Unelmia

Sain viimein luettua Arne Naessin kirjan loppuun ja sieltä putkahti hetken viiveellä vielä yksi ajatus jonka koin merkittäväksi. Se koskee unelmointia - teema jota olen ennenkin pohtinut. Aiemmin olen kritisoinut unelmointia siitä, että unelmat muuttuvat helposti ja tahattomasti odotuksiksi, ja odotukset ovat pettymyksiä jotka eivät vielä ole aktivoituneet. Eli jos unelmoin astronautin urasta, alan salaa hieman sitä odottamaan, ja kun sitten jäänkin ulkopuolelle, koen epäonnistuneeni. Mitään ei tapahtunut, en menettänyt mitään oikeaa tässä maailmassa, mutta koen epäonnistuneeni. Se on niin turhaa. Mikäli unelmani olisivat olleet realistisella tasolla, en olisi pettynyt ja olisin ollut onnellisempi (katso myös tämä).
Arne Naess antoi minulle kuitenkin toisenkin syyn karttaa unelmointia, tai oikeastaan ajatus ei ole Naessin vaan Spinozan. Spinoza jakoit tunteet kahteen ryhmään aktiivisiin ja passiivisiin, tai ehkä aktivoiviin ja passivoiviin tunteisiin. Pääsääntöisesti positiiviset tunteet kuten innostus ja rakkaus ovat aktivoivia tunteita, koska ne saavat meidät tekemään asioita. Negatiiviset tunteet kuten viha ja kateus ovat passivoiva koska ne eivät saa meitä tekemään mitään konstruktiivista. Äärimmäisessä tapauksessa passivoivat tunteet ovat destruktiivisia, esimerkiksi silloin kuin viha päättyy tavaroiden rikkomiseen. Ajatus on tällöin yrittää keskittyä aktivoiviin tunteisiin, koska vain ne ovat konstruktiivisia, vievät meitä eteenpäin, pitävät meitä onnellisena ja tekevät "maailmasta paremman paikan". Tämä saattaa ensisilmäykseltä vaikuttaa sinisilmäiseltä, mutta ironiaan lankeaminen on luonnollisesti destruktiivinen eli passivoiva tunne ja siksi sitä tulisi välttää.
Minua hätkähdytti hieman kun Naess ohimennen mainitsi että myös unelmointi on passiivinen tunne! Pienen pohdinnan jälkeen havaitsin kuitenkin että hän on oikeassa. Jos kuvitellaan sellaista stereotyyppistä henkilöä joka kulkee "unelmoijan" nimellä, havaitaan pian että hän ei ole henkilö joka saa asioita tehtyä. Hän ei ole tekijä vaan hän on sellainen unelmoija. Täydellisen passiivinen henkilö!
Tämä johdattaa minut sen verran rajuille ajatusradoille että olen hieman huolestunut. Voi olla että joudun muuttaamaan muutamia minulle fundamentaaleja postulaatteja. Sillä nyt hän joka vain "menee ja tekee" näyttäisi olevan filosofisesti paljon vankemalla pohjalla kuin unelmoija. "Just do it!" Unelmien sijasta tarjoasin siksi tavoitteita.
Olen itse vastustanut tavoitteisiin perustuvaa elämäntapaa liian kylmänä, sellaisena joka ei jätä tilaa tunteille ja elämästä nauttimiselle. Tästä huolenaiheesta en vielä ole valmis luopumaan. Ainakin vielä haluan jättää tilaa ajatuksen vaeltelulle, päämäärättömille iltakävelyille ja joutenololle, koska koen saavani niistä henkistä energiaa. Ne aktivoivat minua ja varsinkin minun ajattelua.
On kuitenkin toinen perspektiivi, josta voin pitää edelleen kiinni. Kynttiläillallisesta unelmoinnin sijaan, voin sytyttää illalla kynttilän. Yksi kynttilä pimeänä iltana ei toki ole sama asia kuin kynttiläillallinen, mutta paljon parempi kuin yksin pimeydessä istuminen. Voin myös kokata itselleni maukkaan illallisen. Silloin kynttiläillallisesta ei puutu enää kuin seuralainen, mutta kaikki muu on jo paikallaan. Aktiivinen asenne tarttuu siis niihin asioihin, joihin voi vaikuttaa. Minä voin sytyttää kynttilän, minä voin kokata hienon illallisen ja siksi minun kannattaa tehdä niin. Ainoa este on se saamattomuus jonka unelmat tuottavat. En helppo takertua ajatukseen, että kynttiläillallinen ei ole mahdollinen koska minulla ei ole seuralaista. Aktiivinen asenne ei tämmöisistä pikkuasioista välitä vaan kokkaa silti kynttiläillallisen ja nauttii elämästä. Just do it.

Tunteet vs. tieto uutismedioissa

Näin eilen Eiger Nordwand elokuvan joka kertoo tarinaa Eiger-vuoren pohjoisseinämän ensinoususta sekä sen ympärillä pyörineestä mediahässäkästä. Elokuvassa sinänsä oli monta hienoa ja vaikuttavaa puolta; Kiipeilyllisesti oli hyvin mielenkiintoista nähdä miten lähes sata vuotta sitten noustiin vuoria - pojilla on ollut sisua ja rohkeutta! Elokuva oli myös visuaalisesti vaikuttava. Ehkä heikoin puoli oli tarinan kaari joka jäi hieman puolitiehen. Todellisuuten pohjautuva tarina asettaa tietysti rajoitteita kerronnalle, mutta silti loppuhuipennus oli hieman laimea.
Elokuvassa minua jäi pohdituttamaan eräs yksityiskohta joka ei tarinan kannalta ollut niin tärkeä mutta media-historiallisena välähdyksenä hätkähdyttävä. Kyse on kohtauksesta jossa kaksi toimittajaa ja turistipariskunta istuvat illallispöydässä ja toinen toimittajista kuvailee mikä tekee hyvän uutisraportin. Hän lähtee henkeäsalpaavan tunteikkaaseen monologiin Isänmaan poikien taistelusta Eigerin seinämällä. Kun kuuntelee vaikka vanhoja Paavo Noposen urheiluselostuksia (Yle Areena) pääsee samaan henkeen.
Silmiinpistävä ero näissä nykyiseen uutisointiin on niiden vahva emotionaalinen lataus. Ymmärtääkseni tuohon aikaan toimittajan tehtävä ei ollut ainoastaan raportoida oikeita faktoja, vaan välittää emotionaalinen totuus. Urheilutoimittajat ovat ehkä ainoa uutisoinnin kenttä jossa edelleen käytetään emotionaalista raportointia kuten vaikka Antero Mertaranta voi todistaa.
Näyttäisi siltä että nykyaikainen uutisointi on rajoittunut pelkän fakta-tiedon välittämiseen. Emotionaalinen tieto on kuitenkin meille kaikille hyvin todellinen tiedon muoto, mutta silti sillä ei ole merkittävää roolia uutisoinnissa. Toki pitää myöntää että toimittajat usein haastattelevat ihmisiä saadakseen emotionaalisen yhteyden, mutta silloin toimittaja ei itse eläydy tilanteeseen vaan ainoastaan raportoi toisten tunteita. Väittäisin että kokenut toimittaja pystyisi paremmin erittelemään myös emotionaalista totuutta kuin satunnainen haastateltava.
Toinen myönnytys on että iltapäivälehdet ja muut sensaatiomediat pyrkivät herättämään juuri lukian tunteet. Tässä tapauksessa tavoitteena ei kuitenkaan ole välittää tunteita, vaan luoda niitä lukijalle. Lisäksi sensaatiomediat ovat keskittyneet lähinnä negatiivisten tunteiden välittämiseen, jättäen positiiviset vähemmälle, merkittävimpänä poikkeuksena urheilukilpailuvoitot.
Kiinostava huomio on kuitenkin ero amerikkalaisten ja eurooppalaisten välillä. Amerikkalaiseen kulttuurihan kuuluu emotionaalinen paatos. Esimerkiksi presidenttipelissä ei välttämättä niin tarkkaan tarvitse eritellä minkälaisia päätöksiä ehdokas presidenttinä tekisi, vaan hänen on tärkeämpi osoittaa olevansa patrioottinen. Hänen tulee siis osoittaa että hänen sydämmensä (emootionsa) on isänmaallinen. Tästä aiheesta voi lukea paljon lisää mainiosta pienestä kirjasta nimeltä "On Bullshit".
Amerikkalaisen kulttuurin malli samalla myös osoittaa emotionaalisen raportoinnin ongelmia. Emotionaalinen osallistuminen hämärtää helposti rationaalisen totuuden. Amerikkalaisten terroristipelko sai heidät unohtamaan että Irakissa ei ole joukkotuhoaseita. Rationaalista ja emotionaalista totuutta ei siksi tulisi nähdä vaihtoehtoina, vaan saman totuuden eri puolina. Näistä totuuden puolista ei kumpikaan ole toista tärkeämpi ja niillä molemmilla pitäisi olla oma sijansa.

Toinen motiivi

Luin taas Arne Naessin kirjaa ja poimin sieltä tällaisen ajatuksen; Kukaan ei toimi vain yhden motiivin ajamana. Eli vaikka usein näyttäisi siltä että jonkun motiivi on ilmiselvä, siellä on aina taustalla jokin toinen, piilotteleva motiivi.
Aloin heti pohdiskella miten tämä pätee minuun itseeni ja heti muistin ainakin yhden tilanteen jossa olen väittänyt että "Sanon/teen tämän ainoastaan sen vuoksi että ...". Mutta mikä oli se taustalla oleva motiivi? Omassa tapauksessa primääri motiivi oli yleinen hyvä, mutta taustalla oli täysin egoistinen oman edun tavoittelu. Painottamalla primäärin motiivini yleishyödyllistä luonnetta puhalsin siis savuverhoa hämärtämään räikeää oman etuni tavoittelua. Jes. Hienoa toimintaa.
Uskoisin kuitenkin että tämä on tavallista. Väittäisin että primäärit motiivit ovat meillä kaikilla usein tiedostettuja, monesti julkisia ja moraalisesti suhteellisen puhtaita, kun taas taustalla olevat motiivit ovat huonosti tiedostettuja, salaisia ja arvelluttavia. Emme valehtele vain toisillemme motiiveistamme, vaan valehtelemme myös itsellemme. Pyrimme pitämään omantuntomme puhtaana välttelemällä liian yksityiskohtaisa analyysejä omista motiiveistamme. Ties vaikka mitä kuonaa sieltä löytyisi jos pohtisin tarkemmin valintojani.

Tunteet huomioiva kommunikaatio

Luettuani Arne Naessin kirjaa "Life's philosophy", huomasin että ilmaisutyylini muuttui, vaikka vasta jälkeenpäin osasin yhdistää sen tuohon kirjaan. Jos tarkastelet vaikka edellistä kirjoitustani tänne blogiin, paljastuu siitä yllättäviä adjektiiveja kuten näännyttävä ja kuristava.
Filosofit markkinoivat usein ainakin välillisesti filosofiaa loogiseen päättelyyn perustuvana ajattelun sarana ja logiikasta puhuttaessa onkin sopivaa että sitä ilmaistaan eksaktein termein. Tämä on vielä tärkeämpää ns. kovien tieteiden maailmassa, joka on kehittänyt tarkasta ilmaisutavastaan itselleen vahvan dogman. Mutta mitä tapahtuu, jos pohdimme, filosofoimme omaa elämäämme, johon vääjäämättä liittyy eri tunteita? Tunteet ovat aina subjektiivisia elämyksiä, niistä voi puhua vain kuvailevasti eikä niitä koskaan voi määritellä tarkasti. Kovien tieteiden näkökulmasta tämä on suuri ongelma ja ehkä juuri siksi tunteita ei useinkaan huomioida tieteissä. Jotain teoriaa voidaan pitää kauniina, mutta siihen se sitten jääkin.
Oman elämän filosofiasta puhuttaessa siis kuitenkin pitää käyttää jonkun verran kuvailevaa termistöä - pehmeää sanastoa - joka välittää tunnetilaa. Minun kaltaiselle tiedemiehelle tämä oli pienimuotoinen ahaa-elämys ja iloinen yllätys. Se antoi syyn raottaa hieman kuorta ja päästää jotain epämääräisempää fiilistelyä ulos. Nyt se tuntuu "luvalliselta" kun sen on perustellut itselleen. Hassun vapauttavaa, vaikka se loppujen lopuksi onkin niin pieni asia.

Tunteiden aikakäsitys

Mietipä tätä: Jos muistelet jotain mieleenpainuvaa kokemusta, muistatko paremmin sen aktiviteetin joka kokemukseen liittyy, vai sen tunnetilan jonka koit? Siis vaikka onnistunut lomamatka - muistatko paremmin paikat missä olette käyneet vai sen tunteen joka matkan aikana vallitsi? Itselleni vastaus on selvä; muistan aktiviteetit paljon paremmin ja sen enempää muilta kysymättä uskon että tulos on sama muillakin. Me muistamme paremmin aktiviteetteja kuin tunteita. Mistä se johtuu?
Käymättä sen enempää käsiksi tämän ilmiön syihin, huomaan vain että siitä seuraa että tunteet ovat paljon enemmän hetkellisiä ilmiöitä kuin aktiviteetit. Koemme tunteen hetkessä, juuri nyt. Ylipäätään "kokemus" liittyy juuri käsillä olevaan hetkeen, ei viime viikkoiseen eikä tulevaan. Tarkoittaako tämä siis sitä että jos haluamme elää hetkessä, haluamme oikeasti elää tunteiden aallon harjalla? Päättelyni puutteista huolimatta väitän että juuri näin on asia. Hetkessä eläminen tarkoittaa oikeasti juuri tunteiden herkkää ja aktiivista kuuntelemista.
Mutta onko sillä sitten merkitystä, muistammeko tunteitamme? Tärkeämpi kysymys minusta voisi olla onko sillä merkitystä muistammeko tekojamme? Jos pidämme elämän laatua mittarina, mittaamme olennaisesti onnellisuutta. Mikäli olemme onnellisia ei teoilla ole juuri väliä, eikö vain? Näin ollen me voisimme rauhassa unohtaa tekomme. Mutta jos olisikin olennaista muistaa jotain, eikö silloin olisi tärkeää muistaa ainakin jos on ollut onnellinen? Eli tavallaan tunteiden muistaminen olisi sittenkin se ainoa tärkeä asia muistaa. Se vaikuttaa olevan meille vaikeaa, tai ainakaan emme ole siihen tottuneita. Onpa hämmästyttävää.

PS. Sain inspiraationi tähän pohdintaan Arne Naess:in kirjasta Life's Philosophy.

Päivän käsite "Puer Aeternus"

Puer Aeternus on latinaa ja tarkoittaa Ikuinen Lapsi. Sillä on oma merkityksensä (populaari) psykologiassa joka on lähellä Peter Pan syndroomaa, missä henkilön sosiaaliset taidot jäävät lapsen asteelle.

Paljon kiinnostavampi on ilmiön lievempi versio, missä sosiaaliset taidot kyllä kehittyvät mutta jossa henkilö osaa lapsen lailla nauttia leikkimisestä ja seikkailemisesta. Se on ensi silmäykseltä kadehdittava ominaisuus, jonka ansiosta henkilö voi saavuttaa oikean onnellisuuden. Kuka onkaan onnellisempi kuin leikkivä lapsi? Jos aikuinen osaa ammentaa tästä lapsenomaisesta leikistä itselleen onnellisuutta, niin sehän on vain hyvä, eikö vain? Edelleen, eikö kaikki nk extreme-urheilut juuri ole tällaisia? Kiipeily, maastopyöräily, parkour, laskuvarjohyppy - suurta seikkailua kaikki.

Mutta kolikon kääntöpuoli on pimeä. Aikuisten seikkailut ovat lasten leikkejä rajumpia. Aikuisilla ei ole vanhempia valvomassa että leikit eivät riistäydy käsistä. Mietitäänpä hetki vaikka vuorikiipeilijöitä. Monet heistä ovat koukussa seikkailuun, siihen adrenaaliini-pyrähdykseen jonka vaara heissä aiheuttaa. Vuoren rinteellä he tuntevat elävänsä. Kotona, oikeassa maailmassa, elämä tuntuu itse asiassa aika tyhjältä ja merkityksettömältä. Seikkailujen välissä iskeekin helposti masennus. Onko se kypsä asenne elämää kohtaan? Entä onko sillä väliä?

Toinen synkkä puoli asiasta on toiminnan seuraukset. Kuoleman- tai vakavan vammautumisen vaara on ilmeinen. Miten se vaikuttaa läheisiin? Miltä tuntuu odottaa läheistä kotiin seikkailusta? Tai odottaa läheistä kotiin joka ei koskaan palaa? Tämä ei ole kysymys jota puer aeternus pohtii - siinä ilmenee hänen kypsymättömyytensä tai hänen sokea pisteensä.

Puer aeternus karsastaa tavallista elämää. Kaikki tavallinen on hänelle tylsää ja merkityksetöntä. Tämä saattaakin meidät nopeasti perimmäisen kysymyksen, mikä on elämän merkitys? Norjalaista filosofia ja vuorikiipeilijää Arne Naess:ia vapaasti lainaten "Vuorikiipeily on yhtä merkityksetöntä kuin elämä itse. Siksi kannattaa kiipeillä."

Itse koen vain hämmentyväni näistä ajatuksista. Jatkan toki kalliokiipeilyä, mutta vuorikiipeily ei ehkä ole minun juttu. Siinä on riskit aivan toisella tasolla kuin kalliokiipeilyssä. Mutta tunnistan puer aeternuksen ominaisuudet vahvasti itsessäni. Tavallinen on tylsää.

Viiteet: Maria Coffey Where the mountain casts its shadow, 2003.

Anteeksiantamisesta

Pohdin joskus aiemminkin anteeksiantamisen vaikeudesta, erityisesti itselleen anteeksiantamisen vaikeudesta. Sitä on niin helppo keksiä tekosyitä miksi ei pitäisi antaa itselleen anteeksi. Esimerkiksi, voit pelätä että se johtaa mielen lepsuuteen. Eli uskot että jos annat itsellesi anteeksi nyt, teet saman kohta uudestaan. Uskotko todella olevasi niin heikko? Entä auttaako itsensä syyllistäminen?
Nyt sattumalta löysin anteeksiantamiseen liittyvän sitaatin kun luin kirjaa "The Mental Athlete" jonka mainitsin aiemminkin.

"An important part of focusing comes when you have made a mistake. You must be able to regain your focus and make the best of the situation you're in. Stopping negative self-talk, forgiving yourself, and resolving to do better the next play go a long way toward enabling you to play your best. If your teammates make a mistake, forgive them and encourage them. Most likely, they are already upset with themselves for messing up. Your encouragement can help them move forward and let go of their mistake more easily."

Urheilupsykologia 101

On uudenvuoden "aamu" (=iltapäivä), juon espressoa, kuuntelen Radioheadin Amnesiac levyä jonka sain joululahjaksi ja luen toista joululahjaa, kirjaa nimeltä The Mental Athlete. Aika hyvä alku uudelle vuodelle!

Kirjan alussa kehotetaan lukijaa tekemään itsearvio omasta psykologisesta urheilijaluonteesta ja yleisen kiinnostuksen asialla kirjaan tämän arvion tänne. Itsearvio tehdään arvioimalla omaa luonnetta kymmenen adjektiivin osalta, sekä numeroarviona 1-5, että konkreettisen parannussuunnitelman avulla:

1. Tarmo - Drive (overwhelming passion to succeed), Arvosana 4, Parannussuunnitelma: Minusta itse kiipeily on hauskaa, eikä minulla ole valtavan suurta tarvetta menestyä. Haluan kyllä parantaa suoritustani, mutta se on eri asia. Tämä on ehkä olennaisempi kysymys kilpaurheilijalle.
   
2. Intohimo - Passion (loves the game; can't stay away from it), Arvosana: 5, Parannussuunnitelma: Olen aika lailla intohimoinen kiipeilijä, mutta välillä se näyttäytyy päämäärätietoisuuden kustannuksella, eli voisin tulevaisuudessa yrittää fokusoida intohimoni paremmin.
3. Stabiilisuus - Stability (can handle stress, resilient), Arvosana: 2, Parannussuunnitelma: Tämä on ehkä suurin puutteeni, eli tähän tulisi keskittyä. Esim. silloin kun tunnen jonkun ongelman ennestään, osaan kyllä visualisoida sen ratkaisun valmiiksi ja intensiivisen fokusoinnin ansiosta voin syrjäyttää pelkoni, mutta yllättävässä tilanteessa (stressitilanteessa) luovutan turhan helposti tai jään miettimään ratkaisua kunnes voimani ovat ehtyneet. Luulisin että minun tulisi harjoitella paljon uusia reittejä siten että oppisin paremmin toimimaan yllättävissä tilanteissa. Näissä harjoituksissa voisin aloittaa helpoista reiteistä ja vähitellen edetä vaikeampiin, jolloin voisin vähän kerrallaan parantaa selviämistä yllättävistä tilanteista.
4. Sitkeys - Toughness (good self-esteem; confident), Arvosana: 3, Parannussuunnitelma: Hyvin kaksijakoinen kohta. Pitkällä tähtäimellä olen hyvinkin itsevarma ja sitkeä. Kun pääsen miettimään asiat läpi olen hyvin päättäväinen ja sitkeä, mutta, jälleen, yllättävässä tilanteessa, kun "tuntuu huonolta" saatan luovuttaa turhan helposti. Eli tilanteet missä en pääse rationalisoimaan vaan joudun luottamaan tunteeseen, silloin en ole parhaimmillani. Ratkaisu: harjoittele hetkiä jossa joudun luottamaan tunteeseen, eli enemmän harjoittelua pelkojeni äärirajoilla.
5. Positiivinen asenne - Positive Attitude (enjoys challenges, avoids negative thinking), Arvosana 5, Parannussuunnitelma: Uskon tämän olevan paraatilajini, varsinkin jälleen pitkäntähtäimen ajattelussa. Parempi fokusointi vähentäisi kuitenkin hetkellisten negatiivisten tunteiden vaikutusta. Nyt kun tätä ajattelen, ehkä pitäisi alentaa arvosana 4:ään, koska negatiiviset tunteet pääsevät kuitenkin aina joskus hetkellisesti pinnalle. Pienen tauon jälkeen saan ne karistettua, mutta suurempi keskittyminen voisi pitää ne jatkuvasti kurissa.
6. Realismi - Realism (works on limitations; learns from experience), Arvosana 5, Parannussuunnitelma: Toinen paraatilaji. Ainoa parannus mitä juuri nyt keksin on kiipeilysession aikainen oppiminen, varsiinkin mentaalilla/tunteellisella puolella. Eli minun pitäisi enemmän kysyä itseltäni onnistuneen tai epäonnistuneen suorituksen jälkeen mitä tunsin suorituksen aikana ja miten voi niistä oppia (muistaa onnistumisen aikaiset tunteet ja yrittää karistaa ne tunteet jotka tuottivat epäonnistumisen).
7. Fokusointi - Focus (blocks out distractions - absorbed in the game), Arvosana 3, Parannussuunnitelma: Aikaisemmin uskoin olevani tässä hyvä, mutta nyt näyttäisi siltä että ehkä juuri tämä voisi olla avain parannukseen kaikilla muilla aloilla. Minun tulisi parantaa tietoisuutta omista tunteista ja peloista kiipeilyn aikana, ja sitä kautta karistaa pelkoni. Aiemmin olin pitänyt keskittymistä hyvänä koska mikään kiipeilyn ulkopuolinen asia ei ole koskaan häirinnyt minua, mutta nyt olen sitä mieltä että olen jumiutunut liian alhaiselle tietoisuuden tasolle, jolloin tunne-elämän ailahtelut (=pelot) häiritsevät suoritusta.
8. Ahkeruus - Effort (first in and off the court; keeps improving), Arvosana 5, Parannussuunnitelma: Juuri nyt en keksi yhtään mitään parannettavaa.
9. Itsepintaisuus - Persistence (can manage desire to be perfect), Arvosana 5, Parannussuunnitelma: Juuri nyt en keksi yhtään mitään parannettavaa.
10. Kilpailuvietti - Competitiveness (refuses to loose; likes the battle), Arvosana 3, Parannussuunnitelma: Kuten aiemmin, pitkällä tähtäimellä kaikki oivallisesti, lisäksi nautin haasteista valtavasti, mutta parempi kilpailuvietti voisi heikentää luovuttamisen houkutusta. Nyt on kuitenkin tarpeen mainita että kiipeilyssä, jossa tässä tietysti koko ajan on kyse, ei mielestäni kilpailuvietin osalta ole lainkaan kyse muita vastaan kilpailemisesta, vaan vain ja ainoastaan itsensä kanssa kilpailemisesta. Toisten suhteen minusta kiipeilyssä on juuri se hieno ominaisuus että toisia kannustetaan ja kaikki saavat suoriutua omalla tasollaan. Onnistuminen määritellään suhteessa vain ja ainoastaan omaan tasoon nähden. Ainoat ristiriidat syntyvät mikäli kavereiden odotukset ovat eri tasolla kuin omat.

Näin. Toimintasuunnitelma on siis aika selvä. 1. Parempi suorituksen aikainen tunteiden tiedostus, 2. Päättäväisyyden ja kilpailuvietin kehitys. 3. Parempi valmistautuminen ja fokusointi.
Nyt minusta olisi kiinnostava kuulla muiden kommentteja; miten itse näet kehittymistarpeesi? Löytyykö yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia? Minkälaista tukea tarvitsisit?

Ulkopuolisuus

Katsellessani tänään elokuvaa Kapteeni Corellin mandoliini, muistin yhtäkkiä erään tilanteen eilisistä bileistä, jonka toisinto löytyi elokuvasta. Se liittyy jotenkin tuohon pohdiskelu-tekstiin jonka kirjoitin jonkin aikaa sitten. Olin eilen siis juhlissa, joissa oli tosiaankin vauhdikas ja hieno meininki. Porukka tanssi ja lauloi, meidät ympäröi nauru ja yleinen mekkala. Itselläni oli kuitenkin takana vaikea, takaiskujen värittämä viikko, joten oma tunnelmani oli aika ristiriitainen. Toisaalta halusin irtautua arjesta, heittäytyä kokonaan hauskanpitoon jo pelkästään sen vuoksi että saisin ajatukseni muualle, toisaalta tuntui teennäiseltä juhlia kun omassa elämässä ei tuntunut olevan mitään juhlimisen arvoista. Toki irtautuminen saattaisi puhdistaa ilmaa, mutta tällaisen takaa-ajatuksen tuoma utilitaristinen huvittelu ei ehkä kuitenkaan ole aitoa huvittelua. Lopputuloksena oli kuitenkin että tunsin itseni hieman ulkopuoliseksi. Näin itseni hääräämässä ihmispaljouden keskellä, roolissa jossa minäkin olin iloinen ja mukana juhlinnassa, mutta osa minua jäi ulkopuoliseksi, pienen osan säästin itselleni, varjolle, jota kannoin mukanani.
Elokuvassa oli täsmälleen samanlainen tilanne, jossa juhlinnan keskellä kaksi ihmistä katsoivat toisiinsa aivan kuin sitä ulkoista hälinää ei olisikaan olemassa. Aivan kuin he olisivat kahdestaan torilla, hiljaisuuden keskellä, jossa vain tuuli ujeltaa ja puhaltaa tomua silmiin. He jakoivat tuskan. Tällaisessa tilanteessa tulee oudon jakautunut olotila, toisaalta maailmasta irrallinen juhlinta, toisaalta täysin yksinäinen olotila. Toisten juhliminen ja oma olotila ovat niin voimakkaassa ristiriidassa että sitä ajautuu ulkopuoliseksi tarkkailijaksi, jossa ulkokohtaisesti voi kyllä osallistua juhlintaan, mutta jossa sydän sulkeutuu omaan yksinäisyyteen ja juhlinta kääntyy fatalistiseksi tuomiopäivän julistukseksi, vaikka oma olo ei alun perin olisi ollutkaan niin valtavan huono. Kontrasti juhlivaan yleisöön vain alleviivaa kontrastia niin vahvasti että sitä on vaikea pitää mieli positiivisena.

En nyt oikein jälkeenpäin enää tiedä mihin tämä kirjoitus nyt tähtäsi, mutta kirjoitinpahan kuitenkin.

Forrest Gump

Suuri taide pysäyttää, se panee ajattelemaan. Parhaimmillaan se "osuu" suurimpaan osaan yleisöä, saa heidät kaikki miettimään elämän suuria kysymyksiä. Tänään Forrest Gump kolahti hieman samaan tapaan kuin Amelie teki tammikuussa.
Luulen että sellainen taide joka panee ajattelemaan on useimmiten sellaista mihin voi jollain tavalla samaistua. Tämän elokuvan päähenkilö, Forrest Gump, on juuri sellainen hahmo johon voi helposti samaistua. Minulla on sellainen tunne että hänessä on jotain yleismaailmallista, jotain sellaista johon moni meistä voi samaistua; yksinäisyys, kykenemättömyys ymmärtää elämän suuria kysymyksiä, sattumanvaraisesti elämässä eteenpäin kulkeminen mutta siinä menestyminen siitä huolimatta, ja tietysti aivan erityisesti myös rakkauden kaipuu.
Omalla kohdallani yhtäläisyyksiä löytyy ehkä enemmänkin; en minä tiedä miksi juuri minä olen menestynyt - olenko minä ansainnut sen? En minä sitä tiedä.
Samalla Forrest Gump on puhdas. Hän on sellainen kuin me kaikki haluaisimme olla - tarkoitusperiltään täysin puhtoinen ja rehellinen, sekä itselleen että muille. Hänessä ei ole mitään teeskenneltyä eikä peiteltyä vaan hän on juuri ja vain oma itsensä. Elokuvassa tämä on viety niin pitkälle että se missä tahansa luonnollisessa kontekstissa olisi epäuskottavaa, mutta koska hänen hahmossa samalla on niin silmiinpistäviä puutteita, käyvät nämä epäilyt absurdeiksi, suorastaan halveksittaviksi. Tietysti hän on aito, eihän sitä voi edes kyseenalaistaa.
Tässä kohden on pakko nostaa hattua Tom Hanksille, sillä hänen suorituksensa on henkeäsalpaava. Roolihahmon puutteet ja rikkaus ovat räikeän ylilyöviä, mutta jotenkin Hanks selättää roolihahmon niin vakuuttavasti että hahmo ei ole vain luonnollinen vaan hänessä näkee itsensä. Hahmo ei ole esitetty eikä havainnoitu, vaan hänessä näkee peilikuvan omasta itsestään ja tämän häkellyttävän saavutuksen asettaisin suurimmilta osin kokonaan Tom Hanksin hartioille. Mykistävää.
Kaikesta ylistyksestä huolimatta elokuvan alkuperästä ei voi erehtyä. Se on täynnä Hollywoodille ominaista sokerikuorrutusta ja nykyisin niin muodikasta digitaalitekniikkaa, että heikompien on pideltävää vatsaansa. Samalla kaikki nämä kliseet palvelevat kokonaisuutta, ne johdattelevat elokuvan kaarta ja kannattelevat sitä niin kuin ilmavirta höyhentä. Ne hyväilevät toisiaan ja leikkivät ilmassa iloisesti tanssien melankoliseen melodian tahdissa.
Tämä elokuva on suuri elokuva. Hollywood elokuvien joukossa se on kaikkein suurimpien listalla. Siinä missä Amelie on ranskalisen elokuvan iloisen melankolian taidonnäyte, jonka äärestä vain paatuneimmat kyynikot voivat poistua ilman hymyä suupielillä, on Forrest Gump Hollywoodin melankolisen ilon mestarityö, jonka ääressä vain paatuneimmat voivat istua ilman nenäliinaa.

Oikeudenmukaisuus ja vapaus

Kerroin aiemmin että olen lukenut kirjaa "Ajattele, filosofoi" ja että se on herättänyt paljon ajatuksia. Pienen tauon jälkeen olen nyt lukenut luvut Oikeusfilosofiasta, Monikulttuurisuudesta ja Feminismistä. Oikeusfilosofia perustuu muutaamaan perusolettamukseen, eritoten siihen että jokaisella on oikeus vapauteen ja kaikkien on oltava tasavertaisia oikeuden edessä. Samat perusolettamukset käyvät ilmi myös YK:n ihmisoikeuksien määritelmästä.

Monikulttuurisuuden näkökulmasta jää väistämättä sellainen olo että oikeusfilosofian ja feminismin perusteet ovat länsimaisessa kulttuurissa, eikä niitä välttämättä voi soveltaa kaikkialla maailmassa. Esimerkiksi naisten asema on monessa kulttuurissa meidän näkökulmasta heikko. Miehet ovat perheiden päättäjiä ulospäin ja naiset hoitavat kotia. Jos tätä taas tarkastellaan onnellisuuden näkökulmasta ei tällaista järjestelyä voida suoralta kädeltä tuomita. On esimerkiksi mahdollista, että miehet määräävät vain kodin ulkopuolella ja että naiset todellisuudessa hallitsevat kodin sisällä tapahtuvia asioita. Näin molemmat, sekä mies että nainen tuntevat voivansa hallita omaa elämäänsä, joka miehen näkökulmasta on suhteet muihin miehiin, ja naisen näkökulmasta on kodin toiminta. Lisäksi nainen saa ylimääräistä turvallisuuden tunnetta miehen suojellessa häntä - miehethän ovat tunnetusti stereotyypiltään aika voimallisia luonteeltaan. En tiedä kuinka totuudenmukainen tällainen skenaario on, mutta se on mahdollinen. Meidän on siis tarkasteltava asioita lähtien mikro-kulttuureista (perheiden sisältä), eikä vain makro-tasolla (yhteisöjen ulkopuolelta).

Tämän esimerkin perusteella vapaus ei sinällään ole niin helposti määriteltävissä, eikä se ole yksiselitteisesti perusoikeus. Minusta olisi tärkeämpää asettaa perusoikeudeksi mahdollisuuden onnellisuuden tavoitteluun. Tällöin vapaus muuttuu tärkeäksi ja olennaiseksi työkaluksi onnellisuuden tavoittelussa, mutta vapaus ei yksinään takaa onnellisuutta. Täydellinen vapaus ei myöskään ole mahdollista saatikka toivottavaa. Joitain lakeja ja sääntöjä on aina oltava.

Oikeudenmukaisuus on samalla tavalla ongelmallinen asia. Minusta se on hyödyllinen ainoastaan siinä mielessä että se helpottaa yksilön pyrkimyksessä onnellisuuteen, mutta ei ole realistista luvata kenellekään absoluuttista oikeudenmukaisuutta (mitä se edes on?) eikä se välttämättä ole edes toivottavaa.

Eristäytynyt

Näin Amélie-elokuvan ja se kolahti taas niin kovasti että kirjoitin siitä myös toisaalle. Ihan kaikkea mieleen tullutta en voinut kommentoida elokuva-arvosteluun, joten jatkan täällä.

Uskoisin että tärkein syy miksi juuri tämä elokuvaa kolahtaa on että samaistun Amélieehen niin voimakkaasti. Hän on erillainen. Hänellä on oma maailmansa jota hänen on vaikea välittää toisille. Lisäksi hän on intellektuelli humoristi jolla on tarve ohjailla tapahtumien kulkua. Samaistun Améliehen täydellisesti, lukuunottamatta sukupuolta, ja samaistumiseni Ninoon on siten lähes vielä täydellisempi. Vaikka Nino tässä tapauksessa ei pääse ohjailemaan tapahtumien kulkua, vaan joutuu elämän talutusnuoraan (joka tosin sekään ei ole minulle kovin vieras tunne).

Kaiken muun lisäksi olen kai "romanttinen sielu". Haluaisin vielä uskoa rakkauteen. Minulle kyynisyys tämän elokuvan kohdalla paljastaa pelon - pelon siitä ettei rakkautta ehkä olekaan olemassa. Luulen että se paljastaa myös pelon antautua tunteiden valtaan. Joku toinen ehkä kokeen tämän eri tavalla, mutta tällaiseen oloon minä päädyin.

Joo, ja...

Luin Digikkoon poissaoloni aikana ilmestyneitä tekstejä ja yksi juttu siellä kiinnitti huomioni. Se käsitteli improvisaatiobloggausta, tai oikeastaan, se joka minua siinä inspiroi, oli "Joo, ja..." asenne (katso myös Improvisaatiosta eväitä bloggaukseen). Muistin heti Simo Routarinteen kirjan Improvisoi! jonka luin muutama vuosi sitten. Se on mahtava!

Tämä "joo, ja..." asenne antaa minusta elämälle rakentavan perustan. Ja sehän toimii näin; mihin tahansa saamasi kommenttiin tai missä tahansa elämäntilanteessa, yritä aloittaa vastauksesi sanoin "joo, ja...". Esimerkiksi jos kaverisi juttelee että "tekisi mieli mennä joskus ulos syömään" johon sinä voisit jatkaa "joo, ja elokuviin myös".

Menetelmän hienous piilee siinä että se on aina rakentava. Jos saat ehdotuksen josta et nyt ole niin kauhean innostunut, vaikkapa käyminen koiranäyttelyssä, voit jatkaa että olisi myös kiva käydä jääkiekko-ottelussa. Tällöin kaverisi ehdotus ei tule tyrmätyksi, mutta jatkoehdotus tuo sen uuteen perspektiiviin jossa eri ideoiden meriittejä voidaan vertailla ilman tyrmäämistä.

Pirkan kuvailema Improvisaatioblogi on tästä sivuhaara, jossa ideana on viitata kolmeen muuhun webbisaittiin/blogiin, ja jatkaa niiden esittämiä ajatuksia omilla ideoilla. Eli konstruktiivista ja luovaa yhteistyötä parhaimmillaan. Hienoa!

Tämä tekniikka on siis alunperin peräisin improvisaatioteatterista, jota tuo mainitsemani Simo Routarinteen kirja käsittelee. Minusta näistä teatterin harjoituksista saa paljon ellei enemmänkin oppia elämään yleensä kuin vain teatteriin. En vain enää muista tarkaan moniakaan siinä kuvailtuja harjoitteita. Nyt kun tähän aiheeseen törmäsin pitäisi melkein ottaa tuo kirja käteen uudestaan. Siitä voisi oppia lisää positiivisesta elämänasenteesta.

Matkalukemistoa

Minulla oli pino kirjoja mukana matkalla joista muutamat tekivät niin suuren vaikutuksen että pitää niistä täälläkin hehkuttaa. Luin yhteensä kolme kirjaa joista ensimmäisen nimen olen jo unohtanut joka ehkä kertoo jotain, mutta nämä kaksi kirjaa olivat mieleenpainuvia. Ensinnäkin Hermann Hessen Narkissos ja Kultasuu jota ystäväni oli minulle suositellut. Olin aiemmin lukenut Hessen kirjan Sidharta, joka myös teki minun suuren vaikutuksen ja minulla oli hieman sekavat tunteet tämän Narkissoksen kanssa epäillen että rakensin sitä varten liian suuria ennakko-odotuksia. Onneksi nämä pelot olivat aivan turhia. Narkissos ja Kultasuu on erinomainen kirja. Se on filosofinen romaani, joka pohtii järjen ja tunteiden ristiriitaa ja vuorovaikutusta, sekä samalla pohtii tieteen ja taiteen suhdetta. Suuri asioita, joiden puristuksessa kirjan henkilöt kulkevat. Tunnistin itseni ja samaistuin kummapaankin kirjan päähenkilöstä, jonka lisäksi, hieman ristiriitaisesti, näin heissä yhteyksiä minun ja veljeni Kain suhteeseen. Niinpä Kai voikin odottaa saavansa minulta kirjan aika pian luettavaksi;)

Se kolmas kirja oli Aron Ralstonin "Between a rock and a hard place". Aron on hyvin aktiivisesti vuorikiipeilyä harrastava hemmo, ja hän pitää hallussaan ennätystä eniten yli 14-tuhat-jalkaisia huippuja talvella soolona USA:ssa. Hänelle kävi sitten köpelösti erällä helpolla vaelluksella kun suuri kivenlohkare liikahti ja putosi hänen oikean kätensä päälle siten että hän jäi jumiin. Hän oli yksin liikkeellä eikä kukaan tiennyt minne hän oli lähtenyt, joten ongelma oli aika ilmeinen. Viiden vuorokauden jälkeen ilman vettä ja ruokaa hänen onnistui amputoimaan kätensä murtamalla ensin luut ja leikkaamalla Lehtermänillä.

Aluksi pelkäsin että tämä kirja aiheuttaisi pahoinvointia, onhan tarina aika groteski, mutta onneksi siitä ei ollut pelkoa. Eniten jäin pohtimaan Aronin havaintoaan omasta elämästään; hän oli keskittynyt tekemään asioita ja määritteli itsensä tekojensa mukaan. Hän luuli olevansa onnellinen juuri tekojen kautta. Mitä lähemmäs hän pääsi tavoitteitaan (kaikkien yli 14-tuhat-jalkaisten huippujen nousua), sen enemmän hän tuntisi elävänsä. Lopulta hän itsekin huomasi että onnellisuus tulee jostain muualta. Hän siteeraa jotain ajattelijaa (jonka nimen nyt unohdan) "love what you do and do what you love". Itse en allekirjoita täysin tätä jälkimmäistä osaa, vaan pidän erityisen tärkeänä tuota "love what you do" osaa.

Olen itsekin käynyt läpi saman havainnon; aiemmin etsin aina vain suurempia seikkailuita, kuten matkustelua Väli-Amerikkaan tai Afrikkaan. Jossain vaiheessa tuli raja vastaan. Panokset ja panostukset alkoivat olla niin kovia ettei minulla enää riittänyt rahkeet tuottaa suurempia seikkailuita, eikä oikeastaan haluakaan enää riittänyt. Ehkä minä aikuistuin. Tämä ei tarkoita että nämä matkat olisivat olleet suoritushenkisiä eksursioita fysiikan äärirajalle, vaan että niiden tarkoitus oli tuottaa suurempia ja suurempia elämyksiä. Yöpyminen intiaanikylässä viidakon keskellä tai jouluaatto Timbuktussa. Lopulta se ei vain riittänyt.

Nyt kun kävin Indonesiassa oli tavoite toisenlainen. Halusin pitää lomaa. Halusin rauhoittua. Halusin irtautua arjesta - tarvitsin sitä. Kun samalla sain hienoja elämyksiä oli se täydellinen kombinaatio. Jotenkin paradoksaalisesti tämä samalla antaa minulle vastaisuudessa luvan lähteä lomalle vaikka Teneriffalle, koska siellä voi varmasti samalla tavalla irtautua arjesta ja todennäköisesti myös rauhoittua.