tiistaina, heinäkuuta 13, 2010
Syylliset esille
Konkreettisena esimerkkinä mainittakoon klassinen väittämä "Minä en ole sellainen ihminen joka tekee asiat tavalla X." tai "Minä en vain osaa tehdä asiaa X." Jokainen voi oppia. On vain kyse siitä haluaako oppia tekemään asiat tavalla X. Jos menestyminen on kiinni siitä, tekeekö asiat tavalla X vai ei, niin se on jokaisen oma valinta, haluaako tehdä asiat tavalla X, vai jollain muulla tavalla. Toisin sanoen, jos menestyminen edellyttää asian X tekemistä, kannattaa se asia X tehdä, vaikka itse en olisikaan siinä niin taitava, tai en pitäisikään oikeastaan asian X tekemisestä. Härkää sarvista, jne.
lauantaina, marraskuuta 14, 2009
Suomalaiset, itsetunto ja empatia
Jos pohdimme tuota huonoa itsetuntoa, mitä se oikein tarkoittaa? Suomalaiset vertailevat itseään toisiin ihmisiin, erityisesti ulkomaisiin ihmisiin ja kantavat huolta siitä mitä nämä toiset ajattelevat meistä, suomalaisista. Suomalaiset ovat siis huolissaan siitä mitä toiset ihmiset ajattelevat. Suomalaiset siis välittävät siitä mitä muun maalaiset ihmiset ajattelevat. Suomalaiset välittävät toisista ihmisistä.
Järisyttävää. Suomalaisten muka niin huono itsetunto onkin osoitus positiivisesta piirteestä, välittämisestä!
Myönnettäköön että perusteluni ei ole aivan aukoton, mutta minulla on riittämiin poliittisesti inkorrektia empiiristä aineistoa (listan voi ottaa huumorilla):
- Baijerin alueella Saksassa ihmiset eivät keskimäärin pode huonoa itsetuntoa, mutta he eivät myöskään ole vieraanvaraisia. Heitä voisi jopa kutsua tylyiksi.
- Ranskalaiset pitävät stereotypian mukaan ranskan kieltä ja ranskalaisia muita parempana. Se tekee heistä itseriittoisia.
- Hollantilaiset ovat itsekkäitä ja välinpitämättömiä.
- Italialaiset miehet ovat egoisteja ja naiset diivoja.
- Jenkit eivät edes tiedä mitä heidän rajojensa ulkopuolella tapahtuu.
...
Tästä perspektiivistä kannustaisin suomalaisia pitämään kiinni huonosta itsetunnostaan ja jalostamaan sitä. Mikäli se on keino pitää kiinni empatiasta ja välittämisestä, en näe siinä mitään pahaa.
keskiviikkona, heinäkuuta 22, 2009
Niin monia, niin tyytymättömiä
Sadan vuoden takaiseen verrattuna meillä on kaikkea enemmän, kaikkea paitsi aikaa, kaikkea on enemmän. Luulen, että ratkaiseva ero on kuitenkin valinnanvaran lisääntyminen. Ei riitä, että valinnanvaraa on enemmän, olemme lisäksi tietoisia kaikista valinnan mahdollisuuksista. Voimme mennä uimaan, valita työpaikan mainosalalla, lähteä lomalle Karibialle, kuunnella Pavarottia tai juoda shampanjaa. Kun kaikki on mahdollista, miten valitsemme? Mitä valitsemme?
Yksi seurauksista on annoskateus. Kaverin tilaama annos näyttääkin paljon paremmalta kuin oma valinta. Toki valitsin juuri sen annoksen joka kuulosti parhaalta, mutta kun se viimein tuotiin eteeni, olikin kaverin valitsema paljon parempi. Miksi? Koska minäkin olisin voinut valita saman annoksen. Valinnat jotka olisimme voineet tehdä, mutta joita emme tehneet, aiheuttavat ahdistusta. Jos valintoja olisi vähemmän, olisi todennäköistä, että muut valinnat ovat niin selkeästi huonompia ettei katumus pääsisi iskemään.
Toinen seurauksista on mahdollisuuden muuttuminen vaatimukseksi. Kun näemme mahdollisuuksia ja tiedämme, että voisimme valita ne, on helppo vajota illuusioon että kaikki nämä valinnat olisivat mahdollisia. Illuusio on sama kuin mitä tv-show Idols hyödyntää; kuka vain voi osallistua, kuka vain voi voittaa. Se tuo toiveita. Minäkin voisin voittaa! Se tuo odotuksia, minäkin voin pärjätä! Minun pitää pärjätä! Illuusio on kuitenkin ilmeinen - kaikki eivät voi voittaa, vain yksi. Kaikki muut kokevat pettymyksen. Ja tämä on olennainen havainto. Lähes kaikki kokevat pettymyksen. Idols-show on pettymysgeneraattori. Se luo unelmia, jotka kaikki, yhtä lukuunottamatta luovat pettymyksiä. Sinäkään et päässyt jatkoon. Samalla väitetään että unelmat auttavat jaksamaan. Mahdottomaan uskominen luo pohjan varmalle pettymykselle.
Kolmas ongelma on huomion keskittyminen niihin mahdollisuuksiin mitä olisi voinut tehdä ja tehtyjen valintojen "unohtaminen". Elämä jatkuu. Ne valinnat jotka olet tehnyt, ovat sinun valintojasi. Sinun on elettävä niiden kanssa. Riippumatta siitä mitä valintoja olet tehnyt, olivatko ne hyviä vai huonoja, kannattaa sinun yrittää viihtyä nykyisessä elämässäsi. Jos voit tehdä jotain tilanteesi parantamiseksi, tee se. Jos et voi tehdä mitään jonkun asian suhteen, ei sille kannata uhrata paljoa energiaa. Se on turhaa. Keskity siis niihin asioihin joihin voit vaikuttaa. Keskity niihin asioihin jotka tekevät sinut onnelliseksi.
Tämä ei tarkoita sitä että häiritsevät asiat jäisivät unohduksiin, mutta keskittämällä huomio positiivisiin asioihin on helpompi pysyä hyvällä tuulella. Se on itse asiassa yksi onnellisuuden avainhuomioista. Keskitä huomiosi niihin asioihin jotka tekevät sinut onnelliseksi.
maanantaina, toukokuuta 11, 2009
Haaveita ja valheita
Äskettäin ymmärsin toisenkin ongelmaisen näkökulman. Haave ei nimittäin ole totta. Haave on valhe. Se voisi olla totta, mutta se ei ainakaan vielä ole totta. Haaveissa eläminen on siis valheessa elämistä.
Tämä on tietysti kärjistetty näkökulma, mutta kärjistämällä pyrin löytämään vastaväitteitä. Vielä en ole sellaisia löytänyt.
perjantaina, huhtikuuta 10, 2009
Isänmaallisuus
Olen täällä Saksassa usein törmännyt mainoksiin joissa mainitaan "Saksalainen menestystarina" tms. Jotenkin se aina kolahtaa ikävästi. Minä en ole saksalainen, eikä saksalaisuuteen vetoaminen ole ainakaan positiivista mainosta. Jos ei sitä muulla voi mainostaa kuin tuotteen saksalaisuudella, on siinä tuotteessa kyllä jotain toivomisen varaa.
Ensin ajattelin että tämä olisi jotenkin erillaista kuin koto-Suomessa, mutta pian huomasin ettei se lainkaan pidä paikkaansa. Kaikki "Osta Suomalaista" kampanjat yms. ovat ihan samaa huttua. Tällaiset kampanjat ovat aina jättäneet minut aika kylmäksi, mutta nyt ymmärsin syyn.
Nationalistisuus on minusta aina vaikuttanut jotenkin heikolta. Aivan kuin näillä henkilöillä ei olisi mitään muuta johon ripustaa identiteettinsä, joten nationalistisuus otetaan esiin paremman korvikkeena. Kansalaisuus kun lopulta on aika sattumanvarainen asia. Suuri osa valtioista kun on enemmän tai vähemmän jonkun kabinettisopimuksen tulosta. On siis täysin sattumanvaraista mihin kansalaisuuteen kuulut. Sattumanvaraisen ominaisuuden ympärille on aika surullista rakentaa koko omaa identiteettiä. Voivoi.
Mikä on sitten parempi vaihtoehto? Ylipäätään olen sitä mieltä että identiteetin rakentaminen jonkin ympärille on osoitus huonosta itsetunnosta. Täydellisessä maailmassa identiteetti olisi subjektin sisäinen ominaisuus, sen ei pitäisi olla riippuvainen ulkoisista asioista. Riippuvaisuus mistä tahansa itsen ulkoisesta asiasta on potentiaalinen kärsimyksen lähde. Kaikkeen, joka ei ole oman pään sisällä, liittyy menettämisen pelko. Esimerkiksi, jos menetän jonkun uskomuksen kansalaisuuteen liittyen, menetän osan itseäni, joten minun on suojeltava kansalaisuuteeni liittyvä uskomuksia. Tästä pyörähtää käyntiin itsesuojelumekanismeja, joiden lopputuolkset saattavat olla aika arvaamattomia. Ei hyvä.
Parasta olisi siis luopua kaikista riippuvuuksista. Eihän se käytännössä ole mahdollista luopua kaikesta, mutta pienet askeleet siihen suuntaan parantavat jo paljon.
sunnuntaina, maaliskuuta 01, 2009
Tunne vs. äly taas kerran
Jo pidempään olen veljeni kanssa käynyt filosofista kädenvääntöä eräästä asiasta. Se on ajan mukana hieman ottanut erilaisia muotoja, mutta peruskysymys on tunne vs. äly, eli kummalle antaa vallan kun puhutaan jostakin ensisijaisesti tunnevetoisesta aihepiiristä kuten vaikkapa parisuhteen muodostamisesta? Tulisiko minun kuunnella yksinomaan joko tunnetta, tai yksinomaan vain älyä, vai olisiko jonkinlainen yhdistelmä paras vaihtoehto?
Minä olen keskimääräistä paljon enemmän älypainotteinen perusluonteeltani, joten asetelma lienee selvä; minä edustin väittelyssämme älyyn pohjautuvaa, mutta tunteet huomioonottavaa lähestymistapaa kun veljeni taas oli enemmän tunteiden mukaan kulkemisen kannalla, jos se ei kovasti sotinut älyä vastaan.
Kummallakin näkökannalla on omat vahvuutensa; kun puhutaan niinkin tunnepohjaisesta asiasta kuin parisuhteesta (rakkautta kun ei kai lopulta kuitenkaan voi järjellisesti perustella?), niin tunnepohjainen lähestymistapa on varsin hyvin perusteltu. Jos parisuhde ei alun pitäen tunnu hyvältä, niin ei kai sitä sitten kannata lähteä sen pidemmälle rakentamaankaan? Hyvä perustelu. Mutta älyllisesti katsoen, jos toista ei ole vielä ehtinyt oppia tuntemaan ei tuo tunne ole vielä kovin hyvin asettunut, on johtopäätös hieman hätäinen. Älyyn perustuva lähestymistapa pyrkii näin useimmiten välttämään liian pikaisia johtopäätöksiä ja löytää kullanjyviä myös sieltä josta sitä ei ensinäkemältä ehkä odottaisi.
Väittelyssä tämä perustelu ei kuitenkaan ollut riittävän vakuuttava että veljeni olisi siihen voinut myöntyä ja se lienee kelpo mittari argumentin pitävyydestä. Asia jäi minua hieman vaivaamaan. Siellä oli jokin logiikka jota en osannut yhdistää, jokin asia josta minulla oli tunne että minun pitäisi se tajuta, mutta joka vain ei ottanut maallista muotoa. Pitkään tämä asia on minua jossain taustalla häirinnyt, kunnes tänään oivalsin sen.
Nyt vastikään aloin toistamiseen lukea Dan Bakerin kirjaa ”What Happy Peole Know”. Ensimmäisellä lukukerralla, viitisen vuotta sitten, minulla oli korkea odotukset koska minun arvostamani henkilö oli kirjaa minulle suositellut. Silloin kirja ylitti odotukseni kirkkaasti. Henkeäsalpaavan suuria ja tärkeitä ideoita havainnollisesti esitettynä. Nyt otin sen käteeni ja odotukseni olivat hyvin kokemusten ja muistojen vuoksi edellistäkin kertaa korkeammalla. Tiedostin kyllä vaaran, kirja ei ehkä enää olisi niin hyvä koska jo tunsin sen perusidean, mutta jälleen kirja yllätti minut. Se on edelleen loistava ja löysin siitä nyt kokonaan uusia ajatuksia.
Huomio, joka nyt herätti minut tässä äly vs. tunteet kysymyksessä oli se tosiasia että meillä (älyllämme) on valta tunteisiimme. On mahdollista tieteellisesti osoittaa (ja näin on myös tehty), että voimme omilla valinnoillamme vaikutta tunteisiimme. Jo niinkin yksinkertainen asia kuin hymyileminen; jos hymyilemme, tulemme paremmalle tuulelle, vaikka meitä ei alunperin yhtään hymyilyttäisikään. Jos keskitymme vatvomaan pelkojamme, kasvattaa se pelkojen valtaa elämästämme.
Mikäli me siis kuljemme kokonaan tunteidemme perässä, emmekä tee mitään tunteiden muuttamiseksi, väistelemme samalla vastuuta. Vieritämme vastuun ”tunteillemme” asioista, joista voisimme yhtä hyvin, tai paremmin, ottaa itse älyllämme vastuun. Aivan kuin emme voisi tehdä asialle mitään. Väärin. Jos haluamme, voimme muuttaa tunteitamme, mutta jos emme valitse tunteiden ohjailua vältämme vastuuta. Minusta vastuun välttäminen osoittaa pelkoa epäonnistumisesta ja pelkoa riittämättömyydestä. Mitä jos tunteeni jäävätkin nykyiselle "riittämättömälle" tasolle? Entä sitten? Ainakin olet yrittänyt.
Onko sitten ”Suuri rakkaus” kokonaan myyttiä? Onko sellaista olemassa? Edellisen perusteella voisi uskoa että minä en usko Suureen rakkauteen, mutta sellainen johtopäätös on totaalisen väärä. Minä nimenomaan uskon suureen rakkauteen. Se on kohdalleni osunut riittävän useasti että tiedän miltä se tuntuu. Kun suuri rakkaus osuu kohdalle, jäljelle ei jää epäilyä. Se vie jalat alta. Se vain on siinä. En väitä että Sitä Suurta Rakkautta voisi löytää jokaisen ihmisen kanssa, vaan että se voi mennä ohi mikäli sitä ei itse lähde aktiivisesti rakentamaan.
Kaikki rakkaus vaatii ylläpitoa. Suurikaan rakkaus ei kestä ikuisesti ellei siitä pidä huolta. Rakkaudesta pitää ottaa vastuu ja sitä pitää hoitaa ja jalostaa. Tekemällä asioita mitä rakastuneet ihmiset tekevät saa meidät tuntemaan itsemme enemmän rakastuneeksi. Juuri tällöin me älyllämme teemme päätöksiä jotka muokkaavat tunteitamme, tekevät siitä parempaa. Vastuun välttäminen johtaa hyvin suurella todennäköisyydellä rakkauden latistumiseen ja sammumiseen.
Nyky-yhteiskuntamme kannattaa yksilöllistä valinnanvapautta ja sen korkeimpana näytöksinä on romanttinen usko Suureen rakkauteen. Samalla uskon että usko suuren rakkauteen on lopettanut monta hyvää suhdetta, koska ”rakkautta ei ollut riittävästi”, eli koska rakkauden eteen ei tehty riittävästi töitä. Toki on tapauksia jossa rakkautta ei ole, mutta se ei tarkoita etteikö olisi paljon, paljon tapauksia, jossa potentiaalia olisi ollut riittävästi, mutta sen eteen ei osattu, haluttu tai uskallettu tehdä töitä. Odotettiin että suuri rakkaus tuotaisiin tarjottimella.
”Rakkautta ensi silmäyksellä” on kyynisen romantikon seuraava vastaväite. Uskon vahvasti myös rakkauteen ensi silmäyksellä, mutta uskon myös että ensinnäkin populaarimediat ovat tehneet siitä niin valtavan asian että kaikki toisenlaiset rakastumiset nähdään vähempiarvoisina rakastumisina. Miten yksi rakkaus voi olla huonompaa kuin toinen? Lisäksi rakkaus ensisilmäykseltä sekoitetaan helposti ihastumiseen joka on kokonaan toisenlainen prosessi. Ihastuminen tosiaankin tapahtuu hetkessä, usein ensi silmäykseltä, siinä missä rakkaus on pääsääntöisesti asia joka pitää saavuttaa. Rakkaus tulee vasta myöhemmin ja se on se tärkeämpi. Ihastuminen on ”vain” tapa saada rakkauden päästä kiinni. Muitakin tapoja on.
En tietysti kannata paluuta pakkoavioliittoihin. Vaikka aiemmin sanottiinkin että ”Rakkaus kyllä tulee sitten myöhemmin”, mutta samalla uskon että rakkaus on myös omista valinnoista kiinni. Valintojen tekeminen on vaikeaa. Ehkä juuri siksi olisikin niin helppoa välttää vastuuta ja antaa tunteiden tehdä valinnat minun puolesta.
lauantaina, tammikuuta 10, 2009
Oikeusfilosofia
Muutama esimerkki:
- Kettutytöt ajavat eläinten oikeuksia, mutta itse en tunne yhtään eläinten oikeuden filosofisia perusteita. Onko joku kirjoittanut siitä jotain? Tietääkö joku? Jos eläimillä on oikeuksia, onko myös kasveilla oikeuksia? Entä kivillä?
- Taitelijat/yritykset/muusikot perustelevat kopiosuojaustarpeitaan tekijänoikeuksilla, mutta tekijänoikeuksien filosofisista perusteista puhutaan harvoin. Miksi tekijällä pitäisi/pitää olla oikeudet teokseensa? Mitä näiden oikeuksien pitäisi kattaa ja miksi?
- Graffiitti-teinit sanovat että kansalaisilla pitää olla oikeus päättää ympäristönsä ulkonäöstä. Jos kansalaisten mielipiteet risteävät, kenen mielipidettä noudatetaan, kenenllä on suurempi oikeus?
- Oikeusvaltiota pidetään yksiselitteisesti parempana valtiomuotona kuin muita hallintotapoja (epäoikeusvaltioita?). Mutta oikeusvaltio-käsite on jo aika vanha käsite, luotu aikana jolloin maailma näytti hyvin erillaiselta kuin nyt. Missä määrin oikeusvaltion filosofiset perusteet ovat yhä voimassa? Miksi oikeusvaltio on hyvä asia? Mitkä ovat sen puutteita/ongelmia? Onko vaihtoehtoja olemassa?
- Hajonneissa perheissä vanhemmille annetaan tapaamisoikeuksia yms. Missä määrin vanhemmilla on oikeus päättää lapsistaan? (Myönnettäkön että tästä aiheesta puhutaan enemmän kuin muista ihan oikeusfilosofiselta kantilta.)
- Ihmisoikeudet ovat määritelty YK:n peruskirjassa. On tietysti hienoa että jonkunlaiset perussäännöt ovat olemassa, mutta ovatko nämä säännöt ajan tasalla? Missä määrin niissä on keskustelun varaa?
- Helsinki ryösti Sipoolta maita. Oliko se oikeudenmukaista? Missä määrin abstrakteilla yhteisöillä, kuten kaupungeilla ja kunnilla, on materiaalistista hallintaoikeutta?
- Aseestakieltäytyjät kieltävät valtion oikeuden pakottaa palvelukseen. Mitäs jos minä kieltäisin valtion oikeuden kantaa veroja?
Olen varma että näistä asioista puhutaan paljonkin yliopistojen pölyisillä käytävillä, mutta ne keskustelut tavoittavat suurta yleisöä huonosti. Ja koska ne tavoittavat yleisiöä huonosti, on suuri yleisö (minä mukaanlukien) autuaan tietämätön näistä varsin olennaisista kysymyksistä ja varsinkin, oikeuskäsitteen nykyaikaisista perusteista.
lauantaina, marraskuuta 08, 2008
Unelmia
Arne Naess antoi minulle kuitenkin toisenkin syyn karttaa unelmointia, tai oikeastaan ajatus ei ole Naessin vaan Spinozan. Spinoza jakoit tunteet kahteen ryhmään aktiivisiin ja passiivisiin, tai ehkä aktivoiviin ja passivoiviin tunteisiin. Pääsääntöisesti positiiviset tunteet kuten innostus ja rakkaus ovat aktivoivia tunteita, koska ne saavat meidät tekemään asioita. Negatiiviset tunteet kuten viha ja kateus ovat passivoiva koska ne eivät saa meitä tekemään mitään konstruktiivista. Äärimmäisessä tapauksessa passivoivat tunteet ovat destruktiivisia, esimerkiksi silloin kuin viha päättyy tavaroiden rikkomiseen. Ajatus on tällöin yrittää keskittyä aktivoiviin tunteisiin, koska vain ne ovat konstruktiivisia, vievät meitä eteenpäin, pitävät meitä onnellisena ja tekevät "maailmasta paremman paikan". Tämä saattaa ensisilmäykseltä vaikuttaa sinisilmäiseltä, mutta ironiaan lankeaminen on luonnollisesti destruktiivinen eli passivoiva tunne ja siksi sitä tulisi välttää.
Minua hätkähdytti hieman kun Naess ohimennen mainitsi että myös unelmointi on passiivinen tunne! Pienen pohdinnan jälkeen havaitsin kuitenkin että hän on oikeassa. Jos kuvitellaan sellaista stereotyyppistä henkilöä joka kulkee "unelmoijan" nimellä, havaitaan pian että hän ei ole henkilö joka saa asioita tehtyä. Hän ei ole tekijä vaan hän on sellainen unelmoija. Täydellisen passiivinen henkilö!
Tämä johdattaa minut sen verran rajuille ajatusradoille että olen hieman huolestunut. Voi olla että joudun muuttaamaan muutamia minulle fundamentaaleja postulaatteja. Sillä nyt hän joka vain "menee ja tekee" näyttäisi olevan filosofisesti paljon vankemalla pohjalla kuin unelmoija. "Just do it!" Unelmien sijasta tarjoasin siksi tavoitteita.
Olen itse vastustanut tavoitteisiin perustuvaa elämäntapaa liian kylmänä, sellaisena joka ei jätä tilaa tunteille ja elämästä nauttimiselle. Tästä huolenaiheesta en vielä ole valmis luopumaan. Ainakin vielä haluan jättää tilaa ajatuksen vaeltelulle, päämäärättömille iltakävelyille ja joutenololle, koska koen saavani niistä henkistä energiaa. Ne aktivoivat minua ja varsinkin minun ajattelua.
On kuitenkin toinen perspektiivi, josta voin pitää edelleen kiinni. Kynttiläillallisesta unelmoinnin sijaan, voin sytyttää illalla kynttilän. Yksi kynttilä pimeänä iltana ei toki ole sama asia kuin kynttiläillallinen, mutta paljon parempi kuin yksin pimeydessä istuminen. Voin myös kokata itselleni maukkaan illallisen. Silloin kynttiläillallisesta ei puutu enää kuin seuralainen, mutta kaikki muu on jo paikallaan. Aktiivinen asenne tarttuu siis niihin asioihin, joihin voi vaikuttaa. Minä voin sytyttää kynttilän, minä voin kokata hienon illallisen ja siksi minun kannattaa tehdä niin. Ainoa este on se saamattomuus jonka unelmat tuottavat. En helppo takertua ajatukseen, että kynttiläillallinen ei ole mahdollinen koska minulla ei ole seuralaista. Aktiivinen asenne ei tämmöisistä pikkuasioista välitä vaan kokkaa silti kynttiläillallisen ja nauttii elämästä. Just do it.
maanantaina, lokakuuta 20, 2008
Yli-itsevarmuus

Olen viime aikoina saanut itseni toistuvasti kiinni yli-itsevarmuudesta. Olen kivenkovana väittänyt tietäväni miten asia toimii, kunnes hetkeä myöhemmin virheeni on ollut ilmeinen. Yksittäistapahtumana tämä olisi kovin anteeksiannettavaa, mutta toistuvana ilmiönä se velvoittaa itsetutkiskeluun.
Huomaan että yli-itsevarmuuden taustavalla oleva keskeinen syy on haluttomuuteni myöntää virheitäni. Jos joku kysyy "Oletko varma?" vastaan nopeasti "Tietysti". Erityisen helposti näin käy mikäli uskon tuntevani aihealueen paremmin kuin kysyjä. Yli-itsevarmuus on siis seurausta ylimielisyydestä. Joissain tilanteissa uskon olevani "muita parempi" (sic!).
Kissa on pöydällä. Luuranko on otettu esiin kaapista (vrt. Kissan luuranko on nostettu kaapista pöydälle.) Ensimmäinen askel edistymiseen on ongelman havaitseminen, toinen sen tiedostaminen, kolmas taustalla olevien syiden löytäminen ja neljäs oman rajallisuuden myöntäminen itselleen. Olen siis löytänyt itsestäni (jälleen yhden) heikkouden; "ylimielisyyden".
Kysymysten luonnollisessa kulussa seuraavana on "Miten voin kehittää itseäni tällä saralla?". Oman heikkouden ja rajallisuuden tiedostaminen on ainakin oiva lääke ylimielisyyteen :) Pitkällä tähtäimellä uskon että tehokkaampi lääke on kuuntelemisen kehittäminen. Kun minulta kysytään "Oletko varma?", pitäisi minun kuunnella kysymys kokonaisuudessaan ja käydä kysymys huolellisemmin läpi. Kysyjällä on jokin huoli - mistä se johtuu? Huomaako hän jotain mitä minä en huomaa? Vaikkei rationaalista syytä olisikaan, on kysyjällä on varmasti emotionaalisesti hyvin perusteltu syy kysyä. On perusteltua kysyä mitä minä voin tehdä hänen huolestumisen lievittämiseksi?
Toinen perustavaanlaatuinen virheeni on vastata heti - reagoin kysymykseen emotionaalisesti puolustaen omaa kantaani. Action/reaction -parista, pitäisi valita reaktion sijasta toiminta. Reaktio on tunneperäinen teko, kun toiminta on rationaalinen valinta. Puolustava kantani loistaa varmasti läpi, eikä se helpota kysyjän huolta, päin vastoin. Läpimietitty vastaus on sekä lähtökohtaisesti parempi vastaus, mutta se osoittaa myös kysyjälle että hänen huolensa on otettu huomioon. Sen lisäksi että vastaus tulee rationalisesti tarkistettua, lievitän myös kuulija huolta. Lyhytkin pohdinta on siis moninkertaisesti itsensä palkitsevaa.
Nyt kysytään nöyryyttä. Mitä pidemmälle pohdinnoissani etenen, on varmasti luonnollista että tunnen kehittyväni. Ylimielisyys on siis luonnollisena vaarana. Samalla huomaan että pohdiskeluni palaavat aina samoihin peruskysymyksiin. Kuuntelu. Reagoimisen välttäminen. Nöyryys. Kun yritän kuvitella henkilöä joka omaisi nämä ominaisuudet, huomaan että mieleeni värittyy huomattavan viisaan ihmisen hahmo. Hän henkii kirkasta rauhallisuutta ja lämmintä myötätuntoa. Tällaisten ominaisuuksien tavoittelu on minusta ylevä pyrkimys.
perjantaina, syyskuuta 05, 2008
Kaukonäköä
- Yläasteella valitsin neljänneksi vieraaksi kieleksi Saksan. Lähes kaksikymmentä vuotta myöhemmin asetun asumaan Saksaan. Ja asuin/työpaikan valinnassa kielellä ei ollut juuri mitään merkitystä; paljon tärkeämpiä tekijöitä olivat työn mielekkyys ja kiipeilymahdollisuudet.
- Kaksi vuotta sitten suunnittelin ja toteutin puheenkäsittelytekniikan matematiikan kurssin, jossa hieman irrallisena ulkopuolisena osana oli sellainen aihe kuin suodinpankit - se oli mukana koska se tuntui tärkeältä asialta - ja nyt näistä on muodostumassa olennainen osa uutta työtäni.
Ensimmäinen, kyyninen selitys on että kyseessä on tilastollinen harha. Olen tehnyt satamäärin isoja valintoja elämässäni, joista vain ne onnistuneet tulevat tässä yhteydessä mieleen. Ehkä, ehkä ei. Luulen että tämä kyllä vaikuttaa asiaan, mutta se ei riitä yksin selittämään ilmiötä.
Toinen, hieman vaikeammin kuvailtavissa oleva selitys liittyy osin tiedostamattomaan kokonaisnäkemykseen mitä meillä on elinympäristöstämme. Arne Naess käyttäisi tästä nimitystä tunteet tiedostava päätöksenteko, Esa Saarinen kutsuisi sitä systeemi- tai tunneälyksi, Jari Sarasvuo ei nimennyt ilmiötä kirjassaan Sisäinen sankari, vaikka puhui samasta asiasta, mutta nämä eivät yksin oikein riitä kuvaamaan ilmiötä. Meillä on kuitenkin paljon taustalla olevia intressejä, motiiveja jotka ohjaavat valintojamme. Emme useinkaan tiedosta niitä, mutta niiden valintojen kohdalla jotka sopivat piilomotiiveihimme tulee meillä sellainen olo että tämä valinta on hyvä. Se vain tuntuu hyvältä, koska mikään tiedostamaton motiivi ei ole sen kanssa ristiriidassa.
Tätä kirjoittaessa huomaan että ajatukseni ei ole vielä aivan kypsynyt minua tyydyttävään muotoon, eikä se kirjoittamalla auennut siten kuin halusin. Yleensä nämä aukeavat kirjoittamalla. mutta nyt aika ei ollut vielä kypsä. Jatkan siis ensi kerralla :)
maanantaina, syyskuuta 01, 2008
Toinen motiivi
Aloin heti pohdiskella miten tämä pätee minuun itseeni ja heti muistin ainakin yhden tilanteen jossa olen väittänyt että "Sanon/teen tämän ainoastaan sen vuoksi että ...". Mutta mikä oli se taustalla oleva motiivi? Omassa tapauksessa primääri motiivi oli yleinen hyvä, mutta taustalla oli täysin egoistinen oman edun tavoittelu. Painottamalla primäärin motiivini yleishyödyllistä luonnetta puhalsin siis savuverhoa hämärtämään räikeää oman etuni tavoittelua. Jes. Hienoa toimintaa.
Uskoisin kuitenkin että tämä on tavallista. Väittäisin että primäärit motiivit ovat meillä kaikilla usein tiedostettuja, monesti julkisia ja moraalisesti suhteellisen puhtaita, kun taas taustalla olevat motiivit ovat huonosti tiedostettuja, salaisia ja arvelluttavia. Emme valehtele vain toisillemme motiiveistamme, vaan valehtelemme myös itsellemme. Pyrimme pitämään omantuntomme puhtaana välttelemällä liian yksityiskohtaisa analyysejä omista motiiveistamme. Ties vaikka mitä kuonaa sieltä löytyisi jos pohtisin tarkemmin valintojani.
perjantaina, heinäkuuta 18, 2008
Pysyvä ja tilapäinen muutos
Tämä vie minut hieman syvemmille vesille pohtimaan tilapäisen muutoksen ja pysyvän muutoksen eroja. Tilapäisen tilanteen ajattelutavassa ei asioiden onnistumisella ole niin väliä, kunhan hommat nyt pysyy koossa sen aikaa että asiat muuttuvat taas takaisin. Pysyväisessä muutoksessa tällaiseen asenteeseen ei ole varaa. Valintojen kanssa on elettävä pitkään tulevaisuudessakin.
Ensi näkemältä pysyvän muutoksen ajattelutapa on parempi - asiat tulee tehtyä kunnolla. Toisaalta se voi aiheuttaa stressiä, minkä väliaikainen välttää. Jos asiat kuitenkin muuttuvat pian, niin ei niistä kannata sen takia suurempaa huolta kantaa.
Entä jos pysyvän muutoksen tilassa sitten tekisi valintoja asenteella että voihan tätä sitten myöhemmin muuttaa? Jälleen ensinäkemältä hyvä asenne. Käytännössä ainakin itselläni tällaiset valinnat muuttuvat pian tavoiksi joista on vaikea päästä eroon. Lause "Jos mä korjaan tän teipillä kunnes hankimme uuden." lienee syy mitä moninaisimpiin ihmeellisiin pysyviin ratkaisuihin.
maanantaina, heinäkuuta 14, 2008
Henkinen ja fyysinen muuttaminen
Nyt kun minulla on muutto edessä, tuntuu että minulla on käynyt päinvastoin. Minun sieluni on jo poistunut maasta vaikka keho on vielä täällä. Kriittinen hetki oli ehkä bileet jotka järjestin pari viikkoa sitten - minulle jäi sellainen tunne että sen illan aikana katkaistiin ne läsnäolon siteet mitä minulla oli monen ihmisen kanssa ja sen jälkeen olen jo ollut matkalla uuteen suuntaan. Jos tarkemmin ajattelee niin oikeastaan olen ollut matkalla jo paljon pidempään. Työelämän suhteen olin lähtenyt matkalle jo joskus alkuvuodesta ja sama pätee myös kuoroon.
torstaina, kesäkuuta 26, 2008
Fokus
Alkuviikosta minulla oli pitkästä aikaa selkä hieman kipeä ja jumissa. Puoliautomaattisesti muistin Pilateksesta opitun periaatteen "aktivoi mahalihakset" ja samassa selän jumi helpotti. Ei se selkä tietysti kokonaan parantunut, mutta olotila helpottui huomattavasti. Kuitenkin tärkeämpää on se mitä muuta tästä pienestä havainnosta seurasi; aktivoimalla mahalihakset myös ryhtini parani, ja ryhdin parantuessa tunsin itseni fokusoituneemmaksi ja itsevarmemmaksi, jonka myötä huomasin myös saavani kadulla enemmän katseita osakseni.
Ennen kuin olin koskaan koittanut Pilatesta suhtauduin siihen hieman ylimielisesti pelkkänä huuhaana - perinteistä venyttelyä uudelleen markkinoituna - ajattelin. Mutta nyt sain sen kautta sain siitä lisää itsevarmuutta. Ylimielisyyteni oli siis vähällä heikentää elämänlaatuani odottamatonta kautta.
tiistaina, kesäkuuta 24, 2008
Kolme totuutta
Se joka tuntuu todelta on tavallaan pohjimmainen kerros, emotionaalinen totuus. Ajattelemme, siis olemme, ja siksi pään sisäinen todellisuus on se kaikkein keskeisin totuus, koska ilman sitä meitä ei olisi. Mutta pään sisällä ei liiku pelkästään tunteita vaan myös ajatuksia ja ne vaikuttavat toisiinsa. Kun selität itsellesi asian parhain päin, vaikuttaa se tuntemuksiisi positiivisella tavalla "Ei tämä oikeastaan olekaan niin paha". Alat tavallaan itse uskoa omaan tarinaasi ja se muuttuu todeksi. Se mitä kerromme itsellemme saa myös vaikutteita siitä minkä haluaisimme olevan totta tai ehkä siitä minkä pelkäämme olevan totta. Silti emotionaalinen totuus ja se mitä kerromme itsellemme voi jäädä erilaisiksi totuuksiksi, ristiriidaksi, joka jää vaivaamaan.
Kolmas totuus on se jonka kerromme muille. Tai voihan niitä muille kerrottavia tarinoita olla moniakin erilaisia, mutta niputan ne tässä yhdeksi. En usko että yleensä haluamme valehdella tai että edes koemme valehtelevamme, mutta silti tarina jonka kerromme totuudesta toisille ei ole sama jonka kerromme itsellemme. Muiden kanssa kommunikoidessa tarinaan vaikuttaa aina dynamiikka näiden ihmisten välillä. Miehet esimerkiksi harvoin näyttävät heikkouttansa toisilleen, joten kerrottavan tarinan pitää näyttää mies positiivisessa valossa, esimerkiksi taistelijana vaikeuksia vastaan. Ja tämä näkökulma tietysti vaikuttaa taas itselleen kerrottuun tarinaan sekä emotionaaliseen totuuteen.
Mikä tekee näistä eri näkökulmista mielenkiintoisen on kun joku toinen kertoo sinulle tarinaa. Mitkä osat tarinaa osuvat yksiin minkäkin totuuden kanssa? Kertoja voi aidosti uskoa tarinaansa, se voi olla sama kuin hänen itselleen kertomansa tarina, mutta onko se hänen emotionaalinen totuutensa? Entä onko hän onnistunut muuttamaan omaa emotionaalista totuuttansa selittämällä oman osuutensa parhain päin?
Pelkään että tässä ajaudutaan kovin nopeasti Freudilaiseen pseudo-psykologiaan, mutta jokin totuuden osa tähän jää piiloon.
keskiviikkona, kesäkuuta 18, 2008
Tunteet huomioiva kommunikaatio
Filosofit markkinoivat usein ainakin välillisesti filosofiaa loogiseen päättelyyn perustuvana ajattelun sarana ja logiikasta puhuttaessa onkin sopivaa että sitä ilmaistaan eksaktein termein. Tämä on vielä tärkeämpää ns. kovien tieteiden maailmassa, joka on kehittänyt tarkasta ilmaisutavastaan itselleen vahvan dogman. Mutta mitä tapahtuu, jos pohdimme, filosofoimme omaa elämäämme, johon vääjäämättä liittyy eri tunteita? Tunteet ovat aina subjektiivisia elämyksiä, niistä voi puhua vain kuvailevasti eikä niitä koskaan voi määritellä tarkasti. Kovien tieteiden näkökulmasta tämä on suuri ongelma ja ehkä juuri siksi tunteita ei useinkaan huomioida tieteissä. Jotain teoriaa voidaan pitää kauniina, mutta siihen se sitten jääkin.
Oman elämän filosofiasta puhuttaessa siis kuitenkin pitää käyttää jonkun verran kuvailevaa termistöä - pehmeää sanastoa - joka välittää tunnetilaa. Minun kaltaiselle tiedemiehelle tämä oli pienimuotoinen ahaa-elämys ja iloinen yllätys. Se antoi syyn raottaa hieman kuorta ja päästää jotain epämääräisempää fiilistelyä ulos. Nyt se tuntuu "luvalliselta" kun sen on perustellut itselleen. Hassun vapauttavaa, vaikka se loppujen lopuksi onkin niin pieni asia.
maanantaina, kesäkuuta 16, 2008
Tyrmäävä hiljaisuus
Hiljaisuus. Onko parempaa tyrmäystä? Jos hän olisi tukenut minua, olisin toteuttanut suunnitelmani, jos hän ei olisi halunnut osallistua, olisin löytänyt toisen, jos hän olisi vastustanut ideaa, olisin kääntynyt häntä vastaan ja entistä suuremmalla uholla etsinyt toisen auttamaan. Sen sijaan minua kohtasi hiljaisuus - näännyttävä, kuristava hiljaisuus.
Ensinnäkin, se on viivytys - koska hän ei ole vielä vastannut en voi siirtyä eteenpäin. Toisaalta se on pelkurimaista - hän ei uskaltanut kohdata haastetta, eikä uskaltanut kieltäytyä siitä. Lisäksi se on loukkaavaa, olin uskonut suunnitelmani hänelle, mutta hän sivuutti sen.
Olen antanut ystävälleni anteeksi jo vuosia sitten, mutta suunnitelmani on edelleen toteuttamatta. Ehkä nyt olisin kasvanut kylliksi, ehkä olisin saanut tarpeeksi itsevarmuutta, että voisin ryhtyä toimeen ja aloittaa uudestaan.
EDIT: Jälkeenpäin muistin erään ilmiselvän toisenlaisen mahdollisuuden; ystäväni ei ehkä vain koskaan muistanut vastata. Mutta se on lähes yhtä paha; minä olin uskoutunut hänelle, eikä hän asettanut sille sen vertaa arvoa että olisi sen muistanut.
keskiviikkona, kesäkuuta 11, 2008
Aamukampa
Tällaisen tiivistymisen myötä samalla elämä myös selkiytyy. Kaikki epäolennaisuudet voi karsia pois. Jäljelle tiivistyvät vain ne asiat joilla oikeasti on merkitystä ja se lista onkin aika lyhyt; ystävät ja perhe.
Hetken emotionaalisuus on katkeran suloinen. On pakko elää hetkessä, nauttia hetkestä, vaikka lähtö lähestyy. Tunnen että nämä hetket kokoavat yhteen kahden edellisen kirjoitukseni olennaiset asiat. Kun elää hetkessä on se automaattisesti emotionaalisesti vahva elämys, upea. Onnellisuus jota nyt tunnen ei todellakaan ole pinnallista, se on syvää, se kaivaa sydämen pohjasta, siinä on tuskan kaiku, mutta silti niin suloista.
maanantaina, toukokuuta 26, 2008
Tuskallinen onnellisuus
Samalla lienee yleinen totuus että rakkaus on tuskallista. Vaikka se olisi miten hienoa, vaikka se olisi miten onnellista, siihen liittyy jonkinlainen tuska. Jotkut sanovat että "Rakastaa niin paljon että sattuu".
Vähentääkö tämä onnellisuuden tai rakkauden arvoa? Eli vähentääkö onnellisuuteen ja rakkauteen liittyvä tuska niiden arvoa? Ensin olin vähällä vastata että ne vähentävät, mutta heti ymmärsin virheeni. Tuska antaa onnellisuudelle vain lisää arvoa, kontrastia, jolla onnellisuuden mahtavuus tulee esille. Juuri onnellisuuteen liittyvä tuska tekee onnellisuudesta syvällistä, jotain enemmän kuin pelkkää pinnallista höttöä.
Loittonevan mielikuvan mukaan jotain samantapaista myös de Mello sanoo teoksessaan Havahtuminen, jonka lukeminen on minulle ja monelle ystävällenikin ollut eräänlainen merkkipaalu elämässä.
perjantaina, toukokuuta 16, 2008
Tunteiden aikakäsitys
Käymättä sen enempää käsiksi tämän ilmiön syihin, huomaan vain että siitä seuraa että tunteet ovat paljon enemmän hetkellisiä ilmiöitä kuin aktiviteetit. Koemme tunteen hetkessä, juuri nyt. Ylipäätään "kokemus" liittyy juuri käsillä olevaan hetkeen, ei viime viikkoiseen eikä tulevaan. Tarkoittaako tämä siis sitä että jos haluamme elää hetkessä, haluamme oikeasti elää tunteiden aallon harjalla? Päättelyni puutteista huolimatta väitän että juuri näin on asia. Hetkessä eläminen tarkoittaa oikeasti juuri tunteiden herkkää ja aktiivista kuuntelemista.
Mutta onko sillä sitten merkitystä, muistammeko tunteitamme? Tärkeämpi kysymys minusta voisi olla onko sillä merkitystä muistammeko tekojamme? Jos pidämme elämän laatua mittarina, mittaamme olennaisesti onnellisuutta. Mikäli olemme onnellisia ei teoilla ole juuri väliä, eikö vain? Näin ollen me voisimme rauhassa unohtaa tekomme. Mutta jos olisikin olennaista muistaa jotain, eikö silloin olisi tärkeää muistaa ainakin jos on ollut onnellinen? Eli tavallaan tunteiden muistaminen olisi sittenkin se ainoa tärkeä asia muistaa. Se vaikuttaa olevan meille vaikeaa, tai ainakaan emme ole siihen tottuneita. Onpa hämmästyttävää.
PS. Sain inspiraationi tähän pohdintaan Arne Naess:in kirjasta Life's Philosophy.