Todennäköisyysfilosofia

Descartesin ehkä tärkein, perustavanlaatuinen idea tai tekniikka oli epäilyn tekniikka - epäile kaikkea minkä tiedät kunnes onnistut osoittamaan sen todeksi. Tällä tekniikalla hän ilmeisesti tuli tulokseen Cognito, ergo sum (Ajattelen, siis olen), eli ainoa mikä on varmaan on se että ajattelen ja siksi olemassaoloni on varmaa. Kaikki perustuu siihen että on mahdollista, hyvin epätodennäköistä, mutta mahdollista että kaikki aistimukseni maailmasta ovat harhaisia illuusioita. Tiedättehän miten helppoa on huijata ihmisiä illuusioilla, mutta silti olemme sitä mieltä että yleensä meitä ei huijata, koska se olisi hyvin epätodennäköistä. Sanon sen uudestaan koska se on niin tärkeää; se että näkemämme ei olisikaan totta on äärimmäisen epätodennäköistä, se on ääritapaus.

Tästä innostuneena, tänä sunnuntaiaamuna sain idean; meidän ei niinkään pitäisi keskittyä äärimmäisyyksiin, koska ne ovat vain erikoistapauksia ja useimmiten ne ovat, itse asiassa worst-case tapauksia eli kaikken pahimpia mahdollisuuksia. On aika mieletöntä uhrata suuria määriä ajatusvoimaa tapauksille jotka loppujen lopuksi ovat todella epätodennäköisiä. Tässä vaiheessa olisi helppo hypähtää todennäköisyyslaskun puolelle ja sanoa että vaikka näiden tapaukset ovat mahdollisia, on niiden todennäköisyys nolla, mutta samalla en halua sanoa sitä totuutena ilman tarkkaa määrittelyä, vaan käytän sitä tässä enemmänkin metaforana. Jos emme siis tarkkaile äärimmäisyyksiä, mitä meidän sitten tulisi tarkkailla?

Minä lähtisin miettimään kahta asiaa, ensinnäkin sitä todennäköisintä vaihtoehtoa, että tämä meidän elämämme ja maailmamme kuitenkin on totta ja toiseksi koko kokonaisuutta - niitä todennäköisiä ja epätodennäköisiä vaihtoehtoja yhdessä. Nyt on tärkeä huomata että minä en lähde kokonaan torppaamaan Descartea ja kumppaneita, ne ovat tärkeitä kokonaisuuden kannalta, mutta kokonaisuudesta puuttuu vielä monta osaa. Erityisesti, kokonaisuudelle juuri Descartesin jälkeen asetettu paljon raameja ja reunaviivoja, mutta sen kokonaisuuden tärkein asia, sen sisältö, puuttuu vielä. Lähtökohta sisällölle voisi olla että on hyvin todennäköistä että maailma on olemassa.

Näen tämän ajatuksen, jälleen metaforana, eräänlaisena analogiana sumealle logiikalle. Ja nyt käytän äärimmäistä varovaisuutta etten tee loogisia päätelmiä sumean logiikan sääntöjen perusteella. Se mitä voin sanoa varmasti on että sumeaan logiikkaan perustuvaa filosofiaa ei juurikaan ole näkynyt mainstream filosofiassa, tai ainakaan populäärifilosofian kirjallisuudessa.

Samalla näen tämän ajatuksen jatkumona joillekin Esa Saarisen ideoille joihin minulla on ollut kunnia tutustua. Saarisen elämänfilosofiassa eräs kulmakivi tuntuu olevan arvostamisen filosofia - koska meidät on opetettu olemaan kaikella tapaa kriittisiä, tulisi meidän nyt samalla tavalla harjoitella olemaan kaikella tapaa arvostavia. Vain viemällä ajattelumme vähäksi aikaa mittarin toiseen päähän, voimme myöhemmin löytää tasapainon ääripäiden välillä. Descartes jälkeläisineen on opettanut meille kritiikin ja tuonut sitä kautta kokonaiskuvalle rajat. Nyt meidän pitää viedä asia toiseen ääripäähän. Meidän tulisi miettiä mikä oikeasti on todennäköistä, mitä elämämme oikeasti on eikä vain mitä se ei ole. Nimitän tämä filosofian tässä ja nyt todennäköisyysfilosofiaksi.

PS. Em. pohdiskelu lähti liikkeelle kun luin Russelin kirjaa Filosofian ongelmat. Se tosiaan laittaa vauhtia ajatteluun vaikken kaikkiin ideoihin yhdykkään.

Kirjoittelua

Nyt tuntuu taas hyvältä. Sain kirjoitettua eilen illalla novelliani taas hieman eteenpäin. Luin sitä myös pitkän pätkän eilen kokonaisuutena ja tunnelma on hieman ristiriitainen. Yhtäältä monet, monet osat ovat aivan loistavan tuntuisia. Toisaalta taas varsinkin intro on syvältä ja kokonaisuus hieman ontuva, suurelta osin juuri heikon intron vuoksi. Sain kuitenkin oikoluettua pitkiä pätkiä ja kirjoitin myös yhden kappaleen lisää ja siitä sitä hyvää mieltä tuli. Mutta parhaat tunnelmat sain kuitenkin luettuna ensimmäisen osan päätöksen, joka on todennäköisesti koko kirjan kliimaksi. Kliimaksi ei todennäköisesti kuitenkaan juuri nyt ole omalla paikallaan, vaan se sijoitetaan kirjassa siten että kliimaksi tulee hyvälle paikalle kirjan rakenteessa.

Uusia lintuhavaintoja olen vime viikkoina tehnyt seuraavasti; peippo, naakka, sepelkyyhky, lapintiira. Jossain vaiheessa pitää varmaan tehdä yhtenäinen lista, koska nyt en enää oikein muista mitä lintuja olen jo ehtinyt kirjaamaan.

Nyt kevät on

Viime viikkojen aikana olen ollut hyvällä tuulella. Yhtäkkiä kaikki naiset näyttävät kauniimmilta. Luonto on puhjennut kukkaan. Puhkun uutta itsevarmuutta ilman mitään rationaalista syytä. Nyt on kevät - melkein jo oikeastaan kesä.

Seiska boikottiin

Jos et vielä ole boikotoinut seiskaa, nyt on aika aloittaa. Älä osta, älä lue. Tässä syy.
Pirkka kirjoitti jo aiemmin buzz-ilmiöstä Lordin ympärillä ja nyt uudestaan. Eiköhän tehdä sellainen boikotti että Seiskakin sen huomaa.

Minä. Minusta. Minua.

Pyydän anteeksi jo ennakkoon kielenkäyttöäni, mutta välillä tulee sellainen tunne että kaikki tämän palstan kirjoitukset ovat itserakasta pseudointellektuaalia mastrubaatiota. Pitäisi kai kirjoittaa blogin otsikkoon "Omaan napaan katselua ja oman egon pönkitystä." Mutta samalla, lukiessani esimerkiksi edellistä tekstiä uudestaan "Kritiikkiä kritiikistä", totean että allekirjoitan edelleen käytännössä kaiken mitä olen tänne kirjoittanut. Minusta nämä kirjoitukset pohtivat oikeita asioita ja pääsevät oikeisiin lopputuloksiin. Looginen päätelmä; jos mielestäni esittämäni asiat ovat oikein, mutta en silti pidä niistä, en oikeastaan pidä itsestäni. Outoa.

Onko tämä siis todiste huonosta itsetunnosta? Entä itsevarmuudesta? Tunntetustihan nämä ovat eri asioita (jätän eron tunnistamisen kotitehtäväksi). Huonon itsevarmuuden voin avoimesti myöntää, enkä sitä pidä edes kokonaan huonona asina, mutta huono itsetunto olisi huonompi asia. Itsensä tunteminen ja itseensä luottaminen ovat tärkeitä asioita. Itsevarmuus taas on (nyt vastaan jo kotitehväksijättämääni kysymkseen) sokeaa luottamusta itseensä ja omaan hyvyyteensä, eli egon pönkittämistä. Nyt siis kiertelen myös kehää. Tässä on osasyy miksi olen kirjoitellut niin harvakseltaan viimeaikoina. Luottamus itseeni on ollut hieman heikoilla.

Edit: Toinen näkökulma asiaan on että tarkastelen liiankin henkilökohtaisia asioita julkisesti. Mutta rehellisesti sanoen olen sitä mieltä että jos tekee asiat oikein ja rehellisesti ei mikään asia ole sellainen ettei sitä voisi julkisesti tunnustaa. Se käy melkein määritlemästä; asia jota ei voi julkisesti tunnustaa on eettisesti tai moraalisesti arvelluttava.

Kritiikin kritiikkiä

Väitetään, että oppiminen tapahtuu virheiden kautaa. Tällä tarkoitetaan sitä että vain havaitessaan virheen tai epäonnistumisen alkaa ihminen miettiä miten asian voisi tehdä paremmin. Tämä tarkoittaa siis sitä että reagoidaan virheisiin ja pyritään välttää virheitä. Kritiikki on tähän erinomainen työväline. Sen avulla pyritään etsimään asioiden heikkouksia.

Tämä kritiikkiasia tuli mieleeni kun kuulin (taas) käsitteen ongelmalähtöinen opettaminen. Ilman sen tarkempaa tietoa tai kokemusta olen ymmärtänyt että ongelmalähtöisessä opettamisessa otetaan esiin erillaisia todellisia ongelmia ja lähdetään etsimään niille ratkaisua ryhmätyömuodossa. Tällä menetelmällä on selviä pedagogisia etuja, antaahan se tuntuman oikeisiin ongelmiin, ryhmätyöhön ja luovaan ajatteluun.

Ongelma on se että kritiikki ja ongelmlähtöinen oppiminen keskittyy ongelmiin (tarkkaavainen lukija huomaa että myös tämä kirjoitus keskittyy ongelmiin). Kun keskitytään ongelmiin pyrimme vain pois ongelmista ajatellen että ongelmaton tila on se mitä oikeasti haluamme. Ongelmaton tila ei mitenkään edellytä että asiat olisivat hyvin, se vain edellyttää että asiat eivät ole erityisen huonosti. Tämä ei ole se mitä haluamme. Se mitä oikeasti haluamme on jonkinlainen "onnellisuuden tila" tai "hyvän elämän tila" tms. Sovellettuna johonkin arkielämän tilanteeseen voisin väittää että sellainen auto jolla pääsee perille ei ole sellainen auto jota haluamme. Autoon liittyy myös monia muita mielihaluja joita täytämme kuin vain perille pääseminen, jotka kaikki tulee ottaa huomioon auton valinnassa. Onnellinen auton omistaja voi hyvin kestää sen että se joskus jättää tielle, jos vain se auto on muilta ominaisuuksiltaan aivan loistava.

Samaan aikaan toisaalla; Tieteellisyyden ja akateemisen ajattelun peruskivinä pidetään kritiikkiä ja itsekritiikkiä. Edellä kuvatun perusteella tämä on minusta vajavainen ajattelutapa. Kritiikin ohella, sen vastapainona tai peräti sen vaihtoehtona, pitäisi edistää konstruktiivista ajattelua. Ei pelkästään konstruktiivista kritiikkiä (joka on sekasikiö ja halpa komrpomissi kummastakin ajattelutavasta) vaan konstruktiivista ajattelua. Voisimme kysyä: "Miten parannan "tätä" asiaa?" tai "Miten parannan itseäni?"

Erityisesti, nyt kun olemme koko ikämme opiskelleet kritiikkiä ja itsekritiikkiä, ja kehittäneet kritiikille jopa oman huumori-muodonkin, ironian ja itseironian, pitäisi meidän harjoituksen vuoksi rynnätä aivan toiseen ääripäähän, ääripositiiviseen ajatteluun. Voisi ensituntumalta luulla että tälläinen ääripäähän heittäytyminen olisi hullua ja totalitääristä, mutta koska olemme niin pitkään olleet totalitäärisiä kriitikoita, on meidän välttämätöntä heittäytyä vastakkaiseen laitaan, vain jotta joskus hamassa tulevaisuudessa voisimme saavuttaa tasapainon ääripäiden välillä.

Voisimme alakajaiskisi esimerkiksi katsella toisiamme ja yrittää etsiä toisista asioita mitkä muut tekevät paremmin kuin me itse, ihailla näitä asioita ja sitä kautta löytää toimintatapoja itsellemme, joka tekisi omista elämistämme parempaa. Myös itsereflektion kautta voimme havaita mitkä toimintatavat tuntuvat toimivan erityisen hyvin tai sopivan omaan henkilöömme erityisen hyvin, ja pyrkiä soveltamaan näitä samoja toimintatapoja myös muille elämänalueille.

Sanotaan että paras puolustus on hyökkäys. Jos haluamme puolustautua ongelmia vastaan voimme lähtä hyökkäämään parempien toimintatapojen puolesta. Tällöin lakkaamme reagoimasta toisten ulkoisista syistä aiheutuneisiin ongelmiin, otamme aloitteen itsellemme ja alamme viemään itseämme kohti parempaa huomista. Siinä sivussa saamme itsellemme tunteen että olemme hallinnassa omassa ympäristössämme, joka jo yksinään tuottaa meille hyvänolon- ja turvallisuudentunnetta.

Päivän kotiharjoitus; Kysy itseltäsi: Mihin toimintatapaan elämässäsi olet erityisen tyytyväinen? Mihin toiseen elämänalueeseen voisi soveltaa samaa toimintatapaa?

Viikon uusi lintuhavainto; punarinta.

Järki vs. tunteet osa 2

Matkalla perjantai-iltana baarista kotiin jäin miettimään tällaista asiaa. Olen periaatteessa sitä mieltä, että jos tekee jotain, se kannattaa tehdä täysillä, eli täydellä sydämmellä. Jos jotakin ei kannata tehdä kunnolla, kannattaa miettiä kannattaako sitä tehdä laisinkaan. Tämä on siis minun lähtökohta. Samalla kuitenkin vastustan suuresti amerikkalaista tyyliä paisutella, jossa tosiasioilla ei ole niin väliä, kunhan asiat tehdään suurella sydämmellä. Kun asiat tehdään pelkän tunteen vuoksi välittämättä tosiasioista, syntyy bulshittia. Kysymys on siten, miten välttää bulshitti, miten välttää olematta amerikkalainen, mutta samalla tehdä asioita täysillä?

Minusta osa vastausta on oltava se, että pitää tosiasioita aina ylempänä kuin tunnetta. Otetaan haastava esimerkki; kuvittele itsesi kuuntelemassa hurmoksellista esitystä jostain sopivasta aiheesta kuten vaikka rakkaus. Terve järki asettaa tällaisessa tilanteessa esteitä: hurmoksellinen esitys ei voi olla järkiperäinen eli tosi, koska jos se olisi järkiperäinen, ei sitä tarvitsisi esittää hurmoksellisesti. Samalla unohdetaan kuitenkin, että esityksessä voi olla jotain mitä sinä itse voisit oppia, siitä huolimatta että esitys on hurmoksellinen. Mutta tätä totuuden jyvää on lähes mahdoton löytää ellei heittäydy mukaan siihen hurmokselliseen henkeen, koska saattaahan olla, että hurmos on tärkeä työkalu totuuden löytämiseen. Siksi tähän hurmokseen pitää heittäytyä täydellä sydämmellä, ja avoimella sydämmellä. Se on pelottavaa koska siinä tulee sellainen tunne, kuin luopuisi itsensä hallinnasta.

Mikä siinä pelottaa? Uskotko sinä, että sinä itse olet todella niin tyhmä, ettet erottaisi humpuukia todesta vaikka heittäytyisit hetkeksi mukaan hurmokseen? Onko luottamuksesi itseesi näin pieni?

Päivän uusi lintuhavainto; sinitiainen.

Aamuherätys

Tänään aamulla kännykän muistutus herätti minut kovin paljon aiemmin kuin olin arvellut herääväni. Enhän ole käyttänyt herätyskelloa pitkään aikaan ja tottumuksesta aamut ovat jääneet aika myöhäiseksi. Elämä on tältä osin hymyillyt ja olo on ollut varsin hyvä kun väsymys on ollut lähes tuntematon ilmiö. Tänään kuitenkin oli asiat toisin. Hieman olen ollut väsynyt, mutta päivä on muuten ollut todella mainio. Nyt kun piti olla aikaisin aamulla töissä ehtiäkseni kurssille, pääsin myös töistä pois jo hyvissä ajoin. Ja kun pääsee töistä ajoissa, voi myös tehdä paljon asioita iltapäivällä. Tulin kotiin, söin ja lähdin kauppaan. Ostin tarvikkeet Vichyssoise keittoon sekä kasvis-kastikepohjaan jotka saman tien laitoin porisemaan. Istutin myös ylimääräiset yrtit parvekkeelle kukkalaatikkoon. Nyt on hyvä olo ja sellainen tunne että on saanut jotain aikaan.

Nyt olen kuitenkin dilemman edessä; herätyskello vai ei herätyskelloa? Luulen, että oikea vastaus on edelleen pääsääntöisesti ei herätyskelloa, mutta nukkumaanmenoa pitäisi onnistua rukkaamaan aikaisemmaksi. Myös aamuisia hitaita töihinlähtöjä voisi aika paljon nopeuttaa. On ihan turhaa oleilla aamulla kotona 2-3 tuntia, kun 1 riittäisi varsin hyvin kaikkiin aamutoimiin. Mitä siis opimme tästä kaikesta? En tiedä.

Norsunluutorneja

Keskustelin tänään pitkään hyvän ystävän kanssa elämästä. Eräs aiheista liittyi järkeen ja tunteisiin. Olen usein kuullut sanottavan että tunteita ja tunne-elämää ei saisi liiaksi rationalisoida mutta jotenkin tämä väite kolahtaa minuun epävireisesti. Uskon kyllä ymmärtäväni mitä asiaa väitteellä haetaan; tunteille ei kannata liian kovasti yrittää löytää järkiperäisiä selityksiä. Loppujen lopuksi tunteethan usein eivät ole mitenkään rationalisia ja näin ollen rationalisten selitysten löytäminen tunteilleen on tuhoon tuomittu hanke. Se ei voi koskaan onnistua. Paljon hedelmällisempää on antaa tunteiden tulla ja heittäytyä niihin mukaan niitä samalla havainnoiden. Esim. jos itkettää ei pidä pyristellä vastaan vaan antaa itkun tulla ja havainnoida sitä tunnetta, "tältä tuntuu itkeminen". Minusta se on usein vapauttava tunne päästää tunteista irti, eli heittäytyä niiden varaan. Ja kun se pääsee purkautumaan katoaa niiden negatiivisten tunteiden lohduttomuuskin saman tien. Kuvittele, jos puristaisit papaatin tai jonkun muun ilotulitteen kämmenesi sisään, räjähtäessään se tekisi pahaa jälkeä. Mutta jos pitäisit sitä avoimella kämmenellä, jäisi siitä pieni musta jälki eikä muuta. Tämä on juuri se, mitä olen aiemmin sanonut, pitää antaa itselleen anteeksi tunteensa. Kun antaa esim. juuri itkun tulla, merkitsee se ainakin minulle samalla sen tunteen hyväksymistä ja anteeksiantoa omalle heikkoudelleen.

Rationaalisuus ei minusta ole tämän asian kanssa lainkaan ristiriidassa, päinvastoin, minusta järjen käyttäminen ei ole koskaan pahasta. Tarkkailemalla ja tunnustelemalla itseään, reaktioitaan ja tunteitaan päästään kehityksen polulle itsetuntemuksessa (vertaa myös termiin "itsevarmuus" - sehän ei ole lainkaan sama asia). Tässä mielessä parivaljakko "järki ja tunteet" ovat kärjistetty vastakohta. Oikeastaan ne eivät ole lainkaan vastakkaisia, looginen ajattelu ei sulje pois tunteellisuutta. Toki tunnekuohut tekevät ajattelusta vaikeampaa, mutta se ei muuta vääriä päätöksiä oikeiksi.

Minulla itselläni on vahva rooli monissa yhteyksissä loogisena ajattelijana. Toisten mielestä en ehkä päästä ihmisiä lähelleni. Minulle on kerrottu että joidenkin mielestä elän norsunluutornissa, muiden yläpuolella, tarkkaillen ja halliten, tai pyrkien hallitsemaan, irrallaan todellisesta maailmasta. Ymmärrän hyvin että minusta voi saada tällaisen kuvan. Tämä kaikki liittyy järkeen ja tunteisiin. Kuten olen monesti tällä palstalla aikaisemmin maininnut, olen loppujen lopuksi hyvin tunteellinen ihminen. Niin tunteellinen, että varsinkin nuorempana opin suojautumaan muurin taakse, piilottamaan tunteeni muulta maailmalta ja lähes kieltämään ne itseltänikin. Nyt kun näistä yritän irtautua näistä opituista tavoista, prosessi joka on hidas ja vaivalloinen, olen päässyt vasta sille asteelle, että olen itse sinut omien tunteideni kanssa. Pelon muuri on kuitenkin vielä liian suuri, on paljon tilanteita joissa en osaa kommunikoida tunteitani muille ihmisille. Uskon että useimmat muutkin ovat samassa tilanteessa, eivät uskalla aina kommunikoida kaikkia tunteitaan, mutta se ei ole perustelu miksi minun ei kannattaisi yrittää parantaa tapojani.

Pelottavinta tässä on miten paljon näen itsessäni yhtäläisyyksiä vanhempiini, varsinkin heidän heikommissa kohdissaan. En haluaisi toistaa samoja virheitä. Heidän kunniakseen on kuitenkin mainittava että he ovat näistä heikkouksistaan suurilta osin tietoisia ja pyrkivät itse aktiivisesti parantamaan tapaansa. Se on kunnioitettava pyrkimys.

Kesäsunnuntai

Kävin kaverin kanssa rannassa pyöräilemässä ja kävelemässä, ja siinä sivussa otin muutaman kuvan.

Sukellusretki

Olimme tänään Samin kanssa sukeltamassa. Lämpöä oli ilmassa mukavasti yli +20C ja vedessäkin jo +5C. Ohessa vähän kuvia. Ne on enimmäkseen täysin käsittelemättömiä vaikka pieni retusointi olisi voinut tehdä terää.


















Ai niin, aikaisemmin viikolla olin tunnistanut pari lintua listää; harmaalokki ja silkkiuikku.

ote novellista

Kirjoitin juuri pienen pätkän novelliani eteenpäin johon olen ..., tai no, en kerrokkaan mielipidettäni siitä. Parempi että saatte itse päättää. Tämä on siis ote novellista, missä päähenkilöni pohtii asemaansa uudessa kaupungissa. Olisin iloinen jos joku lukija kommentoisi sitä, minkälaisia mielikuvia ja tuntemuksia se herättää yms.

....
On jännittävää miten kaupunkikuva vähitellen rakentuu. Ensin opit tuntemaan yksittäisiä paikkoja, näet niistä mielessäsi kuvia, jotka tunnistat kun löydät paikalle vahingossa uudelleen. Mutta paikat ovat kartalla sekaisin, et näe niiden keskinäistä suhdetta. Viettäessäsi siellä aikaa, oppit tuntemaan kaupungin paremmin. Vähitellen näet enemmän kuin paikat, huomaat kadut jotka johtavat paikalta poispäin. Ne ovat säikeitä tai säteitä tutulta paikalta kohti tuntematonta, kohti karttasi kartoittamattomia erämaita.

Kulkiessasi näitä katuja pitkin, saatat vahingossa tai tahallaan, päätyä toiseen paikkaan jonka tunnet ennestään ja samassa karttasi saa rakenteen. Kaksi erillistää paikkaa saavat suhteen; Tämä katu yhdistää nämä kaksi paikkaa. Nämä ovat sisäisen karttasi kulmakiviä, tai paremminkin, kartan rakenteen perusosia; yhteydet paikasta A paikkaan B.

Vähitellen sumu hälvenee, näet kartalla, et vain paikkoja ja yhteyksiä, vaan kokonaisuuksia. Kartta muuttuu verkostosta kokonaisuudeksi, kuvaksi mielessäsi, jossa voit kulkea mielikuvissasi astumatta askeltakaan. Sumun häviämisen myötä myös pelko hälvenee. Kaupunki muuttuu tuntemattomasta tutuksi ja kotoisaksi, turvalliseksi. Mitä suurempi tuo tuttu alue on, sen turvallisemmalta se tuntuu. Pimeys karttasi ulkopuolella pakenee kaummeas ja pimeyden myötä katoaa tuntemattoman pelko. Alat luottaa ihmisiin, vieraisiinkin, vaikka pelkäsit heitä vain hetkeä aiemmin.
...

Niin, nyt kun luen tuon uudestaan, huomaan, että se kaipaa vielä paljon hiomista. Etenen asiasta toiseen hieman liian nopeasti, se kaipaa vielä täytettä luiden ympärille. Mutta se ei olekaan se asia mihin kaipaan kommentteja, vaan haluaisin kuulla tuon tekstin ajatuksia tuon tekstin tunnelmasta.

Hauskaa vappua!

tietoisuudesta ja ponnisteluista

Nyt olen taas innoissani asioista joita olen lukenut de Mellon kirjasta. Hän kuvailee meidän normaalia tapaa toimia; ponnistelemman saavuttaaksemme paremman elämän. Tavoittelemme onnellisuutta ja haemme rakkautta. Mutta kaikki turhaan. Ponnisteluilla me vain yritämme muuttaa sitä mitä me itse olemme, muutta itsemme joksikin toiseksi, otamme tavallaan itsellemme jonkin roolin. Voin hyvin kuvitella itseni sellaisessa roolissa; olisin sellainen joka katselee vähemmän televisioita, tai joka pitää tavaroita järjestyksessä. Mutta tämä ei kuulu luonteeseeni - se olisi teeskentelyä ja kuluttaisi kovasti energiaa. Energiaa kuluttavat ratkaisut eivät kestä pitkällä tähtäimellä. Aina tulee se yksi päivä jona on hieman liian väsynyt jaksaakseen pitää roolia yllä.

Ratkaisu on tietoisuus, ainakin de Mellon mielestä ja minä yhdyn siihen. Rakkauden tavoittelussa ei ole syytä takertua, vaan antautua rakkaudelle. Eli ei pyrkiä valloittamaan rakkautta vaan antaa rakkauden valloittaa. Samoin onnellisuutta ei saa yrittämällä, vaan lakkaamalla yrittämästä. Tämä kuulostaa metaforiselta, mutta se on täysin konkreettista. Kun tulee tietoiseksi niistä asioista jotka tekevät itsensä onnettomaksi, voi lakata välittämästä niistä. Näin ei-onnelisuus (=onnettomuus) häviää ja jäljelle jää vain onnellisuus.

lintuja

Nyt kun pääsin lintujen tunnistamisessa vauhtiin, sain tunnistettua muutamia tavallisia lintuja lisää. Viimekerran jälkeen olen tunnistanut: kyhmyjoutsenen, sinisorsan, fasaanin, kalalokin, kesykyyhkyn, västäräkin, räkättirastaan, talitiaisen ja varpusen. Olen sankari.

itselleen anteeksi antamisesta

Olen tässäkin blogissa useasti päivitellyt sitä että minä tunnen itseni niin kurjaksi kun katselen televisiota paljon enemmän kuin mitä omassa "ideaali maailmassani" tekisin. Minusta olisi sopivaa jos katselisi jonkun elokuvan aina silloin tällöin, ehkä jotain kevyttä viihdettä kun on väsynyt ja dokumentäärejä sopivina hetkinä. Minulla on ollut sellainen tunne että tämän kautta olisi onnellisempi.

Nyt lukiessani de Mellon kirjaa tajusin sen; onnellisuus on jo olemassa, mutta olen vain niin keskittynyt riutumaan oman käyttäytymiseni vuoksi että se hämärtää olemassaolevan onnellisuuden. Eli minun ei pidä takertua siihen yksityiskohtaan että katselen hieman enemmän televisiota kun täydellisessä maailmassa, vaan olla silti onnellinen. Koska oikeasti, televisionkatselu on vain yksityiskohta elämän suuressa kaaressa. Niin paljon muuta hienoa on tapahtumassa juuri nyt, että on turha antaa jonkin näin triviaalin puutteen pilata onnellisuuttani.