Utopia 2

Näin jälkeenpäin ajatellen se tuntuu ilmiselvältä. Sellainen elämäntapa ei vain voinut jatkua ikuisesti. Ja kuitenkaan en voi syyttää ketään yksittäistä ihmistä. Me olimme kaikki siellä. Me kaikki tiesimme että näin emme voisi jatkaa, mutta kukaan ei nähnyt vaihtoehtoja. Kenenkään yksittäisen ihmisen oli mahdoton muuttaa mitään.
Ajattelepa vaikka luonnonsuojelua. Me käytimme kaikki polttomoottoreita siihen aikaan. Koko yhteiskuntarakenne perustui autoilla liikkumiseen. Tiesimme tuhoavamme luontoa, mutta vaihtoehtoja ei ollut. Joko olit tekemättä mitään, tai sitten ajoimme autolla. Joskus olen ajatellut että tilanne Natsi-Saksassa oli varmaan samanlainen. Koko kulttuuri perustui tuhoamiseen. Mutta yksittäisten ihmisten ponnistelut koneistoa vastaan olivat vaikutukseltaan aika vähäisiä. Vaikutukseltaan samanlaista kuin sinisilmäinen tuulimyllyjä vastaan taistelu.

Haastattelijan kynä käy kuumana, vaikka jokainen sana tallentuu nauhalle. Hän taitaa tuntea hetkessä jotain erityistä, jotain joka ei tallenteesta välity, jonka hän haluaa muistaa ja kirjoittaa siksi kaiken ylös. Hymähdän. Hän ei kuitenkaan tee elettäkään tehdäkseen uusia kysymyksiä, ollen liian syvällä omissa muistiinpanoissaan, joten jatkan tajunnanvirran suoltamista.

Kuten tiedämme, samoin kuin Natsi-Saksa, sen ajan elintavat loppuivat aikamoisella rysäyksellä. Ei sitä mitenkään muuten voi niin suuria muutoksia toteuttaa. Tuntuu niin kylmältä sanoa se ääneen, mutta mielestäni se muutos kosketti kaikkia maailman osia yhtä lailla, se aiheutti yhtä lailla kärsimystä. Tietysti sen aikaiset nk. köyhät maat maksoivat suuren hinnan ihmishengillä mitattuna, mutta länsimaissa muutos oli elämäntapojen osalta paljon suurempi. Miten näitä sitten mitataan? Jonkun Lontoossa asuneen pankkiirin koko elämältä romahti pohja. Kaikki hänen arvonsa osoittautuivat pohjautuvansa kestämättömään illuusioon, eikä vanha elämäntyyli koskaan palautunut. Köyhien maiden ihmisten saivat kärsiä aikansa, moni kuoli, jos ei levottomuuksissa, niin nälkään, mutta näiden vaikeiden aikojen jälkeen oli elämä kuitenkin likipitäen samanlaista kuin ennenkin.
Ehkä me näiden aikojen myötä löysimme aikaisempaa luonnollisemman suhtautumiseen elämään ja kuolemaan. Kun niinkin suuri osa maapallon väestöstä, lähes joka viides ihminen, menettää henkensä vuosikymmenessä, oli kuolema osana jokapäiväistä elämää. Sitä te nuoret ette ehkä niin huomaakaan, mutta aiemmin, 1900-luvun loppupuolella, kuolema häivytettiin jonnekin marginaaliin. Siitä muodostui tabu, siitä ei puhuttu, kuolema oli elämässä epäonnistumista. Vanhukset vietiin laitoksiin "saattohoitoon". Epäinhimillistä nyky-yhteiskunnan näkökulmasta, mutta aivan normaalia siihen elämän aikaan. Kyllä senkin järjestelmän ongelmat tiedostettiin, mutta minkäs teet jos et näe mitään vaihtoehtoa? Jos yhteiskunta ei tarjoa vaihtoehtoisia toimintatapoja?

(jatkuu...)

Utopia

Vaalea, varsin viehättävä nainen istuutuu vinosti eteeni. Kaksi viikkoa aiemmin hän oli soittanut minulle ja pyytänyt lupaa haastatteluun. Nyt hän saapui kotiini sormeillen muistiinpanovälineitään hermostuneesti. Edellisestä haastattelusta on jo pitkä aika, aiemmin niitä olisi saanut antaa jatkuvasti. Kyllästyin niihin, enkä pitkään aikaan antanut yhtään haastattelua. Vanhemmiten olen kai hieman pehmittynyt. Tai sitten tämä neitonen onnistui sopivasti pönkittämään itsetuntoani, edellisestä haastattelupyynnöstä kun on jo vierähtänyt jonkin verran aikaa.

- "Miltä se tuntuu," hän kysyy, "muuttaa koko maailma?", mennen suoraan asiaan, ilman lämmittelyä.
- "En tiedä," vastaan, "koska minä en sitä tehnyt. Olin vain muutoksen todistaja, sivustakatsoja, niin kuin me kaikki."
Olin harjoitellut tämän vastauksen jo ennalta vuosia sitten ja toimitan sen ilmeettömästi, vaikka joudun pidättelemään nauruani. Sitten jatkan vakavissani, "Jouduin ehkä maskotin rooliin, mutta itse muutos oli monen osan summa. Oikeastaan muutos oli minusta vääjäämätön. Se ei ollut kenenkään ansiota, koska se oli tulossa joka tapauksessa. Saatoin ehkä auttaa sitä hieman alkuun, käynnistää jonkun osan prosessia, mutta varsinaisen työn tekivät aivan muut ihmiset."

(jatkuu...)

Uusiin uriin

Tänään asiat jotenkin loksahtelivat taas kohdalleen. Näen taas asiat selvemmin. Otin taas esiin kirjoitelmani, novellini, ja työstin sitä useamman tunnin. Luin myös pätkiä sieltä täältä. Kokonaisuus alkaa vähitellen hahmottua. Hieman on sellainen olo että teksti on lyhyempi kuin olin olettanut, mutta en tiedä pitäisikö siitä tehdä itselleen ongelmaa? Rakenne on kuitenkin selkeä ja aiheiden kehittely etenee mielestäni suunnitelman mukaisesti. Tekstin virtaus on hyvä, saan siihen sellaisen rytmin kuin olen toivonutkin. Tunnelmaankin olen tyytyväinen. Joten pituutta lukuunottamatta kaikki menee hyvin, eli ei siitä pituudesta varmaan tarvitse ottaa itsellen paineita. Suunnittelen siten seuraavan novellin eri tavalla.

Tänään lukiessani tekstiä havahduin siihen miten visuaalinen teokseni on. Se on paljolti tunnelmamaalailua tietyistä hetkistä, ehkä täydellisistä hetkistä (vrt. Sartren kirjaan Inho), ja nään sen itse usein valokuvina ja mustavalkoisina elokuvan pätkinä. Tämä oli jännittävä introspektiivinen havainto kirjoitustyylistäni.
Tiedän että Sartren ohella tekstissä on viitteitä paljon Samuel Beckettiin, esim. kokoelmateokseen Piiritetyn huoneen novelleja, mutta nämä eivät ole tietoisesti haettuja yhtäläisyyksiä vaan enemmänkin sattumaa. Pieni ääni sisälläni valittaa että teos on liiaksi älykkönovelli, jonka kaikkia nyansseja kukaan ei koskaan tule osaamaan arvostaa, mutta toisaalta, se ei ole ollut pyrkimykseni vaan lopputulos. En osaa uskoa että tekisin väärin jos kuuntelen tyylin suhteen ainoastaan sydämmeni ääntä.

Nyt kuitenkin ensi kertaa kirjoitusprojektin loppu alkaa häämöttää. Tunnen että tästä voisi tulla joskus valmista. Keskiosasta puuttuu vielä paljon tekstiä, mutta kun kokonaisuus on niin "valmis", en jaksa uskoa että tästä enää tulisi mitään ongelmaa.

Itseluottamus on tänään korkealla.