Presidentinvaalit 2012

Yhtä ripeästi kuin vaalit lähesyvät, yhtä kiperä on ehdokkaan valinta. Pääongelmaksi muodostuu strategian valinta. Joudun nimittäin jaottelemaan ehdokkaat kahdella eri tavalla; ehdokkaat joilla on mahdollisuus menestyä, ja ehdokkaat jotka eivät voi voittaa, sekä ehdokkaat joita kannatan, joihin suhtauden enemmän tai vähemmän neutraalisti, sekä ehdokkaat joiden en todellakaan toivo voittavan. Ensinnäkin, ehdokkaita, jotka eivät voi missään tapauksessa voittaa, ei kannata äänestää. Tähän ryhmään arvioisin kuuluvan: Essayah (koska hän on äärikonservatiivi), Biaudet (RKP:n edustaja tarvitsee erityisen suuren nosteen voidakseen karistaa kieli-vihaajien taakan), Arhimäki (liian marginaalinen), ja Soini sekä Väyrynen (vakaaista kannattajakunnistaan huolimatta molemmilla on vähintään yhtä innokkaat ja kannattajia suuremmat vastustajakunnat).
Kahden viimeisen ehdokkaan kohdalla en kuitenkaan ole riittävän varma, ettei heillä ole mahdollisuuksia. Pelko on että heistä toinen, tai pahimmassa tapauksessa molemmat, selviävät toiselle kierrokselle. Soini ja Väyrynen nimittäin kuuluvat siihen joukkoon jota vastustan, yhdessä Essayahin kanssa. Kaikki he edustavat taaksepäin katsomista, pelonlietsomista, syrjintää ja heikoimpien sortamista. Jokaisella on tämän lisäksi omat erityispaheensa; Väyrysen hävytön systeemillä pelailu omaksi eduksi (Jalasmökki yms.), Essayahin anteeksi antamaton suhtautuminen seksuaalisiin vähemmistöin ja Soinin rotusyrjinnän hyväksyvä asenne. Näiden en halua siis missäin tapauksessa voittavan ja äänestysstrategia on valittava sen mukaisesti. Pitää siis valita kandidaatti joka voisi voittaa Soinin tai Väyrysen toisella kierroksella.
Hyviä kandidaateja on kolme; Haavisto, Biaudet ja jossain määrin myös Arhimäki. Kaksi jäljempää kuuluvat ei-voittaviin kandidaatteihin, joten jäljelle jää Haavisto. Mikäli toisella kierroksella olisi Haavisto-Soini tai Haavisto-Väyrynen, olen varma että Haavisto voittaa. Niinistöä ja Lipposta en erityisemmin vastusta, mutta minusta Lipponen edustaa turhan Kekkosmaista johtamistyyliä ja Niinistö edustaa juuri sellaista politiikkaa joka johtaa eriarvoistumiseen ja hän on sitä kautta osaltaan auttanut Soinin suosion syntyyn.
Mikäli tarkoituksena on luoda yhtenäisyyttä ja onnellisuutta, katsoa eteenpäin ja kehittää Suomea kaikkille paremmaksi, uskon että Haavisto on paras valinta. Ei siksi että hän olisi mielestäni täydellinen tai edes välttämättä paras kandidaatti, vaan siksi että äänestämällä häntä uskon äänelläni olevan eniten positiivista vaikutusta Suomen hyväksi..

Prejudice

Last weekend I went with a friend to climb at Tre Cime de Lavarado. Super cool! We had perfect luck with the weather, two days of sun, almost too hot but a bit of rain on Sunday morning. We were really beat up after two long days of climbing, so leaving home at Sunday morning was not such a bad concept after all.

What strikes me about this trip mostly is the attitudes many of my friends had. They thought we were mad to go to Tre Cime. So much loose rock, so crowded, so dangerous, etc. It seemed that every one thought we were bound to end up in trouble. Couldn't have been further away from the truth. Yes, there was some loose rock, but it was always either easy climbing or then there were enough places of good rock that we could place some protection. Yes, there was sometimes a bit of a crowd, but it never bothered me. For the exception of one mountain-guide abseiling behind us, who demonstrated astonishing lack of social skill and a superior level of besserwisser-attitude. But most of the time both days, we felt like we were alone on the mountain. Perfect.

So, the friends who condemned our intention to climb Tre Cime, did not actually know what they were talking about. They just had a preconception of what the trip would be like. It seems to me that somehow people tend to exaggerate their fears of the unknown. People who haven't tried mountain climbing have still heard of some of the dangers of climbing, and think that all climbing is always dangerous. Dangerous situations provide juicy stories and it is easy to generalize that this dangerous situations are commonplace. In my experience, this simply isn't true.

I once was planning a trip through Eastern Europe, including Belarus. People were terrified. Belarus? There's corruption and it's a dictatorship. True, but at least the streets are clean. I was actually more afraid in Ukraine, which was then enjoying its newly acquired democracy, but suffers from petty crime. Belarus, on the other hand, has a strong and brutal police force, whereby petty theft is almost non-existent. So, Belarus is more safe for a casual tourist (as long as you don't get in trouble with the police). It was just that people who haven't been there, knew only the bad stuff, and thought that was the whole story.

It seems to me that people do not realize how little they know. They have heard one thing about something, and they think they know everything.

Suomalaiset, itsetunto ja empatia

Klassinen mielikuva joka suomalaisilla on itsestään, väittää että suomalaisilla on huono itsetunto. Suomalaismediat toistavat ja jalostavat tätä mielikuvaa toistamalla sitä säännöllisesti sen eri muodoissa. Minulla on tähän asiaan kuitenkin vaihtoehtoinen perspektiivi, joka perustuu ahaa-elämykseen jonka koin muutamia viikkoja sitten.

Jos pohdimme tuota huonoa itsetuntoa, mitä se oikein tarkoittaa? Suomalaiset vertailevat itseään toisiin ihmisiin, erityisesti ulkomaisiin ihmisiin ja kantavat huolta siitä mitä nämä toiset ajattelevat meistä, suomalaisista. Suomalaiset ovat siis huolissaan siitä mitä toiset ihmiset ajattelevat. Suomalaiset siis välittävät siitä mitä muun maalaiset ihmiset ajattelevat. Suomalaiset välittävät toisista ihmisistä.

Järisyttävää. Suomalaisten muka niin huono itsetunto onkin osoitus positiivisesta piirteestä, välittämisestä!

Myönnettäköön että perusteluni ei ole aivan aukoton, mutta minulla on riittämiin poliittisesti inkorrektia empiiristä aineistoa (listan voi ottaa huumorilla):
- Baijerin alueella Saksassa ihmiset eivät keskimäärin pode huonoa itsetuntoa, mutta he eivät myöskään ole vieraanvaraisia. Heitä voisi jopa kutsua tylyiksi.
- Ranskalaiset pitävät stereotypian mukaan ranskan kieltä ja ranskalaisia muita parempana. Se tekee heistä itseriittoisia.
- Hollantilaiset ovat itsekkäitä ja välinpitämättömiä.
- Italialaiset miehet ovat egoisteja ja naiset diivoja.
- Jenkit eivät edes tiedä mitä heidän rajojensa ulkopuolella tapahtuu.
...

Tästä perspektiivistä kannustaisin suomalaisia pitämään kiinni huonosta itsetunnostaan ja jalostamaan sitä. Mikäli se on keino pitää kiinni empatiasta ja välittämisestä, en näe siinä mitään pahaa.

Niin monia, niin tyytymättömiä

Välillä melkein harmittaa, mutta sitten oikeastaan en voi olla kuin vain murheellinen. Niin moni on niin tyytymätön. Tänään on kaikki asiat niin paljon paremmin kuin vaikkapa 100 vuotta sitten, että tämän ymmärtäminen on vaikeaa. Miksi kaikki ovat niin tyytymättömiä?
Sadan vuoden takaiseen verrattuna meillä on kaikkea enemmän, kaikkea paitsi aikaa, kaikkea on enemmän. Luulen, että ratkaiseva ero on kuitenkin valinnanvaran lisääntyminen. Ei riitä, että valinnanvaraa on enemmän, olemme lisäksi tietoisia kaikista valinnan mahdollisuuksista. Voimme mennä uimaan, valita työpaikan mainosalalla, lähteä lomalle Karibialle, kuunnella Pavarottia tai juoda shampanjaa. Kun kaikki on mahdollista, miten valitsemme? Mitä valitsemme?
Yksi seurauksista on annoskateus. Kaverin tilaama annos näyttääkin paljon paremmalta kuin oma valinta. Toki valitsin juuri sen annoksen joka kuulosti parhaalta, mutta kun se viimein tuotiin eteeni, olikin kaverin valitsema paljon parempi. Miksi? Koska minäkin olisin voinut valita saman annoksen. Valinnat jotka olisimme voineet tehdä, mutta joita emme tehneet, aiheuttavat ahdistusta. Jos valintoja olisi vähemmän, olisi todennäköistä, että muut valinnat ovat niin selkeästi huonompia ettei katumus pääsisi iskemään.
Toinen seurauksista on mahdollisuuden muuttuminen vaatimukseksi. Kun näemme mahdollisuuksia ja tiedämme, että voisimme valita ne, on helppo vajota illuusioon että kaikki nämä valinnat olisivat mahdollisia. Illuusio on sama kuin mitä tv-show Idols hyödyntää; kuka vain voi osallistua, kuka vain voi voittaa. Se tuo toiveita. Minäkin voisin voittaa! Se tuo odotuksia, minäkin voin pärjätä! Minun pitää pärjätä! Illuusio on kuitenkin ilmeinen - kaikki eivät voi voittaa, vain yksi. Kaikki muut kokevat pettymyksen. Ja tämä on olennainen havainto. Lähes kaikki kokevat pettymyksen. Idols-show on pettymysgeneraattori. Se luo unelmia, jotka kaikki, yhtä lukuunottamatta luovat pettymyksiä. Sinäkään et päässyt jatkoon. Samalla väitetään että unelmat auttavat jaksamaan. Mahdottomaan uskominen luo pohjan varmalle pettymykselle.
Kolmas ongelma on huomion keskittyminen niihin mahdollisuuksiin mitä olisi voinut tehdä ja tehtyjen valintojen "unohtaminen". Elämä jatkuu. Ne valinnat jotka olet tehnyt, ovat sinun valintojasi. Sinun on elettävä niiden kanssa. Riippumatta siitä mitä valintoja olet tehnyt, olivatko ne hyviä vai huonoja, kannattaa sinun yrittää viihtyä nykyisessä elämässäsi. Jos voit tehdä jotain tilanteesi parantamiseksi, tee se. Jos et voi tehdä mitään jonkun asian suhteen, ei sille kannata uhrata paljoa energiaa. Se on turhaa. Keskity siis niihin asioihin joihin voit vaikuttaa. Keskity niihin asioihin jotka tekevät sinut onnelliseksi.
Tämä ei tarkoita sitä että häiritsevät asiat jäisivät unohduksiin, mutta keskittämällä huomio positiivisiin asioihin on helpompi pysyä hyvällä tuulella. Se on itse asiassa yksi onnellisuuden avainhuomioista. Keskitä huomiosi niihin asioihin jotka tekevät sinut onnelliseksi.

Isänmaallisuus

Älkää käsittäkö väärin, minä olen suomalainen ja pidän Suomesta, mutta identiteettini ei ole riippuvainen siitä.

Olen täällä Saksassa usein törmännyt mainoksiin joissa mainitaan "Saksalainen menestystarina" tms. Jotenkin se aina kolahtaa ikävästi. Minä en ole saksalainen, eikä saksalaisuuteen vetoaminen ole ainakaan positiivista mainosta. Jos ei sitä muulla voi mainostaa kuin tuotteen saksalaisuudella, on siinä tuotteessa kyllä jotain toivomisen varaa.
Ensin ajattelin että tämä olisi jotenkin erillaista kuin koto-Suomessa, mutta pian huomasin ettei se lainkaan pidä paikkaansa. Kaikki "Osta Suomalaista" kampanjat yms. ovat ihan samaa huttua. Tällaiset kampanjat ovat aina jättäneet minut aika kylmäksi, mutta nyt ymmärsin syyn.
Nationalistisuus on minusta aina vaikuttanut jotenkin heikolta. Aivan kuin näillä henkilöillä ei olisi mitään muuta johon ripustaa identiteettinsä, joten nationalistisuus otetaan esiin paremman korvikkeena. Kansalaisuus kun lopulta on aika sattumanvarainen asia. Suuri osa valtioista kun on enemmän tai vähemmän jonkun kabinettisopimuksen tulosta. On siis täysin sattumanvaraista mihin kansalaisuuteen kuulut. Sattumanvaraisen ominaisuuden ympärille on aika surullista rakentaa koko omaa identiteettiä. Voivoi.

Mikä on sitten parempi vaihtoehto? Ylipäätään olen sitä mieltä että identiteetin rakentaminen jonkin ympärille on osoitus huonosta itsetunnosta. Täydellisessä maailmassa identiteetti olisi subjektin sisäinen ominaisuus, sen ei pitäisi olla riippuvainen ulkoisista asioista. Riippuvaisuus mistä tahansa itsen ulkoisesta asiasta on potentiaalinen kärsimyksen lähde. Kaikkeen, joka ei ole oman pään sisällä, liittyy menettämisen pelko. Esimerkiksi, jos menetän jonkun uskomuksen kansalaisuuteen liittyen, menetän osan itseäni, joten minun on suojeltava kansalaisuuteeni liittyvä uskomuksia. Tästä pyörähtää käyntiin itsesuojelumekanismeja, joiden lopputuolkset saattavat olla aika arvaamattomia. Ei hyvä.

Parasta olisi siis luopua kaikista riippuvuuksista. Eihän se käytännössä ole mahdollista luopua kaikesta, mutta pienet askeleet siihen suuntaan parantavat jo paljon.

Oikeusfilosofia

Päivän väite: Huomioonottaen kuinka paljon päivän politiikassa puhutaan oikeuksista, puhutaan oikeusfilosofiasta huomattavan harvoin.

Muutama esimerkki:

1. Kettutytöt ajavat eläinten oikeuksia, mutta itse en tunne yhtään eläinten oikeuden filosofisia perusteita. Onko joku kirjoittanut siitä jotain? Tietääkö joku? Jos eläimillä on oikeuksia, onko myös kasveilla oikeuksia? Entä kivillä?
   
2. Taitelijat/yritykset/muusikot perustelevat kopiosuojaustarpeitaan tekijänoikeuksilla, mutta tekijänoikeuksien filosofisista perusteista puhutaan harvoin. Miksi tekijällä pitäisi/pitää olla oikeudet teokseensa? Mitä näiden oikeuksien pitäisi kattaa ja miksi?
3. Graffiitti-teinit sanovat että kansalaisilla pitää olla oikeus päättää ympäristönsä ulkonäöstä. Jos kansalaisten mielipiteet risteävät, kenen mielipidettä noudatetaan, kenenllä on suurempi oikeus?
   
4. Oikeusvaltiota pidetään yksiselitteisesti parempana valtiomuotona kuin muita hallintotapoja (epäoikeusvaltioita?). Mutta oikeusvaltio-käsite on jo aika vanha käsite, luotu aikana jolloin maailma näytti hyvin erillaiselta kuin nyt. Missä määrin oikeusvaltion filosofiset perusteet ovat yhä voimassa? Miksi oikeusvaltio on hyvä asia? Mitkä ovat sen puutteita/ongelmia? Onko vaihtoehtoja olemassa?
5. Hajonneissa perheissä vanhemmille annetaan tapaamisoikeuksia yms. Missä määrin vanhemmilla on oikeus päättää lapsistaan? (Myönnettäkön että tästä aiheesta puhutaan enemmän kuin muista ihan oikeusfilosofiselta kantilta.)
6. Ihmisoikeudet ovat määritelty YK:n peruskirjassa. On tietysti hienoa että jonkunlaiset perussäännöt ovat olemassa, mutta ovatko nämä säännöt ajan tasalla? Missä määrin niissä on keskustelun varaa?
7. Helsinki ryösti Sipoolta maita. Oliko se oikeudenmukaista? Missä määrin abstrakteilla yhteisöillä, kuten kaupungeilla ja kunnilla, on materiaalistista hallintaoikeutta?
8. Aseestakieltäytyjät kieltävät valtion oikeuden pakottaa palvelukseen. Mitäs jos minä kieltäisin valtion oikeuden kantaa veroja?

Minusta vaikuttaa vankasti yleistäen siltä että oikeuden käsitettä käytetään yleisenä lyömäaseena silloin kuin jotain tarvetta tai halua ei muuten osata perustella.

Olen varma että näistä asioista puhutaan paljonkin yliopistojen pölyisillä käytävillä, mutta ne keskustelut tavoittavat suurta yleisöä huonosti. Ja koska ne tavoittavat yleisiöä huonosti, on suuri yleisö (minä mukaanlukien) autuaan tietämätön näistä varsin olennaisista kysymyksistä ja varsinkin, oikeuskäsitteen nykyaikaisista perusteista.

Paineita

Joulun aikaan tapasin paljon sukulaisia, ystäviä ja kavereita, ja sehän on kivaa. Kun nyt sitten kyläilin monen eri tahon luona, panin merkille yhden tyypillisen ahdistuksen aiheen. Kun käyt kylässä, olisi hauskaa viedä joku tuliainen. Olin varannut jonkun verran tuliaisia Saksasta Suomen-lomalle, mutta eihän ne riittäneet mihinkään. Tässä tilanteessa minun on tietysti helppo perustella että en voi raahata mukanani määrättömästi tavaraa lentokoneella, mutta ilmiö sinänsä on mielenkiintoinen.
Tuliaiset on selvästi hauska antaa ja saada. Kun minäkin nyt olen vähitellen saavuttanut "aikuisen" iän, niin tuliaisista on tullut tapa. Kyläilyn yhteydessä on tapana antaa jokin lahja isäntäväelle ja antaminen on kivaa. Mutta samalla kun kivasta toiminnasta on tullut tapa, se asettaa myös oletuksen; kun kyläilet oletetaan sinun tuovan mukanaan lahjan, koska se on "hyvien tapojen mukaista". Toisin sanoen, lahjatta vieraileminen on hyvien tapojen vastaista, eli tylyä. Käydessäni kyläilemässä saan siis paineita ottaa mukaan tuliaisia ja kun se on käytännössä hankalaa (ja lisäksi kallista), aiheuttaa se minulle ahdistusta.
Vaikka minusta tuliaisten vieminen on siis mukavaa, ei minusta ahdistusta aiheuttava toiminta kokonaisuudessaan voi olla kovin hauskaa. Tätä tapaa vastaan on kuitenkin vaikea taistella, koska se on niin kivaa. Höh. Umpikuja.

Sarkozyn helmiä

Olen viime aikoina seurannut BBCn toimittajan blogia, joka tarjoaa säännöllisesti hienoja havaintoja Euroopan poliittisesta skenestä. Minusta on todella tärkeää että edes jossain on vielä jäljellä toimittajia jotka vaivautuvat syvällisempään analyysiin päivän kuumista aiheista.

Tänään blogissa oli aiheena EU:n yhteinäisyys, mutta kaikkein antoisin huomio oli Ranskan presidentti Sarkozyn lausuma, joka meni näin:
"He [Sarkozy] said there had to be a "re-moralisation" of capitalism, based on entrepreneurship, not speculation."
Sain välittömän ahaa-elämyksen. Tämä lausuma kiteytti oikeastaan kaiken mikä minusta markkinataloudessa on ollut vialla. Markkinatalouden parhaita puoli on voimavarojen optimointi, mutta sen heikoimpia puoli on kannustaminen keinotteluun. Mikäli keinottelu saataisiin kitkettyä esimerkiksi lainsäädännöllisin keinoin, jäisi markkinatalouteen jäljelle vain yksi iso ongelma, sen taipumus kannustaa taloudellisen voiton maksimointiin, vaikka on hyvin tiedossa että taloudellinen hyvä, jonkun perustason saavuttamisen jälkeen, ei enää kasvata esimerkiksi ihmisten onnellisuutta.
Toisaalta, mikäli keinottelu olisi tosiaan kokonaan kitketty, olisi äkkirikastumisen mahdollisuus nykyistä paljon epätodennäköisempää ja siten ihmiset keskimäärin tasa-arvoisempia ja tasa-rikkaampia. Tasa-arvo taasen vähentäisi tyytymättömyyttä omaan olotilaan ja tekisi ihmisistä siten onnellisempia. Yhtäkkiä minun aiemmin harrastama markkinatalouden kokonaisvaltainen kritisointi näyttää liian yksioikoiselta.
Tämä on selkeästi Utopistinen unelma, mutta minusta vaihtoehtoja pitää joskus viedä äärimmilleen jotta voitaisiin nähdä sen rajoitukset. Tällainen post-spekulatiivinen markkinatalous olisi monin tavoin aiempaa parempi. Se vähentäisi eriarvoisuutta ja kannustaisi yrittäjyyteen koska se olisi ainoa jäljelle jäävä tapa rikastumiseen ja valtaan (jos niitä voi pitää tärkeinä asioina), mutta säilyttäisi perinteisen markkinatalouden voimavaroja optimoivan ominaisuuden. Ensi kädeltä en keksi merkittäviä puutteita. Kävisikö esimerkiksi yrittäjyyden aloittaminen vaikeammaksi mikäli keinotteluun perustuvaa rahoitusta ei enää olisi saatavilla? Toisaalta uskon että starttirahaa voitaisiin järjestää valtiollisin keinoin silloin kun kyseessä on tuotantoon tai palveluun perustuva yritys, kun taas tutkimuksen puolella yliopistot ja potentiaaliset asiakkaat voitaisiin valjastaa alkuunpääsemisen rahoittajiksi.


Edit: Jälkeenpäin tuli mieleeni yksi tasa-arvoistamisen vaaroista; Ihmisillä pitää olla tunne että he voivat vaikuttaa omaan elämäänsä, eli että esimerkiksi yrittäminen tuo heille lisää "jotain hyvää". Muutoin päädytään neuvostoliiton kaltaiseen tilaan jossa ketään ei kiinnostaa tehdä mitään kunnolla koska siitä ei itse hyödy millään tavalla. Mutta mikäli siis yrittäminen ja rikastuminen on edelleen mahdollista, vaikka miljardööriksi ei ehkää parissa vuodessa pystyisi pääsemään, niin tämä ei ehkä ole niin suuri ongelma.

Vallankumouksista

Oletteko huomanneet vallankumouksien kehityskaarta:

• Vielä 1900-luvun alkupuolella vallankumouksiin kuului olennaisena osana parlamentin/kuninkaan linnan/eduskunnan tms. valtaaminen.
• Kylmän sodan päättymisen aikoina vallankumouksissa olennaista osaa näytteli TV-/radiotornien valtaaminen.
• Thaimaassa protestoijat ovat vallanneet lentokenttiä ja Intiassa terroristit hyökkäsivät hotelleihin.

Vallankumous kuvaa jo sanana itsessään valtarakenteen kaatamista. 100 vuotta sitten valta oli ilmiselvästi hallituksilla, parlamenteilla ja kuninkailla, hieman paikasta ja ajasta riippuen. 1900-luvun loppupuolella valta oli medioilla - se taho joka hallitsi uutismedioita, varsinkin televisioita, hallitsi kansan käsitystä oikeasta ja väärästä, ja siten hallitsi kansan mielipidettä. Internetin ja mobiilikommunikaation kehittymisen myötä uutismedioiden monopolinen rooli kansan totuuden määrittäjänä on heikentynyt.

Kun sitten tarkastelee Thaimaan ja Intian tapahtumia, en voi välttyä siltä päätelmältä, että siellä on isketty taloudellisesti merkittävimpiin kohtiin. Thaimaalle turismi on valtavan merkittävä tekijä, joten lentokenttien hallitseminen merkitsee turismista saatavan rahavirran hallitsemista. Intiassa asia ei ole yhtä yksioikoinen - hotellien jenkki- ja brittiasukkaat kuitenkin edustavat heidän edustamiensa maiden valtaa Intiassa, missä taloudellinen valta on etusijalla ja ideologinen valta (elämäntapaan ja kulttuuriin liittyvät asiat) tulevat talouden varjolla mukaan (ja sitä kai terroristit eniten vastustavat). Poliittisen vallan vähäinen merkitys on mielestäni tässä kehityksessä, molemmissa maissa, silmiinpistävää.

Tunteet vs. tieto uutismedioissa

Näin eilen Eiger Nordwand elokuvan joka kertoo tarinaa Eiger-vuoren pohjoisseinämän ensinoususta sekä sen ympärillä pyörineestä mediahässäkästä. Elokuvassa sinänsä oli monta hienoa ja vaikuttavaa puolta; Kiipeilyllisesti oli hyvin mielenkiintoista nähdä miten lähes sata vuotta sitten noustiin vuoria - pojilla on ollut sisua ja rohkeutta! Elokuva oli myös visuaalisesti vaikuttava. Ehkä heikoin puoli oli tarinan kaari joka jäi hieman puolitiehen. Todellisuuten pohjautuva tarina asettaa tietysti rajoitteita kerronnalle, mutta silti loppuhuipennus oli hieman laimea.
Elokuvassa minua jäi pohdituttamaan eräs yksityiskohta joka ei tarinan kannalta ollut niin tärkeä mutta media-historiallisena välähdyksenä hätkähdyttävä. Kyse on kohtauksesta jossa kaksi toimittajaa ja turistipariskunta istuvat illallispöydässä ja toinen toimittajista kuvailee mikä tekee hyvän uutisraportin. Hän lähtee henkeäsalpaavan tunteikkaaseen monologiin Isänmaan poikien taistelusta Eigerin seinämällä. Kun kuuntelee vaikka vanhoja Paavo Noposen urheiluselostuksia (Yle Areena) pääsee samaan henkeen.
Silmiinpistävä ero näissä nykyiseen uutisointiin on niiden vahva emotionaalinen lataus. Ymmärtääkseni tuohon aikaan toimittajan tehtävä ei ollut ainoastaan raportoida oikeita faktoja, vaan välittää emotionaalinen totuus. Urheilutoimittajat ovat ehkä ainoa uutisoinnin kenttä jossa edelleen käytetään emotionaalista raportointia kuten vaikka Antero Mertaranta voi todistaa.
Näyttäisi siltä että nykyaikainen uutisointi on rajoittunut pelkän fakta-tiedon välittämiseen. Emotionaalinen tieto on kuitenkin meille kaikille hyvin todellinen tiedon muoto, mutta silti sillä ei ole merkittävää roolia uutisoinnissa. Toki pitää myöntää että toimittajat usein haastattelevat ihmisiä saadakseen emotionaalisen yhteyden, mutta silloin toimittaja ei itse eläydy tilanteeseen vaan ainoastaan raportoi toisten tunteita. Väittäisin että kokenut toimittaja pystyisi paremmin erittelemään myös emotionaalista totuutta kuin satunnainen haastateltava.
Toinen myönnytys on että iltapäivälehdet ja muut sensaatiomediat pyrkivät herättämään juuri lukian tunteet. Tässä tapauksessa tavoitteena ei kuitenkaan ole välittää tunteita, vaan luoda niitä lukijalle. Lisäksi sensaatiomediat ovat keskittyneet lähinnä negatiivisten tunteiden välittämiseen, jättäen positiiviset vähemmälle, merkittävimpänä poikkeuksena urheilukilpailuvoitot.
Kiinostava huomio on kuitenkin ero amerikkalaisten ja eurooppalaisten välillä. Amerikkalaiseen kulttuurihan kuuluu emotionaalinen paatos. Esimerkiksi presidenttipelissä ei välttämättä niin tarkkaan tarvitse eritellä minkälaisia päätöksiä ehdokas presidenttinä tekisi, vaan hänen on tärkeämpi osoittaa olevansa patrioottinen. Hänen tulee siis osoittaa että hänen sydämmensä (emootionsa) on isänmaallinen. Tästä aiheesta voi lukea paljon lisää mainiosta pienestä kirjasta nimeltä "On Bullshit".
Amerikkalaisen kulttuurin malli samalla myös osoittaa emotionaalisen raportoinnin ongelmia. Emotionaalinen osallistuminen hämärtää helposti rationaalisen totuuden. Amerikkalaisten terroristipelko sai heidät unohtamaan että Irakissa ei ole joukkotuhoaseita. Rationaalista ja emotionaalista totuutta ei siksi tulisi nähdä vaihtoehtoina, vaan saman totuuden eri puolina. Näistä totuuden puolista ei kumpikaan ole toista tärkeämpi ja niillä molemmilla pitäisi olla oma sijansa.

Suomi - veroparatiisi

Me skandinaavit opimme äidinmaidon mukana että skandinaviassa on maailman korkeimmat verot ja vuosittaiset verovertailut mediassa tukevat tätä tarinaa. Kun sitten olin muuttamassa Saksaan, ajattelin että sepä hyvä, nyt samalla bruttopalkalla ostan itselleni paremman elintason kun vielä ruokakin on täällä halvempaa.
Niin kuin usein käy ei totuus ollut aivan sellainen kuin kuivittelin. Vaikka veroprosentti täällä todella onkin alempi kuin Suomessa, vähennetään palkasta sen lisäksi kaikenlaisia vakuutuksia, kuten eläkevakuutus, työttömyysvakuutus, sairausvakuutus jne. Lopputulos on että brutto ja nettopalkan ero on 10% yksikköä suurempi kuin Suomessa, eli saankin merkittävästi vähemmän rahaa kuin olin olettanut.
Vahingosta vihastuu, mutta tästä erheestä en voi syyttää ketään muuta kuin itseäni :)

Kielikulttuurieroja

Eräs Saksalainen henkilö selitti minulle asian näin; "Jos ulkomaalainen henkilö viettää aikaa Saksassa useampia vuosia, voi häneltä edellyttää että hän oppii Saksan kieltä. Siksi esim. työpaikoilla voidaan hyvin pitää Saksaa työkielenä." Väittämästä paljastuu heti loogisia puutteita, esim. kun joku henkilö on vasta tullut Saksaan ei häneltä voida hati edellyttää kielen osaamista. Muutenkin lyhyen aikaa Saksassa olevilta ei ole järkeä vaatia kielen taitoa.
Saksalaisten asenne vaikuttaa, nyt kovasti yleistäen, hieman brutaalilta. Sinä tulit tänne joten sinun pitää mukautua meidän tapoihimme. Yhdenmukaistamisvaatimuksen vaihtoehtona kannattaisin monikulttuurisuuta lähestymistapaa, jossa kumpikin osapuoli yrittäisi ymmärtää toisiansa parhaansa mukaan. Tämä siis edellyttäisi saksalaisilta esimerkiksi englannin kielen harjoittelemista, samalla kuin minä jatkaisin saksan harjoituksia.
Suomalainen vaihtoehto, missä ulkomaalaisille puhutaan ainoastaan englantia, vaikuttaa tässä valossa alentuvalta. Kyllä jonkunlaista mukautumistakin voi ajan kuluessa edellyttää.

Ostopainostus

Minun on jotenkin ollut vaikea ymmärtää näitä perusteluja kännyköiden kytkykaupan sallimiseen (ks. hs.fi). Hallitus on siis innoisaan kun kansalaiset ostavat uusia kännyköitä. Miksi tämä kännyköiden ostelu on niin tärkeää? Miksi kansalaisilla pitäisi olla uusinta mallia olevia kännyköitä? Miksi on tärkeää että kansalaiset ostavat kännykkäpalveluita?
Minä en ymmärrä. Eikö rahaa voisi käyttää johonkin hyödyllisempään tarkoitukseen jos kerran sitä on ylimääräistä? (Esim. taide, kasvatus, luonnonsuojelu, tms.) Montako toimintoa, muuta kuin puhelin- ja tekstiviestitoimintoja, käytät vakituisesti, eli riittäisikö sinulle peruspuhelin vai tarvitsetko välttämättä uusimman mallin? Mitä kännykkäpalveluita koet tarvitsevasi?

Oikein ja väärin

Ollessani vastikään hiihtoreissulla vuorilla, eräs henkilö sanoi minulle "pidät sauvoista kiinni väärin". Asioita lieventääkseen hän oli kyllä kysynyt minulta ensin lupaa opastaa minua eräissä asioissa ja apuhan on aina tarpeen, joten annoin hänelle luvan. Silti tämä kommentti sai minut varpailleen. Kesti hyvän tovin ennen kuin ymmärsin miksi.

Ensimmäinen reaktio tuollaiseen ohjeistukseen minulla oli loukkaantuminen, samalla kun torjuin ajatuksen että minä tekisin jotain väärin ja puolustin omaa tapaani pitää sauvoista kiinni ainoastaan sen vuoksi että halusin pitää oman tapani, en sen vuoksi että oma tapani olisi jotenkin parempi, vaan sen vuoksi että minusta tuntui kuin minua kohtaan olisi hyökätty ja koin tarvetta puolustautua. Uskoisin että tämä on varsin tavallinen ja luonnollinen reaktio. Ainoastaan jos neuvojalla on selvästi suurempi auktoriteetti ja kokemus aihepiiristä, voi tuollainen mennä läpi ilman vastustusta.

Se mikä tuossa väitteessä kuitenkin on ongelman ydin on väite että jokin asia on "väärin". Ehkä minun innostus matematiikkaan on antanut minulle sen käsityksen että sellaiset väitteet että jokin on "oikein" tai "väärin" ovat hyvin vahvoja väitteitä. Matemaatikko voi esimerkiksi sanoa että ensisilmäyksellä looginen päättely näyttäisi olevan oikein. Tässä siis väitettä loogisen päättelyn totuudenmukaisuudesta lievennetään sanomalla että "ensisilmäyksellä" ja "näyttäisi". Vasta syvällisen ja pitkällisen analyysin perusteella uskaltaa matemaatikko sanoa että päättely on oikein tai väärin.

Vaikka elämä ei olekaan matematiikkaa, on minusta tämä lähestymistapa hyvä, vaikka sitä voidaankin kritisoida ylenpalttisen varovaisena. Olisi siis mahdollista sanoa että "tapasi pitää sauvaa kädessäsi näyttäisi väärältä". Tämä ei kuitenkaan ole kovin suuri lievennys ja minun saattaisi edelleen olla vaikea vastaanottaa tällaista väitettä. Väittäisin varmasti edelleen vastaan ja puolustaisin omaa tapaani pitää kiinni sauvasta, en ehkä aivan yhtä intensiivisesti kuin ensimmäisen väitteen kohdalla mutta puolustaisinpa kuitenkin.

Paljon tärkeämpää olisi minusta havaita että sauvaa käytettäessä ei välttämättä ole tärkeää mikä on oikein ja väärin. Se ei ehkä ole lainkaan olennainen kysymys tai edes kysymys johon voi antaa vastausta. Perustellumpi kysymys olisi "Mikä tapa pitää sauvaa on parempi?". Saattaahan olla että eri tilanteissa on perusteltua käyttää sauvaa eri tavoin. Mikäli tämä pitää paikkansa, on olemassa vain eri tilanteisiin paremmin sopivia tapoja pitää sauvaa kädessä, mutta yksikään tavoista ei ole "oikein" tai "väärin", koska riippuen tilanteesta, ne ovat vain "parempia" tai "huonompia".

Näillä perusteilla olisi parempi sanoa "tapasi pitää sauvaa ei ehkä ole paras mahdollinen", tai peräti kysyä "onko sinulla jokin hyvä syy käyttää sauvaasi juuri tuolla tavalla?". Voisin kohtuullisella varmuudella väittää että kumpikaan näistä lauseista ei aiheuttaisi minussa mainittavaa vastustusta ja saattaisin peräti vastata kysymällä "onko sinulla parempi tapa pitää sauvaa?".

Yhteenvetona haluaisin sanoa että minusta meillä ihmisillä on ylipäätään taipumus liialliseen mustavalkoisuuteen. Näemme asioita vain "oikeina" ja "väärinä", kun paljon useammin meidän tulisi nähdä asioita moniulotteisena jatkumona eri tilanteisiin paremmin ja huonommin sopivina vaihtoehtoina. Asioiden yksinkertaistaminen kyllä selkiyttää ajatuksia, mutta ajaa meidät nopeasti vaikeuksiin kun katsotaan mitä tahansa oikean elämän tilannetta. Toisaalta tyyli jossa päädytään loputtomiin "toisaalta ... ja toisaalta ..." ajatusketjuihin, ei yleensä johda mihinkään konkreettisiin päätöksiin vaan päättymättömään jahkailuun joka sekään ei ole hyvä. Jonkunlainen kompromissi on siksi tässäkin tarpeen.

Harjoitustyönä lukija voi yrittää havainnoida ja kommentoida kuinka hyvin minä tasapainoilin "toisaalta ja toisaalta" jahkailun ja "oikein ja väärin" tyyppisen argumentoinnin välillä.

Closure

Amerikkalaisissa elokuvissa ja sarjoissa kuulee usein mainittavan käsitteen "to get closure" (saavuttaa päätös). Käsitykseni mukaan tämä tarkoittaa että ihmiset haluavat oikeutta tai ymmärrystä traumaattisten kokemusten syille, eli käytännössä closure:a etsivät haluavat rangaistuksen syyllisille tai ymmärtää miksi jokin on tapahtunut. Useammin kyseessä on kuitenkin syyllisten rankaiseminen.
Uskon kyllä että asian saattaminen päätökseen voi helpottaa ahdistusta, mutta samalla tuotetaan usein ylimääräistä ja turhaa tuskaa jollekin muulle. Se mikä toiselle näyttää oikeuden toteutumisena, on toiselle kosto, joka myöskin vaatii oman vastineensa. Tätä kautta voidaan päätyä siis koston kierteeseen. Vakavampi ongelma on kuitenkin tilanteet missä asioita ei voi saattaa päätökseen. On olemassa paljon tilanteita joissa ketään syyllistä ei ole olemassa, asiat vain ovat päättyneet sattuman kautta huonosti, tai tilanteita, joissa syyllisen selvittäminen jälkeenpäin on mahdotonta. Tällaisessa tapauksessa oletus siitä, että asiat pitää viedä päätökseen, on itsessään mahdoton ja koska asiaa ei voi viedä päätökseen, tuottaa se ahdistusta.
Minun mielestäni paljon parempi lähestymistapa olisi tilanteen hyväksyminen, oman voimattomuuden hyväksyminen. Tämä on samanlainen lähestymistapa kuin monessa uskonnossa, missä sanotaan "se oli Jumalan tahto". Tällöin syylliseksi asetetaan Jumala, mutta koska hän on kuitenkin yliluonnollinen, hänelle ei voi kostaa eikä häntä voi kritisoida. Tämä looginen oikosulku poistaa kostamisen tarpeen. Jännittävää! Selvä looginen ristiriita tuottaa itse asiassa jotain hyvää.
Ehkä ihmisillä on sisäsyntyinen tarve selittää asiat, sen vielä hyväksyn ja ymmärrän. Mutta se mitä minusta ei voi hyväksyä on tarve löytää syylliset. Virheistä ja ongelmista tulee oppia, mutta menneissä vellominen ei muussa tarkoituksessa ole rakentavaa, se on selvää.

Politiikkaa

Tehyn lakko, YLEn rahoitusongelmat ja oman tutkimustyön rahoituksellisen lyhytjänteisyys ovat laittaneet minut pohtimaan talouspolitiikkaa aika paljon. Rahaa on tietysti aina liian vähän, joten meidän on pakko tehdä poliittisia päätöksiä keille sitä annetaan ja ketkä jäävät ilman. Nämä poliittiset päätökset ovat tietysti aina arvo-päätöksiä, eli päätöksiä joiden perusteina ovat yhteiskunnan arvomaailma - mikä on tärkeää ja mikä on vähemmän tärkeää.

Eräs minun henkilökohtaisen arvomaailman peruspilareita on periaate: jos et voi tehdä asioita hyvin, ei niitä oikeastaan kannata tehdä laisinkaan. Tehyn osalta asiat menivät siksi ihan oikein; emme voi/halua kuvitella elävämme maailmassa jossa ei ole sairaanhoitajia, joten meidän pitää hoitaa sairaanhoito hyvin, eli maksaa heille kunnon palkka. Ehkä hieman mustavalkoinen asenne, mutta näin se kuitenkin lopulta meni.

YLEn osalta asian pohdinta on vielä kesken. Ruotsinkielisen uutistoimituksen ja X3Min lopetusuhat saivat medialta ja yleisöltä armottoman tuomion - ei onnistu. Jostain muualta pitää säästää. YLE on vastikään ostanut oikeudet HBO:n tuottamiin laatusarjoihin - epäilemättä kalliiseen hintaan - onkohan se tarpeellista? Voisimmeko elää ilman laatusarjoja ilmaiskanavilla? En kuule kovin montaa vastalausetta. Jos YLEllä ei ole varaa tehdä kaikkea mitä se nyt tekee, jostain pitää karsia. Ruotsinkielistä tarjontaa ei paljon voi enää karsia. Ja ne asiat joita tehdään, pitäisi tehdä hyvin. Jos YLEn lisäksi oletetaan olevan yhteiskunnallisessa tehtävässä, niin voisin kuvitella monta parempaa ohjelmaa laatu/hinta mielessä kuin HBO:n sarjat, vaikkapa enemmän luontodokumentteja tms.

Oman tutkijanuran kannalta samanlaisista periaatteista kiinni pitäminen vaikuttaa ensisilmäykseltä kovin raskaalta. Jos yhteiskunta arvostaa minun työtä pitäisi minulle taata jatkuva ja hyvä rahoitus, jos se ei arvosta minua, ei minun nykyistä työtä tule rahoittaa. Itse olen tietysti sitä mieltä että minun työni on kovin tärkeää ja sitä tulisi rahoittaa, mutta se on vain subjektiivinen mielipiteeni. Vaikeampi kysymys on määrittää, mikä on se mittari jolla tutkimustyön laatua arvioidaan ja jolla päätetään kenen työtä rahoitetaan? Nykyiset mittarit eivät toimi: on helppo osoittaa että huipputasoista tutkimusta tehdään kovin monessa paikassa ja valittaessa ketkä näistä saavat rahoitusta jää sattumalle kovin suuri osuus. Joskus tuntuu kuin Suomen Akatemian päätökset ovat yhtä luotettavia kuin Oy Veikkaus Ab:n. Älkää ymmärtäkö väärin, en ole katkera, en ainakaan myönnä sitä, vaan tämä on niin objektiivinen arvioni kuin mihin kykenen. Pyrkimykseni on toisaalla, mielestäni olisi tärkeä että se rahoitus joka tutkimukselle annetaan, olisi laadukasta, sellaista että tutkija voisi keskittyä rauhassa omaan työhönsä. Tämä tarkoittaa sitä että hän voi olla varma työn jatkuvuudesta ja että hänellä suodaan hallinnon puolesta työrauha, eli hänelle ei kaadeta kohtuutonta hallinnollista vastuuta. Tämä on ehkä ainoa kohta missä Suomen Akatemia onnistuu; ne harvat jotka saavat rahoitusta, saavat sen kohtuullisen pitkäksi ajaksi eikä heidän tekemisiään valvota liian pikkutarkasti.

Ongelma on siis tutkimustyön laadun arvioiminen, miten se tehdään luotettavasti? Siinä riittäisi jollekulle purtavaa.

Unelmatehdas? Epäonnistumistehdas?

Istuin tänään aamulla autossa matkalla töihin kun näin bussin kyljessä mainoksen jossa sanottiin "kuka tahansa voi olla sankari" ja samassa teki mieleni älähtää. Olen tästä kirjoittanut aiemminkin. Tavallaan on totta että kuka tahansa voi olla sankari, mutta samalla on myös totta että kaikki eivät voi olla sankareita. On peräti paljon todennäköisempää että joku keskimääräinen jamppa epäonnistuu yrityksessään nousta sankariksi kuin onnistuu siinä. Todennäköisyyksien perusteella voitaisiin siis sanoa kyynisesti että "kuka tahansa voi epäonnistua".
Ongelma on näin ollen siinä että väite "kuka tahansa voi olla sankari", vaikkakin se on itsessään tosi, rakentaa odotuksia ja oletuksia onnistumisesta. Siihen liittyy siis implisiittinen oletus että koska sinä voit onnistua, sinä myös tulet onnistumaan. Minusta tuo lause kuulostaa tästä syystä hieman liian helpolta, se on halpa tapa myydä tuotetta.
Minulle tulee sellainen tunne että mainostamalla unelmia ei itse asiassa saavutetakkaan mitään hyvää vaan pikemminkin levitetään riittämättömyyden tunnetta. Karrikoiden voidaan päätellä: Kuka tahansa voi olla sankari, minä en selvästikään ole sankari, joten minä olen huonompi kuin tuo "kuka tahansa".
Ehkä tämä on turhankin synkeä näkemys, mutta minusta siinä totuuden jyvänen kätkettynä. Minun täytyy tätä vielä vähän pyöritellä, ehkä saan tähän vielä jonkun rakentavan lähestymistavan.

Miksi älykkäät ihmiset tekevät tyhmiä asioita?

Pitkästä aikaan havahduttavin teksti mitä olen lukenut löytyy National Geographic Adventure -lehdestä. Se käsittelee hyväksi havaittuihin tapoihin jämähtämistä siinä määrin että tilanteen hieman muuttuessa teemme jotain todella tyhmää. Otsikko on hieman harhaanjohtavasti "How to survive (almost) anything?", kun mielestäni kyseessä on paljon laajempi asia kuin vain äärimmäisistä tilanteista selviytyminen.

Luomua

Kävin vastikään luomukaupassa ja tein siellä havainnon joka koskee suurinta osaa luomukaupoista ja joka jäi minua ihmetyttämään. Näissä kaupoissa on lähes aina jonkinlaiset Lundia- tai muut puiset maalamattomat hyllyt, valkoiset seinät eikä juuri mitään muita sisustuselementtejä. Perustelu on tietysti luontoystävällisyys; kaikki luontoarasittavat turhat tavarat on jätetty sisustuksesta pois. Mutta onko näiden kauppojen silti pakko olla niin järjettömän ankeita? Valkoiseksi maalatut seinät ja puunväriset (lakatut, ei maalatut) Lundia-hyllyt saavat ihmeitä aikaan - tila näyttää oitis varastotilalta. Toisaalta WWF:llä on hyvin viihtyisä liike Helsingin Kampissa, vaikka he edustavat aivan samoja arvoja, joten mahdotonta se sisustaminen ei voi olla.

Kehon kieli lavalla

Luin työmatkalla opusta "The Definitive Book of Body Language: How to Read Others' Attitudes by Their Gestures" joka käsittelee kehon kieltä. Matkan jälkeen kävin heti konsertissa enkä voinut olla havainnoimasta esiintyjien kehon kieltä lavalla, erityisesti aplodien aikana. Aivan ensimmäinen havainto on että kumarruksen syvyys on suoraan verrannollinen esiintyjän tärkeyteen (tai hänen kokemukseen omasta tärkeydestään). Konsertin suurin solisti kumartaa syvään ja pitkään, kun taas sivunkääntäjä nyökkää hieman ja kaikki siltä väliltä kumartavat oman arvonsa mukaisen kumarruksen.

Asian tekee kiinnostavaksi että tämä on täysin vastakkainen normaalin kumarruskäytännön kanssa tai ainakin intiution kanssa, sillä yleensähän kumarrus osoittaa nöyryyttä, joten syvään kumartaminen osoittaa suurempaa nöyryyttä, eli alemmuutta. Tervehdittäessä suurin pamppu tekee pienimmän liikkeen, mutta aplodien aikana suurin pamppu tekeekin suurimman liikkeen.

Uskoisin että syy tähän käytökseen kätkeytyy tilanteen kuvaukseen sanoilla "aplodien vastaanottaminen" tai "suosionosoitusten vastaanottaminen". Kumartamalla esiintyjä ottaa vastaan suosionosoituksia ja hän ikäänkuin omii näistä itselleen suuremman osan mikäli hän kumartaa muita syvempään. Näin diiva jonka kumarrus ulottuu lattiaan saakka ja kestää puoli ikuisuutta kahmaisee itselleen valtaosan aplodeista. Nöyryyttä, eli oman suorituksen vähäisyyttä, korostetaan siten kumartamalla vain aivan pienesti nyökkäyksellä. Tällaista käytöstä osoittavat usein suuret kapelimestarit kun heillä on rinnallan suuri solisti; asettumalla taputuksien aikana taka-alalle ja kumartamalla pienesti, he antavat enemmän tilaa ja aplodeja solistille. Joskus tästä kehkeytyy peräti pientä kilpajuoksua, jossa kaksi esiintyjää kulkevat lavalla taaksepäin yrittäen antaa toiselle enemmän suosionosoituksia.

Asia ei tietysti vielä ole aivan näin yksinkertainen; suuren kapelimestarin antaessa suuremman osan suosionosoituksista solistille, hän ottaa isällisen roolin - hän pääsee ohjailemaan tilannetta - jolloin hän saa kuitenkin hekisen yliotteen. Tämä on myös syy siihen joskus nähtävään kilpajuoksuun taaksepäin lavalla, jossa kukaan ei halua asettua suosionosoitusten keskipisteeseen.

Aivan toinen asia on sitten kumarruksen nopeus. Vauhdikas kumarrus liittyy useimmiten syvään kumarrukseen kun hidas vauhti liittyy pieneen nyökkäykseen. Hidas assosioituu arvokkuuteen joka edelleen sopii yhteen isällisen roolin kanssa. Hidas syvä kumarrus on jo niin valtava ele, että sitä harvoin näkee. Siinä on sekä arvokkutta että samanaikaisesti kaiken suosionosoituksen itselleen omimista, joten se on hyvin vahva ele. Nopea pieni kumarrus taas antaa ristiriitaisia signaaleja - toisaalta se on innokas ja halukas ottamaan kaikki aplodit vastaan, toisaalta se on hillityn pieni.