Tuskallinen onnellisuus

Yhtäkkiä eri ajatusradat kohtasivat ja ymmärsin jotain suurta, tai niin ainakin luulen. Minulla on sellainen tunne tai intuitiivinen ajatus että onnellisuus johon ei liity mitään tuskaa on lähtökohtaisesti vain pinnallista. Puhdas onnellisuus ei tiedosta ympäröivää maailmaa, ei kaikkea sitä tuskaa mitä kuitenkin on olemassa.

Samalla lienee yleinen totuus että rakkaus on tuskallista. Vaikka se olisi miten hienoa, vaikka se olisi miten onnellista, siihen liittyy jonkinlainen tuska. Jotkut sanovat että "Rakastaa niin paljon että sattuu".

Vähentääkö tämä onnellisuuden tai rakkauden arvoa? Eli vähentääkö onnellisuuteen ja rakkauteen liittyvä tuska niiden arvoa? Ensin olin vähällä vastata että ne vähentävät, mutta heti ymmärsin virheeni. Tuska antaa onnellisuudelle vain lisää arvoa, kontrastia, jolla onnellisuuden mahtavuus tulee esille. Juuri onnellisuuteen liittyvä tuska tekee onnellisuudesta syvällistä, jotain enemmän kuin pelkkää pinnallista höttöä.

Loittonevan mielikuvan mukaan jotain samantapaista myös de Mello sanoo teoksessaan Havahtuminen, jonka lukeminen on minulle ja monelle ystävällenikin ollut eräänlainen merkkipaalu elämässä.

Tunteiden aikakäsitys

Mietipä tätä: Jos muistelet jotain mieleenpainuvaa kokemusta, muistatko paremmin sen aktiviteetin joka kokemukseen liittyy, vai sen tunnetilan jonka koit? Siis vaikka onnistunut lomamatka - muistatko paremmin paikat missä olette käyneet vai sen tunteen joka matkan aikana vallitsi? Itselleni vastaus on selvä; muistan aktiviteetit paljon paremmin ja sen enempää muilta kysymättä uskon että tulos on sama muillakin. Me muistamme paremmin aktiviteetteja kuin tunteita. Mistä se johtuu?
Käymättä sen enempää käsiksi tämän ilmiön syihin, huomaan vain että siitä seuraa että tunteet ovat paljon enemmän hetkellisiä ilmiöitä kuin aktiviteetit. Koemme tunteen hetkessä, juuri nyt. Ylipäätään "kokemus" liittyy juuri käsillä olevaan hetkeen, ei viime viikkoiseen eikä tulevaan. Tarkoittaako tämä siis sitä että jos haluamme elää hetkessä, haluamme oikeasti elää tunteiden aallon harjalla? Päättelyni puutteista huolimatta väitän että juuri näin on asia. Hetkessä eläminen tarkoittaa oikeasti juuri tunteiden herkkää ja aktiivista kuuntelemista.
Mutta onko sillä sitten merkitystä, muistammeko tunteitamme? Tärkeämpi kysymys minusta voisi olla onko sillä merkitystä muistammeko tekojamme? Jos pidämme elämän laatua mittarina, mittaamme olennaisesti onnellisuutta. Mikäli olemme onnellisia ei teoilla ole juuri väliä, eikö vain? Näin ollen me voisimme rauhassa unohtaa tekomme. Mutta jos olisikin olennaista muistaa jotain, eikö silloin olisi tärkeää muistaa ainakin jos on ollut onnellinen? Eli tavallaan tunteiden muistaminen olisi sittenkin se ainoa tärkeä asia muistaa. Se vaikuttaa olevan meille vaikeaa, tai ainakaan emme ole siihen tottuneita. Onpa hämmästyttävää.

PS. Sain inspiraationi tähän pohdintaan Arne Naess:in kirjasta Life's Philosophy.

Todennäköisyydet ovat luusereille

Mikä on onnistumisen todennäköisyys? Se on turha kysymys. Mikäli sinun tarvitsee kysyä, olet jo puoleksi hävinnyt.
Voittaja lähtee siitä olettamuksesta että asiat onnistuvat. Toki vaihtoehtoisiin lopputuloksiin pitää varautua, mutta ne eivät ole epäonnistumisia, vaan ne vain määrittelevät tehtävän uudella tavalla. Pelikortit vain jaetaan uudelleen. Ainoa millä on merkitystä on miten käytät kädessäsi olevia kortteja.

Valinnat ja onnellisuus

Onnellisuus on minulle ollut aina tärkeä teema. Nyt vasta huomasin sen taas uudestaan. Tässä siitä esimerkki:

Työtilanteeni on nyt mitä on. Käytännössä nykytilanne on taloudellisesti kestämätön, joten vaihtoehtoisen ratkaisun löytäminen on minulle tärkeää. Viikko sitten minulla oli vielä kolme eri vaihtoehtoa, josta yksi oli eräänlainen "status quo", eli jossa nykytilanteeni ei olisi kovasti muuttunut ja nämä kaksi muuta merkitsevät suurta elämänmuutosta. Olo tuntui hyvältä ja energiseltä - näin vaihtoehtoja ja odotin elämänmuutosta innostuneena.
Sitten status quo ratkaisu kuitenkin meni sivu suun. Tiesin sen vaihtoehdon epätodennäköiseksi, enkä todennäköisesti olisi edes valinnut sitä vaikka olisin sen saanut, mutta silti sen mahdollisuuden menetys sai minut apeaksi. Ensin hämmästyin omaa reaktiotani - mahdollisuuden menetys ei todennäköisesti vaikuttanut valintoihin mitenkään, olisin valinnut elämänmuutoksen joka tapauksessa. Menetys tuntui raskaalta vaikken oikeasti ollutkaan menettänyt mitään!
Syy-seuraus-suhteen selvittäminen vei hetken aikaa, mutta lopulta ymmärsin sen. Olisin halunnut päästä itse valitsemaan! Minua ahdisti tunne siitä että jokin ulkoinen voima ohjasi valintojani sen sijaan että olisin itse tehnyt täsmälleen samat valinnat. Toisin sanoen kadotin tunteen oman elämäni ohjaamisesta.

Tunne siitä että pystyy itse vaikuttamaan omaan elämäänsä on onnellisuuden kannalta erittäin tärkeää. Jos tuntee itsensä vain pelinappulaksi, on onnellisuuden ylläpitäminen hyvin haastavaa. Valintoja on tietysti aina, joten onnellisuutta voi edesauttaa pyrkimällä havaitsemaan miten paljon kaikkia valintoja meillä onkaan edessämme ja kuinka paljon voimmekaan vaikuttaa omaan elämäämme.
Tässä valossa oma apeuteni liittyy enemmän siihen että menetin illuusion hallinnasta eräällä elämän alueella. Illuusion menettäminen on tavallaan positiivinen asia, mutta samalla niin raskas prosessi (muistatko sinisen ja punaisen pillerin elokuvassa Matrix?).

Puolikas ajatus

Aloin eilen pohtia hetkessä elämisen käsitettä ja erityisesti siihen liittyvän ajan pituutta. Käsitykseni mukaan hetkessä elämisen tunne, kuten myös flow-tila (onkohan se sama vai eri asia?), ovat hetkiä joissa subjektiivinen aikakäsitys katoaa. Tällöin siis subjektiivisesti ei havaita ajankulkua eli kuljetaan jonkunlaisella tangentilla jossa havainto ajasta on pistemäinen. Tai ehkä havaintoa ajasta ei ylipäätään ole, jolloin ajasta ei ole niin väliä. Flow-tilassa huomio on itsen ja ajan ulkopuolella, ympäristössä (hetkessä eläminen?) tai toiminnan kohteessa (flow?).
Kysymys jota minä nyt pohdin ei kuitenkaan käsittele tätä subjektiivista havaintoa vaan sen asiayhteyttä. Minusta flow-tilaan pääseminen ja hetkessä eläminen vaatii oman aikansa. Harvoin tällaisen kokoluokan elämys käynnistyy silmänräpäyksessä, vaan se nousee hitaasti ja täyttää koko kehon vähitellen.
Nyt päästään asian ytimeen; miten pitkä ajallisesti tämän asiayhteys on jotta hetkessä elämisen tunteeseen tai flow-tilaan voi päästä? Luulen että se riippuu tietoisuuden laajuudesta, kuinka suuren kokonaisuuden voi mahduttaa omaan tietoisuuteensa kerralla kokonaisuutena? Edelleen uskon että mitä suurempi tämä kokonaisuus on, sen syvempi on koettu elämys.

Tässä ohi mennessä havaitsin myös hetkessä elämisen ja flow-tilan eron. Siinä missä hetkessä eläessä voi olla itse tietoinen hetken kauneudesta, keskittyy tietoisuus flow-tilassa automaattisesti pelkästään itsen ulkopuolisiin asioihin. Ainakin näin luulen.

Kertaus on opintojen äiti

Lueskellessani kiipeilyaiheista blogia, törmäsin vanhaan viisauteen joka on syytä jälleen toistaa; "Life is what happens while you're busy making other plans" (John Lennon). Eli kova työnteko tänä vuonna jotta ensi vuonna voisi ottaa rauhallisemmin on tuhoon tuomittu suunnitelma. Jotain ilmenee aina. Kova työnteko jotta eläkkeellä voisi ottaa rauhallisesti on suunnitelma joka useammin epäonnistuu kuin onnistuu. Eläkkeellä on joko liian sairas tehdäkseen mitään tai työelämästä irtaantuminen ei onnistukaan niin helposti kuin oli tarkoitus. Tänä keväänä on kiireitä, mutta ensi syksynä treenaan kunnolla. Toiveajattelua.

Tämä tuo mieleeni toisen johtoidean; Menestys mitataan niillä uhrauksilla joita teet saavuttaaksesi tavoitteesi. Onhan selvää että menestystä ei tule ellei sen eteen tee töitä, eli uhraa siihen aikaa ja vaivaa. Yhdistettynä edelliseen sanontaan kiteytyy asia kysmykseen; Mitä olet valmis uhraamaan tänään saavuttaaksesi tavoitteesi?

Päivän käsite "Puer Aeternus"

Puer Aeternus on latinaa ja tarkoittaa Ikuinen Lapsi. Sillä on oma merkityksensä (populaari) psykologiassa joka on lähellä Peter Pan syndroomaa, missä henkilön sosiaaliset taidot jäävät lapsen asteelle.

Paljon kiinnostavampi on ilmiön lievempi versio, missä sosiaaliset taidot kyllä kehittyvät mutta jossa henkilö osaa lapsen lailla nauttia leikkimisestä ja seikkailemisesta. Se on ensi silmäykseltä kadehdittava ominaisuus, jonka ansiosta henkilö voi saavuttaa oikean onnellisuuden. Kuka onkaan onnellisempi kuin leikkivä lapsi? Jos aikuinen osaa ammentaa tästä lapsenomaisesta leikistä itselleen onnellisuutta, niin sehän on vain hyvä, eikö vain? Edelleen, eikö kaikki nk extreme-urheilut juuri ole tällaisia? Kiipeily, maastopyöräily, parkour, laskuvarjohyppy - suurta seikkailua kaikki.

Mutta kolikon kääntöpuoli on pimeä. Aikuisten seikkailut ovat lasten leikkejä rajumpia. Aikuisilla ei ole vanhempia valvomassa että leikit eivät riistäydy käsistä. Mietitäänpä hetki vaikka vuorikiipeilijöitä. Monet heistä ovat koukussa seikkailuun, siihen adrenaaliini-pyrähdykseen jonka vaara heissä aiheuttaa. Vuoren rinteellä he tuntevat elävänsä. Kotona, oikeassa maailmassa, elämä tuntuu itse asiassa aika tyhjältä ja merkityksettömältä. Seikkailujen välissä iskeekin helposti masennus. Onko se kypsä asenne elämää kohtaan? Entä onko sillä väliä?

Toinen synkkä puoli asiasta on toiminnan seuraukset. Kuoleman- tai vakavan vammautumisen vaara on ilmeinen. Miten se vaikuttaa läheisiin? Miltä tuntuu odottaa läheistä kotiin seikkailusta? Tai odottaa läheistä kotiin joka ei koskaan palaa? Tämä ei ole kysymys jota puer aeternus pohtii - siinä ilmenee hänen kypsymättömyytensä tai hänen sokea pisteensä.

Puer aeternus karsastaa tavallista elämää. Kaikki tavallinen on hänelle tylsää ja merkityksetöntä. Tämä saattaakin meidät nopeasti perimmäisen kysymyksen, mikä on elämän merkitys? Norjalaista filosofia ja vuorikiipeilijää Arne Naess:ia vapaasti lainaten "Vuorikiipeily on yhtä merkityksetöntä kuin elämä itse. Siksi kannattaa kiipeillä."

Itse koen vain hämmentyväni näistä ajatuksista. Jatkan toki kalliokiipeilyä, mutta vuorikiipeily ei ehkä ole minun juttu. Siinä on riskit aivan toisella tasolla kuin kalliokiipeilyssä. Mutta tunnistan puer aeternuksen ominaisuudet vahvasti itsessäni. Tavallinen on tylsää.

Viiteet: Maria Coffey Where the mountain casts its shadow, 2003.

Oikein ja väärin

Ollessani vastikään hiihtoreissulla vuorilla, eräs henkilö sanoi minulle "pidät sauvoista kiinni väärin". Asioita lieventääkseen hän oli kyllä kysynyt minulta ensin lupaa opastaa minua eräissä asioissa ja apuhan on aina tarpeen, joten annoin hänelle luvan. Silti tämä kommentti sai minut varpailleen. Kesti hyvän tovin ennen kuin ymmärsin miksi.

Ensimmäinen reaktio tuollaiseen ohjeistukseen minulla oli loukkaantuminen, samalla kun torjuin ajatuksen että minä tekisin jotain väärin ja puolustin omaa tapaani pitää sauvoista kiinni ainoastaan sen vuoksi että halusin pitää oman tapani, en sen vuoksi että oma tapani olisi jotenkin parempi, vaan sen vuoksi että minusta tuntui kuin minua kohtaan olisi hyökätty ja koin tarvetta puolustautua. Uskoisin että tämä on varsin tavallinen ja luonnollinen reaktio. Ainoastaan jos neuvojalla on selvästi suurempi auktoriteetti ja kokemus aihepiiristä, voi tuollainen mennä läpi ilman vastustusta.

Se mikä tuossa väitteessä kuitenkin on ongelman ydin on väite että jokin asia on "väärin". Ehkä minun innostus matematiikkaan on antanut minulle sen käsityksen että sellaiset väitteet että jokin on "oikein" tai "väärin" ovat hyvin vahvoja väitteitä. Matemaatikko voi esimerkiksi sanoa että ensisilmäyksellä looginen päättely näyttäisi olevan oikein. Tässä siis väitettä loogisen päättelyn totuudenmukaisuudesta lievennetään sanomalla että "ensisilmäyksellä" ja "näyttäisi". Vasta syvällisen ja pitkällisen analyysin perusteella uskaltaa matemaatikko sanoa että päättely on oikein tai väärin.

Vaikka elämä ei olekaan matematiikkaa, on minusta tämä lähestymistapa hyvä, vaikka sitä voidaankin kritisoida ylenpalttisen varovaisena. Olisi siis mahdollista sanoa että "tapasi pitää sauvaa kädessäsi näyttäisi väärältä". Tämä ei kuitenkaan ole kovin suuri lievennys ja minun saattaisi edelleen olla vaikea vastaanottaa tällaista väitettä. Väittäisin varmasti edelleen vastaan ja puolustaisin omaa tapaani pitää kiinni sauvasta, en ehkä aivan yhtä intensiivisesti kuin ensimmäisen väitteen kohdalla mutta puolustaisinpa kuitenkin.

Paljon tärkeämpää olisi minusta havaita että sauvaa käytettäessä ei välttämättä ole tärkeää mikä on oikein ja väärin. Se ei ehkä ole lainkaan olennainen kysymys tai edes kysymys johon voi antaa vastausta. Perustellumpi kysymys olisi "Mikä tapa pitää sauvaa on parempi?". Saattaahan olla että eri tilanteissa on perusteltua käyttää sauvaa eri tavoin. Mikäli tämä pitää paikkansa, on olemassa vain eri tilanteisiin paremmin sopivia tapoja pitää sauvaa kädessä, mutta yksikään tavoista ei ole "oikein" tai "väärin", koska riippuen tilanteesta, ne ovat vain "parempia" tai "huonompia".

Näillä perusteilla olisi parempi sanoa "tapasi pitää sauvaa ei ehkä ole paras mahdollinen", tai peräti kysyä "onko sinulla jokin hyvä syy käyttää sauvaasi juuri tuolla tavalla?". Voisin kohtuullisella varmuudella väittää että kumpikaan näistä lauseista ei aiheuttaisi minussa mainittavaa vastustusta ja saattaisin peräti vastata kysymällä "onko sinulla parempi tapa pitää sauvaa?".

Yhteenvetona haluaisin sanoa että minusta meillä ihmisillä on ylipäätään taipumus liialliseen mustavalkoisuuteen. Näemme asioita vain "oikeina" ja "väärinä", kun paljon useammin meidän tulisi nähdä asioita moniulotteisena jatkumona eri tilanteisiin paremmin ja huonommin sopivina vaihtoehtoina. Asioiden yksinkertaistaminen kyllä selkiyttää ajatuksia, mutta ajaa meidät nopeasti vaikeuksiin kun katsotaan mitä tahansa oikean elämän tilannetta. Toisaalta tyyli jossa päädytään loputtomiin "toisaalta ... ja toisaalta ..." ajatusketjuihin, ei yleensä johda mihinkään konkreettisiin päätöksiin vaan päättymättömään jahkailuun joka sekään ei ole hyvä. Jonkunlainen kompromissi on siksi tässäkin tarpeen.

Harjoitustyönä lukija voi yrittää havainnoida ja kommentoida kuinka hyvin minä tasapainoilin "toisaalta ja toisaalta" jahkailun ja "oikein ja väärin" tyyppisen argumentoinnin välillä.

Luopumisen aika

Istuessani tänään bussissa havaitsin yhtäkkiä teeman jonka ympärillä elämäni on pyörinyt tämän kevään aikana.

1. Olen harrastanut kuorolaulua noin 25 vuotta. Niin kauan kuin muistan on se ollut itsestään selvä osa elämääni. Laulaminen on ollut niin syvälle juurtunut osa persoonallisuuttani ettei minun ole tarvinnut kysyä itseltäni haluanko jatkaa - totta kai minun pitää laulaa! Vuoden vaihteen tienoilla jokin niksahti päässäni; työn perässä ulkomaille muuttaminen alkoi näyttää todennäköiseltä ja sen myötä laulaminen oli vaarassa keskeytyä. Samalla nousi esiin kysymys, haluanko jatkaa? Haluanko rakentaa itselleni uuden musiikin pohjalle rakentuvan piirin uudessa kotimaassani?
2. Työurani on tähän mennessä mennyt eteenpäin aika lailla omalla painollaan. Minun ei ole tarvinnut tehdä valintoja, koska mahdollisuuteni, mieltymykseni ja taitoni ovat osuneet yksiin. Nyt tilanne on muuttunut. Jatkaminen ei ole lainkaan enää itsestään selvää. Se ura jonka oli mielessäni rakentunut ei enää kuljekaan eteenpäin junan lailla. Minun pitää tehdä suuria valintoja.
3. Selkeä tulevaisuudensuunnitelmani on hämärtynyt ja sen myötä myös taloudellinen tilanteeni on ottanut aimo askeleen taaksepäin. Olen karsinut elintasostani ja miettimään uudelleen pitkän tähtäimen suunnitelmani.

Yhteinen teema näissä kaikissa on selvä: Luopuminen. Olen luopunut itselleni perustavaan laatuisista asioista, suunnitelmista ja tavoista jotka olen aiemmin kokenut osaksi persoonallisuuttani. Tämän prosessin kuluessa olen useamman kerran yllättänyt itseni kuinka vahvoja näihin tapoihin liittyvät tunteeni ovat.
Ensimmäisenä tulee vastaan muutosvastarinta. En mitenkään haluaisi muuttaa ulkomaille. En mitenkään voinut kuvitella lopettavani laulamista. Myöntyminen vastustamattoman totuuden edessä, luopuminen aiemmista, nyt vääräksi osoittautuneista ajatustavoista on hidas prosessi. Syvälle sisimpään ulottuvat lonkerot minäkuvasta on pitänyt rakentaa uudestaan. Minun on uudestaan ja uudestaan ollut pakko kysyä itseltäni "kuka minä olen?" ja "mitä minä haluan?". Näitä kysymyksiä toistaen olen asteittain määritellyt itseni itselleni uudestaan. Se on ahdistava prosessi, joka vie paljon henkistä energiaa ja pitää mielen vakavana.
Nyt kun olen havainnut tämän prosessin ja ymmärtänyt sen merkityksen oman itseni kannalta, tunnen itseni vapautuneeksi. Luopumalla vanhoista ajatusmalleista olen tuulettanut sisintäni ja vapauttanut ajatukseni uusille urille. Vanha, turvallinen ajatusmaailma on kuitenkin vielä niin lähellä että se tuntuu vetävän puoleensa, vanhan rakastajattaren tapaan, vaikka on selvää ettei paluuta ole.
Olo on haikea. Luopuminen on raskasta sydämelle. Samalla uuteen suuntaaminen on raikas tuulahdus vasten kasvoja, pirteä, happirikas henkäys keuhkoissa. Kun suurimmat askeleet ovat jo tehtynä, vääjäämättömät totuudet tunnustettu ja illuusiot poistettu minäkuvasta, näyttää tulevaisuus valoisammalta, peräti jännittävältä. En ole ihan vielä siellä, mutta pian, kohta se tulee. Uusi tulevaisuus.

Closure

Amerikkalaisissa elokuvissa ja sarjoissa kuulee usein mainittavan käsitteen "to get closure" (saavuttaa päätös). Käsitykseni mukaan tämä tarkoittaa että ihmiset haluavat oikeutta tai ymmärrystä traumaattisten kokemusten syille, eli käytännössä closure:a etsivät haluavat rangaistuksen syyllisille tai ymmärtää miksi jokin on tapahtunut. Useammin kyseessä on kuitenkin syyllisten rankaiseminen.
Uskon kyllä että asian saattaminen päätökseen voi helpottaa ahdistusta, mutta samalla tuotetaan usein ylimääräistä ja turhaa tuskaa jollekin muulle. Se mikä toiselle näyttää oikeuden toteutumisena, on toiselle kosto, joka myöskin vaatii oman vastineensa. Tätä kautta voidaan päätyä siis koston kierteeseen. Vakavampi ongelma on kuitenkin tilanteet missä asioita ei voi saattaa päätökseen. On olemassa paljon tilanteita joissa ketään syyllistä ei ole olemassa, asiat vain ovat päättyneet sattuman kautta huonosti, tai tilanteita, joissa syyllisen selvittäminen jälkeenpäin on mahdotonta. Tällaisessa tapauksessa oletus siitä, että asiat pitää viedä päätökseen, on itsessään mahdoton ja koska asiaa ei voi viedä päätökseen, tuottaa se ahdistusta.
Minun mielestäni paljon parempi lähestymistapa olisi tilanteen hyväksyminen, oman voimattomuuden hyväksyminen. Tämä on samanlainen lähestymistapa kuin monessa uskonnossa, missä sanotaan "se oli Jumalan tahto". Tällöin syylliseksi asetetaan Jumala, mutta koska hän on kuitenkin yliluonnollinen, hänelle ei voi kostaa eikä häntä voi kritisoida. Tämä looginen oikosulku poistaa kostamisen tarpeen. Jännittävää! Selvä looginen ristiriita tuottaa itse asiassa jotain hyvää.
Ehkä ihmisillä on sisäsyntyinen tarve selittää asiat, sen vielä hyväksyn ja ymmärrän. Mutta se mitä minusta ei voi hyväksyä on tarve löytää syylliset. Virheistä ja ongelmista tulee oppia, mutta menneissä vellominen ei muussa tarkoituksessa ole rakentavaa, se on selvää.

Mitä tässä kuvassa on vikana?

Eikö Windows olekin ihqu?

Anteeksiantamisesta

Pohdin joskus aiemminkin anteeksiantamisen vaikeudesta, erityisesti itselleen anteeksiantamisen vaikeudesta. Sitä on niin helppo keksiä tekosyitä miksi ei pitäisi antaa itselleen anteeksi. Esimerkiksi, voit pelätä että se johtaa mielen lepsuuteen. Eli uskot että jos annat itsellesi anteeksi nyt, teet saman kohta uudestaan. Uskotko todella olevasi niin heikko? Entä auttaako itsensä syyllistäminen?
Nyt sattumalta löysin anteeksiantamiseen liittyvän sitaatin kun luin kirjaa "The Mental Athlete" jonka mainitsin aiemminkin.

"An important part of focusing comes when you have made a mistake. You must be able to regain your focus and make the best of the situation you're in. Stopping negative self-talk, forgiving yourself, and resolving to do better the next play go a long way toward enabling you to play your best. If your teammates make a mistake, forgive them and encourage them. Most likely, they are already upset with themselves for messing up. Your encouragement can help them move forward and let go of their mistake more easily."

Sitaatteja

Edesmenneen Sir Edmund Hillaryn (1919-2008) sitaatteja koottiin nyt miehen muistoksi - hulvaton äijä!
http://www.nzherald.co.nz/section/1/story.cfm?c_id=1&objectid=10486330

Urheilupsykologia 101: Ensimmäisiä tuloksia

Edellisellä tekstissäni analysoin käyttäytymistäni ja tunteitani kiipeilleissäni, ja keskiviikkona pääsin sitten kokeilemaan tekemiäni johtopäätöksiä käytännössä. Tulokset ovat positiivisia. Kiipeily oli eräs parhaista. Varsinkin iloitsin siitä että onnistuin ensimmäistä kertaa nousemaan yhden reitin jyrkällä seinällä jossa juuri pelko on aiemmin ollut esteenä. Nyt keskityin huolellisesti ennen reitille lähtöä ja pidin kiinni fokuksesta koko reitin ajan. Voilá! Vaikeimmat kohdat ohitettuani vaivatta sain niin paljon itseluottamusta että koko loppureitti meni heittämällä, vaikka sekin osa on erittäin raskasta. Hämmästyttävää että näin "pieni" asia vaikuttaa näin merkittävästi.

Hetkeä myöhemmin möhlin toisella reitillä vaikka olin sen ennen tehnyt puhtaasti. Hommaa jälkeenpäin mietittyäni havaitsin etten vain ollut keskittynyt kunnolla. Kun reitti oli tuttu ja se oli onnistunut ennenkin, en katsonut tarpeelliseksi keksittyä kunnolla ja sittenpä se ei enää onnistunutkaan. Niin yksinkertaisia asioita ja niin suuret vaikutukset. Tässä on vielä paljon opittavaa!

Kuvia Amsterdamista