Paineita

Joulun aikaan tapasin paljon sukulaisia, ystäviä ja kavereita, ja sehän on kivaa. Kun nyt sitten kyläilin monen eri tahon luona, panin merkille yhden tyypillisen ahdistuksen aiheen. Kun käyt kylässä, olisi hauskaa viedä joku tuliainen. Olin varannut jonkun verran tuliaisia Saksasta Suomen-lomalle, mutta eihän ne riittäneet mihinkään. Tässä tilanteessa minun on tietysti helppo perustella että en voi raahata mukanani määrättömästi tavaraa lentokoneella, mutta ilmiö sinänsä on mielenkiintoinen.
Tuliaiset on selvästi hauska antaa ja saada. Kun minäkin nyt olen vähitellen saavuttanut "aikuisen" iän, niin tuliaisista on tullut tapa. Kyläilyn yhteydessä on tapana antaa jokin lahja isäntäväelle ja antaminen on kivaa. Mutta samalla kun kivasta toiminnasta on tullut tapa, se asettaa myös oletuksen; kun kyläilet oletetaan sinun tuovan mukanaan lahjan, koska se on "hyvien tapojen mukaista". Toisin sanoen, lahjatta vieraileminen on hyvien tapojen vastaista, eli tylyä. Käydessäni kyläilemässä saan siis paineita ottaa mukaan tuliaisia ja kun se on käytännössä hankalaa (ja lisäksi kallista), aiheuttaa se minulle ahdistusta.
Vaikka minusta tuliaisten vieminen on siis mukavaa, ei minusta ahdistusta aiheuttava toiminta kokonaisuudessaan voi olla kovin hauskaa. Tätä tapaa vastaan on kuitenkin vaikea taistella, koska se on niin kivaa. Höh. Umpikuja.

Yli-itsevarmuus

Olen viime aikoina saanut itseni toistuvasti kiinni yli-itsevarmuudesta. Olen kivenkovana väittänyt tietäväni miten asia toimii, kunnes hetkeä myöhemmin virheeni on ollut ilmeinen. Yksittäistapahtumana tämä olisi kovin anteeksiannettavaa, mutta toistuvana ilmiönä se velvoittaa itsetutkiskeluun.
Huomaan että yli-itsevarmuuden taustavalla oleva keskeinen syy on haluttomuuteni myöntää virheitäni. Jos joku kysyy "Oletko varma?" vastaan nopeasti "Tietysti". Erityisen helposti näin käy mikäli uskon tuntevani aihealueen paremmin kuin kysyjä. Yli-itsevarmuus on siis seurausta ylimielisyydestä. Joissain tilanteissa uskon olevani "muita parempi" (sic!).
Kissa on pöydällä. Luuranko on otettu esiin kaapista (vrt. Kissan luuranko on nostettu kaapista pöydälle.) Ensimmäinen askel edistymiseen on ongelman havaitseminen, toinen sen tiedostaminen, kolmas taustalla olevien syiden löytäminen ja neljäs oman rajallisuuden myöntäminen itselleen. Olen siis löytänyt itsestäni (jälleen yhden) heikkouden; "ylimielisyyden".
Kysymysten luonnollisessa kulussa seuraavana on "Miten voin kehittää itseäni tällä saralla?". Oman heikkouden ja rajallisuuden tiedostaminen on ainakin oiva lääke ylimielisyyteen :) Pitkällä tähtäimellä uskon että tehokkaampi lääke on kuuntelemisen kehittäminen. Kun minulta kysytään "Oletko varma?", pitäisi minun kuunnella kysymys kokonaisuudessaan ja käydä kysymys huolellisemmin läpi. Kysyjällä on jokin huoli - mistä se johtuu? Huomaako hän jotain mitä minä en huomaa? Vaikkei rationaalista syytä olisikaan, on kysyjällä on varmasti emotionaalisesti hyvin perusteltu syy kysyä. On perusteltua kysyä mitä minä voin tehdä hänen huolestumisen lievittämiseksi?
Toinen perustavaanlaatuinen virheeni on vastata heti - reagoin kysymykseen emotionaalisesti puolustaen omaa kantaani. Action/reaction -parista, pitäisi valita reaktion sijasta toiminta. Reaktio on tunneperäinen teko, kun toiminta on rationaalinen valinta. Puolustava kantani loistaa varmasti läpi, eikä se helpota kysyjän huolta, päin vastoin. Läpimietitty vastaus on sekä lähtökohtaisesti parempi vastaus, mutta se osoittaa myös kysyjälle että hänen huolensa on otettu huomioon. Sen lisäksi että vastaus tulee rationalisesti tarkistettua, lievitän myös kuulija huolta. Lyhytkin pohdinta on siis moninkertaisesti itsensä palkitsevaa.
Nyt kysytään nöyryyttä. Mitä pidemmälle pohdinnoissani etenen, on varmasti luonnollista että tunnen kehittyväni. Ylimielisyys on siis luonnollisena vaarana. Samalla huomaan että pohdiskeluni palaavat aina samoihin peruskysymyksiin. Kuuntelu. Reagoimisen välttäminen. Nöyryys. Kun yritän kuvitella henkilöä joka omaisi nämä ominaisuudet, huomaan että mieleeni värittyy huomattavan viisaan ihmisen hahmo. Hän henkii kirkasta rauhallisuutta ja lämmintä myötätuntoa. Tällaisten ominaisuuksien tavoittelu on minusta ylevä pyrkimys.

Selkeää elämää

Eräs johtoajatuksista uutta elämää tänne Saksaan rakentaessa oli entistä paremman selkeyden saavuttaminen. Tarkoitus on välttää aktiviteetteja jotka eivät ole aivan prioriteettilistan yläpäässä. Käytännössä tämä tarkoittaa että harrastaisin vähemmän eri asioita jolloin aikaa minulle tärkeisiin asioihin jäisi enemmän. Vielä tärkeämpi asia on stressitason pitäminen alhaalla.

Nyt kahden ja puolen kuukauden jälkeen on ehkä aika pohdiskella tuloksia ja em. suunnitelman onnistumista. Selvää on että harrastusten lukumäärä on vähentynyt. Olen keskittynyt kiipeilyyn ja sitä tukeviin lajeihin, eli kuntourheiluun (pyöräily, lenkkeily, jne.) sekä pilatekseen (vatsa- ja vastalihasharjoittelu). Ajatuksena on ollut että aktiivinen yhden lajin harrastaminen on sekä mahdollistaa edistymisen ja siten tehokkaan ajankäytön, ja sitä kautta saan myös helpoiten uusia ystäviä. Se onkin toiminut kohtuullisen hyvin. Viime viikolla oli palauttava väliviikko kiipeilystä, jolloin ehdin myös hieman huoltaa kotia ja viettää aikaa ihan itsekseni kotona.

Miltä tämä nyt sitten tuntuu? Ehkä päälimmäisenä on olo että en ole saanut stressitasoa aivan niin alas kuin oli pyrkimys. Tehokas ajankäyttö tarkoittaa myös sitä että omaa aikaa on vähemmän kun kaikki vapaa-aika menee urheillessa. Toisaalta näen tämän tilapäisenä olotilana; asunnon järjestelyssä on vielä niin paljon tekemistä, että kaikki kiipeilyltä yli jäänyt aika on mennyt huonekalukaupassa ja muita asioita järjestellessä. Eli tilanteen vakiintuessa tämä voisi olla sittenkin sopiva määrä urheilua.

Toisaalta kaipaan hieman myös vaihtelua. Huomaan selkeän tarpeen ja halun alkaa käydä esimerkiksi konserteissa. Tämä on tavallaan merkittävä ensiaskel. Henkinen etäisyydenotto kaikkeen musiikkiin oli niin jyrkkä, etten ole pitkään aikaan kokenut minkäänlaista kutsumusta edes konsertteihin, puhumattakaan musiikin harrastamisesta. Ehkä musiikkitauko on nyt alkanut saada halutun vaikutuksen ja kiinnostus herää uudestaan. Saapi nähdä.

Kokonaisuudessaan tilanne on kuitenkin vähintään tyydyttävä, ellei jopa parempi. Chillailu-aikaa on järjestettävä jatkossa hieman aiempaa enemmän ja tähän tavoitteesseen sopii myös konserttikäynnit. Lisäksi, aivan erityisesti, minun pitää järjestää aikaa itselleni käydä la/su aamuina vanhassa kaupungissa aamiaisella/kahvilla.

Kommunikaatiosta

Olen törmännyt omituisiin elämyksiin saksalaisten kannsa. Useamman kerran olen sanonut jotain puolileikilläni jonka toinen on ottanut vakavissaan. Kuvitelkaa vaikka seuraavanlainen dialogi

- "Työni edistyy hyvin, tällaisesta tekemisestä pidän. Harmi vain että pian pitää ruveta koodaamaan!"
- "Ööh, koodaaminen on olennainen osa tätä työtä, jos et pidä siitä pitäisi sinun varmaan keskustella esimiehesi kanssa."

Minun heittoni tai vitsini eivät selvästikään ole menneet kotiin, ne eivät ollenkaan tavoittaneet vastaanottajaa. Ensimmäinen ilmiselvä päätelmä olisi että saksalaiset ovat tylyä ja huumoria tajuamatonta porukkaa. Toinen, vaikeammin todennettava hypoteesi olisi että meidän tapamme kommunikoida ovat erillaisia. Sanattomat, implisiittiset viestit eivät kohtaa.
Stereotypioiden perusteella pitäisin sitä yllättävänä jos suomalainen olisi se rennompi ja huumorintajuisempi osapuoli, mutta toisaalta en pitäisi sitä lainkaan yllättävänä että se toinen osapuoli olisi saksalainen.

Kahviajatuksia

Vuoden 2003 syksyllä havaitsin, että kahvi saa, paitisi mahani, myös mieleni sekaisin. Koska jos juon kahvia, en nuku öisin hyvin, olen väsynyt päivällä ja kahvin avulla saan itseni väliaikaisesti hereille. Olen siis enimmän aikaa väsynyt ja juomalla kahvia pääsen hetkellisesti normaalitilaan. Mikä todella sai minut tarttumaan itseäni niskasta kiinni oli havainto, että väsyneenä olen huonotuulinen ja masennun helposti, eli jos tarkastelee syy-yhteysketjua kokonaisuudessaan, kahvi aikaansaa minussa masennusta. Ei hyvä. Lopetin säännöllisen kahvinjuonnin.
En kuitenkaan pidä totalitarismista ja minusta varsinkin espressokupillinen on sekä hyvää että jotenkin ylellistä, joten sallin itselleni nautinnon erityisinä juhlahetkinä, kuten sunnuntaiaamuisin. Sääntönä oli että kahvia saa juoda ainoastaan espresso-pohjaisissa juomissa, sitä ei saa juoda useammin kuin kerran viikossa, ja sen juomisesta pitää aina tehdä tiedostetusti jotenkin erityinen juhlahetki. Ja tämä sääntö toimi pitkään hyvin.
Sitten tuli lipsahdus. Muuttaminen tänne Saksaan oli fyysisesti rankka puristus ja ensimmäiset viikot uudessa työpaikassa ovat aina raskaita, joten kahville oli selkeä tilaus. Vaikka työ oli raskasta oli minulla myös pitkiä pätkiä ettei tekemistä ollut niin paljon ja käytävän päässä on hieno espressoautomaatti. Ei ollut vaikea arvata miten siinä käy.
Kun nyt tarkastelen mennyttä kuukautta, huomaan että mielialani on ollut aika ailahtelevainen. Välillä on mennyt todella hyvin, välillä olen ollut todella saamaton ja apea. Hmm.. Vatsani on ollut sekaisin ja olen nukkunut huonosti. Hmm... Mikä tällä kertaa kuitenkin oli ratkaiseva havainto, oli että nestetasapainoni on ihan sekaisin. Minulla on ollut jatkuva jano, olen juonut päivittäin vettä litroittain, mutta silti urheillessa lihakset ovat kramppailleet. En keksinyt mitään muuta selitystä nestetaspaino-ongelmille kuin kahvin, joten lopulta minun oli myönnettävä itselleni; kahvinjuontisääntöni on otettava uudestaan käyttöön.
Kolmen päivän jälkeen huomaan että olen nukkunut valtavan hyvin. Olen vielä väsynyt ja päätä särkee, mutta tunnen että on vain ajan kysymys milloin palaudun normaalitilaan. Mutta mikä parasta, lihaskrampit poistuivat samantien. Olen juonut valtavia määriä vettä, mutta luulisin että sekin tasoittuu tässä kohtapuolin. Alkaa olla niin pöhöttynyt olo että keho varmaan kohta huomaa että vettä alkaa olla riittävästi. Ehkä iltalenkki auttaisi puhdistamaan röörejä?

Toinen motiivi

Luin taas Arne Naessin kirjaa ja poimin sieltä tällaisen ajatuksen; Kukaan ei toimi vain yhden motiivin ajamana. Eli vaikka usein näyttäisi siltä että jonkun motiivi on ilmiselvä, siellä on aina taustalla jokin toinen, piilotteleva motiivi.
Aloin heti pohdiskella miten tämä pätee minuun itseeni ja heti muistin ainakin yhden tilanteen jossa olen väittänyt että "Sanon/teen tämän ainoastaan sen vuoksi että ...". Mutta mikä oli se taustalla oleva motiivi? Omassa tapauksessa primääri motiivi oli yleinen hyvä, mutta taustalla oli täysin egoistinen oman edun tavoittelu. Painottamalla primäärin motiivini yleishyödyllistä luonnetta puhalsin siis savuverhoa hämärtämään räikeää oman etuni tavoittelua. Jes. Hienoa toimintaa.
Uskoisin kuitenkin että tämä on tavallista. Väittäisin että primäärit motiivit ovat meillä kaikilla usein tiedostettuja, monesti julkisia ja moraalisesti suhteellisen puhtaita, kun taas taustalla olevat motiivit ovat huonosti tiedostettuja, salaisia ja arvelluttavia. Emme valehtele vain toisillemme motiiveistamme, vaan valehtelemme myös itsellemme. Pyrimme pitämään omantuntomme puhtaana välttelemällä liian yksityiskohtaisa analyysejä omista motiiveistamme. Ties vaikka mitä kuonaa sieltä löytyisi jos pohtisin tarkemmin valintojani.

Kuplaelämä

Välillä tunnen eläväni omassa privaatissa kuplassani. Lounaalla istun työtoverieni keskellä, jotka puhuvat keskenään saksaa, ja ympärilläni oleva kupla hämärtää keskustelun siten etten ymmärrä aivan kaikkea. Joku voisi väittää että tähän syynä on kehno saksankielentaitoni mutta minä äänestän kupla-ajattelun puolesta. En kuitenkaan koe varsinaisesti olevani ulkopuolinen ja olen jotenkin tottunutkin tilanteeseen. Elän omaa elämääni, omassa pienessä kuplassani.

Muilla mailla vierahilla

Kolme viikkoa olen asunut Saksassa ja jatkuvasti saan kuulla kysymystä "Miten olet viihtynyt?" ja ihan oikeutettu kysymyshän se on, mutta vastaaminen on jotenkin niin vaikeaa. Ihan hyvin kai. En nyt huonostikaan. Ensimmäinen viikko oli tietysti yhtä häslinkiä (=ihan pihalla), toinen puurtamista (=kaikki pitäisi hoitaa) ja kolmas hieman organisoidumpaa (=hoitaa asiat loppuun). Mutta vaikka minulla ei ole ollut kovin kiire, ei minulla silti ole ollut aikaa pohtia viihdynkö vaiko enkö.
Luulen että tässä asiassa asuntoasia tuo ratkaisun. Olen nyt asunut väliaikaisessa yksiössä, joka ei todellakaan vastaa minun käsitystäni kodista. Asetuin sinne alunperin väliaikaisasunto-asenteella, joten en oli yrittänytkään tehdä siitä erityisen kodikasta, jos se on edes mahdollista siinä asunnossa. Se on yksinkertaisesti vain aika ankea asunto eikä siellä voi tehdä juuri muuta kuin syödä (vain perusmättöä, koska keittiö on huonosti varusteltu), nukkua (sänky on minulle liian pieni) ja surffata webissä (hidas ja kallis yhteys).
Pian on muutto oikeaan kämppään kuitenkin edessä. Jee! Eniten odotan iloista jälleennäkemistä omien tavaroideni kanssa (esim. keittiötyökalut ovat yllättävän tärkeitä asioita elämässä), mutta on se vaan hieno se kämppä myös muuten. Maanantaina olen menossa tutustumiskierrokselle paikallisiin kaluste- ja sisustusliikkeisiin kaverin kanssa, ottamassa hieman ensituntumaa tarjontaan, jotta voin sitten ripeästi ostaa kaiken tarvitsemani kun saan mitattua verhotarpeen, vaatekaapin koon ja näen miten kalusteeni istuvat olohuoneeseen.
Lähiviikot ovat siis taas työntäyteisiä. Ehkä joskus lokakuun puolella ehdin sen verran rauhoittumaan että ehdin kysyä itseltäni, "Miten olen viihtynyt?".

Henkinen ja fyysinen muuttaminen

Jossain elokuvassa joskus esitettiin sellainen "totuus" että intiaanien filosofian mukaan ihmisen sielu ei pysy mukana jos keho muuttaa nopeasti. Eli jos keho matkustaa vaikka 300km, kestää päivän tai pari ennen kuin sielu ehtii mukaan perässä ja tavoittaa kehon. Tästä johtuu sitten se tyhjä tunne minkä uudessa paikassa tuntee ennen kuin tavallaan asettuu taloksi.

Nyt kun minulla on muutto edessä, tuntuu että minulla on käynyt päinvastoin. Minun sieluni on jo poistunut maasta vaikka keho on vielä täällä. Kriittinen hetki oli ehkä bileet jotka järjestin pari viikkoa sitten - minulle jäi sellainen tunne että sen illan aikana katkaistiin ne läsnäolon siteet mitä minulla oli monen ihmisen kanssa ja sen jälkeen olen jo ollut matkalla uuteen suuntaan. Jos tarkemmin ajattelee niin oikeastaan olen ollut matkalla jo paljon pidempään. Työelämän suhteen olin lähtenyt matkalle jo joskus alkuvuodesta ja sama pätee myös kuoroon.

Fokus

Joskus se, mikä ensisilmäykseltä näyttää huuhaalta, onkin tärkeä asia.

Alkuviikosta minulla oli pitkästä aikaa selkä hieman kipeä ja jumissa. Puoliautomaattisesti muistin Pilateksesta opitun periaatteen "aktivoi mahalihakset" ja samassa selän jumi helpotti. Ei se selkä tietysti kokonaan parantunut, mutta olotila helpottui huomattavasti. Kuitenkin tärkeämpää on se mitä muuta tästä pienestä havainnosta seurasi; aktivoimalla mahalihakset myös ryhtini parani, ja ryhdin parantuessa tunsin itseni fokusoituneemmaksi ja itsevarmemmaksi, jonka myötä huomasin myös saavani kadulla enemmän katseita osakseni.

Ennen kuin olin koskaan koittanut Pilatesta suhtauduin siihen hieman ylimielisesti pelkkänä huuhaana - perinteistä venyttelyä uudelleen markkinoituna - ajattelin. Mutta nyt sain sen kautta sain siitä lisää itsevarmuutta. Ylimielisyyteni oli siis vähällä heikentää elämänlaatuani odottamatonta kautta.

Tunteet huomioiva kommunikaatio

Luettuani Arne Naessin kirjaa "Life's philosophy", huomasin että ilmaisutyylini muuttui, vaikka vasta jälkeenpäin osasin yhdistää sen tuohon kirjaan. Jos tarkastelet vaikka edellistä kirjoitustani tänne blogiin, paljastuu siitä yllättäviä adjektiiveja kuten näännyttävä ja kuristava.
Filosofit markkinoivat usein ainakin välillisesti filosofiaa loogiseen päättelyyn perustuvana ajattelun sarana ja logiikasta puhuttaessa onkin sopivaa että sitä ilmaistaan eksaktein termein. Tämä on vielä tärkeämpää ns. kovien tieteiden maailmassa, joka on kehittänyt tarkasta ilmaisutavastaan itselleen vahvan dogman. Mutta mitä tapahtuu, jos pohdimme, filosofoimme omaa elämäämme, johon vääjäämättä liittyy eri tunteita? Tunteet ovat aina subjektiivisia elämyksiä, niistä voi puhua vain kuvailevasti eikä niitä koskaan voi määritellä tarkasti. Kovien tieteiden näkökulmasta tämä on suuri ongelma ja ehkä juuri siksi tunteita ei useinkaan huomioida tieteissä. Jotain teoriaa voidaan pitää kauniina, mutta siihen se sitten jääkin.
Oman elämän filosofiasta puhuttaessa siis kuitenkin pitää käyttää jonkun verran kuvailevaa termistöä - pehmeää sanastoa - joka välittää tunnetilaa. Minun kaltaiselle tiedemiehelle tämä oli pienimuotoinen ahaa-elämys ja iloinen yllätys. Se antoi syyn raottaa hieman kuorta ja päästää jotain epämääräisempää fiilistelyä ulos. Nyt se tuntuu "luvalliselta" kun sen on perustellut itselleen. Hassun vapauttavaa, vaikka se loppujen lopuksi onkin niin pieni asia.

Aamukampa

Lähtö lähestyy, muutan pian Saksaan. Samalla jotenkin koko elämä tiivistyy. Tuntuu että jäljellä olevasta ajasta on pakko puristaa kaikki irti, nauttia joka hetkestä, tehdä kaikki se mitä haluaa tehdä juuri nyt eikä huomenna. Tässä on jotain samaa kuin "Bucketlist" elokuvassa, jossa kuolemaisillaan olevat äijät päättävät tehdä kaikki haluamansa asiat ennen kuin lähtevät, toteuttaa villeimmät unelmansa.
Tällaisen tiivistymisen myötä samalla elämä myös selkiytyy. Kaikki epäolennaisuudet voi karsia pois. Jäljelle tiivistyvät vain ne asiat joilla oikeasti on merkitystä ja se lista onkin aika lyhyt; ystävät ja perhe.
Hetken emotionaalisuus on katkeran suloinen. On pakko elää hetkessä, nauttia hetkestä, vaikka lähtö lähestyy. Tunnen että nämä hetket kokoavat yhteen kahden edellisen kirjoitukseni olennaiset asiat. Kun elää hetkessä on se automaattisesti emotionaalisesti vahva elämys, upea. Onnellisuus jota nyt tunnen ei todellakaan ole pinnallista, se on syvää, se kaivaa sydämen pohjasta, siinä on tuskan kaiku, mutta silti niin suloista.

Valinnat ja onnellisuus

Onnellisuus on minulle ollut aina tärkeä teema. Nyt vasta huomasin sen taas uudestaan. Tässä siitä esimerkki:

Työtilanteeni on nyt mitä on. Käytännössä nykytilanne on taloudellisesti kestämätön, joten vaihtoehtoisen ratkaisun löytäminen on minulle tärkeää. Viikko sitten minulla oli vielä kolme eri vaihtoehtoa, josta yksi oli eräänlainen "status quo", eli jossa nykytilanteeni ei olisi kovasti muuttunut ja nämä kaksi muuta merkitsevät suurta elämänmuutosta. Olo tuntui hyvältä ja energiseltä - näin vaihtoehtoja ja odotin elämänmuutosta innostuneena.
Sitten status quo ratkaisu kuitenkin meni sivu suun. Tiesin sen vaihtoehdon epätodennäköiseksi, enkä todennäköisesti olisi edes valinnut sitä vaikka olisin sen saanut, mutta silti sen mahdollisuuden menetys sai minut apeaksi. Ensin hämmästyin omaa reaktiotani - mahdollisuuden menetys ei todennäköisesti vaikuttanut valintoihin mitenkään, olisin valinnut elämänmuutoksen joka tapauksessa. Menetys tuntui raskaalta vaikken oikeasti ollutkaan menettänyt mitään!
Syy-seuraus-suhteen selvittäminen vei hetken aikaa, mutta lopulta ymmärsin sen. Olisin halunnut päästä itse valitsemaan! Minua ahdisti tunne siitä että jokin ulkoinen voima ohjasi valintojani sen sijaan että olisin itse tehnyt täsmälleen samat valinnat. Toisin sanoen kadotin tunteen oman elämäni ohjaamisesta.

Tunne siitä että pystyy itse vaikuttamaan omaan elämäänsä on onnellisuuden kannalta erittäin tärkeää. Jos tuntee itsensä vain pelinappulaksi, on onnellisuuden ylläpitäminen hyvin haastavaa. Valintoja on tietysti aina, joten onnellisuutta voi edesauttaa pyrkimällä havaitsemaan miten paljon kaikkia valintoja meillä onkaan edessämme ja kuinka paljon voimmekaan vaikuttaa omaan elämäämme.
Tässä valossa oma apeuteni liittyy enemmän siihen että menetin illuusion hallinnasta eräällä elämän alueella. Illuusion menettäminen on tavallaan positiivinen asia, mutta samalla niin raskas prosessi (muistatko sinisen ja punaisen pillerin elokuvassa Matrix?).

Päivän käsite "Puer Aeternus"

Puer Aeternus on latinaa ja tarkoittaa Ikuinen Lapsi. Sillä on oma merkityksensä (populaari) psykologiassa joka on lähellä Peter Pan syndroomaa, missä henkilön sosiaaliset taidot jäävät lapsen asteelle.

Paljon kiinnostavampi on ilmiön lievempi versio, missä sosiaaliset taidot kyllä kehittyvät mutta jossa henkilö osaa lapsen lailla nauttia leikkimisestä ja seikkailemisesta. Se on ensi silmäykseltä kadehdittava ominaisuus, jonka ansiosta henkilö voi saavuttaa oikean onnellisuuden. Kuka onkaan onnellisempi kuin leikkivä lapsi? Jos aikuinen osaa ammentaa tästä lapsenomaisesta leikistä itselleen onnellisuutta, niin sehän on vain hyvä, eikö vain? Edelleen, eikö kaikki nk extreme-urheilut juuri ole tällaisia? Kiipeily, maastopyöräily, parkour, laskuvarjohyppy - suurta seikkailua kaikki.

Mutta kolikon kääntöpuoli on pimeä. Aikuisten seikkailut ovat lasten leikkejä rajumpia. Aikuisilla ei ole vanhempia valvomassa että leikit eivät riistäydy käsistä. Mietitäänpä hetki vaikka vuorikiipeilijöitä. Monet heistä ovat koukussa seikkailuun, siihen adrenaaliini-pyrähdykseen jonka vaara heissä aiheuttaa. Vuoren rinteellä he tuntevat elävänsä. Kotona, oikeassa maailmassa, elämä tuntuu itse asiassa aika tyhjältä ja merkityksettömältä. Seikkailujen välissä iskeekin helposti masennus. Onko se kypsä asenne elämää kohtaan? Entä onko sillä väliä?

Toinen synkkä puoli asiasta on toiminnan seuraukset. Kuoleman- tai vakavan vammautumisen vaara on ilmeinen. Miten se vaikuttaa läheisiin? Miltä tuntuu odottaa läheistä kotiin seikkailusta? Tai odottaa läheistä kotiin joka ei koskaan palaa? Tämä ei ole kysymys jota puer aeternus pohtii - siinä ilmenee hänen kypsymättömyytensä tai hänen sokea pisteensä.

Puer aeternus karsastaa tavallista elämää. Kaikki tavallinen on hänelle tylsää ja merkityksetöntä. Tämä saattaakin meidät nopeasti perimmäisen kysymyksen, mikä on elämän merkitys? Norjalaista filosofia ja vuorikiipeilijää Arne Naess:ia vapaasti lainaten "Vuorikiipeily on yhtä merkityksetöntä kuin elämä itse. Siksi kannattaa kiipeillä."

Itse koen vain hämmentyväni näistä ajatuksista. Jatkan toki kalliokiipeilyä, mutta vuorikiipeily ei ehkä ole minun juttu. Siinä on riskit aivan toisella tasolla kuin kalliokiipeilyssä. Mutta tunnistan puer aeternuksen ominaisuudet vahvasti itsessäni. Tavallinen on tylsää.

Viiteet: Maria Coffey Where the mountain casts its shadow, 2003.

Oikein ja väärin

Ollessani vastikään hiihtoreissulla vuorilla, eräs henkilö sanoi minulle "pidät sauvoista kiinni väärin". Asioita lieventääkseen hän oli kyllä kysynyt minulta ensin lupaa opastaa minua eräissä asioissa ja apuhan on aina tarpeen, joten annoin hänelle luvan. Silti tämä kommentti sai minut varpailleen. Kesti hyvän tovin ennen kuin ymmärsin miksi.

Ensimmäinen reaktio tuollaiseen ohjeistukseen minulla oli loukkaantuminen, samalla kun torjuin ajatuksen että minä tekisin jotain väärin ja puolustin omaa tapaani pitää sauvoista kiinni ainoastaan sen vuoksi että halusin pitää oman tapani, en sen vuoksi että oma tapani olisi jotenkin parempi, vaan sen vuoksi että minusta tuntui kuin minua kohtaan olisi hyökätty ja koin tarvetta puolustautua. Uskoisin että tämä on varsin tavallinen ja luonnollinen reaktio. Ainoastaan jos neuvojalla on selvästi suurempi auktoriteetti ja kokemus aihepiiristä, voi tuollainen mennä läpi ilman vastustusta.

Se mikä tuossa väitteessä kuitenkin on ongelman ydin on väite että jokin asia on "väärin". Ehkä minun innostus matematiikkaan on antanut minulle sen käsityksen että sellaiset väitteet että jokin on "oikein" tai "väärin" ovat hyvin vahvoja väitteitä. Matemaatikko voi esimerkiksi sanoa että ensisilmäyksellä looginen päättely näyttäisi olevan oikein. Tässä siis väitettä loogisen päättelyn totuudenmukaisuudesta lievennetään sanomalla että "ensisilmäyksellä" ja "näyttäisi". Vasta syvällisen ja pitkällisen analyysin perusteella uskaltaa matemaatikko sanoa että päättely on oikein tai väärin.

Vaikka elämä ei olekaan matematiikkaa, on minusta tämä lähestymistapa hyvä, vaikka sitä voidaankin kritisoida ylenpalttisen varovaisena. Olisi siis mahdollista sanoa että "tapasi pitää sauvaa kädessäsi näyttäisi väärältä". Tämä ei kuitenkaan ole kovin suuri lievennys ja minun saattaisi edelleen olla vaikea vastaanottaa tällaista väitettä. Väittäisin varmasti edelleen vastaan ja puolustaisin omaa tapaani pitää kiinni sauvasta, en ehkä aivan yhtä intensiivisesti kuin ensimmäisen väitteen kohdalla mutta puolustaisinpa kuitenkin.

Paljon tärkeämpää olisi minusta havaita että sauvaa käytettäessä ei välttämättä ole tärkeää mikä on oikein ja väärin. Se ei ehkä ole lainkaan olennainen kysymys tai edes kysymys johon voi antaa vastausta. Perustellumpi kysymys olisi "Mikä tapa pitää sauvaa on parempi?". Saattaahan olla että eri tilanteissa on perusteltua käyttää sauvaa eri tavoin. Mikäli tämä pitää paikkansa, on olemassa vain eri tilanteisiin paremmin sopivia tapoja pitää sauvaa kädessä, mutta yksikään tavoista ei ole "oikein" tai "väärin", koska riippuen tilanteesta, ne ovat vain "parempia" tai "huonompia".

Näillä perusteilla olisi parempi sanoa "tapasi pitää sauvaa ei ehkä ole paras mahdollinen", tai peräti kysyä "onko sinulla jokin hyvä syy käyttää sauvaasi juuri tuolla tavalla?". Voisin kohtuullisella varmuudella väittää että kumpikaan näistä lauseista ei aiheuttaisi minussa mainittavaa vastustusta ja saattaisin peräti vastata kysymällä "onko sinulla parempi tapa pitää sauvaa?".

Yhteenvetona haluaisin sanoa että minusta meillä ihmisillä on ylipäätään taipumus liialliseen mustavalkoisuuteen. Näemme asioita vain "oikeina" ja "väärinä", kun paljon useammin meidän tulisi nähdä asioita moniulotteisena jatkumona eri tilanteisiin paremmin ja huonommin sopivina vaihtoehtoina. Asioiden yksinkertaistaminen kyllä selkiyttää ajatuksia, mutta ajaa meidät nopeasti vaikeuksiin kun katsotaan mitä tahansa oikean elämän tilannetta. Toisaalta tyyli jossa päädytään loputtomiin "toisaalta ... ja toisaalta ..." ajatusketjuihin, ei yleensä johda mihinkään konkreettisiin päätöksiin vaan päättymättömään jahkailuun joka sekään ei ole hyvä. Jonkunlainen kompromissi on siksi tässäkin tarpeen.

Harjoitustyönä lukija voi yrittää havainnoida ja kommentoida kuinka hyvin minä tasapainoilin "toisaalta ja toisaalta" jahkailun ja "oikein ja väärin" tyyppisen argumentoinnin välillä.

Luopumisen aika

Istuessani tänään bussissa havaitsin yhtäkkiä teeman jonka ympärillä elämäni on pyörinyt tämän kevään aikana.

1. Olen harrastanut kuorolaulua noin 25 vuotta. Niin kauan kuin muistan on se ollut itsestään selvä osa elämääni. Laulaminen on ollut niin syvälle juurtunut osa persoonallisuuttani ettei minun ole tarvinnut kysyä itseltäni haluanko jatkaa - totta kai minun pitää laulaa! Vuoden vaihteen tienoilla jokin niksahti päässäni; työn perässä ulkomaille muuttaminen alkoi näyttää todennäköiseltä ja sen myötä laulaminen oli vaarassa keskeytyä. Samalla nousi esiin kysymys, haluanko jatkaa? Haluanko rakentaa itselleni uuden musiikin pohjalle rakentuvan piirin uudessa kotimaassani?
2. Työurani on tähän mennessä mennyt eteenpäin aika lailla omalla painollaan. Minun ei ole tarvinnut tehdä valintoja, koska mahdollisuuteni, mieltymykseni ja taitoni ovat osuneet yksiin. Nyt tilanne on muuttunut. Jatkaminen ei ole lainkaan enää itsestään selvää. Se ura jonka oli mielessäni rakentunut ei enää kuljekaan eteenpäin junan lailla. Minun pitää tehdä suuria valintoja.
3. Selkeä tulevaisuudensuunnitelmani on hämärtynyt ja sen myötä myös taloudellinen tilanteeni on ottanut aimo askeleen taaksepäin. Olen karsinut elintasostani ja miettimään uudelleen pitkän tähtäimen suunnitelmani.

Yhteinen teema näissä kaikissa on selvä: Luopuminen. Olen luopunut itselleni perustavaan laatuisista asioista, suunnitelmista ja tavoista jotka olen aiemmin kokenut osaksi persoonallisuuttani. Tämän prosessin kuluessa olen useamman kerran yllättänyt itseni kuinka vahvoja näihin tapoihin liittyvät tunteeni ovat.
Ensimmäisenä tulee vastaan muutosvastarinta. En mitenkään haluaisi muuttaa ulkomaille. En mitenkään voinut kuvitella lopettavani laulamista. Myöntyminen vastustamattoman totuuden edessä, luopuminen aiemmista, nyt vääräksi osoittautuneista ajatustavoista on hidas prosessi. Syvälle sisimpään ulottuvat lonkerot minäkuvasta on pitänyt rakentaa uudestaan. Minun on uudestaan ja uudestaan ollut pakko kysyä itseltäni "kuka minä olen?" ja "mitä minä haluan?". Näitä kysymyksiä toistaen olen asteittain määritellyt itseni itselleni uudestaan. Se on ahdistava prosessi, joka vie paljon henkistä energiaa ja pitää mielen vakavana.
Nyt kun olen havainnut tämän prosessin ja ymmärtänyt sen merkityksen oman itseni kannalta, tunnen itseni vapautuneeksi. Luopumalla vanhoista ajatusmalleista olen tuulettanut sisintäni ja vapauttanut ajatukseni uusille urille. Vanha, turvallinen ajatusmaailma on kuitenkin vielä niin lähellä että se tuntuu vetävän puoleensa, vanhan rakastajattaren tapaan, vaikka on selvää ettei paluuta ole.
Olo on haikea. Luopuminen on raskasta sydämelle. Samalla uuteen suuntaaminen on raikas tuulahdus vasten kasvoja, pirteä, happirikas henkäys keuhkoissa. Kun suurimmat askeleet ovat jo tehtynä, vääjäämättömät totuudet tunnustettu ja illuusiot poistettu minäkuvasta, näyttää tulevaisuus valoisammalta, peräti jännittävältä. En ole ihan vielä siellä, mutta pian, kohta se tulee. Uusi tulevaisuus.

Anteeksiantamisesta

Pohdin joskus aiemminkin anteeksiantamisen vaikeudesta, erityisesti itselleen anteeksiantamisen vaikeudesta. Sitä on niin helppo keksiä tekosyitä miksi ei pitäisi antaa itselleen anteeksi. Esimerkiksi, voit pelätä että se johtaa mielen lepsuuteen. Eli uskot että jos annat itsellesi anteeksi nyt, teet saman kohta uudestaan. Uskotko todella olevasi niin heikko? Entä auttaako itsensä syyllistäminen?
Nyt sattumalta löysin anteeksiantamiseen liittyvän sitaatin kun luin kirjaa "The Mental Athlete" jonka mainitsin aiemminkin.

"An important part of focusing comes when you have made a mistake. You must be able to regain your focus and make the best of the situation you're in. Stopping negative self-talk, forgiving yourself, and resolving to do better the next play go a long way toward enabling you to play your best. If your teammates make a mistake, forgive them and encourage them. Most likely, they are already upset with themselves for messing up. Your encouragement can help them move forward and let go of their mistake more easily."

Urheilupsykologia 101: Ensimmäisiä tuloksia

Edellisellä tekstissäni analysoin käyttäytymistäni ja tunteitani kiipeilleissäni, ja keskiviikkona pääsin sitten kokeilemaan tekemiäni johtopäätöksiä käytännössä. Tulokset ovat positiivisia. Kiipeily oli eräs parhaista. Varsinkin iloitsin siitä että onnistuin ensimmäistä kertaa nousemaan yhden reitin jyrkällä seinällä jossa juuri pelko on aiemmin ollut esteenä. Nyt keskityin huolellisesti ennen reitille lähtöä ja pidin kiinni fokuksesta koko reitin ajan. Voilá! Vaikeimmat kohdat ohitettuani vaivatta sain niin paljon itseluottamusta että koko loppureitti meni heittämällä, vaikka sekin osa on erittäin raskasta. Hämmästyttävää että näin "pieni" asia vaikuttaa näin merkittävästi.

Hetkeä myöhemmin möhlin toisella reitillä vaikka olin sen ennen tehnyt puhtaasti. Hommaa jälkeenpäin mietittyäni havaitsin etten vain ollut keskittynyt kunnolla. Kun reitti oli tuttu ja se oli onnistunut ennenkin, en katsonut tarpeelliseksi keksittyä kunnolla ja sittenpä se ei enää onnistunutkaan. Niin yksinkertaisia asioita ja niin suuret vaikutukset. Tässä on vielä paljon opittavaa!

Urheilupsykologia 101

On uudenvuoden "aamu" (=iltapäivä), juon espressoa, kuuntelen Radioheadin Amnesiac levyä jonka sain joululahjaksi ja luen toista joululahjaa, kirjaa nimeltä The Mental Athlete. Aika hyvä alku uudelle vuodelle!

Kirjan alussa kehotetaan lukijaa tekemään itsearvio omasta psykologisesta urheilijaluonteesta ja yleisen kiinnostuksen asialla kirjaan tämän arvion tänne. Itsearvio tehdään arvioimalla omaa luonnetta kymmenen adjektiivin osalta, sekä numeroarviona 1-5, että konkreettisen parannussuunnitelman avulla:

1. Tarmo - Drive (overwhelming passion to succeed), Arvosana 4, Parannussuunnitelma: Minusta itse kiipeily on hauskaa, eikä minulla ole valtavan suurta tarvetta menestyä. Haluan kyllä parantaa suoritustani, mutta se on eri asia. Tämä on ehkä olennaisempi kysymys kilpaurheilijalle.
   
2. Intohimo - Passion (loves the game; can't stay away from it), Arvosana: 5, Parannussuunnitelma: Olen aika lailla intohimoinen kiipeilijä, mutta välillä se näyttäytyy päämäärätietoisuuden kustannuksella, eli voisin tulevaisuudessa yrittää fokusoida intohimoni paremmin.
3. Stabiilisuus - Stability (can handle stress, resilient), Arvosana: 2, Parannussuunnitelma: Tämä on ehkä suurin puutteeni, eli tähän tulisi keskittyä. Esim. silloin kun tunnen jonkun ongelman ennestään, osaan kyllä visualisoida sen ratkaisun valmiiksi ja intensiivisen fokusoinnin ansiosta voin syrjäyttää pelkoni, mutta yllättävässä tilanteessa (stressitilanteessa) luovutan turhan helposti tai jään miettimään ratkaisua kunnes voimani ovat ehtyneet. Luulisin että minun tulisi harjoitella paljon uusia reittejä siten että oppisin paremmin toimimaan yllättävissä tilanteissa. Näissä harjoituksissa voisin aloittaa helpoista reiteistä ja vähitellen edetä vaikeampiin, jolloin voisin vähän kerrallaan parantaa selviämistä yllättävistä tilanteista.
4. Sitkeys - Toughness (good self-esteem; confident), Arvosana: 3, Parannussuunnitelma: Hyvin kaksijakoinen kohta. Pitkällä tähtäimellä olen hyvinkin itsevarma ja sitkeä. Kun pääsen miettimään asiat läpi olen hyvin päättäväinen ja sitkeä, mutta, jälleen, yllättävässä tilanteessa, kun "tuntuu huonolta" saatan luovuttaa turhan helposti. Eli tilanteet missä en pääse rationalisoimaan vaan joudun luottamaan tunteeseen, silloin en ole parhaimmillani. Ratkaisu: harjoittele hetkiä jossa joudun luottamaan tunteeseen, eli enemmän harjoittelua pelkojeni äärirajoilla.
5. Positiivinen asenne - Positive Attitude (enjoys challenges, avoids negative thinking), Arvosana 5, Parannussuunnitelma: Uskon tämän olevan paraatilajini, varsinkin jälleen pitkäntähtäimen ajattelussa. Parempi fokusointi vähentäisi kuitenkin hetkellisten negatiivisten tunteiden vaikutusta. Nyt kun tätä ajattelen, ehkä pitäisi alentaa arvosana 4:ään, koska negatiiviset tunteet pääsevät kuitenkin aina joskus hetkellisesti pinnalle. Pienen tauon jälkeen saan ne karistettua, mutta suurempi keskittyminen voisi pitää ne jatkuvasti kurissa.
6. Realismi - Realism (works on limitations; learns from experience), Arvosana 5, Parannussuunnitelma: Toinen paraatilaji. Ainoa parannus mitä juuri nyt keksin on kiipeilysession aikainen oppiminen, varsiinkin mentaalilla/tunteellisella puolella. Eli minun pitäisi enemmän kysyä itseltäni onnistuneen tai epäonnistuneen suorituksen jälkeen mitä tunsin suorituksen aikana ja miten voi niistä oppia (muistaa onnistumisen aikaiset tunteet ja yrittää karistaa ne tunteet jotka tuottivat epäonnistumisen).
7. Fokusointi - Focus (blocks out distractions - absorbed in the game), Arvosana 3, Parannussuunnitelma: Aikaisemmin uskoin olevani tässä hyvä, mutta nyt näyttäisi siltä että ehkä juuri tämä voisi olla avain parannukseen kaikilla muilla aloilla. Minun tulisi parantaa tietoisuutta omista tunteista ja peloista kiipeilyn aikana, ja sitä kautta karistaa pelkoni. Aiemmin olin pitänyt keskittymistä hyvänä koska mikään kiipeilyn ulkopuolinen asia ei ole koskaan häirinnyt minua, mutta nyt olen sitä mieltä että olen jumiutunut liian alhaiselle tietoisuuden tasolle, jolloin tunne-elämän ailahtelut (=pelot) häiritsevät suoritusta.
8. Ahkeruus - Effort (first in and off the court; keeps improving), Arvosana 5, Parannussuunnitelma: Juuri nyt en keksi yhtään mitään parannettavaa.
9. Itsepintaisuus - Persistence (can manage desire to be perfect), Arvosana 5, Parannussuunnitelma: Juuri nyt en keksi yhtään mitään parannettavaa.
10. Kilpailuvietti - Competitiveness (refuses to loose; likes the battle), Arvosana 3, Parannussuunnitelma: Kuten aiemmin, pitkällä tähtäimellä kaikki oivallisesti, lisäksi nautin haasteista valtavasti, mutta parempi kilpailuvietti voisi heikentää luovuttamisen houkutusta. Nyt on kuitenkin tarpeen mainita että kiipeilyssä, jossa tässä tietysti koko ajan on kyse, ei mielestäni kilpailuvietin osalta ole lainkaan kyse muita vastaan kilpailemisesta, vaan vain ja ainoastaan itsensä kanssa kilpailemisesta. Toisten suhteen minusta kiipeilyssä on juuri se hieno ominaisuus että toisia kannustetaan ja kaikki saavat suoriutua omalla tasollaan. Onnistuminen määritellään suhteessa vain ja ainoastaan omaan tasoon nähden. Ainoat ristiriidat syntyvät mikäli kavereiden odotukset ovat eri tasolla kuin omat.

Näin. Toimintasuunnitelma on siis aika selvä. 1. Parempi suorituksen aikainen tunteiden tiedostus, 2. Päättäväisyyden ja kilpailuvietin kehitys. 3. Parempi valmistautuminen ja fokusointi.
Nyt minusta olisi kiinnostava kuulla muiden kommentteja; miten itse näet kehittymistarpeesi? Löytyykö yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia? Minkälaista tukea tarvitsisit?

Puhdistautumisriitti

Ei siksi että juuri nyt olisin erityisesti sen tarpeessa, vaan koska juuri nyt on äärimmäisen sopiva hetki.

Olen aloittanut inventaarion koko omaisuudestani. Syön jääkaapista pois siellä pitkään lojuneita mustikoita. Käyn läpi vanhoja pukupaitoja - säilytä, roskiin, keräykseen. Ylimääräinen maastopyörä menee myyntiin - "annetaan hyvään kotiin". Tissuttelen viskin jämät pois illan ratoksi.

En alun perin aloittanut tätä puhdistumistarkoituksessa, vaan käytännöllisyyden vuoksi, mutta sen puhdistava vaikutus on yllättänyt. Tulee oikeasti niin hyvä olo kun saa jonkun vanhan asian pois nurkista. Jälkeenpäin ilma on raikkaampaa hengittää.