin on "oikein" tai "väärin" ovat hyvin vahvoja väitteitä. Matemaatikko voi esimerkiksi sanoa että ensisilmäyksellä looginen päättely näyttäisi olevan oikein. Tässä siis väitettä loogisen päättelyn totuudenmukaisuudesta lievennetään sanomalla että "ensisilmäyksellä" ja "näyttäisi". Vasta syvällisen ja pitkällisen analyysin perusteella uskaltaa matemaatikko sanoa että päättely on oikein tai väärin.

Vaikka elämä ei olekaan matematiikkaa, on minusta tämä lähestymistapa hyvä, vaikka sitä voidaankin kritisoida ylenpalttisen varovaisena. Olisi siis mahdollista sanoa että "tapasi pitää sauvaa kädessäsi näyttäisi väärältä". Tämä ei kuitenkaan ole kovin suuri lievennys ja minun saattaisi edelleen olla vaikea vastaanottaa tällaista väitettä. Väittäisin varmasti edelleen vastaan ja puolustaisin omaa tapaani pitää kiinni sauvasta, en ehkä aivan yhtä intensiivisesti kuin ensimmäisen väitteen kohdalla mutta puolustaisinpa kuitenkin.

Paljon tärkeämpää olisi minusta havaita että sauvaa käytettäessä ei välttämättä ole tärkeää mikä on oikein ja väärin. Se ei ehkä ole lainkaan olennainen kysymys tai edes kysymys johon voi antaa vastausta. Perustellumpi kysymys olisi "Mikä tapa pitää sauvaa on parempi?". Saattaahan olla että eri tilanteissa on perusteltua käyttää sauvaa eri tavoin. Mikäli tämä pitää paikkansa, on olemassa vain eri tilanteisiin paremmin sopivia tapoja pitää sauvaa kädessä, mutta yksikään tavoista ei ole "oikein" tai "väärin", koska riippuen tilanteesta, ne ovat vain "parempia" tai "huonompia".

Näillä perusteilla olisi parempi sanoa "tapasi pitää sauvaa ei ehkä ole paras mahdollinen", tai peräti kysyä "onko sinulla jokin hyvä syy käyttää sauvaasi juuri tuolla tavalla?". Voisin kohtuullisella varmuudella väittää että kumpikaan näistä lauseista ei aiheuttaisi minussa mainittavaa vastustusta ja saattaisin peräti vastata kysymällä "onko sinulla parempi tapa pitää sauvaa?".

Yhteenvetona haluaisin sanoa että minusta meillä ihmisillä on ylipäätään taipumus liialliseen mustavalkoisuuteen. Näemme asioita vain "oikeina" ja "väärinä", kun paljon useammin meidän tulisi nähdä asioita moniulotteisena jatkumona eri tilanteisiin paremmin ja huonommin sopivina vaihtoehtoina. Asioiden yksinkertaistaminen kyllä selkiyttää ajatuksia, mutta ajaa meidät nopeasti vaikeuksiin kun katsotaan mitä tahansa oikean elämän tilannetta. Toisaalta tyyli jossa päädytään loputtomiin "toisaalta ... ja toisaalta ..." ajatusketjuihin, ei yleensä johda mihinkään konkreettisiin päätöksiin vaan päättymättömään jahkailuun joka sekään ei ole hyvä. Jonkunlainen kompromissi on siksi tässäkin tarpeen.

Harjoitustyönä lukija voi yrittää havainnoida ja kommentoida kuinka hyvin minä tasapainoilin "toisaalta ja toisaalta" jahkailun ja "oikein ja väärin" tyyppisen argumentoinnin välillä.

Luopumisen aika

2008-03-30T19:51:00.003+03:00

Istuessani tänään bussissa havaitsin yhtäkkiä teeman jonka ympärillä elämäni on pyörinyt tämän kevään aikana.

Olen harrastanut kuorolaulua noin 25 vuotta. Niin kauan kuin muistan on se ollut itsestään selvä osa elämääni. Laulaminen on ollut niin syvälle juurtunut osa persoonallisuuttani ettei minun ole tarvinnut kysyä itseltäni haluanko jatkaa - totta kai minun pitää laulaa! Vuoden vaihteen tienoilla jokin niksahti päässäni; työn perässä ulkomaille muuttaminen alkoi näyttää todennäköiseltä ja sen myötä laulaminen oli vaarassa keskeytyä. Samalla nousi esiin kysymys, haluanko jatkaa? Haluanko rakentaa itselleni uuden musiikin pohjalle rakentuvan piirin uudessa kotimaassani?
Työurani on tähän mennessä mennyt eteenpäin aika lailla omalla painollaan. Minun ei ole tarvinnut tehdä valintoja, koska mahdollisuuteni, mieltymykseni ja taitoni ovat osuneet yksiin. Nyt tilanne on muuttunut. Jatkaminen ei ole lainkaan enää itsestään selvää. Se ura jonka oli mielessäni rakentunut ei enää kuljekaan eteenpäin junan lailla. Minun pitää tehdä suuria valintoja.
Selkeä tulevaisuudensuunnitelmani on hämärtynyt ja sen myötä myös taloudellinen tilanteeni on ottanut aimo askeleen taaksepäin. Olen karsinut elintasostani ja miettimään uudelleen pitkän tähtäimen suunnitelmani.

Yhteinen teema näissä kaikissa on selvä: Luopuminen. Olen luopunut itselleni perustavaan laatuisista asioista, suunnitelmista ja tavoista jotka olen aiemmin kokenut osaksi persoonallisuuttani. Tämän prosessin kuluessa olen useamman kerran yllättänyt itseni kuinka vahvoja näihin tapoihin liittyvät tunteeni ovat.
Ensimmäisenä tulee vastaan muutosvastarinta. En mitenkään haluaisi muuttaa ulkomaille. En mitenkään voinut kuvitella lopettavani laulamista. Myöntyminen vastustamattoman totuuden edessä, luopuminen aiemmista, nyt vääräksi osoittautuneista ajatustavoista on hidas prosessi. Syvälle sisimpään ulottuvat lonkerot minäkuvasta on pitänyt rakentaa uudestaan. Minun on uudestaan ja uudestaan ollut pakko kysyä itseltäni "kuka minä olen?" ja "mitä minä haluan?". Näitä kysymyksiä toistaen olen asteittain määritellyt itseni itselleni uudestaan. Se on ahdistava prosessi, joka vie paljon henkistä energiaa ja pitää mielen vakavana.
Nyt kun olen havainnut tämän prosessin ja ymmärtänyt sen merkityksen oman itseni kannalta, tunnen itseni vapautuneeksi. Luopumalla vanhoista ajatusmalleista olen tuulettanut sisintäni ja vapauttanut ajatukseni uusille urille. Vanha, turvallinen ajatusmaailma on kuitenkin vielä niin lähellä että se tuntuu vetävän puoleensa, vanhan rakastajattaren tapaan, vaikka on selvää ettei paluuta ole.
Olo on haikea. Luopuminen on raskasta sydämelle. Samalla uuteen suuntaaminen on raikas tuulahdus vasten kasvoja, pirteä, happirikas henkäys keuhkoissa. Kun suurimmat askeleet ovat jo tehtynä, vääjäämättömät totuudet tunnustettu ja illuusiot poistettu minäkuvasta, näyttää tulevaisuus valoisammalta, peräti jännittävältä. En ole ihan vielä siellä, mutta pian, kohta se tulee. Uusi tulevaisuus.

Closure

2008-02-19T12:49:00.002+02:00

Amerikkalaisissa elokuvissa ja sarjoissa kuulee usein mainittavan käsitteen "to get closure" (saavuttaa päätös). Käsitykseni mukaan tämä tarkoittaa että ihmiset haluavat oikeutta tai ymmärrystä traumaattisten kokemusten syille, eli käytännössä closure:a etsivät haluavat rangaistuksen syyllisille tai ymmärtää miksi jokin on tapahtunut. Useammin kyseessä on kuitenkin syyllisten rankaiseminen.
Uskon kyllä että asian saattaminen päätökseen voi helpottaa ahdistusta, mutta samalla tuotetaan usein ylimääräistä ja turhaa tuskaa jollekin muulle. Se mikä toiselle näyttää oikeuden toteutumisena, on toiselle kosto, joka myöskin vaatii oman vastineensa. Tätä kautta voidaan päätyä siis koston kierteeseen. Vakavampi ongelma on kuitenkin tilanteet missä asioita ei voi saattaa päätökseen. On olemassa paljon tilanteita joissa ketään syyllistä ei ole olemassa, asiat vain ovat päättyneet sattuman kautta huonosti, tai tilanteita, joissa syyllisen selvittäminen jälkeenpäin on mahdotonta. Tällaisessa tapauksessa oletus siitä, että asiat pitää viedä päätökseen, on itsessään mahdoton ja koska asiaa ei voi viedä päätökseen, tuottaa se ahdistusta.
Minun mielestäni paljon parempi lähestymistapa olisi tilanteen hyväksyminen, oman voimattomuuden hyväksyminen. Tämä on samanlainen lähestymistapa kuin monessa uskonnossa, missä sanotaan "se oli Jumalan tahto". Tällöin syylliseksi asetetaan Jumala, mutta koska hän on kuitenkin yliluonnollinen, hänelle ei voi kostaa eikä häntä voi kritisoida. Tämä looginen oikosulku poistaa kostamisen tarpeen. Jännittävää! Selvä looginen ristiriita tuottaa itse asiassa jotain hyvää.
Ehkä ihmisillä on sisäsyntyinen tarve selittää asiat, sen vielä hyväksyn ja ymmärrän. Mutta se mitä minusta ei voi hyväksyä on tarve löytää syylliset. Virheistä ja ongelmista tulee oppia, mutta menneissä vellominen ei muussa tarkoituksessa ole rakentavaa, se on selvää.

Mitä tässä kuvassa on vikana?

2008-01-20T18:29:00.001+02:00

Eikö Windows olekin ihqu?

Anteeksiantamisesta

2008-01-11T21:18:00.000+02:00

Pohdin joskus aiemminkin anteeksiantamisen vaikeudesta, erityisesti itselleen anteeksiantamisen vaikeudesta. Sitä on niin helppo keksiä tekosyitä miksi ei pitäisi antaa itselleen anteeksi. Esimerkiksi, voit pelätä että se johtaa mielen lepsuuteen. Eli uskot että jos annat itsellesi anteeksi nyt, teet saman kohta uudestaan. Uskotko todella olevasi niin heikko? Entä auttaako itsensä syyllistäminen?
Nyt sattumalta löysin anteeksiantamiseen liittyvän sitaatin kun luin kirjaa "The Mental Athlete" jonka mainitsin aiemminkin.

"An important part of focusing comes when you have made a mistake. You must be able to regain your focus and make the best of the situation you're in. Stopping negative self-talk, forgiving yourself, and resolving to do better the next play go a long way toward enabling you to play your best. If your teammates make a mistake, forgive them and encourage them. Most likely, they are already upset with themselves for messing up. Your encouragement can help them move forward and let go of their mistake more easily."

Sitaatteja

2008-01-11T20:15:00.000+02:00

Edesmenneen Sir Edmund Hillaryn (1919-2008) sitaatteja koottiin nyt miehen muistoksi - hulvaton äijä!
http://www.nzherald.co.nz/section/1/story.cfm?c_id=1&objectid=10486330

Urheilupsykologia 101: Ensimmäisiä tuloksia

2008-01-05T00:45:00.000+02:00

Edellisellä tekstissäni analysoin käyttäytymistäni ja tunteitani kiipeilleissäni, ja keskiviikkona pääsin sitten kokeilemaan tekemiäni johtopäätöksiä käytännössä. Tulokset ovat positiivisia. Kiipeily oli eräs parhaista. Varsinkin iloitsin siitä että onnistuin ensimmäistä kertaa nousemaan yhden reitin jyrkällä seinällä jossa juuri pelko on aiemmin ollut esteenä. Nyt keskityin huolellisesti ennen reitille lähtöä ja pidin kiinni fokuksesta koko reitin ajan. Voilá! Vaikeimmat kohdat ohitettuani vaivatta sain niin paljon itseluottamusta että koko loppureitti meni heittämällä, vaikka sekin osa on erittäin raskasta. Hämmästyttävää että näin "pieni" asia vaikuttaa näin merkittävästi.

Hetkeä myöhemmin möhlin toisella reitillä vaikka olin sen ennen tehnyt puhtaasti. Hommaa jälkeenpäin mietittyäni havaitsin etten vain ollut keskittynyt kunnolla. Kun reitti oli tuttu ja se oli onnistunut ennenkin, en katsonut tarpeelliseksi keksittyä kunnolla ja sittenpä se ei enää onnistunutkaan. Niin yksinkertaisia asioita ja niin suuret vaikutukset. Tässä on vielä paljon opittavaa!

Kuvia Amsterdamista

2008-01-01T15:19:00.000+02:00

Urheilupsykologia 101

2008-01-01T13:54:00.000+02:00

On uudenvuoden "aamu" (=iltapäivä), juon espressoa, kuuntelen Radioheadin Amnesiac levyä jonka sain joululahjaksi ja luen toista joululahjaa, kirjaa nimeltä The Mental Athlete. Aika hyvä alku uudelle vuodelle!

Kirjan alussa kehotetaan lukijaa tekemään itsearvio omasta psykologisesta urheilijaluonteesta ja yleisen kiinnostuksen asialla kirjaan tämän arvion tänne. Itsearvio tehdään arvioimalla omaa luonnetta kymmenen adjektiivin osalta, sekä numeroarviona 1-5, että konkreettisen parannussuunnitelman avulla:

Tarmo - Drive (overwhelming passion to succeed), Arvosana 4, Parannussuunnitelma: Minusta itse kiipeily on hauskaa, eikä minulla ole valtavan suurta tarvetta menestyä. Haluan kyllä parantaa suoritustani, mutta se on eri asia. Tämä on ehkä olennaisempi kysymys kilpaurheilijalle.
Intohimo - Passion (loves the game; can't stay away from it), Arvosana: 5, Parannussuunnitelma: Olen aika lailla intohimoinen kiipeilijä, mutta välillä se näyttäytyy päämäärätietoisuuden kustannuksella, eli voisin tulevaisuudessa yrittää fokusoida intohimoni paremmin.
Stabiilisuus - Stability (can handle stress, resilient), Arvosana: 2, Parannussuunnitelma: Tämä on ehkä suurin puutteeni, eli tähän tulisi keskittyä. Esim. silloin kun tunnen jonkun ongelman ennestään, osaan kyllä visualisoida sen ratkaisun valmiiksi ja intensiivisen fokusoinnin ansiosta voin syrjäyttää pelkoni, mutta yllättävässä tilanteessa (stressitilanteessa) luovutan turhan helposti tai jään miettimään ratkaisua kunnes voimani ovat ehtyneet. Luulisin että minun tulisi harjoitella paljon uusia reittejä siten että oppisin paremmin toimimaan yllättävissä tilanteissa. Näissä harjoituksissa voisin aloittaa helpoista reiteistä ja vähitellen edetä vaikeampiin, jolloin voisin vähän kerrallaan parantaa selviämistä yllättävistä tilanteista.
Sitkeys - Toughness (good self-esteem; confident), Arvosana: 3, Parannussuunnitelma: Hyvin kaksijakoinen kohta. Pitkällä tähtäimellä olen hyvinkin itsevarma ja sitkeä. Kun pääsen miettimään asiat läpi olen hyvin päättäväinen ja sitkeä, mutta, jälleen, yllättävässä tilanteessa, kun "tuntuu huonolta" saatan luovuttaa turhan helposti. Eli tilanteet missä en pääse rationalisoimaan vaan joudun luottamaan tunteeseen, silloin en ole parhaimmillani. Ratkaisu: harjoittele hetkiä jossa joudun luottamaan tunteeseen, eli enemmän harjoittelua pelkojeni äärirajoilla.
Positiivinen asenne - Positive Attitude (enjoys challenges, avoids negative thinking), Arvosana 5, Parannussuunnitelma: Uskon tämän olevan paraatilajini, varsinkin jälleen pitkäntähtäimen ajattelussa. Parempi fokusointi vähentäisi kuitenkin hetkellisten negatiivisten tunteiden vaikutusta. Nyt kun tätä ajattelen, ehkä pitäisi alentaa arvosana 4:ään, koska negatiiviset tunteet pääsevät kuitenkin aina joskus hetkellisesti pinnalle. Pienen tauon jälkeen saan ne karistettua, mutta suurempi keskittyminen voisi pitää ne jatkuvasti kurissa.
Realismi - Realism (works on limitations; learns from experience), Arvosana 5, Parannussuunnitelma: Toinen paraatilaji. Ainoa parannus mitä juuri nyt keksin on kiipeilysession aikainen oppiminen, varsiinkin mentaalilla/tunteellisella puolella. Eli minun pitäisi enemmän kysyä itseltäni onnistuneen tai epäonnistuneen suorituksen jälkeen mitä tunsin suorituksen aikana ja miten voi niistä oppia (muistaa onnistumisen aikaiset tunteet ja yrittää karistaa ne tunteet jotka tuottivat epäonnistumisen).
Fokusointi - Focus (blocks out distractions - absorbed in the game), Arvosana 3, Parannussuunnitelma: Aikaisemmin uskoin olevani tässä hyvä, mutta nyt näyttäisi siltä että ehkä juuri tämä voisi olla avain parannukseen kaikilla muilla aloilla. Minun tulisi parantaa tietoisuutta omista tunteista ja peloista kiipeilyn aikana, ja sitä kautta karistaa pelkoni. Aiemmin olin pitänyt keskittymistä hyvänä koska mikään kiipeilyn ulkopuolinen asia ei ole koskaan häirinnyt minua, mutta nyt olen sitä mieltä että olen jumiutunut liian alhaiselle tietoisuuden tasolle, jolloin tunne-elämän ailahtelut (=pelot) häiritsevät suoritusta.
Ahkeruus - Effort (first in and off the court; keeps improving), Arvosana 5, Parannussuunnitelma: Juuri nyt en keksi yhtään mitään parannettavaa.
Itsepintaisuus - Persistence (can manage desire to be perfect), Arvosana 5, Parannussuunnitelma: Juuri nyt en keksi yhtään mitään parannettavaa.
Kilpailuvietti - Competitiveness (refuses to loose; likes the battle), Arvosana 3, Parannussuunnitelma: Kuten aiemmin, pitkällä tähtäimellä kaikki oivallisesti, lisäksi nautin haasteista valtavasti, mutta parempi kilpailuvietti voisi heikentää luovuttamisen houkutusta. Nyt on kuitenkin tarpeen mainita että kiipeilyssä, jossa tässä tietysti koko ajan on kyse, ei mielestäni kilpailuvietin osalta ole lainkaan kyse muita vastaan kilpailemisesta, vaan vain ja ainoastaan itsensä kanssa kilpailemisesta. Toisten suhteen minusta kiipeilyssä on juuri se hieno ominaisuus että toisia kannustetaan ja kaikki saavat suoriutua omalla tasollaan. Onnistuminen määritellään suhteessa vain ja ainoastaan omaan tasoon nähden. Ainoat ristiriidat syntyvät mikäli kavereiden odotukset ovat eri tasolla kuin omat.

Näin. Toimintasuunnitelma on siis aika selvä. 1. Parempi suorituksen aikainen tunteiden tiedostus, 2. Päättäväisyyden ja kilpailuvietin kehitys. 3. Parempi valmistautuminen ja fokusointi.
Nyt minusta olisi kiinnostava kuulla muiden kommentteja; miten itse näet kehittymistarpeesi? Löytyykö yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia? Minkälaista tukea tarvitsisit?

Politiikkaa

2007-12-09T12:12:00.000+02:00

Tehyn lakko, YLEn rahoitusongelmat ja oman tutkimustyön rahoituksellisen lyhytjänteisyys ovat laittaneet minut pohtimaan talouspolitiikkaa aika paljon. Rahaa on tietysti aina liian vähän, joten meidän on pakko tehdä poliittisia päätöksiä keille sitä annetaan ja ketkä jäävät ilman. Nämä poliittiset päätökset ovat tietysti aina arvo-päätöksiä, eli päätöksiä joiden perusteina ovat yhteiskunnan arvomaailma - mikä on tärkeää ja mikä on vähemmän tärkeää.

Eräs minun henkilökohtaisen arvomaailman peruspilareita on periaate: jos et voi tehdä asioita hyvin, ei niitä oikeastaan kannata tehdä laisinkaan. Tehyn osalta asiat menivät siksi ihan oikein; emme voi/halua kuvitella elävämme maailmassa jossa ei ole sairaanhoitajia, joten meidän pitää hoitaa sairaanhoito hyvin, eli maksaa heille kunnon palkka. Ehkä hieman mustavalkoinen asenne, mutta näin se kuitenkin lopulta meni.

YLEn osalta asian pohdinta on vielä kesken. Ruotsinkielisen uutistoimituksen ja X3Min lopetusuhat saivat medialta ja yleisöltä armottoman tuomion - ei onnistu. Jostain muualta pitää säästää. YLE on vastikään ostanut oikeudet HBO:n tuottamiin laatusarjoihin - epäilemättä kalliiseen hintaan - onkohan se tarpeellista? Voisimmeko elää ilman laatusarjoja ilmaiskanavilla? En kuule kovin montaa vastalausetta. Jos YLEllä ei ole varaa tehdä kaikkea mitä se nyt tekee, jostain pitää karsia. Ruotsinkielistä tarjontaa ei paljon voi enää karsia. Ja ne asiat joita tehdään, pitäisi tehdä hyvin. Jos YLEn lisäksi oletetaan olevan yhteiskunnallisessa tehtävässä, niin voisin kuvitella monta parempaa ohjelmaa laatu/hinta mielessä kuin HBO:n sarjat, vaikkapa enemmän luontodokumentteja tms.

Oman tutkijanuran kannalta samanlaisista periaatteista kiinni pitäminen vaikuttaa ensisilmäykseltä kovin raskaalta. Jos yhteiskunta arvostaa minun työtä pitäisi minulle taata jatkuva ja hyvä rahoitus, jos se ei arvosta minua, ei minun nykyistä työtä tule rahoittaa. Itse olen tietysti sitä mieltä että minun työni on kovin tärkeää ja sitä tulisi rahoittaa, mutta se on vain subjektiivinen mielipiteeni. Vaikeampi kysymys on määrittää, mikä on se mittari jolla tutkimustyön laatua arvioidaan ja jolla päätetään kenen työtä rahoitetaan? Nykyiset mittarit eivät toimi: on helppo osoittaa että huipputasoista tutkimusta tehdään kovin monessa paikassa ja valittaessa ketkä näistä saavat rahoitusta jää sattumalle kovin suuri osuus. Joskus tuntuu kuin Suomen Akatemian päätökset ovat yhtä luotettavia kuin Oy Veikkaus Ab:n. Älkää ymmärtäkö väärin, en ole katkera, en ainakaan myönnä sitä, vaan tämä on niin objektiivinen arvioni kuin mihin kykenen. Pyrkimykseni on toisaalla, mielestäni olisi tärkeä että se rahoitus joka tutkimukselle annetaan, olisi laadukasta, sellaista että tutkija voisi keskittyä rauhassa omaan työhönsä. Tämä tarkoittaa sitä että hän voi olla varma työn jatkuvuudesta ja että hänellä suodaan hallinnon puolesta työrauha, eli hänelle ei kaadeta kohtuutonta hallinnollista vastuuta. Tämä on ehkä ainoa kohta missä Suomen Akatemia onnistuu; ne harvat jotka saavat rahoitusta, saavat sen kohtuullisen pitkäksi ajaksi eikä heidän tekemisiään valvota liian pikkutarkasti.

Ongelma on siis tutkimustyön laadun arvioiminen, miten se tehdään luotettavasti? Siinä riittäisi jollekulle purtavaa.

Valokuvia

2007-12-01T15:17:00.001+02:00

Puhdistautumisriitti

2007-11-23T23:12:00.000+02:00

Ei siksi että juuri nyt olisin erityisesti sen tarpeessa, vaan koska juuri nyt on äärimmäisen sopiva hetki.

Olen aloittanut inventaarion koko omaisuudestani. Syön jääkaapista pois siellä pitkään lojuneita mustikoita. Käyn läpi vanhoja pukupaitoja - säilytä, roskiin, keräykseen. Ylimääräinen maastopyörä menee myyntiin - "annetaan hyvään kotiin". Tissuttelen viskin jämät pois illan ratoksi.

En alun perin aloittanut tätä puhdistumistarkoituksessa, vaan käytännöllisyyden vuoksi, mutta sen puhdistava vaikutus on yllättänyt. Tulee oikeasti niin hyvä olo kun saa jonkun vanhan asian pois nurkista. Jälkeenpäin ilma on raikkaampaa hengittää.

Unelmatehdas? Epäonnistumistehdas?

2007-10-23T15:13:00.000+03:00

Istuin tänään aamulla autossa matkalla töihin kun näin bussin kyljessä mainoksen jossa sanottiin "kuka tahansa voi olla sankari" ja samassa teki mieleni älähtää. Olen tästä kirjoittanut aiemminkin. Tavallaan on totta että kuka tahansa voi olla sankari, mutta samalla on myös totta että kaikki eivät voi olla sankareita. On peräti paljon todennäköisempää että joku keskimääräinen jamppa epäonnistuu yrityksessään nousta sankariksi kuin onnistuu siinä. Todennäköisyyksien perusteella voitaisiin siis sanoa kyynisesti että "kuka tahansa voi epäonnistua".
Ongelma on näin ollen siinä että väite "kuka tahansa voi olla sankari", vaikkakin se on itsessään tosi, rakentaa odotuksia ja oletuksia onnistumisesta. Siihen liittyy siis implisiittinen oletus että koska sinä voit onnistua, sinä myös tulet onnistumaan. Minusta tuo lause kuulostaa tästä syystä hieman liian helpolta, se on halpa tapa myydä tuotetta.
Minulle tulee sellainen tunne että mainostamalla unelmia ei itse asiassa saavutetakkaan mitään hyvää vaan pikemminkin levitetään riittämättömyyden tunnetta. Karrikoiden voidaan päätellä: Kuka tahansa voi olla sankari, minä en selvästikään ole sankari, joten minä olen huonompi kuin tuo "kuka tahansa".
Ehkä tämä on turhankin synkeä näkemys, mutta minusta siinä totuuden jyvänen kätkettynä. Minun täytyy tätä vielä vähän pyöritellä, ehkä saan tähän vielä jonkun rakentavan lähestymistavan.

Joskus elämä vie

2007-10-18T13:20:00.000+03:00

Joskus niin vain käy että elämä vie sinua etkä sinä elämää, eli huomaat olevasi matkustaja etkä ohjaaja. Työtpaikat vaihtuvat, ihmissuhteet muuttuvat, ilman että kukaan kysyy sinun mielipidiettä. Ensinnäkin tulee tietysti mieleen että se on pelottavaa - oman elämän kontrollin kadottaminen on kova koulu. Toisaalta sen voi ottaa helpotuksena - joku tai jokin muu on tehnyt (vaikeatkin) päätökset puolestasi eikä sinun tarvitse niistä huolehtia. Samalla se on mahdollisuus, kun ulkoisen voiman muutoksen tuulet järjestävät osan elämää uudestaan voit samassa rytäkässä muutta tai korjata elämän muita asioita kohdalleen.
Itselläni on kyseessä uuden työpaikan hakeminen. Työttömyys ei oikeastaan pelota, mutta epävarmuus tulevaisuudesta, erityisesti asuinpaikan ja -maan valitseminen on aika, ööh, jännittävää. Itsessään tavallaan "pieni" asia, työpaikan vaihtaminen, muuttaa kaikkea: Kaikki ystäväpiirit, kaikki harrastukset, asuminen, perhe ja arki pitää miettiä uudestaan.
Olisi tavattoman helppo vaihtoehto heittäytyä masennukseen, mutta minä en perusta helppohin valintoihin. Tietysti minua pelottaa, mutta samalla olen varovaisen optimistinen. Toisaalta en millään jaksaisi, toisaalta olen hieman innostunut. Tämä on mahdollisuus.
Elämän korttipelissä kortit on nyt jaettu. Miten pelaan jaetut kortit ratkaisee olenko voittaja vai luuseri.

Sukelluskuvia

2007-10-13T20:07:00.001+03:00

Miksi älykkäät ihmiset tekevät tyhmiä asioita?

2007-10-09T14:04:00.000+03:00

Pitkästä aikaan havahduttavin teksti mitä olen lukenut löytyy National Geographic Adventure -lehdestä. Se käsittelee hyväksi havaittuihin tapoihin jämähtämistä siinä määrin että tilanteen hieman muuttuessa teemme jotain todella tyhmää. Otsikko on hieman harhaanjohtavasti "How to survive (almost) anything?", kun mielestäni kyseessä on paljon laajempi asia kuin vain äärimmäisistä tilanteista selviytyminen.

Luomua

2007-10-06T09:55:00.000+03:00

Kävin vastikään luomukaupassa ja tein siellä havainnon joka koskee suurinta osaa luomukaupoista ja joka jäi minua ihmetyttämään. Näissä kaupoissa on lähes aina jonkinlaiset Lundia- tai muut puiset maalamattomat hyllyt, valkoiset seinät eikä juuri mitään muita sisustuselementtejä. Perustelu on tietysti luontoystävällisyys; kaikki luontoarasittavat turhat tavarat on jätetty sisustuksesta pois. Mutta onko näiden kauppojen silti pakko olla niin järjettömän ankeita? Valkoiseksi maalatut seinät ja puunväriset (lakatut, ei maalatut) Lundia-hyllyt saavat ihmeitä aikaan - tila näyttää oitis varastotilalta. Toisaalta WWF:llä on hyvin viihtyisä liike Helsingin Kampissa, vaikka he edustavat aivan samoja arvoja, joten mahdotonta se sisustaminen ei voi olla.

Kuvia matkalta Antwerpeniin

2007-09-23T20:40:00.000+03:00

Ulkopuolisuus

2007-09-22T23:53:00.000+03:00

Katsellessani tänään elokuvaa Kapteeni Corellin mandoliini, muistin yhtäkkiä erään tilanteen eilisistä bileistä, jonka toisinto löytyi elokuvasta. Se liittyy jotenkin tuohon pohdiskelu-tekstiin jonka kirjoitin jonkin aikaa sitten. Olin eilen siis juhlissa, joissa oli tosiaankin vauhdikas ja hieno meininki. Porukka tanssi ja lauloi, meidät ympäröi nauru ja yleinen mekkala. Itselläni oli kuitenkin takana vaikea, takaiskujen värittämä viikko, joten oma tunnelmani oli aika ristiriitainen. Toisaalta halusin irtautua arjesta, heittäytyä kokonaan hauskanpitoon jo pelkästään sen vuoksi että saisin ajatukseni muualle, toisaalta tuntui teennäiseltä juhlia kun omassa elämässä ei tuntunut olevan mitään juhlimisen arvoista. Toki irtautuminen saattaisi puhdistaa ilmaa, mutta tällaisen takaa-ajatuksen tuoma utilitaristinen huvittelu ei ehkä kuitenkaan ole aitoa huvittelua. Lopputuloksena oli kuitenkin että tunsin itseni hieman ulkopuoliseksi. Näin itseni hääräämässä ihmispaljouden keskellä, roolissa jossa minäkin olin iloinen ja mukana juhlinnassa, mutta osa minua jäi ulkopuoliseksi, pienen osan säästin itselleni, varjolle, jota kannoin mukanani.
Elokuvassa oli täsmälleen samanlainen tilanne, jossa juhlinnan keskellä kaksi ihmistä katsoivat toisiinsa aivan kuin sitä ulkoista hälinää ei olisikaan olemassa. Aivan kuin he olisivat kahdestaan torilla, hiljaisuuden keskellä, jossa vain tuuli ujeltaa ja puhaltaa tomua silmiin. He jakoivat tuskan. Tällaisessa tilanteessa tulee oudon jakautunut olotila, toisaalta maailmasta irrallinen juhlinta, toisaalta täysin yksinäinen olotila. Toisten juhliminen ja oma olotila ovat niin voimakkaassa ristiriidassa että sitä ajautuu ulkopuoliseksi tarkkailijaksi, jossa ulkokohtaisesti voi kyllä osallistua juhlintaan, mutta jossa sydän sulkeutuu omaan yksinäisyyteen ja juhlinta kääntyy fatalistiseksi tuomiopäivän julistukseksi, vaikka oma olo ei alun perin olisi ollutkaan niin valtavan huono. Kontrasti juhlivaan yleisöön vain alleviivaa kontrastia niin vahvasti että sitä on vaikea pitää mieli positiivisena.

En nyt oikein jälkeenpäin enää tiedä mihin tämä kirjoitus nyt tähtäsi, mutta kirjoitinpahan kuitenkin.

Ajattelu ja tietoisuus

2007-09-14T14:48:00.000+03:00

Sain äidiltäni kuulla jonkin aikaa sitten että kummisetäni oli käynyt lukemassa tätä blogia ja kommentoinut "taitaa olla aika pohtivainen tämä Tommi". Tottahan se on, mutta minusta siinä ei ole mitään erikoista. Olen täysin vakuuttunut että me kaikki ajattelemme jatkuvasti ja monet meistä pohtivat säännöllisesti syvällisiäkin ajatuksia, mutta silti heitä ei pidetä pohtivaisina ihmisinä, eivätkä he ole pohtivaisia edes omasta mielestään.
Ajatukseni taustalla on omakohtainen havainto oman ajattelun tiedostamisesta. Olen nimittäin huomannut pohdiskelevani usein kaikennäköisiä asioita itsekseni, mutta vasta kun huomaan ajattelevani tätä nimenomaista asiaa jäävät ne mieleeni. Tämä siis toimii vaiheittain näin

Jokin useimmiten ulkoinen impulssi saa minut miettimään jotain asiaa, vaikkapa värien merkitystä vaatteiden valinnassa, koska satun juuri kulkemaan vaatekaupan ohi.
Tämän jälkeen seuraa kaksi vaihtoehtoa:

En huomaa miettiväni värien merkitystä, jolloin hetken kuluttua unohdan asian.
Huomaan miettiväni niinkin jännittävää asiaa kuin värien merkitystä vaatteiden valinnassa, jolloin kysymys ja koko päättelyketju jättää pysyvän jäljen muistiini.

Koska havaitsin ajattelevani jotain tiettyä asiaa, pohdin sitä jo abstraktimmalla tasolla, ja pääsen heti ylemmälle tasolle ja alan miettiä vaikkapa (vaate)valintojen sattumanvaraisuutta ja riippuvuutta täysin merkityksettömistä asioista.

Näistä vaiheista seuraa vääjäämättä sykli joka nousee yhä abstraktimpiin maailmoihin kunnes tylsistyn tai huomioni karkaa muualle.
Väitteeni on näin ollen että meillä kaikilla on nuo vaiheen 1. ajatukset, mutta moni meistä pysähtyy vaiheessa 2. eikä lähde kehittämään ajatuksiaan niiden luonnolliseen jatkeeseen vaikka heille olisi siihen kyky ja kaikki mahdollisuudet, vain koska he eivät tiedosta ajatuksiaan tai eivät arvosta niitä kylliksi.

Kehon kieli lavalla

2007-09-12T12:41:00.000+03:00

Luin työmatkalla opusta "The Definitive Book of Body Language: How to Read Others' Attitudes by Their Gestures" joka käsittelee kehon kieltä. Matkan jälkeen kävin heti konsertissa enkä voinut olla havainnoimasta esiintyjien kehon kieltä lavalla, erityisesti aplodien aikana. Aivan ensimmäinen havainto on että kumarruksen syvyys on suoraan verrannollinen esiintyjän tärkeyteen (tai hänen kokemukseen omasta tärkeydestään). Konsertin suurin solisti kumartaa syvään ja pitkään, kun taas sivunkääntäjä nyökkää hieman ja kaikki siltä väliltä kumartavat oman arvonsa mukaisen kumarruksen.

Asian tekee kiinnostavaksi että tämä on täysin vastakkainen normaalin kumarruskäytännön kanssa tai ainakin intiution kanssa, sillä yleensähän kumarrus osoittaa nöyryyttä, joten syvään kumartaminen osoittaa suurempaa nöyryyttä, eli alemmuutta. Tervehdittäessä suurin pamppu tekee pienimmän liikkeen, mutta aplodien aikana suurin pamppu tekeekin suurimman liikkeen.

Uskoisin että syy tähän käytökseen kätkeytyy tilanteen kuvaukseen sanoilla "aplodien vastaanottaminen" tai "suosionosoitusten vastaanottaminen". Kumartamalla esiintyjä ottaa vastaan suosionosoituksia ja hän ikäänkuin omii näistä itselleen suuremman osan mikäli hän kumartaa muita syvempään. Näin diiva jonka kumarrus ulottuu lattiaan saakka ja kestää puoli ikuisuutta kahmaisee itselleen valtaosan aplodeista. Nöyryyttä, eli oman suorituksen vähäisyyttä, korostetaan siten kumartamalla vain aivan pienesti nyökkäyksellä. Tällaista käytöstä osoittavat usein suuret kapelimestarit kun heillä on rinnallan suuri solisti; asettumalla taputuksien aikana taka-alalle ja kumartamalla pienesti, he antavat enemmän tilaa ja aplodeja solistille. Joskus tästä kehkeytyy peräti pientä kilpajuoksua, jossa kaksi esiintyjää kulkevat lavalla taaksepäin yrittäen antaa toiselle enemmän suosionosoituksia.

Asia ei tietysti vielä ole aivan näin yksinkertainen; suuren kapelimestarin antaessa suuremman osan suosionosoituksista solistille, hän ottaa isällisen roolin - hän pääsee ohjailemaan tilannetta - jolloin hän saa kuitenkin hekisen yliotteen. Tämä on myös syy siihen joskus nähtävään kilpajuoksuun taaksepäin lavalla, jossa kukaan ei halua asettua suosionosoitusten keskipisteeseen.

Aivan toinen asia on sitten kumarruksen nopeus. Vauhdikas kumarrus liittyy useimmiten syvään kumarrukseen kun hidas vauhti liittyy pieneen nyökkäykseen. Hidas assosioituu arvokkuuteen joka edelleen sopii yhteen isällisen roolin kanssa. Hidas syvä kumarrus on jo niin valtava ele, että sitä harvoin näkee. Siinä on sekä arvokkutta että samanaikaisesti kaiken suosionosoituksen itselleen omimista, joten se on hyvin vahva ele. Nopea pieni kumarrus taas antaa ristiriitaisia signaaleja - toisaalta se on innokas ja halukas ottamaan kaikki aplodit vastaan, toisaalta se on hillityn pieni.

Onnen kapitalismi

2007-08-21T16:55:00.000+03:00

Edellisen kirjoituksen kommenteissa Meeri sai minut pohtimaan determinismiä, onnellisuutta ja kapitalismia. Hän pohti toimiiko onnellisuudessa sama "näkymätön käsi" joka erään teorian mukaan vaikuttaa talouselämässä. Toisaalta yhdyn hänen ajatukseen, toisaalta vastustan sitä voimakkaasti.
Näkymätön käsi teoria onnellisuuden suhteen toimisi varmaan siten, että onnellisuuteen pyrkivä tuottaa samalla myös yhteisön onnellisuutta ja peräti paremmin kuin jos hän yrittäisi tuottaa yhteisön onnellisuutta. Eli näkymätön käsi ohjaa koko yhteisöä onnellisuuteen mikäli yksilöt tavoittelevat onnellisuutta. Tai jotain. En juuri nyt ehdi sen tarkemmin tutkia talousteorian perusteita.
Ajatus jonka allekirjoitan täysin on että omaan onnellisuuteen pyrkivä edistää myös yhteisön onnellisuutta. "No man is an island." Emme voi elää eristyksissä eri yhteisöistä, ja siksi meidän tulee, pyrkiessämme onnellisuuteen, muokata yhteisöitämme sellaisiksi että niissä voi olla onnellinen. Onnelliseen elämäntapaan liittyy myös sellaisia hyveitä kuin toisten huomioiminen ja rakastaminen, joten hyvän leviäminen on aika väistämätöntä.
Mutta sitten seuraa se suuri mutta. Teoria väittäisi että tällä tavoin epäitsekkäästi yhteisölle tuotettu onnellisuus olisi parempi kuin sellainen joka on varta vasten rakennettu. Mutta jo tietoisuus tästä teoriasta tekee näistä kahdesta päämäärästä ekvivalentteja. Jos haluan yhteisön parasta, tunnen em teorian, on minun järkevintä pyrkiä omaan onnellisuuteen niin yhteisö saa samalla parasta mahdollista onnellisuutta osakseen. Lisäksi ainoastaan toisten onnellisuuteen pyrkivillä henkilöillä on lähtökohtaisesti perspektiivi hukassa - ilmeisesti he tuntevat onnistumisia ja nostavat omanarvontuntoaan ainoastaan kun he saavat toiset onnellisiksi. Tämä ei ole kovin vakaa perusta. Olisi helppo yleistää ja sanoa että tällaisilla ihmisillä saattaa olla jotain isompia ongelmia käyttäytymisensä takana, eikä se ole kovin lupaava lähtökohta hänen itsensä tai koko yhteisön onnellisuuden kannalta.
Suurin protesti tulee kuitenkin teorian fatalistisuudesta. Aivan kuin emme voisi vaikuttaa joihinkin asioihin tietoisesti, vaan ainoastaan sattuman kautta. Aivan kuin olisimme liian tyhmiä ymmärtääksemme mikä on yhteisölle hyväksi. Minusta tällainen asenne aliarvioi ihmiskunnan älykkyyttä, suorastaan parjaa sitä. Samalla turvautuminen näkymättömän käden ohjaukseen antaa vastuun jollekin muulle. "Minä teen vain tämän oman hommani niin näkymätön käsi ohjaa kokonaisuutta." Jos otamme huomioon tekojemme vaikutuksen kokonaisuuteen, sen että olemalla itse onnellinen autamme koko yhteisöä onnellisuuteen, ei minusta tietoiset yhteisön hyväksi tehdyt valinnat voi ainakaan heikentää lopputulosta.
Minun vastaus Meerin kysymykseen "..tuletko omaa onnellisuutta maksimoidessasi parhaiten edistäneeksi myös muiden/yleistä onnea?" on ehdollisesti myöntävä. Et voi olla onnellinen jos ympäröivä yhteisö on onneton. Onnellisuus on siis aina sekä yksilön että yhteisön asia, mutta itse voi suoraan vaikuttaa ainoastaan omaan toimintaansa, joten onnellisuutta tavoitellessa on keskityttävä omien tekojen valitsemiseen.

Näkökulmia

2007-08-08T14:29:00.000+03:00

Keksin yhtäkkiä uuden ajatusleikin. Se alkoi päänsärystä jota on kestänyt jo kolme päivää ja se johti minut ajattelemaan aivokasvaimia ja kuoleman ajankohdan arvaamattomuutta. Minulla on kauan ollut onnellisuuden määritelmänä kuolinvuode-näkökulma; voinko katsella taaksepäin elämääni kuolinvuoteellani ja sanoa eläneeni onnellisen elämän? Miten minun tulisi elää, jotta voisin kuolinvuoteellani olla täydellisen onnellinen? Yhtäkkiä havaitsin, että tähän konseptiin on minulla liittynyt implisiittinen oletus elämän pituudesta. Olen aina ajatellut itseäni kuolinvuoteellani vanhana miehenä, ehkä noin 70 vuotiaana. Nyt huomasin että tämä oletus on täysin sattumanvarainen. Saattaa olla että kuolen huomenna, vuoden kuluttua tai 100-vuotiaana. En voi sitä tietää.
Siitä oletuksesta että kuolen vanhana, seuraa onnellisuuskriteerini perusteella että pääpaino elämäntavassani on ollut pitkäntähtäimen suunnitelmat. Tämän päivän onnellisuudella ei ole niin kovin suurta väliä, kunhan vain pitkällä aikavälillä olen onnellinen.
Ehkä tähän väliin on syytä ottaa käytännön esimerkki. Eilen minulla oli mahdollisuus joko tavata eräs ystäväni joka on käymässä Suomessa tai mennä toisen ystäväporukan kanssa kiipeilemään. Kiipeilyssä minulla on juuri nyt hyvä treeniputki käynnissä ja edistyminen on pitkälti kiinni miten tiivisti pystyn pitämään kiinni harjoitusohjelmastani. Treenin jättäminen väliin olisi merkinnyt takapakkia näille pyrkimyksille. Ulkomaalaista ystävääni en toisaalta usein saa tavata. En tarvinnut pitkää miettimistaukoa tehdäkseni valintani vaikka dilemma on ilmeinen. Valitsin pitkäntähtäimen suunnitelman, koska se tukee onnellisuustavoitettani ja lähdin kiipeilemään.
Tarkoitukseni ei ole sanoa että tein väärän valinnan. Pitkäjänteiseen ja tavoitteelliseen toimintaan osallistuminen ystävieni kanssa on minulle merkityksellistä ja se tekee minut onnelliseksi. Mutta perusteet jolla perustelin valinnan itselleni olivat väärät.
Onnellisuus on päivittäisessä elämässä kumuloituva asia. Mikäli pitkäntähtäimen suunnitelma aiheuttaa harmitusta lyhyellä tähtäimellä on joko elämän painopiste tai näkökulma pielessä. Minä oivalsin että tavoitteellinen toiminta on minulle tärkeä ja siksi lähdin sitä seuraamaan. Vaikka päiväni päättyisivät huomenna olisin silloin onnellinen, koska olen kuitenkin saanut osallistua näihin itselleni mielekkäältä tuntuviin aktiviteetteihin.

Amerikkalainen unelma

2007-07-24T21:51:00.000+03:00

Erä Amerikkalaisten suurimmista saavutuksista on "Amerikkalaisen unelman" konseptin vakinaistaminen. Kuka tahansa voi onnistua! Se on totta. Siitä on monta osoitusta. Tyhjästä voi luoda imperiumin. Tyhjästä voi ponnistaa kuuluisuuteen. Yleinen mielikuva on että tämä takaa amerikkalaisille mahdollisuuden olla onnellisia. Paljon enemmän esimerkkejä löytyy kuitenkin tapauksista joissa unelman toteuttaminen ei onnistunut ja useimmiten se ei edes ole heidän itsensä syy. Maailmamme ei ole sellainen että kaikki voisivat olla voittajia. Lotossa voi kuka tahansa voittaa mutta päävoittoja jaetaan vain yksi. Kyynikko voisi sanoa että amerikkalainen unelma mahdollistaa epäonnistumisen aiempaa paljon suuremmassa mittakaavassa. Tämä ei suoranaisesti tue onnellisuutta.
Amerikkalaisen unelman haaste on ymmärtää että mahdollisuus unelmaan ja mahdollisuus sen toteuttamiseen eivät takaa unelman toteutumista. Astronautteja ei nykyisellään yksinkertaisesti voida lähettää enempää kuin muutama vuodessa. Unelmat ovat tärkeitä, mutta niiden toteutumiseen ei pidä luottaa.

Punainen meri

2007-07-23T14:29:00.000+03:00

Sukellusleiri Utössä

2007-07-03T16:00:00.000+03:00

Juhannuskuvia

2007-06-25T11:57:00.000+03:00

Procrastination

2007-06-19T09:39:00.000+03:00

Viivyttely, eli englanniksi procrastination, on tuttu ilmiö kaikille jotka tekevät luovaa työtä kuten tutkimustyötä. Joskus liikkelle pääseminen on niin mahdottoman hankalaa. Sitä keksii mahdottoman määrän sijaistoimintoja jottei vain tarvitsisi aloittaa uuden asian tekemistä. Ainakin minä tarkistan sähköpostit noin 47 kertaa, luen verkosta uutisia, sukellus- ja kiipeilykuulumisia, käyn kahvilla, juttelen kaverien kanssa ja kaikkea muuta mitä nyt voi keksiä, vain jotta ei tarvitsisi ryhtyä toimeen. Tuntuu että yritän vältellä sitä mitä kuitenkin tulee tapahtumaan ja mitä pidempään odotan, sitä vaikeammaksi aloittaminen muuttuu.
Jos kuitenkin miettii tutkimustyötä ja muuta luovaa työtä, siihen liittyy aina jonkunlainen kypsyttelyaika, ajanjakso, jossa vanhat käsitykset alkavat entistä enemmän hiertää mieltä ja uuden ajatusrakennelman muodostaminen käy välttämättömäksi. Nykyinen (virheellinen) ajatusmalli käy vain kestämättömäksi ja siitä aiheutuu tuskaa joka liittyy olennaisesti procrastination-ilmiöön. Näin tulen ensimmäiseen havaintooni, tämä procrastnaatio on välttämätön osa tutkimustyötä ja siksi sitä pitää varjella eikä antaa ilmiön sinänsä ahdistaa itseään.
Mainittu tuska taasen liittyy varmaankin luopumisen vaikeuteen. Kun vanha ajatusmalli käy sietämättömäksi, siitä pitää luopua jotta saataisiin tilaa uudelle. Vanhasta luopuminen on tuskallista. Synnyttämisen prosessi on tuskallinen. Mutta tiedättehän sen vapauttavan tunteen kun uusi idea lopulta putkahtaa maailmoihin - sen hetken tunne korvaa kaikki tuskat.
Mitä jää siis käteen? Procrastinaatiota ei pidä vältellä, sitä pitää syleillä. Se on se hetki jolloin uusi idea muhii ja valmistautuu synnytykseen. Ihastelemalla tätä prosessia itsessään koko ahdistus laukeaa.

Mahdollisuus

2007-06-10T13:08:00.000+03:00

Hankaluudet tuovat mahdollisuuksia. -Albert Einstein

Mennyt viikko on ollut aika työläs. On osoittautunut että rinnakkaisen tutkimusryhmän esimies on ylittänyt budjettinsa, jonka vuoksi koko yksikön budjetti on miinuksella joka taas käytännössä tarkoittaa sitä yksiköllä ei ole varaa maksaa minulle täyttä palkkaa syksyllä. Tämä asia on minua vaivannut aika lailla koko viikon, eikä työnteosta ole tullut paljon mitään. Tässä nähdään hyvä käytännön esimerkki siitä mitä epävarmuus työelämässä aikaansaa - heikompaa tehokkuutta.
Mutta hankaluudet tuovat mahdollisuuksia. Minulle oli pian selvää että jos en saa täyttä palkkaa, en tule tekemään täyttä päivää. Minulla on siis syksyn aikana noin kuukauden verran vapaata aikaa! Ja tästä seuraa mielenkiintoisia mahdollisuuksia!
Kaksi hieman erilaista suunnitelmaa ovat nousseet ylitse muiden. Ensimmäinen idea oli että pitäisin koko kuukauden lomaa, jonka päälle käyttäisin vielä talvilomaakin, jolloin voisin olla 4-6 viikkoa lomalla, keskellä Suomen pimeintä syystalvea ja lähteä johonkin lämpimään aurinkoiseen maahan sukeltelemaan ja kiipeilemään. Voisin suorittaa vaikka sukellusopaskurssin (DM) ja sen jälkeen toimia sukellusoppaanakin jonkun aikaa. Ensimmäinen kohde idea olisi Krabi, koska siellä voi sekä sukeltaa että kiipeillä.
Toinen vaihtoehto olisi tehdä koko syksy lyhempää viikkoa, käytännössä 4 päivää töitä viikossa. Tällöin minulle jäisi enemmän aikaa itselleni ja harrastuksilleni, eli voisin kiipeillä, harjoitella laulua, kirjoittaa ja lukea enemmän. Yksi päivä viikossa on toki vähän, mutta luulen että se olisi tärkeä ero.
Todennäköisesti teen näistä jonkunlaisen kombinaation, hieman lyhyempi viikko, hieman lomaa, mutta se jää vielä nähtäväksi. Joka tapauksessa tunnen innostuvani - minulle on uusi suunnitelma, uusi haaste. Olen onnistunut kääntämään vaikeuden innostukseksi!

Forrest Gump

2007-05-20T23:43:00.001+03:00

Suuri taide pysäyttää, se panee ajattelemaan. Parhaimmillaan se "osuu" suurimpaan osaan yleisöä, saa heidät kaikki miettimään elämän suuria kysymyksiä. Tänään Forrest Gump kolahti hieman samaan tapaan kuin Amelie teki tammikuussa.
Luulen että sellainen taide joka panee ajattelemaan on useimmiten sellaista mihin voi jollain tavalla samaistua. Tämän elokuvan päähenkilö, Forrest Gump, on juuri sellainen hahmo johon voi helposti samaistua. Minulla on sellainen tunne että hänessä on jotain yleismaailmallista, jotain sellaista johon moni meistä voi samaistua; yksinäisyys, kykenemättömyys ymmärtää elämän suuria kysymyksiä, sattumanvaraisesti elämässä eteenpäin kulkeminen mutta siinä menestyminen siitä huolimatta, ja tietysti aivan erityisesti myös rakkauden kaipuu.
Omalla kohdallani yhtäläisyyksiä löytyy ehkä enemmänkin; en minä tiedä miksi juuri minä olen menestynyt - olenko minä ansainnut sen? En minä sitä tiedä.
Samalla Forrest Gump on puhdas. Hän on sellainen kuin me kaikki haluaisimme olla - tarkoitusperiltään täysin puhtoinen ja rehellinen, sekä itselleen että muille. Hänessä ei ole mitään teeskenneltyä eikä peiteltyä vaan hän on juuri ja vain oma itsensä. Elokuvassa tämä on viety niin pitkälle että se missä tahansa luonnollisessa kontekstissa olisi epäuskottavaa, mutta koska hänen hahmossa samalla on niin silmiinpistäviä puutteita, käyvät nämä epäilyt absurdeiksi, suorastaan halveksittaviksi. Tietysti hän on aito, eihän sitä voi edes kyseenalaistaa.
Tässä kohden on pakko nostaa hattua Tom Hanksille, sillä hänen suorituksensa on henkeäsalpaava. Roolihahmon puutteet ja rikkaus ovat räikeän ylilyöviä, mutta jotenkin Hanks selättää roolihahmon niin vakuuttavasti että hahmo ei ole vain luonnollinen vaan hänessä näkee itsensä. Hahmo ei ole esitetty eikä havainnoitu, vaan hänessä näkee peilikuvan omasta itsestään ja tämän häkellyttävän saavutuksen asettaisin suurimmilta osin kokonaan Tom Hanksin hartioille. Mykistävää.
Kaikesta ylistyksestä huolimatta elokuvan alkuperästä ei voi erehtyä. Se on täynnä Hollywoodille ominaista sokerikuorrutusta ja nykyisin niin muodikasta digitaalitekniikkaa, että heikompien on pideltävää vatsaansa. Samalla kaikki nämä kliseet palvelevat kokonaisuutta, ne johdattelevat elokuvan kaarta ja kannattelevat sitä niin kuin ilmavirta höyhentä. Ne hyväilevät toisiaan ja leikkivät ilmassa iloisesti tanssien melankoliseen melodian tahdissa.
Tämä elokuva on suuri elokuva. Hollywood elokuvien joukossa se on kaikkein suurimpien listalla. Siinä missä Amelie on ranskalisen elokuvan iloisen melankolian taidonnäyte, jonka äärestä vain paatuneimmat kyynikot voivat poistua ilman hymyä suupielillä, on Forrest Gump Hollywoodin melankolisen ilon mestarityö, jonka ääressä vain paatuneimmat voivat istua ilman nenäliinaa.

Herääminen

2007-05-09T22:16:00.000+03:00

Olo on kuin olisin vasta herännyt talviunilta. Varovasti raotan silmiäni - haistelen ja kuulostelen miltä elämä ympärilläni tuntuu.

Missä olen? Mitä täällä tapahtuu?

Kevät tapahtuu. Olen takaisin elämässäni.

Ymmärsin sen koko ajan mutta vasta nyt koen sen koko laajuuden sisälläni. Olen ollut zombie-tilassa koko kevään. Olen ollut elävä-kuollut. Sisälläni ei ole liikkunut mitään. Pääni on ollut tyhjää täynnä. Jossain välissä kaikki on pysähtynyt enkä vain ole jaksanut enää ajatella mitään.

Se on jossain mielessä turvallinen olotila. Mikään ei pakota minua poistumaan siitä tilasta - mieli turtana voin vain olla ja antaa virran viedä mukanani. Voin antautua koneen osaksi. Liikkua mekaanisesti. Päivittäisessä elämässä kun ei ollut minkäänlaista liikkumavaraa. Aamupala, töihin, töitä, lounas, töitä, välipala, töitä, urheilemaan tai ruokakauppaan, kotiin, illallinen, hieman telkkaria, nukkumaan. Samalla pieni epätoivon huuto on kaikunut mielen syvimmissä sokkeloissa. "Päästäkää minut ulos täältä! Tahdon vapaaksi! Tahdon liikkua."

Tänään sain yhden suuren työurakan käytännössä valmiiksi. Ensi viikolla on vielä pieniä jämiä, sitten olen vapaa. Voin taas tehdä ns. "omia töitä", eli niitä töitä joita tänne olen tullut tekemään. Tämä taakse jäänyt urakka on imenyt minusta kaikki mehut, olen ollut iltaisin henkisesti täysin kuitti vaikka en ole juurikaan tehnyt edes ylitöitä. Mitään ajatus-energiaa ei ole jäänyt vapaa-ajalle jäljelle ja olen sortunut katselemaan televisioita päivittäin. Nyt kun se rasitus on jätetty taakse huomaan että iltaisinkin olen vielä jossain määrin vireässä tilassa. Tarkkailen ympäristöäni ja havaitsen asioita - kuin nyt vaikka tuo yllä ollut auringonlasku. Aiemminkin olisin nähnyt sen, huomannut sen kauneuden, mutta nyt se sykähdyttää, se pysäyttää hengityksen, jään siihen haukkomaan henkeä hyväksi aikaa ihaillen hetken kauneutta, juoksen hakemaan kameran ja ikuistan hetken ennen kuin on mahdollista tehdä mitään muuta. Aiemmin keväällä olisin vain katsonut ja ajatellut väsyneesti, "oho, onpa hieno auringonlasku" ja jatkanut matkaani.

Minulla on sellainen tunne että tästä alkaa "uusi elämä" - taas kerran. Kämpän kaaos saa vähitellen kyytiä. Alan taas harjoitella laulua ja keittämään kunnon ruokia. Sammutin eilen television virtakytkimestä ja menin nukkumaan ajoissa. Askel parannukseen seuraa toistaan. Lumipalloilmiö on alkanut. Piristyn pelkästä ajatuksesta.

Kuiva kausi

2007-05-02T16:11:00.000+03:00

Viime aikoina kirjoittaminen on ollut vaikeaa. Ideoita on kyllä ollut, mutta aina kun olisi ollut aikaa kirjoittaa, en ole saanut yhtäkään ideaa enää mieleeni.

Sain maanantaina uuden kirjan "Training for climbing" (Eric J. Hörst) ja siinä on ensimmäisenä aiheena tavoitteiden asettelu lyhyellä, keskipitkällä ja pitkällä tähtäimellä. Sanottiin vielä, että tavoitteet pitäisi kirjata ylös jotta niihin voi myöhemmin palata ja mikä onkaan parempi paikka siihen kuin blogini.

Lyhyellä tähtäimellä (1vko) minulla on kaksi tavoitetta; Säännöllisen ja määrätietoisen kiipeilyharjoittelun jatkaminen, sekä laulukurssille valmistautuminen.
Keskipitkällä tähtäimellä (3 kuukautta) tavoitteenani on saada kiipeilyssä sellainen perusvarmuus, että voin varmuudella sanoa osaavani minkä tahansa "helpon" reitin. Laulun osalta tavoittelen pääsemistä takaisin siihen innostuksen ja tiiviin harjoittelun tilaan jossa olen välillä ollut.
Pitkällä tähtäimellä (yli 1 vuosi) tavoitteenani on sekä kiipeilyn että laulun osalta että pystyisin säännöllisesti saamaan itsestäni ulos 100-prosenttisia suorituksia. Eli että saisin kaikki osa-alueet sillä tavoin kuntoon että normi-päivänä voin tehdä parhaani. Laulussa olen jo aikaa sitten huomannut että moni opettaja on saanut minusta tunnin aikana hiottua yhden ominaisuuden kuntoon, mutta vain yksi opettaja on ollut sellainen että hän hyvin nopeasti, esim. 15 minuutissa, saa lähes kaikki osa-alueeni sille tasolle, millä olen ollut parhaimmillani. Eli hän saa minusta ulos parhaan osaamiseni. Tavoitteeni on, että saisin toimintaan sellaista rutiinia, sekä kiipeilyssä että laulussa, että saisin parhaan osaamisen esille muutoinkin kuin jonkun erityisen opettajan ohjauksessa. Tämä on etupäässä henkisen keskittymiskyvyn tavoite.

Jälkihuomautuksena on hyvä tiedostaa että olen tahallani (vastoin Hörstin ohjeita), antanut itselleni aika abstrakteja tavoitteita. Minusta kun prosessi on tärkeämpi kuin lopputulos, joten en halua asettaa itselleni tavoitteeksi esimerkiksi vaikeustaso 7 reitin kiipeämistä, vaan tavoittelen mieluummin sitä henkistä ja fyysistä tilaa joka mahdollistaa vaikeiden reittien kiipeämisen. Se tila on hyödyllinen kun kiipeän 6:a tai 8:a, eikä rajoitu 7:ään. Myös jos saavutan 7 ennen aikojaan, voin jatkaa optimaalisen suorituksen hiomista.

Kuumotus

2007-04-24T15:49:00.000+03:00

Yhtäkkiä tuntuu siltä että kaikki käyttävät sanaa "kuumotus"; korkealle kiipeäminen ilman köyttä on kuumottavaa, syvälle sukeltaminen huonossa näkyvyydessä kuumottaa. Mutta eikö tämä sana ole synonyymi sanalle "pelko"; korkealle kiipeäminen ilman köyttä on pelottavaa, syvälle sukeltaminen huonossa näkyvyydessä pelottaa.
Toisaalta, sana "kuumotus" on muodikas, sen käyttäminen on hyväksyttävää. Tuntuu siltä että "kuumotus" ei ilmaise heikkoutta. Missä heikko ihminen musertuu pelon alla, voi vahva ihminen tuntea kuumotuksen antamatta sen häiritä.
Tässä mielessä sanaan "pelko" liittyy aina myös pelko pelosta, eli pelko siitä että musertuu pelon alla. Kuumotus taasen ilmaisee voimaa - vaikkakin tilanne on pelottava, en silti anna sen vaikuttaa itseeni.

Rehellisesti sanoen me kaikki kuitenkin pelkäämme pelottavia asioita jonkin verran, emmekä koskaan voi toimia ilman että se tilanne vaikuttaisi meihin. Tässä mielessä sanan "pelko" käyttäminen olisi rehellisempää ja rehellisyydessään oikeastaan rohkeampaa, kun se samalla implikoi oman heikkouden myöntämistä.