Näytetään tekstit, joissa on tunniste elämäntapa. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste elämäntapa. Näytä kaikki tekstit

tiistaina, heinäkuuta 13, 2010

Syylliset esille

Sain taas muistuttaa itseäni; syyllisten etsiminen on täysin turhaa. Esimerkiksi työssä viihtyminen on vain ja ainoastaan jokaisen oman itsensä vastuulla. Olen viime aikoina syyllistynyt useasti erilaisten tahojen syyttelyyn monesta eri asiasta, mutta se on täysin turhaa. Jos minä en viihdy, on minulla ongelma, ei kenelläkään muulla. On vain minun vastuullani etsiä keinot viihtyvyyden parantamiseen. Yksi keinoista on toki yrittää vaikuttaa muihin, parantamalla organisaatiota tms., mutta suurin työ pitää tehdä ihan vain oman pään sisäpuolella. Viihtyvyys paranee huomattavasti ihan omaa asennetta muokkaamalla.

Konkreettisena esimerkkinä mainittakoon klassinen väittämä "Minä en ole sellainen ihminen joka tekee asiat tavalla X." tai "Minä en vain osaa tehdä asiaa X." Jokainen voi oppia. On vain kyse siitä haluaako oppia tekemään asiat tavalla X. Jos menestyminen on kiinni siitä, tekeekö asiat tavalla X vai ei, niin se on jokaisen oma valinta, haluaako tehdä asiat tavalla X, vai jollain muulla tavalla. Toisin sanoen, jos menestyminen edellyttää asian X tekemistä, kannattaa se asia X tehdä, vaikka itse en olisikaan siinä niin taitava, tai en pitäisikään oikeastaan asian X tekemisestä. Härkää sarvista, jne.

keskiviikkona, heinäkuuta 22, 2009

Niin monia, niin tyytymättömiä

Välillä melkein harmittaa, mutta sitten oikeastaan en voi olla kuin vain murheellinen. Niin moni on niin tyytymätön. Tänään on kaikki asiat niin paljon paremmin kuin vaikkapa 100 vuotta sitten, että tämän ymmärtäminen on vaikeaa. Miksi kaikki ovat niin tyytymättömiä?
Sadan vuoden takaiseen verrattuna meillä on kaikkea enemmän, kaikkea paitsi aikaa, kaikkea on enemmän. Luulen, että ratkaiseva ero on kuitenkin valinnanvaran lisääntyminen. Ei riitä, että valinnanvaraa on enemmän, olemme lisäksi tietoisia kaikista valinnan mahdollisuuksista. Voimme mennä uimaan, valita työpaikan mainosalalla, lähteä lomalle Karibialle, kuunnella Pavarottia tai juoda shampanjaa. Kun kaikki on mahdollista, miten valitsemme? Mitä valitsemme?
Yksi seurauksista on annoskateus. Kaverin tilaama annos näyttääkin paljon paremmalta kuin oma valinta. Toki valitsin juuri sen annoksen joka kuulosti parhaalta, mutta kun se viimein tuotiin eteeni, olikin kaverin valitsema paljon parempi. Miksi? Koska minäkin olisin voinut valita saman annoksen. Valinnat jotka olisimme voineet tehdä, mutta joita emme tehneet, aiheuttavat ahdistusta. Jos valintoja olisi vähemmän, olisi todennäköistä, että muut valinnat ovat niin selkeästi huonompia ettei katumus pääsisi iskemään.
Toinen seurauksista on mahdollisuuden muuttuminen vaatimukseksi. Kun näemme mahdollisuuksia ja tiedämme, että voisimme valita ne, on helppo vajota illuusioon että kaikki nämä valinnat olisivat mahdollisia. Illuusio on sama kuin mitä tv-show Idols hyödyntää; kuka vain voi osallistua, kuka vain voi voittaa. Se tuo toiveita. Minäkin voisin voittaa! Se tuo odotuksia, minäkin voin pärjätä! Minun pitää pärjätä! Illuusio on kuitenkin ilmeinen - kaikki eivät voi voittaa, vain yksi. Kaikki muut kokevat pettymyksen. Ja tämä on olennainen havainto. Lähes kaikki kokevat pettymyksen. Idols-show on pettymysgeneraattori. Se luo unelmia, jotka kaikki, yhtä lukuunottamatta luovat pettymyksiä. Sinäkään et päässyt jatkoon. Samalla väitetään että unelmat auttavat jaksamaan. Mahdottomaan uskominen luo pohjan varmalle pettymykselle.
Kolmas ongelma on huomion keskittyminen niihin mahdollisuuksiin mitä olisi voinut tehdä ja tehtyjen valintojen "unohtaminen". Elämä jatkuu. Ne valinnat jotka olet tehnyt, ovat sinun valintojasi. Sinun on elettävä niiden kanssa. Riippumatta siitä mitä valintoja olet tehnyt, olivatko ne hyviä vai huonoja, kannattaa sinun yrittää viihtyä nykyisessä elämässäsi. Jos voit tehdä jotain tilanteesi parantamiseksi, tee se. Jos et voi tehdä mitään jonkun asian suhteen, ei sille kannata uhrata paljoa energiaa. Se on turhaa. Keskity siis niihin asioihin joihin voit vaikuttaa. Keskity niihin asioihin jotka tekevät sinut onnelliseksi.
Tämä ei tarkoita sitä että häiritsevät asiat jäisivät unohduksiin, mutta keskittämällä huomio positiivisiin asioihin on helpompi pysyä hyvällä tuulella. Se on itse asiassa yksi onnellisuuden avainhuomioista. Keskitä huomiosi niihin asioihin jotka tekevät sinut onnelliseksi.

perjantaina, huhtikuuta 10, 2009

Isänmaallisuus

Älkää käsittäkö väärin, minä olen suomalainen ja pidän Suomesta, mutta identiteettini ei ole riippuvainen siitä.

Olen täällä Saksassa usein törmännyt mainoksiin joissa mainitaan "Saksalainen menestystarina" tms. Jotenkin se aina kolahtaa ikävästi. Minä en ole saksalainen, eikä saksalaisuuteen vetoaminen ole ainakaan positiivista mainosta. Jos ei sitä muulla voi mainostaa kuin tuotteen saksalaisuudella, on siinä tuotteessa kyllä jotain toivomisen varaa.
Ensin ajattelin että tämä olisi jotenkin erillaista kuin koto-Suomessa, mutta pian huomasin ettei se lainkaan pidä paikkaansa. Kaikki "Osta Suomalaista" kampanjat yms. ovat ihan samaa huttua. Tällaiset kampanjat ovat aina jättäneet minut aika kylmäksi, mutta nyt ymmärsin syyn.
Nationalistisuus on minusta aina vaikuttanut jotenkin heikolta. Aivan kuin näillä henkilöillä ei olisi mitään muuta johon ripustaa identiteettinsä, joten nationalistisuus otetaan esiin paremman korvikkeena. Kansalaisuus kun lopulta on aika sattumanvarainen asia. Suuri osa valtioista kun on enemmän tai vähemmän jonkun kabinettisopimuksen tulosta. On siis täysin sattumanvaraista mihin kansalaisuuteen kuulut. Sattumanvaraisen ominaisuuden ympärille on aika surullista rakentaa koko omaa identiteettiä. Voivoi.

Mikä on sitten parempi vaihtoehto? Ylipäätään olen sitä mieltä että identiteetin rakentaminen jonkin ympärille on osoitus huonosta itsetunnosta. Täydellisessä maailmassa identiteetti olisi subjektin sisäinen ominaisuus, sen ei pitäisi olla riippuvainen ulkoisista asioista. Riippuvaisuus mistä tahansa itsen ulkoisesta asiasta on potentiaalinen kärsimyksen lähde. Kaikkeen, joka ei ole oman pään sisällä, liittyy menettämisen pelko. Esimerkiksi, jos menetän jonkun uskomuksen kansalaisuuteen liittyen, menetän osan itseäni, joten minun on suojeltava kansalaisuuteeni liittyvä uskomuksia. Tästä pyörähtää käyntiin itsesuojelumekanismeja, joiden lopputuolkset saattavat olla aika arvaamattomia. Ei hyvä.

Parasta olisi siis luopua kaikista riippuvuuksista. Eihän se käytännössä ole mahdollista luopua kaikesta, mutta pienet askeleet siihen suuntaan parantavat jo paljon.

keskiviikkona, tammikuuta 07, 2009

Paineita

Joulun aikaan tapasin paljon sukulaisia, ystäviä ja kavereita, ja sehän on kivaa. Kun nyt sitten kyläilin monen eri tahon luona, panin merkille yhden tyypillisen ahdistuksen aiheen. Kun käyt kylässä, olisi hauskaa viedä joku tuliainen. Olin varannut jonkun verran tuliaisia Saksasta Suomen-lomalle, mutta eihän ne riittäneet mihinkään. Tässä tilanteessa minun on tietysti helppo perustella että en voi raahata mukanani määrättömästi tavaraa lentokoneella, mutta ilmiö sinänsä on mielenkiintoinen.
Tuliaiset on selvästi hauska antaa ja saada. Kun minäkin nyt olen vähitellen saavuttanut "aikuisen" iän, niin tuliaisista on tullut tapa. Kyläilyn yhteydessä on tapana antaa jokin lahja isäntäväelle ja antaminen on kivaa. Mutta samalla kun kivasta toiminnasta on tullut tapa, se asettaa myös oletuksen; kun kyläilet oletetaan sinun tuovan mukanaan lahjan, koska se on "hyvien tapojen mukaista". Toisin sanoen, lahjatta vieraileminen on hyvien tapojen vastaista, eli tylyä. Käydessäni kyläilemässä saan siis paineita ottaa mukaan tuliaisia ja kun se on käytännössä hankalaa (ja lisäksi kallista), aiheuttaa se minulle ahdistusta.
Vaikka minusta tuliaisten vieminen on siis mukavaa, ei minusta ahdistusta aiheuttava toiminta kokonaisuudessaan voi olla kovin hauskaa. Tätä tapaa vastaan on kuitenkin vaikea taistella, koska se on niin kivaa. Höh. Umpikuja.

lauantaina, marraskuuta 08, 2008

Unelmia

Sain viimein luettua Arne Naessin kirjan loppuun ja sieltä putkahti hetken viiveellä vielä yksi ajatus jonka koin merkittäväksi. Se koskee unelmointia - teema jota olen ennenkin pohtinut. Aiemmin olen kritisoinut unelmointia siitä, että unelmat muuttuvat helposti ja tahattomasti odotuksiksi, ja odotukset ovat pettymyksiä jotka eivät vielä ole aktivoituneet. Eli jos unelmoin astronautin urasta, alan salaa hieman sitä odottamaan, ja kun sitten jäänkin ulkopuolelle, koen epäonnistuneeni. Mitään ei tapahtunut, en menettänyt mitään oikeaa tässä maailmassa, mutta koen epäonnistuneeni. Se on niin turhaa. Mikäli unelmani olisivat olleet realistisella tasolla, en olisi pettynyt ja olisin ollut onnellisempi (katso myös tämä).
Arne Naess antoi minulle kuitenkin toisenkin syyn karttaa unelmointia, tai oikeastaan ajatus ei ole Naessin vaan Spinozan. Spinoza jakoit tunteet kahteen ryhmään aktiivisiin ja passiivisiin, tai ehkä aktivoiviin ja passivoiviin tunteisiin. Pääsääntöisesti positiiviset tunteet kuten innostus ja rakkaus ovat aktivoivia tunteita, koska ne saavat meidät tekemään asioita. Negatiiviset tunteet kuten viha ja kateus ovat passivoiva koska ne eivät saa meitä tekemään mitään konstruktiivista. Äärimmäisessä tapauksessa passivoivat tunteet ovat destruktiivisia, esimerkiksi silloin kuin viha päättyy tavaroiden rikkomiseen. Ajatus on tällöin yrittää keskittyä aktivoiviin tunteisiin, koska vain ne ovat konstruktiivisia, vievät meitä eteenpäin, pitävät meitä onnellisena ja tekevät "maailmasta paremman paikan". Tämä saattaa ensisilmäykseltä vaikuttaa sinisilmäiseltä, mutta ironiaan lankeaminen on luonnollisesti destruktiivinen eli passivoiva tunne ja siksi sitä tulisi välttää.
Minua hätkähdytti hieman kun Naess ohimennen mainitsi että myös unelmointi on passiivinen tunne! Pienen pohdinnan jälkeen havaitsin kuitenkin että hän on oikeassa. Jos kuvitellaan sellaista stereotyyppistä henkilöä joka kulkee "unelmoijan" nimellä, havaitaan pian että hän ei ole henkilö joka saa asioita tehtyä. Hän ei ole tekijä vaan hän on sellainen unelmoija. Täydellisen passiivinen henkilö!
Tämä johdattaa minut sen verran rajuille ajatusradoille että olen hieman huolestunut. Voi olla että joudun muuttaamaan muutamia minulle fundamentaaleja postulaatteja. Sillä nyt hän joka vain "menee ja tekee" näyttäisi olevan filosofisesti paljon vankemalla pohjalla kuin unelmoija. "Just do it!" Unelmien sijasta tarjoasin siksi tavoitteita.
Olen itse vastustanut tavoitteisiin perustuvaa elämäntapaa liian kylmänä, sellaisena joka ei jätä tilaa tunteille ja elämästä nauttimiselle. Tästä huolenaiheesta en vielä ole valmis luopumaan. Ainakin vielä haluan jättää tilaa ajatuksen vaeltelulle, päämäärättömille iltakävelyille ja joutenololle, koska koen saavani niistä henkistä energiaa. Ne aktivoivat minua ja varsinkin minun ajattelua.
On kuitenkin toinen perspektiivi, josta voin pitää edelleen kiinni. Kynttiläillallisesta unelmoinnin sijaan, voin sytyttää illalla kynttilän. Yksi kynttilä pimeänä iltana ei toki ole sama asia kuin kynttiläillallinen, mutta paljon parempi kuin yksin pimeydessä istuminen. Voin myös kokata itselleni maukkaan illallisen. Silloin kynttiläillallisesta ei puutu enää kuin seuralainen, mutta kaikki muu on jo paikallaan. Aktiivinen asenne tarttuu siis niihin asioihin, joihin voi vaikuttaa. Minä voin sytyttää kynttilän, minä voin kokata hienon illallisen ja siksi minun kannattaa tehdä niin. Ainoa este on se saamattomuus jonka unelmat tuottavat. En helppo takertua ajatukseen, että kynttiläillallinen ei ole mahdollinen koska minulla ei ole seuralaista. Aktiivinen asenne ei tämmöisistä pikkuasioista välitä vaan kokkaa silti kynttiläillallisen ja nauttii elämästä. Just do it.

keskiviikkona, lokakuuta 15, 2008

Selkeää elämää

Eräs johtoajatuksista uutta elämää tänne Saksaan rakentaessa oli entistä paremman selkeyden saavuttaminen. Tarkoitus on välttää aktiviteetteja jotka eivät ole aivan prioriteettilistan yläpäässä. Käytännössä tämä tarkoittaa että harrastaisin vähemmän eri asioita jolloin aikaa minulle tärkeisiin asioihin jäisi enemmän. Vielä tärkeämpi asia on stressitason pitäminen alhaalla.

Nyt kahden ja puolen kuukauden jälkeen on ehkä aika pohdiskella tuloksia ja em. suunnitelman onnistumista. Selvää on että harrastusten lukumäärä on vähentynyt. Olen keskittynyt kiipeilyyn ja sitä tukeviin lajeihin, eli kuntourheiluun (pyöräily, lenkkeily, jne.) sekä pilatekseen (vatsa- ja vastalihasharjoittelu). Ajatuksena on ollut että aktiivinen yhden lajin harrastaminen on sekä mahdollistaa edistymisen ja siten tehokkaan ajankäytön, ja sitä kautta saan myös helpoiten uusia ystäviä. Se onkin toiminut kohtuullisen hyvin. Viime viikolla oli palauttava väliviikko kiipeilystä, jolloin ehdin myös hieman huoltaa kotia ja viettää aikaa ihan itsekseni kotona.

Miltä tämä nyt sitten tuntuu? Ehkä päälimmäisenä on olo että en ole saanut stressitasoa aivan niin alas kuin oli pyrkimys. Tehokas ajankäyttö tarkoittaa myös sitä että omaa aikaa on vähemmän kun kaikki vapaa-aika menee urheillessa. Toisaalta näen tämän tilapäisenä olotilana; asunnon järjestelyssä on vielä niin paljon tekemistä, että kaikki kiipeilyltä yli jäänyt aika on mennyt huonekalukaupassa ja muita asioita järjestellessä. Eli tilanteen vakiintuessa tämä voisi olla sittenkin sopiva määrä urheilua.

Toisaalta kaipaan hieman myös vaihtelua. Huomaan selkeän tarpeen ja halun alkaa käydä esimerkiksi konserteissa. Tämä on tavallaan merkittävä ensiaskel. Henkinen etäisyydenotto kaikkeen musiikkiin oli niin jyrkkä, etten ole pitkään aikaan kokenut minkäänlaista kutsumusta edes konsertteihin, puhumattakaan musiikin harrastamisesta. Ehkä musiikkitauko on nyt alkanut saada halutun vaikutuksen ja kiinnostus herää uudestaan. Saapi nähdä.

Kokonaisuudessaan tilanne on kuitenkin vähintään tyydyttävä, ellei jopa parempi. Chillailu-aikaa on järjestettävä jatkossa hieman aiempaa enemmän ja tähän tavoitteesseen sopii myös konserttikäynnit. Lisäksi, aivan erityisesti, minun pitää järjestää aikaa itselleni käydä la/su aamuina vanhassa kaupungissa aamiaisella/kahvilla.

maanantaina, syyskuuta 01, 2008

Kahviajatuksia

Vuoden 2003 syksyllä havaitsin, että kahvi saa, paitisi mahani, myös mieleni sekaisin. Koska jos juon kahvia, en nuku öisin hyvin, olen väsynyt päivällä ja kahvin avulla saan itseni väliaikaisesti hereille. Olen siis enimmän aikaa väsynyt ja juomalla kahvia pääsen hetkellisesti normaalitilaan. Mikä todella sai minut tarttumaan itseäni niskasta kiinni oli havainto, että väsyneenä olen huonotuulinen ja masennun helposti, eli jos tarkastelee syy-yhteysketjua kokonaisuudessaan, kahvi aikaansaa minussa masennusta. Ei hyvä. Lopetin säännöllisen kahvinjuonnin.
En kuitenkaan pidä totalitarismista ja minusta varsinkin espressokupillinen on sekä hyvää että jotenkin ylellistä, joten sallin itselleni nautinnon erityisinä juhlahetkinä, kuten sunnuntaiaamuisin. Sääntönä oli että kahvia saa juoda ainoastaan espresso-pohjaisissa juomissa, sitä ei saa juoda useammin kuin kerran viikossa, ja sen juomisesta pitää aina tehdä tiedostetusti jotenkin erityinen juhlahetki. Ja tämä sääntö toimi pitkään hyvin.
Sitten tuli lipsahdus. Muuttaminen tänne Saksaan oli fyysisesti rankka puristus ja ensimmäiset viikot uudessa työpaikassa ovat aina raskaita, joten kahville oli selkeä tilaus. Vaikka työ oli raskasta oli minulla myös pitkiä pätkiä ettei tekemistä ollut niin paljon ja käytävän päässä on hieno espressoautomaatti. Ei ollut vaikea arvata miten siinä käy.
Kun nyt tarkastelen mennyttä kuukautta, huomaan että mielialani on ollut aika ailahtelevainen. Välillä on mennyt todella hyvin, välillä olen ollut todella saamaton ja apea. Hmm.. Vatsani on ollut sekaisin ja olen nukkunut huonosti. Hmm... Mikä tällä kertaa kuitenkin oli ratkaiseva havainto, oli että nestetasapainoni on ihan sekaisin. Minulla on ollut jatkuva jano, olen juonut päivittäin vettä litroittain, mutta silti urheillessa lihakset ovat kramppailleet. En keksinyt mitään muuta selitystä nestetaspaino-ongelmille kuin kahvin, joten lopulta minun oli myönnettävä itselleni; kahvinjuontisääntöni on otettava uudestaan käyttöön.
Kolmen päivän jälkeen huomaan että olen nukkunut valtavan hyvin. Olen vielä väsynyt ja päätä särkee, mutta tunnen että on vain ajan kysymys milloin palaudun normaalitilaan. Mutta mikä parasta, lihaskrampit poistuivat samantien. Olen juonut valtavia määriä vettä, mutta luulisin että sekin tasoittuu tässä kohtapuolin. Alkaa olla niin pöhöttynyt olo että keho varmaan kohta huomaa että vettä alkaa olla riittävästi. Ehkä iltalenkki auttaisi puhdistamaan röörejä?

perjantaina, heinäkuuta 18, 2008

Pysyvä ja tilapäinen muutos

Kun nyt muutan Saksaan, olen jäämässä tänne toistaiseksi. Kun vertaan asennettani siihen kevääseen jonka vietin Coloradossa, on ero merkittävä. Coloradoon menin käymään, tänne olen asettumassa. Kaikkia toimintoja tarkastelee eri tavalla. Jos muutos on tilapäinen, voin tehdä valintoja puolihuolimattomasti, koska tämä kuitenkin loppuu aika pian. Tänne kun olen jäämässä pysyvästi, haluaisin tehdä valintoja siten että olen niihin tyytyväinen.

Tämä vie minut hieman syvemmille vesille pohtimaan tilapäisen muutoksen ja pysyvän muutoksen eroja. Tilapäisen tilanteen ajattelutavassa ei asioiden onnistumisella ole niin väliä, kunhan hommat nyt pysyy koossa sen aikaa että asiat muuttuvat taas takaisin. Pysyväisessä muutoksessa tällaiseen asenteeseen ei ole varaa. Valintojen kanssa on elettävä pitkään tulevaisuudessakin.

Ensi näkemältä pysyvän muutoksen ajattelutapa on parempi - asiat tulee tehtyä kunnolla. Toisaalta se voi aiheuttaa stressiä, minkä väliaikainen välttää. Jos asiat kuitenkin muuttuvat pian, niin ei niistä kannata sen takia suurempaa huolta kantaa.

Entä jos pysyvän muutoksen tilassa sitten tekisi valintoja asenteella että voihan tätä sitten myöhemmin muuttaa? Jälleen ensinäkemältä hyvä asenne. Käytännössä ainakin itselläni tällaiset valinnat muuttuvat pian tavoiksi joista on vaikea päästä eroon. Lause "Jos mä korjaan tän teipillä kunnes hankimme uuden." lienee syy mitä moninaisimpiin ihmeellisiin pysyviin ratkaisuihin.

torstaina, kesäkuuta 26, 2008

Fokus

Joskus se, mikä ensisilmäykseltä näyttää huuhaalta, onkin tärkeä asia.

Alkuviikosta minulla oli pitkästä aikaa selkä hieman kipeä ja jumissa. Puoliautomaattisesti muistin Pilateksesta opitun periaatteen "aktivoi mahalihakset" ja samassa selän jumi helpotti. Ei se selkä tietysti kokonaan parantunut, mutta olotila helpottui huomattavasti. Kuitenkin tärkeämpää on se mitä muuta tästä pienestä havainnosta seurasi; aktivoimalla mahalihakset myös ryhtini parani, ja ryhdin parantuessa tunsin itseni fokusoituneemmaksi ja itsevarmemmaksi, jonka myötä huomasin myös saavani kadulla enemmän katseita osakseni.

Ennen kuin olin koskaan koittanut Pilatesta suhtauduin siihen hieman ylimielisesti pelkkänä huuhaana - perinteistä venyttelyä uudelleen markkinoituna - ajattelin. Mutta nyt sain sen kautta sain siitä lisää itsevarmuutta. Ylimielisyyteni oli siis vähällä heikentää elämänlaatuani odottamatonta kautta.

maanantaina, huhtikuuta 28, 2008

Todennäköisyydet ovat luusereille

Mikä on onnistumisen todennäköisyys? Se on turha kysymys. Mikäli sinun tarvitsee kysyä, olet jo puoleksi hävinnyt.
Voittaja lähtee siitä olettamuksesta että asiat onnistuvat. Toki vaihtoehtoisiin lopputuloksiin pitää varautua, mutta ne eivät ole epäonnistumisia, vaan ne vain määrittelevät tehtävän uudella tavalla. Pelikortit vain jaetaan uudelleen. Ainoa millä on merkitystä on miten käytät kädessäsi olevia kortteja.

Valinnat ja onnellisuus

Onnellisuus on minulle ollut aina tärkeä teema. Nyt vasta huomasin sen taas uudestaan. Tässä siitä esimerkki:

Työtilanteeni on nyt mitä on. Käytännössä nykytilanne on taloudellisesti kestämätön, joten vaihtoehtoisen ratkaisun löytäminen on minulle tärkeää. Viikko sitten minulla oli vielä kolme eri vaihtoehtoa, josta yksi oli eräänlainen "status quo", eli jossa nykytilanteeni ei olisi kovasti muuttunut ja nämä kaksi muuta merkitsevät suurta elämänmuutosta. Olo tuntui hyvältä ja energiseltä - näin vaihtoehtoja ja odotin elämänmuutosta innostuneena.
Sitten status quo ratkaisu kuitenkin meni sivu suun. Tiesin sen vaihtoehdon epätodennäköiseksi, enkä todennäköisesti olisi edes valinnut sitä vaikka olisin sen saanut, mutta silti sen mahdollisuuden menetys sai minut apeaksi. Ensin hämmästyin omaa reaktiotani - mahdollisuuden menetys ei todennäköisesti vaikuttanut valintoihin mitenkään, olisin valinnut elämänmuutoksen joka tapauksessa. Menetys tuntui raskaalta vaikken oikeasti ollutkaan menettänyt mitään!
Syy-seuraus-suhteen selvittäminen vei hetken aikaa, mutta lopulta ymmärsin sen. Olisin halunnut päästä itse valitsemaan! Minua ahdisti tunne siitä että jokin ulkoinen voima ohjasi valintojani sen sijaan että olisin itse tehnyt täsmälleen samat valinnat. Toisin sanoen kadotin tunteen oman elämäni ohjaamisesta.

Tunne siitä että pystyy itse vaikuttamaan omaan elämäänsä on onnellisuuden kannalta erittäin tärkeää. Jos tuntee itsensä vain pelinappulaksi, on onnellisuuden ylläpitäminen hyvin haastavaa. Valintoja on tietysti aina, joten onnellisuutta voi edesauttaa pyrkimällä havaitsemaan miten paljon kaikkia valintoja meillä onkaan edessämme ja kuinka paljon voimmekaan vaikuttaa omaan elämäämme.
Tässä valossa oma apeuteni liittyy enemmän siihen että menetin illuusion hallinnasta eräällä elämän alueella. Illuusion menettäminen on tavallaan positiivinen asia, mutta samalla niin raskas prosessi (muistatko sinisen ja punaisen pillerin elokuvassa Matrix?).

torstaina, huhtikuuta 10, 2008

Kertaus on opintojen äiti

Lueskellessani kiipeilyaiheista blogia, törmäsin vanhaan viisauteen joka on syytä jälleen toistaa; "Life is what happens while you're busy making other plans" (John Lennon). Eli kova työnteko tänä vuonna jotta ensi vuonna voisi ottaa rauhallisemmin on tuhoon tuomittu suunnitelma. Jotain ilmenee aina. Kova työnteko jotta eläkkeellä voisi ottaa rauhallisesti on suunnitelma joka useammin epäonnistuu kuin onnistuu. Eläkkeellä on joko liian sairas tehdäkseen mitään tai työelämästä irtaantuminen ei onnistukaan niin helposti kuin oli tarkoitus. Tänä keväänä on kiireitä, mutta ensi syksynä treenaan kunnolla. Toiveajattelua.

Tämä tuo mieleeni toisen johtoidean; Menestys mitataan niillä uhrauksilla joita teet saavuttaaksesi tavoitteesi. Onhan selvää että menestystä ei tule ellei sen eteen tee töitä, eli uhraa siihen aikaa ja vaivaa. Yhdistettynä edelliseen sanontaan kiteytyy asia kysmykseen; Mitä olet valmis uhraamaan tänään saavuttaaksesi tavoitteesi?

tiistaina, huhtikuuta 08, 2008

Päivän käsite "Puer Aeternus"

Puer Aeternus on latinaa ja tarkoittaa Ikuinen Lapsi. Sillä on oma merkityksensä (populaari) psykologiassa joka on lähellä Peter Pan syndroomaa, missä henkilön sosiaaliset taidot jäävät lapsen asteelle.

Paljon kiinnostavampi on ilmiön lievempi versio, missä sosiaaliset taidot kyllä kehittyvät mutta jossa henkilö osaa lapsen lailla nauttia leikkimisestä ja seikkailemisesta. Se on ensi silmäykseltä kadehdittava ominaisuus, jonka ansiosta henkilö voi saavuttaa oikean onnellisuuden. Kuka onkaan onnellisempi kuin leikkivä lapsi? Jos aikuinen osaa ammentaa tästä lapsenomaisesta leikistä itselleen onnellisuutta, niin sehän on vain hyvä, eikö vain? Edelleen, eikö kaikki nk extreme-urheilut juuri ole tällaisia? Kiipeily, maastopyöräily, parkour, laskuvarjohyppy - suurta seikkailua kaikki.

Mutta kolikon kääntöpuoli on pimeä. Aikuisten seikkailut ovat lasten leikkejä rajumpia. Aikuisilla ei ole vanhempia valvomassa että leikit eivät riistäydy käsistä. Mietitäänpä hetki vaikka vuorikiipeilijöitä. Monet heistä ovat koukussa seikkailuun, siihen adrenaaliini-pyrähdykseen jonka vaara heissä aiheuttaa. Vuoren rinteellä he tuntevat elävänsä. Kotona, oikeassa maailmassa, elämä tuntuu itse asiassa aika tyhjältä ja merkityksettömältä. Seikkailujen välissä iskeekin helposti masennus. Onko se kypsä asenne elämää kohtaan? Entä onko sillä väliä?

Toinen synkkä puoli asiasta on toiminnan seuraukset. Kuoleman- tai vakavan vammautumisen vaara on ilmeinen. Miten se vaikuttaa läheisiin? Miltä tuntuu odottaa läheistä kotiin seikkailusta? Tai odottaa läheistä kotiin joka ei koskaan palaa? Tämä ei ole kysymys jota puer aeternus pohtii - siinä ilmenee hänen kypsymättömyytensä tai hänen sokea pisteensä.

Puer aeternus karsastaa tavallista elämää. Kaikki tavallinen on hänelle tylsää ja merkityksetöntä. Tämä saattaakin meidät nopeasti perimmäisen kysymyksen, mikä on elämän merkitys? Norjalaista filosofia ja vuorikiipeilijää Arne Naess:ia vapaasti lainaten "Vuorikiipeily on yhtä merkityksetöntä kuin elämä itse. Siksi kannattaa kiipeillä."

Itse koen vain hämmentyväni näistä ajatuksista. Jatkan toki kalliokiipeilyä, mutta vuorikiipeily ei ehkä ole minun juttu. Siinä on riskit aivan toisella tasolla kuin kalliokiipeilyssä. Mutta tunnistan puer aeternuksen ominaisuudet vahvasti itsessäni. Tavallinen on tylsää.

Viiteet: Maria Coffey Where the mountain casts its shadow, 2003.

sunnuntaina, maaliskuuta 30, 2008

Luopumisen aika

Istuessani tänään bussissa havaitsin yhtäkkiä teeman jonka ympärillä elämäni on pyörinyt tämän kevään aikana.
  1. Olen harrastanut kuorolaulua noin 25 vuotta. Niin kauan kuin muistan on se ollut itsestään selvä osa elämääni. Laulaminen on ollut niin syvälle juurtunut osa persoonallisuuttani ettei minun ole tarvinnut kysyä itseltäni haluanko jatkaa - totta kai minun pitää laulaa! Vuoden vaihteen tienoilla jokin niksahti päässäni; työn perässä ulkomaille muuttaminen alkoi näyttää todennäköiseltä ja sen myötä laulaminen oli vaarassa keskeytyä. Samalla nousi esiin kysymys, haluanko jatkaa? Haluanko rakentaa itselleni uuden musiikin pohjalle rakentuvan piirin uudessa kotimaassani?
  2. Työurani on tähän mennessä mennyt eteenpäin aika lailla omalla painollaan. Minun ei ole tarvinnut tehdä valintoja, koska mahdollisuuteni, mieltymykseni ja taitoni ovat osuneet yksiin. Nyt tilanne on muuttunut. Jatkaminen ei ole lainkaan enää itsestään selvää. Se ura jonka oli mielessäni rakentunut ei enää kuljekaan eteenpäin junan lailla. Minun pitää tehdä suuria valintoja.
  3. Selkeä tulevaisuudensuunnitelmani on hämärtynyt ja sen myötä myös taloudellinen tilanteeni on ottanut aimo askeleen taaksepäin. Olen karsinut elintasostani ja miettimään uudelleen pitkän tähtäimen suunnitelmani.
Yhteinen teema näissä kaikissa on selvä: Luopuminen. Olen luopunut itselleni perustavaan laatuisista asioista, suunnitelmista ja tavoista jotka olen aiemmin kokenut osaksi persoonallisuuttani. Tämän prosessin kuluessa olen useamman kerran yllättänyt itseni kuinka vahvoja näihin tapoihin liittyvät tunteeni ovat.
Ensimmäisenä tulee vastaan muutosvastarinta. En mitenkään haluaisi muuttaa ulkomaille. En mitenkään voinut kuvitella lopettavani laulamista. Myöntyminen vastustamattoman totuuden edessä, luopuminen aiemmista, nyt vääräksi osoittautuneista ajatustavoista on hidas prosessi. Syvälle sisimpään ulottuvat lonkerot minäkuvasta on pitänyt rakentaa uudestaan. Minun on uudestaan ja uudestaan ollut pakko kysyä itseltäni "kuka minä olen?" ja "mitä minä haluan?". Näitä kysymyksiä toistaen olen asteittain määritellyt itseni itselleni uudestaan. Se on ahdistava prosessi, joka vie paljon henkistä energiaa ja pitää mielen vakavana.
Nyt kun olen havainnut tämän prosessin ja ymmärtänyt sen merkityksen oman itseni kannalta, tunnen itseni vapautuneeksi. Luopumalla vanhoista ajatusmalleista olen tuulettanut sisintäni ja vapauttanut ajatukseni uusille urille. Vanha, turvallinen ajatusmaailma on kuitenkin vielä niin lähellä että se tuntuu vetävän puoleensa, vanhan rakastajattaren tapaan, vaikka on selvää ettei paluuta ole.
Olo on haikea. Luopuminen on raskasta sydämelle. Samalla uuteen suuntaaminen on raikas tuulahdus vasten kasvoja, pirteä, happirikas henkäys keuhkoissa. Kun suurimmat askeleet ovat jo tehtynä, vääjäämättömät totuudet tunnustettu ja illuusiot poistettu minäkuvasta, näyttää tulevaisuus valoisammalta, peräti jännittävältä. En ole ihan vielä siellä, mutta pian, kohta se tulee. Uusi tulevaisuus.

perjantaina, tammikuuta 11, 2008

Anteeksiantamisesta

Pohdin joskus aiemminkin anteeksiantamisen vaikeudesta, erityisesti itselleen anteeksiantamisen vaikeudesta. Sitä on niin helppo keksiä tekosyitä miksi ei pitäisi antaa itselleen anteeksi. Esimerkiksi, voit pelätä että se johtaa mielen lepsuuteen. Eli uskot että jos annat itsellesi anteeksi nyt, teet saman kohta uudestaan. Uskotko todella olevasi niin heikko? Entä auttaako itsensä syyllistäminen?
Nyt sattumalta löysin anteeksiantamiseen liittyvän sitaatin kun luin kirjaa "The Mental Athlete" jonka mainitsin aiemminkin.

"An important part of focusing comes when you have made a mistake. You must be able to regain your focus and make the best of the situation you're in. Stopping negative self-talk, forgiving yourself, and resolving to do better the next play go a long way toward enabling you to play your best. If your teammates make a mistake, forgive them and encourage them. Most likely, they are already upset with themselves for messing up. Your encouragement can help them move forward and let go of their mistake more easily."

torstaina, lokakuuta 18, 2007

Joskus elämä vie

Joskus niin vain käy että elämä vie sinua etkä sinä elämää, eli huomaat olevasi matkustaja etkä ohjaaja. Työtpaikat vaihtuvat, ihmissuhteet muuttuvat, ilman että kukaan kysyy sinun mielipidiettä. Ensinnäkin tulee tietysti mieleen että se on pelottavaa - oman elämän kontrollin kadottaminen on kova koulu. Toisaalta sen voi ottaa helpotuksena - joku tai jokin muu on tehnyt (vaikeatkin) päätökset puolestasi eikä sinun tarvitse niistä huolehtia. Samalla se on mahdollisuus, kun ulkoisen voiman muutoksen tuulet järjestävät osan elämää uudestaan voit samassa rytäkässä muutta tai korjata elämän muita asioita kohdalleen.
Itselläni on kyseessä uuden työpaikan hakeminen. Työttömyys ei oikeastaan pelota, mutta epävarmuus tulevaisuudesta, erityisesti asuinpaikan ja -maan valitseminen on aika, ööh, jännittävää. Itsessään tavallaan "pieni" asia, työpaikan vaihtaminen, muuttaa kaikkea: Kaikki ystäväpiirit, kaikki harrastukset, asuminen, perhe ja arki pitää miettiä uudestaan.
Olisi tavattoman helppo vaihtoehto heittäytyä masennukseen, mutta minä en perusta helppohin valintoihin. Tietysti minua pelottaa, mutta samalla olen varovaisen optimistinen. Toisaalta en millään jaksaisi, toisaalta olen hieman innostunut. Tämä on mahdollisuus.
Elämän korttipelissä kortit on nyt jaettu. Miten pelaan jaetut kortit ratkaisee olenko voittaja vai luuseri.

perjantaina, syyskuuta 14, 2007

Ajattelu ja tietoisuus

Sain äidiltäni kuulla jonkin aikaa sitten että kummisetäni oli käynyt lukemassa tätä blogia ja kommentoinut "taitaa olla aika pohtivainen tämä Tommi". Tottahan se on, mutta minusta siinä ei ole mitään erikoista. Olen täysin vakuuttunut että me kaikki ajattelemme jatkuvasti ja monet meistä pohtivat säännöllisesti syvällisiäkin ajatuksia, mutta silti heitä ei pidetä pohtivaisina ihmisinä, eivätkä he ole pohtivaisia edes omasta mielestään.
Ajatukseni taustalla on omakohtainen havainto oman ajattelun tiedostamisesta. Olen nimittäin huomannut pohdiskelevani usein kaikennäköisiä asioita itsekseni, mutta vasta kun huomaan ajattelevani tätä nimenomaista asiaa jäävät ne mieleeni. Tämä siis toimii vaiheittain näin
  1. Jokin useimmiten ulkoinen impulssi saa minut miettimään jotain asiaa, vaikkapa värien merkitystä vaatteiden valinnassa, koska satun juuri kulkemaan vaatekaupan ohi.
  2. Tämän jälkeen seuraa kaksi vaihtoehtoa:
    • En huomaa miettiväni värien merkitystä, jolloin hetken kuluttua unohdan asian.
    • Huomaan miettiväni niinkin jännittävää asiaa kuin värien merkitystä vaatteiden valinnassa, jolloin kysymys ja koko päättelyketju jättää pysyvän jäljen muistiini.
  3. Koska havaitsin ajattelevani jotain tiettyä asiaa, pohdin sitä jo abstraktimmalla tasolla, ja pääsen heti ylemmälle tasolle ja alan miettiä vaikkapa (vaate)valintojen sattumanvaraisuutta ja riippuvuutta täysin merkityksettömistä asioista.
Näistä vaiheista seuraa vääjäämättä sykli joka nousee yhä abstraktimpiin maailmoihin kunnes tylsistyn tai huomioni karkaa muualle.
Väitteeni on näin ollen että meillä kaikilla on nuo vaiheen 1. ajatukset, mutta moni meistä pysähtyy vaiheessa 2. eikä lähde kehittämään ajatuksiaan niiden luonnolliseen jatkeeseen vaikka heille olisi siihen kyky ja kaikki mahdollisuudet, vain koska he eivät tiedosta ajatuksiaan tai eivät arvosta niitä kylliksi.

tiistaina, elokuuta 21, 2007

Onnen kapitalismi

Edellisen kirjoituksen kommenteissa Meeri sai minut pohtimaan determinismiä, onnellisuutta ja kapitalismia. Hän pohti toimiiko onnellisuudessa sama "näkymätön käsi" joka erään teorian mukaan vaikuttaa talouselämässä. Toisaalta yhdyn hänen ajatukseen, toisaalta vastustan sitä voimakkaasti.
Näkymätön käsi teoria onnellisuuden suhteen toimisi varmaan siten, että onnellisuuteen pyrkivä tuottaa samalla myös yhteisön onnellisuutta ja peräti paremmin kuin jos hän yrittäisi tuottaa yhteisön onnellisuutta. Eli näkymätön käsi ohjaa koko yhteisöä onnellisuuteen mikäli yksilöt tavoittelevat onnellisuutta. Tai jotain. En juuri nyt ehdi sen tarkemmin tutkia talousteorian perusteita.
Ajatus jonka allekirjoitan täysin on että omaan onnellisuuteen pyrkivä edistää myös yhteisön onnellisuutta. "No man is an island." Emme voi elää eristyksissä eri yhteisöistä, ja siksi meidän tulee, pyrkiessämme onnellisuuteen, muokata yhteisöitämme sellaisiksi että niissä voi olla onnellinen. Onnelliseen elämäntapaan liittyy myös sellaisia hyveitä kuin toisten huomioiminen ja rakastaminen, joten hyvän leviäminen on aika väistämätöntä.
Mutta sitten seuraa se suuri mutta. Teoria väittäisi että tällä tavoin epäitsekkäästi yhteisölle tuotettu onnellisuus olisi parempi kuin sellainen joka on varta vasten rakennettu. Mutta jo tietoisuus tästä teoriasta tekee näistä kahdesta päämäärästä ekvivalentteja. Jos haluan yhteisön parasta, tunnen em teorian, on minun järkevintä pyrkiä omaan onnellisuuteen niin yhteisö saa samalla parasta mahdollista onnellisuutta osakseen. Lisäksi ainoastaan toisten onnellisuuteen pyrkivillä henkilöillä on lähtökohtaisesti perspektiivi hukassa - ilmeisesti he tuntevat onnistumisia ja nostavat omanarvontuntoaan ainoastaan kun he saavat toiset onnellisiksi. Tämä ei ole kovin vakaa perusta. Olisi helppo yleistää ja sanoa että tällaisilla ihmisillä saattaa olla jotain isompia ongelmia käyttäytymisensä takana, eikä se ole kovin lupaava lähtökohta hänen itsensä tai koko yhteisön onnellisuuden kannalta.
Suurin protesti tulee kuitenkin teorian fatalistisuudesta. Aivan kuin emme voisi vaikuttaa joihinkin asioihin tietoisesti, vaan ainoastaan sattuman kautta. Aivan kuin olisimme liian tyhmiä ymmärtääksemme mikä on yhteisölle hyväksi. Minusta tällainen asenne aliarvioi ihmiskunnan älykkyyttä, suorastaan parjaa sitä. Samalla turvautuminen näkymättömän käden ohjaukseen antaa vastuun jollekin muulle. "Minä teen vain tämän oman hommani niin näkymätön käsi ohjaa kokonaisuutta." Jos otamme huomioon tekojemme vaikutuksen kokonaisuuteen, sen että olemalla itse onnellinen autamme koko yhteisöä onnellisuuteen, ei minusta tietoiset yhteisön hyväksi tehdyt valinnat voi ainakaan heikentää lopputulosta.
Minun vastaus Meerin kysymykseen "..tuletko omaa onnellisuutta maksimoidessasi parhaiten edistäneeksi myös muiden/yleistä onnea?" on ehdollisesti myöntävä. Et voi olla onnellinen jos ympäröivä yhteisö on onneton. Onnellisuus on siis aina sekä yksilön että yhteisön asia, mutta itse voi suoraan vaikuttaa ainoastaan omaan toimintaansa, joten onnellisuutta tavoitellessa on keskityttävä omien tekojen valitsemiseen.

keskiviikkona, elokuuta 08, 2007

Näkökulmia

Keksin yhtäkkiä uuden ajatusleikin. Se alkoi päänsärystä jota on kestänyt jo kolme päivää ja se johti minut ajattelemaan aivokasvaimia ja kuoleman ajankohdan arvaamattomuutta. Minulla on kauan ollut onnellisuuden määritelmänä kuolinvuode-näkökulma; voinko katsella taaksepäin elämääni kuolinvuoteellani ja sanoa eläneeni onnellisen elämän? Miten minun tulisi elää, jotta voisin kuolinvuoteellani olla täydellisen onnellinen? Yhtäkkiä havaitsin, että tähän konseptiin on minulla liittynyt implisiittinen oletus elämän pituudesta. Olen aina ajatellut itseäni kuolinvuoteellani vanhana miehenä, ehkä noin 70 vuotiaana. Nyt huomasin että tämä oletus on täysin sattumanvarainen. Saattaa olla että kuolen huomenna, vuoden kuluttua tai 100-vuotiaana. En voi sitä tietää.
Siitä oletuksesta että kuolen vanhana, seuraa onnellisuuskriteerini perusteella että pääpaino elämäntavassani on ollut pitkäntähtäimen suunnitelmat. Tämän päivän onnellisuudella ei ole niin kovin suurta väliä, kunhan vain pitkällä aikavälillä olen onnellinen.
Ehkä tähän väliin on syytä ottaa käytännön esimerkki. Eilen minulla oli mahdollisuus joko tavata eräs ystäväni joka on käymässä Suomessa tai mennä toisen ystäväporukan kanssa kiipeilemään. Kiipeilyssä minulla on juuri nyt hyvä treeniputki käynnissä ja edistyminen on pitkälti kiinni miten tiivisti pystyn pitämään kiinni harjoitusohjelmastani. Treenin jättäminen väliin olisi merkinnyt takapakkia näille pyrkimyksille. Ulkomaalaista ystävääni en toisaalta usein saa tavata. En tarvinnut pitkää miettimistaukoa tehdäkseni valintani vaikka dilemma on ilmeinen. Valitsin pitkäntähtäimen suunnitelman, koska se tukee onnellisuustavoitettani ja lähdin kiipeilemään.
Tarkoitukseni ei ole sanoa että tein väärän valinnan. Pitkäjänteiseen ja tavoitteelliseen toimintaan osallistuminen ystävieni kanssa on minulle merkityksellistä ja se tekee minut onnelliseksi. Mutta perusteet jolla perustelin valinnan itselleni olivat väärät.
Onnellisuus on päivittäisessä elämässä kumuloituva asia. Mikäli pitkäntähtäimen suunnitelma aiheuttaa harmitusta lyhyellä tähtäimellä on joko elämän painopiste tai näkökulma pielessä. Minä oivalsin että tavoitteellinen toiminta on minulle tärkeä ja siksi lähdin sitä seuraamaan. Vaikka päiväni päättyisivät huomenna olisin silloin onnellinen, koska olen kuitenkin saanut osallistua näihin itselleni mielekkäältä tuntuviin aktiviteetteihin.

sunnuntaina, kesäkuuta 10, 2007

Mahdollisuus


Hankaluudet tuovat mahdollisuuksia. -Albert Einstein

Mennyt viikko on ollut aika työläs. On osoittautunut että rinnakkaisen tutkimusryhmän esimies on ylittänyt budjettinsa, jonka vuoksi koko yksikön budjetti on miinuksella joka taas käytännössä tarkoittaa sitä yksiköllä ei ole varaa maksaa minulle täyttä palkkaa syksyllä. Tämä asia on minua vaivannut aika lailla koko viikon, eikä työnteosta ole tullut paljon mitään. Tässä nähdään hyvä käytännön esimerkki siitä mitä epävarmuus työelämässä aikaansaa - heikompaa tehokkuutta.
Mutta hankaluudet tuovat mahdollisuuksia. Minulle oli pian selvää että jos en saa täyttä palkkaa, en tule tekemään täyttä päivää. Minulla on siis syksyn aikana noin kuukauden verran vapaata aikaa! Ja tästä seuraa mielenkiintoisia mahdollisuuksia!
Kaksi hieman erilaista suunnitelmaa ovat nousseet ylitse muiden. Ensimmäinen idea oli että pitäisin koko kuukauden lomaa, jonka päälle käyttäisin vielä talvilomaakin, jolloin voisin olla 4-6 viikkoa lomalla, keskellä Suomen pimeintä syystalvea ja lähteä johonkin lämpimään aurinkoiseen maahan sukeltelemaan ja kiipeilemään. Voisin suorittaa vaikka sukellusopaskurssin (DM) ja sen jälkeen toimia sukellusoppaanakin jonkun aikaa. Ensimmäinen kohde idea olisi Krabi, koska siellä voi sekä sukeltaa että kiipeillä.
Toinen vaihtoehto olisi tehdä koko syksy lyhempää viikkoa, käytännössä 4 päivää töitä viikossa. Tällöin minulle jäisi enemmän aikaa itselleni ja harrastuksilleni, eli voisin kiipeillä, harjoitella laulua, kirjoittaa ja lukea enemmän. Yksi päivä viikossa on toki vähän, mutta luulen että se olisi tärkeä ero.
Todennäköisesti teen näistä jonkunlaisen kombinaation, hieman lyhyempi viikko, hieman lomaa, mutta se jää vielä nähtäväksi. Joka tapauksessa tunnen innostuvani - minulle on uusi suunnitelma, uusi haaste. Olen onnistunut kääntämään vaikeuden innostukseksi!