Kesäretki

Kävimme taannoin työporukan kanssa kesäretkellä Espoon saaristossa. Otin sieltä kuvia joita en silloin ehtinyt laittaa näytille. Tässä nyt olisi.

Pelon kulttuuri

Rakkauskirjoitelmani kommenttina sain kysymyksen, miksi niin harva avaa sydäntänsä? Miksi sulkeudumme kuoreemme, emmekä päästä ketään lähelle, ainakaan psyykkisesti lähelle? Kysymyksen luettuani tunsin että minullahan on vastaukset valmiina ja aloin heti muodostaa päässäni vastausta; kysymys on pelon kulttuurista. Mutta samantien ajauduin vaikeuksiin. Käyttämäni termi "pelon kulttuuri" on moniulotteinen enkä sitä ihan heti osaa määritellä tai edes kuvailla. En saa siihen otetta. Silti aistin siinä jotain syvällisempää totuutta.

Jos katsotaan nyt kuitenkin ensin sitä, mitä osaan sanoa pelon kulttuurista. Väittämäni on, että ihmiset ovat nykyisin niin tottuneita suhtautumaan asioihin pelon kautta, että siitä on tullut osa kulttuuria ja sitä ei osata kyseenalaistaa. Tästä amerikkalaiset antavat helpoimmat esimerkit; pelätään murtovarkaita, jonka vuoksi ostetaan ase oman turvallisuuden nimissä. Mutta juuri tässä tulevat vaikeuteni vastaan. Mitkä ovat ne muut esimerkit? Mitä me pelkäämme? Amerikkalaiset tietysti pelkäävät terroristeja. Suomessa pelätään idän mafiaa, työttömyyttä, luonnon saastumista, avohoitopotilaita, vieraita ihmisiä kaupungilla, lento-onnettmuuksia, ydinvoimalaräjähdystä, pörssiromahdusta, jne.

Ongelma pelossa on se, että pelätessään harvoin osataan toimia ajatuksella, vaan yleensä vain reagoidaan. Panikoidaan. Reagoidessaan sitä saattaa melkeinpä vahingossa toimia järkevästi, mutta yleensä harkintakyky on pelon alaisuudessa aika heikko. Tehdään jotain mikä vie mitä suurimmalla todennäköisyydellä aivan metsään.

Vielä pahempaa on että pelko on itsensätoteuttava. Yksin yöllä kaupungilla kulkeva nainen joka pelkää näyttää paljon helpommalta saalillta kuin toinen, joka ei ole tilanteesta moksiskaan. Ympärilleen vilkuileva henkilö näyttää siltä kuin hänellä olisi jokin syy olla peloissaan, eli hän on heikko, eli hän on helppo saalis. Siinä hetkessä kadulla kulkiessaan tätä pelkoa on tietysti vaikea kitkeä itsestään pois, mutta se ei vähennä syy-yhteyttä. Jos vaellat vuorilla ja yhtäkkiä alat pelätä putoamista, niin samassa koko keho jäykistyy huomaamattasi. Tulet paljon jäykemmäksi ja kömpelömmäksi ja samalla kaatumisen todennäköisyys kasvaa.

Sama pätee rakkauteen. Jos pelkäät toisen pettävän sinua, huomaa toinen pian että olet hieman etäinen, suhde viilenee ja kohta hänellä on syy pettää - koska "eihän tämä meidän suhde toimi." Samalla on kuitenkin totta, että hyväuskoista on helpompi viilata linssiin. Toisaalta olet ehkä huomannutkin, että lapselta tikkarin varastaminen tuntuu jotenkin paljon pahemmalta kuin samanikäiseltä toveriltasi. On tyypillistä että tuntuu paljon pahemmalta rikkoa sellaista vastaan joka ei lainkaan odota että häntä vastaan rikottaisiin. Hyväuskoista on paljon vaikeampi mennä pettämään kuin epäluuloista.

Nyt on kuitenkin niin, että kun olemme tottuneet siihen, että kaupungilla liikkuessaan ja yleensä maailmassa pitää olla epäluuloinen. Kun sinulle tullaan myymään kadulla todella halpoja kultakelloja, herää heti epäilys että nämä kellot ovat varastettuja. Kun työpaikalla työtoverisi yhtäkkiä muuttuu kovin ystävälliseksi, alat epäillä että hänellä on jokin oma lehmä ojassa. Tämä nykyinen yhteiskuntamme edellyttää, se vaati meiltä tällaista käyttäytymistä. Ongelma on se, että meidän on vaikea muuttaa käyttäytymistämme elämän eri ympyröissä. Se käyttäytymismalli, mikä on hyvä liike-elämässä (sen nykyisten arvojen ja tapojen valossa), ei näytäkkään olevan lainkaan toimiva parisuhteessa tai muissa sosiaalisissa tilanteissa. Eli talouspuolelta oppimamme pelon kulttuuri (vrt. kvartaalitalous) on leviämässä vähitellen kaikille elämän aloille.

PS. Tämä oli sananmukaisesti ajatusvirtaa. Lähdin yhdestä aiheesta liikkeelle ja jotenkin löyhästi pysyin saman otsikon alla koko matkan, mutta silti poukkoilin aika lailla. C'est la vie.

Saaristopäivä

Loman alkajaisiksi kävimme muutaman kaverin kanssa Espoon saaristossa saaressa Rövaren. Loman kunniaksi päivä oli hieman sateinen, mutta meno oli hyvä.

Yksin töissä

Tänään oli aika hauska päivä töissä. Meitä oli paikalla tasan kolme ja koska minä käyn töissä aika myöhään ja nämä muut kohtuullisen aikaisin, olin töissä suurimman osan aikaa yksin. Varsin mukavaa ainakin näin vaihteluna. Nyt on ollut tällaiseen työskentelyyn sopivia hommiakin, eli olen tehnyt juttuja jotka voin tehdä täysin itsenäisesti ilman mitään apua keneltäkään muulta.

Työtehoa laskee hieman huonosti nukuttu yö. Tämä on ehkä ensimmäinen yö minun historiassa jota voisi oikeasti kutsua liskojen yöksi. Enkä ymmärrä mistä se tuli. Toki olin nauttinut muutaman annoksen alkoholia ja juonut aamulla poikkeuksellisesti espressoa, mutta onhan näitä juotu ennenkin. Kahvia tieysti harvoin, mutta se oli aamulla. Tästä huolimatta työpäivä on ollut, kuten sanottu, varsin mukava.

Tämä bloggailu on tänään hieman lähempänä maanpintaa kuin viime aikoina on muuten ollut. Ehkä kuumuus vaikuttaa - aurinko paistaa työhuoneeseen iltapäivällä ja lämpötila nousee varmaan n. 30C:een. On kesä. En valita. Nautin, mutta työnteon tehoa se laskee. C'est la vie!

Valokuvia verkossa

Mitä enemmän itse kuvaan, sitä enemmän olen tullut arvostamaan toisten ottamia hyviä kuvia. Esimerkiksi hesarin sivuilla on kuvia maailmalta jotka ovat usein häkellyttävän kauniita. Toinen mainitsemisen arvoinen verkko-osoite on Taivasalla.net jossa on kuvia pääasiassa Helsingistä, mutta myös muualta, ja kaikki tietysti valokuvattu taivasalla. Näitä katselemalla voi hyvin kuluttaa työpäiväänsä kesäpäivänä.

Saimaa

Tämä viikonloppu meni taas sukeltaessa, tällä kertaa Saimaalla Mikkelin Urheilusukeltajien laivalla Tornator I. Alus on alunperin höyrylaiva mutta nykyisin dieseli, joten se on aika vaikuttava näky. Olin hankkiutunut sukellusmatkalle, mutta se osoittautuikin risteilyksi jossa myös sukellettiin paljon. Säät oli täydelliset ja muutenkin oli hauskaa. Ohessa kuvia. Veden alta ei tullut juurikaan kuvia koska valoa oli niin vähän.

Rakastamisesta

Keskustelin eilen ystäväni pitkään ihmisten rakastamisesta, lähinnä siitä näkökulmasta, että voiko rakastaa "maailmaa", eli voiko rakastaa kaikkia ihmisiä? Eräs näkökulma on että me emme voi venyä kaikkialle, emme voi rakastaa kaikkia ja siksi meidän kannattaa rakastaa ensinnä lähimmäisiämme ja vasta sitten muita. (Tässä tietysti lähimmäiset ihmiset ovat ne ihmiset joita me rakastamme ja sitä kautta määritelmä on hieman redundantti, mutta ei välitetä siitä koska uskon että ymmärrätte mitä tarkoitan.) Tässä näkökulmassa on jotain totta ja ensisilmäyksellä haluaisin uskoa siihen.

Mutta, sitten seuraa iso mutta. En oikein tiedä mikä tässä näkökulmassa tuntuu rajoittavalta, mutta sitä se minusta on. En oikein osaa sitä yksilöidä. Minulla on kuitenkin sellainen hypoteesi, tai vastakkain näkökulma, jonka mukaan kaikkia ihmisiä voi rakastaa jos vain heille avaa sydämmensä. Eli jos vain on valmis ottamaan heidät sydämmeensä niin heitä ei voi olla rakastamatta. Toki ihmisillä on heikkouksia ja jotkut ihmiset yrittävät hyödyntää avoimuuttasi, mutta minä haluaisin uskoa ihmisten hyvyyteen. Koska hyvin usein, miltei aina, ihmiset käyttäytyvät siten kun sinä käyttydyt heille. Eli jos lähtökohtaisesti luotat heihin, he vastaavat käyttäytymällä sen luottamuksen arvoisesti. Ja tämä koskee erityisesti aikuisia, vaikka juuri he uskovat itse olevansa tälläisen käyttäytymisen yläpuolella. Mutta ei.

Mutta mitä sitten on tämä sydämmen avaaminen, mitä se tarkoittaa? Sitä on vaikea selittää tarkemmin. Ainakin siihen sisältyy luottamus. Luottamuksen esteenä on useimmiten pelko - pelko petturuudesta - mutta kuten sanoin, usein se maksaa itsensä takaisin. Toinen asia on suojamuurien laskeminen, joka on tavallaan samaa asiaa. Avoimmessa tilassa pystyy paremmin vastaanottamaan tunneinformaatiota, havaitsemaan toisen tunnetilan ja myös paremmin kommunikoimaan omaa tunnetilaansa. Tämä tunnetason vuorovaikutus on käsitykseni mukaan varsin tärkeä osa ihmisyyttä ja inhimillisyyttä. Mutta kaikki tämä on aika epämääräistä. Luulen että tällaiset asiat ovat (ainakin minulle) niin kaukana tunne-elämän puolella sellaisella alueella että meillä ei ole sanoja kuvaamaan niitä.

Viikon lintuhavainto: Kivitasku.

Sukellusviikonloppu Hangossa

Helsingin sukelluskeskus järjesti sukellusviikonlopun Hangossa nyt viikonloppuna. Tässä pari kuvaa.

Kohteet olivat keulakuva-hylky, tykkilavetit, Ytterkob ja hylky lähellä tykkilavetteja.

PS. Osa kuvista on kuvattu raaka-muodossa ja loput .jpg-tiedostoina. Ei ole lainkaan vaikeaa havaita kummat on kumpia.

EDIT: Huomasin tässä katsellessani toisella koneella blogia että värisäädöt kuvissa ovat aika hirveät. Tarkoittanee sitä että läppärin uusi-hieno-ja-korjattu-näyttö toistaa värit jotenkin kummallisesti.



























PS2. Uusia lintuhavaintoja; haarapääsky

Lintupäivitys

En ole pitkään aikaan muistanut päivittää tunnistettujen lintujen listaa, joten tässä muutama; kurki, punarinta, naakka, lapintiira, laulujoutsen.

Huoltotauko

Läppärini on huollossa - siellä se oli koko juhannuksen ja on vieläkin. Hämmästyttävää miten syvälle tottumus on pesiytynyt; tuntui aivan omituiselta olla nämä pari päivää kotona ilman konetta. Minulla olisi ollut useampi asia joita olisin tehnyt mielelläni (olen valokuvaillut ahkerasti ja niitä olisi pitänyt päästä säätämään) mutta tietysti olisin myös paljon surfaillut aivan turhaan.

Toinen asia jota hämmästelen on yksi tämän vuoden neljästä pakkojuhlasta: juhannus. Yhdessä uuden vuoden, vapun ja joulun kanssa nämä ovat tilanteita jolloin on pakko juhlija, muuten yhteiskunta leimaa henkilön hylkiöksi. Ajatelkaa nyt tänään kun kysytte kaveriltanne: "Mitä teit juhannuksena?". Siihen sisältyy edellytys että on tehnyt jotain, että hän on saanut kutsun jonnekin tai että hän muutoin omistaa itse jonkin paikan johon voi mennä viettämään juhannusta. Jos taas, kuten minä, viettää juhannuksen kotona, joutuu ongelman eteen. Rehellinen vastaus kysymykseen antaa juuri sellaisen sosiaalisen hylkiön mielikuvan. Elävästi väritetty vastaus "minulla oli niin kiire että en halunnut mitään ohjelmaa" kuulostaa selittelyltä. Valehtelu on tietysti aina vaihtoehto, mutta minä en juuri ole harrastanut sellaista. Viimeisenä puolustuksena on hyökkäys, koko kysymyksen kyseenalaistaminen - "ai että miten niin, oliko nyt juhannus?".

Nyt lukijaa tietysti kiinnostaa kuulla vastaus kysmykseen, mitä tein juhannuksena? Houkutus on suuri että jättäisin vastaamatta kokonaan. Jättäisin lukijan arvuuttelemaan. Mutta oikeastaanhan minä olen jo vastannut tämän tekstin pitkähköllä selittelyllä, joka filosofisin argumentein perustelee miksi minun ei pitäisi tuntea itseäni sosiaaliseksi hylkiöksi.

Insinööriminä

Tänään ymmärsin jotain itsestäni; saan suurta mielihyvää ymmärtäessäni miten jokin asia toimii. Näitä asioita voivat olla esimerkiksi niin matemaattiset kaavat, fysikaaliset ilmiöt kuin ihmisten välinen ryhmädynamiikkakin. Kun ymmärrän "sen", tulen tyytyväiseksi.

Samalla vastustan pakonomaista selittämisen tarvetta. Kaikkea ei tarvitse selittää. On asioita joita ei voi selittää, asioita, joiden selittämiseen meillä ei ole riittävää tietoa. Tällöin pitää minun kuitenkin tehdä tietoinen päätös selittämättä jättämisestä selittämättömänä ilmiönä. Kun saan asiat tähän tilaan, tunnen että voin rauhoittua. Maailma on hallussa. Ei siten että maailma olisi muuten angistinen, mikäli en pysty selittämään asioita ovat ne selittämättömiä ja kun saan ne selitettyä, siirtyvät ne selitettyihin asioihin. Molempi tila antaa mahdollisuuden rauhoittua. Se tila jossa jotakin asiaa ei vielä ole leimattu selittämättömäksi eikä selitetyksi on useimmiten innostava tila, jossa pyrin rakentamaan loogista kokonaisuutta, joten senkään ei tarvitse olla angstinen.

Nyt huolestuttaa kuitenkin hieman liiallisen lokeroimisen mahdollisuus. Onko jako selitettyihin ja selittämättömiin asioihin liian lokeroiva? Ja onko jaottelun takana kuitenkin pyrkimys selittämiseen, eli siihen liialliseen selittämiseen myös silloin kuin luotettavaa vastausta ei ole saatavilla? Oma spontaani vastaukseni on "ei", pyrkimys ei ole liiallinen selittäminen, vaan primääri pyrkimys on pikemminkin vastakkainen. Tämä jaottelu antaa mahdollisuuden jättää asiat selittämättömiksi, ja tämä pätee myös tapauksiin joissa ei vain viitsi selvittää asiaa perin pohjin. Eli näin saan mahdollisuuden luopua angstista kun tajuan etten ymmärrä jotain.

Luulen että selittämisen tarve on kovin inhimillinen tarve. Asian selittäminen tuo hyvänolontunteen. Mutta kun tästä tulee riippuvaiseksi, aiheuttaa asian selittämättömyys angstia, eli menetettyä hyvänolontunnetta. Nyt kun pystyn selittämään minkä tahansa asian sillä, että se on "selittämätön", pääsen eroon angstista oikosulkemalla sen menetetyn selityksen tunteen.

Nyt voin onnellisena leimata tämän jo käytössä olleen ajattelutapani selitetyksi, tiedän miten toimin ja miksi toimin niin. Ymmärrettyäni tämän olen taas hieman onnellisempi.

Vihdoin helpotusta

Viimeiset puolitoista kuukautta on ollut kiireistä, todella kiireistä. Tämä ei ole minulle tyypillistä - olenhan päättänyt viettää rauhallista elämää koska rauhallinen elämä on hyvää elämää. Eikä tämä ole vain tavallinen voivottelu kiireisestä elämästä. Suurin osa kevättä oli rauhallista, melkeinpä liian rauhallista ja nyt väännettiin sitten mittari toiseen ääripäähän vähäksi aikaa.

Nyt kun kiire on takanapäin on aika ja aikaa pohtia asioita. Kestänee pari päivää ennenkuin ehdin taas asettua. Kuulin ystävältäni viikonloppuna tarinan, jonka mukaan amerikan intiaaneilla on tapana sanoa (tämä saattaa hyvin olla urbaani legenda) että matkustaessa kestää kolme päivää ennenkuin sielu tulee perässä. Vaikka en itse usko fyysisen sielun olemassaoloon, uskon kuitenkin tähän abstraktiin ideaan, samoin kuin uskon että sieluun abstraktissa mielessä, metaforan kaltaisena. Uuteen paikkaan saapuessa menee tovi ennen kuin pystyy rauhoittumaan, ennen kuin kotiutuu. Tämän minun kiireisen periodin osalta uskon että asia on aika lailla samoin. Menee hetki ennen kuin sielu löytää kotiin, löytää paikkansa.

Eilen olin kotona lähes koko päivän, hetken kävin pyöräilemässä, mutta käytännössä koko päivän olin itsekseni. Se oli alku. Tänään työpäivän jälkeen olen ollut kotona. En ole tehnyt kovin paljon mitään ja tarkoitukseni on pitää kiinni siitä. Saatan käydä vielä pikaisesti kaupassa tai lenkillä, mutta en mene shoppailemaan enkä mene urheilemaan. Ymmärrätte varmaan eron.

Voi hyvin olla että tämän matkan jälkeen ei kolme päivää riitä. Voin tarvita enemmänkin aikaa ennenkuin asetun jälleen aloilleni. Suunnittelen jo juhannusta sen varalle. Jospa olisinkin kotona yksin, tai ehkä veljeni kanssa, jos hän on maisemissa. Grillaisin jotain, kävisin lenkillä, saunoisin, enkä oikeastaan tekisi mitään hyödyllistä. Tuntuu kuin tarvitsisin sitä juuri nyt; tekemättömyyttä.

Annikas fest

Några mer lyckade bilder från Annikas fest.

Mahdottoman haluamisesta

Tässä viimeaikoina olen useaan otteeseen huomannut että monet, minä itse ja monet muut, tuntuvat aina haluavan sitä mitä ei voi saada. Tuntuu siltä että sitä aina haluaisi juuri sen naisen jota ei voi saada tai sen lomamatkan johon ei ole varaa. Miksi? Miksi en voisi haluta sitä mikä on ulottuvillani? Vai onko tässä kysmyksessä tilastollinen harha; ne asiat jotka haluan ja jotka myös saan eivät rekisteröidy muistiini?

Toinen vaihtoehto on että meidät on jotenkin geneettisesti koodattu haluamaan asioita joita meillä ei vielä ole, mutta jotka voisivat olla mahdollisia. Voisi kuvitella että tämä on ollut hyvä strategia ja ajanut ihmiset esimerkiksi tutkimaan kaukaisia maita jos sieltä löytyisi paremmat metsästysmaat.

Siitä ei kuitenkaan pääse mihinkään että tällaiset halut ovat lähtökohtaisesti mahdottomia, siksi turhia ja peräti haitallisia. Ne vievät huomion pois niistä asioista joita voi saada. En tietenkään kannata kunnianhimoisista suunnitelmista luopumista, mutta kaikki eivät voi olla astronautteja, supermalleja ja filmitähtiä. Mutta kaikki tämä ei kuitenkaan vastaa kysmykyseen miksi juuri ne naiset ovat kiinnostavimpia joita tietää ettei voi saada?