Puhdistautumisriitti

Ei siksi että juuri nyt olisin erityisesti sen tarpeessa, vaan koska juuri nyt on äärimmäisen sopiva hetki.

Olen aloittanut inventaarion koko omaisuudestani. Syön jääkaapista pois siellä pitkään lojuneita mustikoita. Käyn läpi vanhoja pukupaitoja - säilytä, roskiin, keräykseen. Ylimääräinen maastopyörä menee myyntiin - "annetaan hyvään kotiin". Tissuttelen viskin jämät pois illan ratoksi.

En alun perin aloittanut tätä puhdistumistarkoituksessa, vaan käytännöllisyyden vuoksi, mutta sen puhdistava vaikutus on yllättänyt. Tulee oikeasti niin hyvä olo kun saa jonkun vanhan asian pois nurkista. Jälkeenpäin ilma on raikkaampaa hengittää.

Unelmatehdas? Epäonnistumistehdas?

Istuin tänään aamulla autossa matkalla töihin kun näin bussin kyljessä mainoksen jossa sanottiin "kuka tahansa voi olla sankari" ja samassa teki mieleni älähtää. Olen tästä kirjoittanut aiemminkin. Tavallaan on totta että kuka tahansa voi olla sankari, mutta samalla on myös totta että kaikki eivät voi olla sankareita. On peräti paljon todennäköisempää että joku keskimääräinen jamppa epäonnistuu yrityksessään nousta sankariksi kuin onnistuu siinä. Todennäköisyyksien perusteella voitaisiin siis sanoa kyynisesti että "kuka tahansa voi epäonnistua".
Ongelma on näin ollen siinä että väite "kuka tahansa voi olla sankari", vaikkakin se on itsessään tosi, rakentaa odotuksia ja oletuksia onnistumisesta. Siihen liittyy siis implisiittinen oletus että koska sinä voit onnistua, sinä myös tulet onnistumaan. Minusta tuo lause kuulostaa tästä syystä hieman liian helpolta, se on halpa tapa myydä tuotetta.
Minulle tulee sellainen tunne että mainostamalla unelmia ei itse asiassa saavutetakkaan mitään hyvää vaan pikemminkin levitetään riittämättömyyden tunnetta. Karrikoiden voidaan päätellä: Kuka tahansa voi olla sankari, minä en selvästikään ole sankari, joten minä olen huonompi kuin tuo "kuka tahansa".
Ehkä tämä on turhankin synkeä näkemys, mutta minusta siinä totuuden jyvänen kätkettynä. Minun täytyy tätä vielä vähän pyöritellä, ehkä saan tähän vielä jonkun rakentavan lähestymistavan.

Joskus elämä vie

Joskus niin vain käy että elämä vie sinua etkä sinä elämää, eli huomaat olevasi matkustaja etkä ohjaaja. Työtpaikat vaihtuvat, ihmissuhteet muuttuvat, ilman että kukaan kysyy sinun mielipidiettä. Ensinnäkin tulee tietysti mieleen että se on pelottavaa - oman elämän kontrollin kadottaminen on kova koulu. Toisaalta sen voi ottaa helpotuksena - joku tai jokin muu on tehnyt (vaikeatkin) päätökset puolestasi eikä sinun tarvitse niistä huolehtia. Samalla se on mahdollisuus, kun ulkoisen voiman muutoksen tuulet järjestävät osan elämää uudestaan voit samassa rytäkässä muutta tai korjata elämän muita asioita kohdalleen.
Itselläni on kyseessä uuden työpaikan hakeminen. Työttömyys ei oikeastaan pelota, mutta epävarmuus tulevaisuudesta, erityisesti asuinpaikan ja -maan valitseminen on aika, ööh, jännittävää. Itsessään tavallaan "pieni" asia, työpaikan vaihtaminen, muuttaa kaikkea: Kaikki ystäväpiirit, kaikki harrastukset, asuminen, perhe ja arki pitää miettiä uudestaan.
Olisi tavattoman helppo vaihtoehto heittäytyä masennukseen, mutta minä en perusta helppohin valintoihin. Tietysti minua pelottaa, mutta samalla olen varovaisen optimistinen. Toisaalta en millään jaksaisi, toisaalta olen hieman innostunut. Tämä on mahdollisuus.
Elämän korttipelissä kortit on nyt jaettu. Miten pelaan jaetut kortit ratkaisee olenko voittaja vai luuseri.

Sukelluskuvia

Miksi älykkäät ihmiset tekevät tyhmiä asioita?

Pitkästä aikaan havahduttavin teksti mitä olen lukenut löytyy National Geographic Adventure -lehdestä. Se käsittelee hyväksi havaittuihin tapoihin jämähtämistä siinä määrin että tilanteen hieman muuttuessa teemme jotain todella tyhmää. Otsikko on hieman harhaanjohtavasti "How to survive (almost) anything?", kun mielestäni kyseessä on paljon laajempi asia kuin vain äärimmäisistä tilanteista selviytyminen.

Luomua

Kävin vastikään luomukaupassa ja tein siellä havainnon joka koskee suurinta osaa luomukaupoista ja joka jäi minua ihmetyttämään. Näissä kaupoissa on lähes aina jonkinlaiset Lundia- tai muut puiset maalamattomat hyllyt, valkoiset seinät eikä juuri mitään muita sisustuselementtejä. Perustelu on tietysti luontoystävällisyys; kaikki luontoarasittavat turhat tavarat on jätetty sisustuksesta pois. Mutta onko näiden kauppojen silti pakko olla niin järjettömän ankeita? Valkoiseksi maalatut seinät ja puunväriset (lakatut, ei maalatut) Lundia-hyllyt saavat ihmeitä aikaan - tila näyttää oitis varastotilalta. Toisaalta WWF:llä on hyvin viihtyisä liike Helsingin Kampissa, vaikka he edustavat aivan samoja arvoja, joten mahdotonta se sisustaminen ei voi olla.

Kuvia matkalta Antwerpeniin

Ulkopuolisuus

Katsellessani tänään elokuvaa Kapteeni Corellin mandoliini, muistin yhtäkkiä erään tilanteen eilisistä bileistä, jonka toisinto löytyi elokuvasta. Se liittyy jotenkin tuohon pohdiskelu-tekstiin jonka kirjoitin jonkin aikaa sitten. Olin eilen siis juhlissa, joissa oli tosiaankin vauhdikas ja hieno meininki. Porukka tanssi ja lauloi, meidät ympäröi nauru ja yleinen mekkala. Itselläni oli kuitenkin takana vaikea, takaiskujen värittämä viikko, joten oma tunnelmani oli aika ristiriitainen. Toisaalta halusin irtautua arjesta, heittäytyä kokonaan hauskanpitoon jo pelkästään sen vuoksi että saisin ajatukseni muualle, toisaalta tuntui teennäiseltä juhlia kun omassa elämässä ei tuntunut olevan mitään juhlimisen arvoista. Toki irtautuminen saattaisi puhdistaa ilmaa, mutta tällaisen takaa-ajatuksen tuoma utilitaristinen huvittelu ei ehkä kuitenkaan ole aitoa huvittelua. Lopputuloksena oli kuitenkin että tunsin itseni hieman ulkopuoliseksi. Näin itseni hääräämässä ihmispaljouden keskellä, roolissa jossa minäkin olin iloinen ja mukana juhlinnassa, mutta osa minua jäi ulkopuoliseksi, pienen osan säästin itselleni, varjolle, jota kannoin mukanani.
Elokuvassa oli täsmälleen samanlainen tilanne, jossa juhlinnan keskellä kaksi ihmistä katsoivat toisiinsa aivan kuin sitä ulkoista hälinää ei olisikaan olemassa. Aivan kuin he olisivat kahdestaan torilla, hiljaisuuden keskellä, jossa vain tuuli ujeltaa ja puhaltaa tomua silmiin. He jakoivat tuskan. Tällaisessa tilanteessa tulee oudon jakautunut olotila, toisaalta maailmasta irrallinen juhlinta, toisaalta täysin yksinäinen olotila. Toisten juhliminen ja oma olotila ovat niin voimakkaassa ristiriidassa että sitä ajautuu ulkopuoliseksi tarkkailijaksi, jossa ulkokohtaisesti voi kyllä osallistua juhlintaan, mutta jossa sydän sulkeutuu omaan yksinäisyyteen ja juhlinta kääntyy fatalistiseksi tuomiopäivän julistukseksi, vaikka oma olo ei alun perin olisi ollutkaan niin valtavan huono. Kontrasti juhlivaan yleisöön vain alleviivaa kontrastia niin vahvasti että sitä on vaikea pitää mieli positiivisena.

En nyt oikein jälkeenpäin enää tiedä mihin tämä kirjoitus nyt tähtäsi, mutta kirjoitinpahan kuitenkin.

Ajattelu ja tietoisuus

Sain äidiltäni kuulla jonkin aikaa sitten että kummisetäni oli käynyt lukemassa tätä blogia ja kommentoinut "taitaa olla aika pohtivainen tämä Tommi". Tottahan se on, mutta minusta siinä ei ole mitään erikoista. Olen täysin vakuuttunut että me kaikki ajattelemme jatkuvasti ja monet meistä pohtivat säännöllisesti syvällisiäkin ajatuksia, mutta silti heitä ei pidetä pohtivaisina ihmisinä, eivätkä he ole pohtivaisia edes omasta mielestään.
Ajatukseni taustalla on omakohtainen havainto oman ajattelun tiedostamisesta. Olen nimittäin huomannut pohdiskelevani usein kaikennäköisiä asioita itsekseni, mutta vasta kun huomaan ajattelevani tätä nimenomaista asiaa jäävät ne mieleeni. Tämä siis toimii vaiheittain näin

1. Jokin useimmiten ulkoinen impulssi saa minut miettimään jotain asiaa, vaikkapa värien merkitystä vaatteiden valinnassa, koska satun juuri kulkemaan vaatekaupan ohi.
2. Tämän jälkeen seuraa kaksi vaihtoehtoa:
• En huomaa miettiväni värien merkitystä, jolloin hetken kuluttua unohdan asian.
• Huomaan miettiväni niinkin jännittävää asiaa kuin värien merkitystä vaatteiden valinnassa, jolloin kysymys ja koko päättelyketju jättää pysyvän jäljen muistiini.
3. Koska havaitsin ajattelevani jotain tiettyä asiaa, pohdin sitä jo abstraktimmalla tasolla, ja pääsen heti ylemmälle tasolle ja alan miettiä vaikkapa (vaate)valintojen sattumanvaraisuutta ja riippuvuutta täysin merkityksettömistä asioista.

Näistä vaiheista seuraa vääjäämättä sykli joka nousee yhä abstraktimpiin maailmoihin kunnes tylsistyn tai huomioni karkaa muualle.
Väitteeni on näin ollen että meillä kaikilla on nuo vaiheen 1. ajatukset, mutta moni meistä pysähtyy vaiheessa 2. eikä lähde kehittämään ajatuksiaan niiden luonnolliseen jatkeeseen vaikka heille olisi siihen kyky ja kaikki mahdollisuudet, vain koska he eivät tiedosta ajatuksiaan tai eivät arvosta niitä kylliksi.

Kehon kieli lavalla

Luin työmatkalla opusta "The Definitive Book of Body Language: How to Read Others' Attitudes by Their Gestures" joka käsittelee kehon kieltä. Matkan jälkeen kävin heti konsertissa enkä voinut olla havainnoimasta esiintyjien kehon kieltä lavalla, erityisesti aplodien aikana. Aivan ensimmäinen havainto on että kumarruksen syvyys on suoraan verrannollinen esiintyjän tärkeyteen (tai hänen kokemukseen omasta tärkeydestään). Konsertin suurin solisti kumartaa syvään ja pitkään, kun taas sivunkääntäjä nyökkää hieman ja kaikki siltä väliltä kumartavat oman arvonsa mukaisen kumarruksen.

Asian tekee kiinnostavaksi että tämä on täysin vastakkainen normaalin kumarruskäytännön kanssa tai ainakin intiution kanssa, sillä yleensähän kumarrus osoittaa nöyryyttä, joten syvään kumartaminen osoittaa suurempaa nöyryyttä, eli alemmuutta. Tervehdittäessä suurin pamppu tekee pienimmän liikkeen, mutta aplodien aikana suurin pamppu tekeekin suurimman liikkeen.

Uskoisin että syy tähän käytökseen kätkeytyy tilanteen kuvaukseen sanoilla "aplodien vastaanottaminen" tai "suosionosoitusten vastaanottaminen". Kumartamalla esiintyjä ottaa vastaan suosionosoituksia ja hän ikäänkuin omii näistä itselleen suuremman osan mikäli hän kumartaa muita syvempään. Näin diiva jonka kumarrus ulottuu lattiaan saakka ja kestää puoli ikuisuutta kahmaisee itselleen valtaosan aplodeista. Nöyryyttä, eli oman suorituksen vähäisyyttä, korostetaan siten kumartamalla vain aivan pienesti nyökkäyksellä. Tällaista käytöstä osoittavat usein suuret kapelimestarit kun heillä on rinnallan suuri solisti; asettumalla taputuksien aikana taka-alalle ja kumartamalla pienesti, he antavat enemmän tilaa ja aplodeja solistille. Joskus tästä kehkeytyy peräti pientä kilpajuoksua, jossa kaksi esiintyjää kulkevat lavalla taaksepäin yrittäen antaa toiselle enemmän suosionosoituksia.

Asia ei tietysti vielä ole aivan näin yksinkertainen; suuren kapelimestarin antaessa suuremman osan suosionosoituksista solistille, hän ottaa isällisen roolin - hän pääsee ohjailemaan tilannetta - jolloin hän saa kuitenkin hekisen yliotteen. Tämä on myös syy siihen joskus nähtävään kilpajuoksuun taaksepäin lavalla, jossa kukaan ei halua asettua suosionosoitusten keskipisteeseen.

Aivan toinen asia on sitten kumarruksen nopeus. Vauhdikas kumarrus liittyy useimmiten syvään kumarrukseen kun hidas vauhti liittyy pieneen nyökkäykseen. Hidas assosioituu arvokkuuteen joka edelleen sopii yhteen isällisen roolin kanssa. Hidas syvä kumarrus on jo niin valtava ele, että sitä harvoin näkee. Siinä on sekä arvokkutta että samanaikaisesti kaiken suosionosoituksen itselleen omimista, joten se on hyvin vahva ele. Nopea pieni kumarrus taas antaa ristiriitaisia signaaleja - toisaalta se on innokas ja halukas ottamaan kaikki aplodit vastaan, toisaalta se on hillityn pieni.

Onnen kapitalismi

Edellisen kirjoituksen kommenteissa Meeri sai minut pohtimaan determinismiä, onnellisuutta ja kapitalismia. Hän pohti toimiiko onnellisuudessa sama "näkymätön käsi" joka erään teorian mukaan vaikuttaa talouselämässä. Toisaalta yhdyn hänen ajatukseen, toisaalta vastustan sitä voimakkaasti.
Näkymätön käsi teoria onnellisuuden suhteen toimisi varmaan siten, että onnellisuuteen pyrkivä tuottaa samalla myös yhteisön onnellisuutta ja peräti paremmin kuin jos hän yrittäisi tuottaa yhteisön onnellisuutta. Eli näkymätön käsi ohjaa koko yhteisöä onnellisuuteen mikäli yksilöt tavoittelevat onnellisuutta. Tai jotain. En juuri nyt ehdi sen tarkemmin tutkia talousteorian perusteita.
Ajatus jonka allekirjoitan täysin on että omaan onnellisuuteen pyrkivä edistää myös yhteisön onnellisuutta. "No man is an island." Emme voi elää eristyksissä eri yhteisöistä, ja siksi meidän tulee, pyrkiessämme onnellisuuteen, muokata yhteisöitämme sellaisiksi että niissä voi olla onnellinen. Onnelliseen elämäntapaan liittyy myös sellaisia hyveitä kuin toisten huomioiminen ja rakastaminen, joten hyvän leviäminen on aika väistämätöntä.
Mutta sitten seuraa se suuri mutta. Teoria väittäisi että tällä tavoin epäitsekkäästi yhteisölle tuotettu onnellisuus olisi parempi kuin sellainen joka on varta vasten rakennettu. Mutta jo tietoisuus tästä teoriasta tekee näistä kahdesta päämäärästä ekvivalentteja. Jos haluan yhteisön parasta, tunnen em teorian, on minun järkevintä pyrkiä omaan onnellisuuteen niin yhteisö saa samalla parasta mahdollista onnellisuutta osakseen. Lisäksi ainoastaan toisten onnellisuuteen pyrkivillä henkilöillä on lähtökohtaisesti perspektiivi hukassa - ilmeisesti he tuntevat onnistumisia ja nostavat omanarvontuntoaan ainoastaan kun he saavat toiset onnellisiksi. Tämä ei ole kovin vakaa perusta. Olisi helppo yleistää ja sanoa että tällaisilla ihmisillä saattaa olla jotain isompia ongelmia käyttäytymisensä takana, eikä se ole kovin lupaava lähtökohta hänen itsensä tai koko yhteisön onnellisuuden kannalta.
Suurin protesti tulee kuitenkin teorian fatalistisuudesta. Aivan kuin emme voisi vaikuttaa joihinkin asioihin tietoisesti, vaan ainoastaan sattuman kautta. Aivan kuin olisimme liian tyhmiä ymmärtääksemme mikä on yhteisölle hyväksi. Minusta tällainen asenne aliarvioi ihmiskunnan älykkyyttä, suorastaan parjaa sitä. Samalla turvautuminen näkymättömän käden ohjaukseen antaa vastuun jollekin muulle. "Minä teen vain tämän oman hommani niin näkymätön käsi ohjaa kokonaisuutta." Jos otamme huomioon tekojemme vaikutuksen kokonaisuuteen, sen että olemalla itse onnellinen autamme koko yhteisöä onnellisuuteen, ei minusta tietoiset yhteisön hyväksi tehdyt valinnat voi ainakaan heikentää lopputulosta.
Minun vastaus Meerin kysymykseen "..tuletko omaa onnellisuutta maksimoidessasi parhaiten edistäneeksi myös muiden/yleistä onnea?" on ehdollisesti myöntävä. Et voi olla onnellinen jos ympäröivä yhteisö on onneton. Onnellisuus on siis aina sekä yksilön että yhteisön asia, mutta itse voi suoraan vaikuttaa ainoastaan omaan toimintaansa, joten onnellisuutta tavoitellessa on keskityttävä omien tekojen valitsemiseen.

Näkökulmia

Keksin yhtäkkiä uuden ajatusleikin. Se alkoi päänsärystä jota on kestänyt jo kolme päivää ja se johti minut ajattelemaan aivokasvaimia ja kuoleman ajankohdan arvaamattomuutta. Minulla on kauan ollut onnellisuuden määritelmänä kuolinvuode-näkökulma; voinko katsella taaksepäin elämääni kuolinvuoteellani ja sanoa eläneeni onnellisen elämän? Miten minun tulisi elää, jotta voisin kuolinvuoteellani olla täydellisen onnellinen? Yhtäkkiä havaitsin, että tähän konseptiin on minulla liittynyt implisiittinen oletus elämän pituudesta. Olen aina ajatellut itseäni kuolinvuoteellani vanhana miehenä, ehkä noin 70 vuotiaana. Nyt huomasin että tämä oletus on täysin sattumanvarainen. Saattaa olla että kuolen huomenna, vuoden kuluttua tai 100-vuotiaana. En voi sitä tietää.
Siitä oletuksesta että kuolen vanhana, seuraa onnellisuuskriteerini perusteella että pääpaino elämäntavassani on ollut pitkäntähtäimen suunnitelmat. Tämän päivän onnellisuudella ei ole niin kovin suurta väliä, kunhan vain pitkällä aikavälillä olen onnellinen.
Ehkä tähän väliin on syytä ottaa käytännön esimerkki. Eilen minulla oli mahdollisuus joko tavata eräs ystäväni joka on käymässä Suomessa tai mennä toisen ystäväporukan kanssa kiipeilemään. Kiipeilyssä minulla on juuri nyt hyvä treeniputki käynnissä ja edistyminen on pitkälti kiinni miten tiivisti pystyn pitämään kiinni harjoitusohjelmastani. Treenin jättäminen väliin olisi merkinnyt takapakkia näille pyrkimyksille. Ulkomaalaista ystävääni en toisaalta usein saa tavata. En tarvinnut pitkää miettimistaukoa tehdäkseni valintani vaikka dilemma on ilmeinen. Valitsin pitkäntähtäimen suunnitelman, koska se tukee onnellisuustavoitettani ja lähdin kiipeilemään.
Tarkoitukseni ei ole sanoa että tein väärän valinnan. Pitkäjänteiseen ja tavoitteelliseen toimintaan osallistuminen ystävieni kanssa on minulle merkityksellistä ja se tekee minut onnelliseksi. Mutta perusteet jolla perustelin valinnan itselleni olivat väärät.
Onnellisuus on päivittäisessä elämässä kumuloituva asia. Mikäli pitkäntähtäimen suunnitelma aiheuttaa harmitusta lyhyellä tähtäimellä on joko elämän painopiste tai näkökulma pielessä. Minä oivalsin että tavoitteellinen toiminta on minulle tärkeä ja siksi lähdin sitä seuraamaan. Vaikka päiväni päättyisivät huomenna olisin silloin onnellinen, koska olen kuitenkin saanut osallistua näihin itselleni mielekkäältä tuntuviin aktiviteetteihin.

Amerikkalainen unelma

Erä Amerikkalaisten suurimmista saavutuksista on "Amerikkalaisen unelman" konseptin vakinaistaminen. Kuka tahansa voi onnistua! Se on totta. Siitä on monta osoitusta. Tyhjästä voi luoda imperiumin. Tyhjästä voi ponnistaa kuuluisuuteen. Yleinen mielikuva on että tämä takaa amerikkalaisille mahdollisuuden olla onnellisia. Paljon enemmän esimerkkejä löytyy kuitenkin tapauksista joissa unelman toteuttaminen ei onnistunut ja useimmiten se ei edes ole heidän itsensä syy. Maailmamme ei ole sellainen että kaikki voisivat olla voittajia. Lotossa voi kuka tahansa voittaa mutta päävoittoja jaetaan vain yksi. Kyynikko voisi sanoa että amerikkalainen unelma mahdollistaa epäonnistumisen aiempaa paljon suuremmassa mittakaavassa. Tämä ei suoranaisesti tue onnellisuutta.
Amerikkalaisen unelman haaste on ymmärtää että mahdollisuus unelmaan ja mahdollisuus sen toteuttamiseen eivät takaa unelman toteutumista. Astronautteja ei nykyisellään yksinkertaisesti voida lähettää enempää kuin muutama vuodessa. Unelmat ovat tärkeitä, mutta niiden toteutumiseen ei pidä luottaa.

Punainen meri

Sukellusleiri Utössä