Kuplaelämä

Välillä tunnen eläväni omassa privaatissa kuplassani. Lounaalla istun työtoverieni keskellä, jotka puhuvat keskenään saksaa, ja ympärilläni oleva kupla hämärtää keskustelun siten etten ymmärrä aivan kaikkea. Joku voisi väittää että tähän syynä on kehno saksankielentaitoni mutta minä äänestän kupla-ajattelun puolesta. En kuitenkaan koe varsinaisesti olevani ulkopuolinen ja olen jotenkin tottunutkin tilanteeseen. Elän omaa elämääni, omassa pienessä kuplassani.

Muilla mailla vierahilla

Kolme viikkoa olen asunut Saksassa ja jatkuvasti saan kuulla kysymystä "Miten olet viihtynyt?" ja ihan oikeutettu kysymyshän se on, mutta vastaaminen on jotenkin niin vaikeaa. Ihan hyvin kai. En nyt huonostikaan. Ensimmäinen viikko oli tietysti yhtä häslinkiä (=ihan pihalla), toinen puurtamista (=kaikki pitäisi hoitaa) ja kolmas hieman organisoidumpaa (=hoitaa asiat loppuun). Mutta vaikka minulla ei ole ollut kovin kiire, ei minulla silti ole ollut aikaa pohtia viihdynkö vaiko enkö.
Luulen että tässä asiassa asuntoasia tuo ratkaisun. Olen nyt asunut väliaikaisessa yksiössä, joka ei todellakaan vastaa minun käsitystäni kodista. Asetuin sinne alunperin väliaikaisasunto-asenteella, joten en oli yrittänytkään tehdä siitä erityisen kodikasta, jos se on edes mahdollista siinä asunnossa. Se on yksinkertaisesti vain aika ankea asunto eikä siellä voi tehdä juuri muuta kuin syödä (vain perusmättöä, koska keittiö on huonosti varusteltu), nukkua (sänky on minulle liian pieni) ja surffata webissä (hidas ja kallis yhteys).
Pian on muutto oikeaan kämppään kuitenkin edessä. Jee! Eniten odotan iloista jälleennäkemistä omien tavaroideni kanssa (esim. keittiötyökalut ovat yllättävän tärkeitä asioita elämässä), mutta on se vaan hieno se kämppä myös muuten. Maanantaina olen menossa tutustumiskierrokselle paikallisiin kaluste- ja sisustusliikkeisiin kaverin kanssa, ottamassa hieman ensituntumaa tarjontaan, jotta voin sitten ripeästi ostaa kaiken tarvitsemani kun saan mitattua verhotarpeen, vaatekaapin koon ja näen miten kalusteeni istuvat olohuoneeseen.
Lähiviikot ovat siis taas työntäyteisiä. Ehkä joskus lokakuun puolella ehdin sen verran rauhoittumaan että ehdin kysyä itseltäni, "Miten olen viihtynyt?".

Pysyvä ja tilapäinen muutos

Kun nyt muutan Saksaan, olen jäämässä tänne toistaiseksi. Kun vertaan asennettani siihen kevääseen jonka vietin Coloradossa, on ero merkittävä. Coloradoon menin käymään, tänne olen asettumassa. Kaikkia toimintoja tarkastelee eri tavalla. Jos muutos on tilapäinen, voin tehdä valintoja puolihuolimattomasti, koska tämä kuitenkin loppuu aika pian. Tänne kun olen jäämässä pysyvästi, haluaisin tehdä valintoja siten että olen niihin tyytyväinen.

Tämä vie minut hieman syvemmille vesille pohtimaan tilapäisen muutoksen ja pysyvän muutoksen eroja. Tilapäisen tilanteen ajattelutavassa ei asioiden onnistumisella ole niin väliä, kunhan hommat nyt pysyy koossa sen aikaa että asiat muuttuvat taas takaisin. Pysyväisessä muutoksessa tällaiseen asenteeseen ei ole varaa. Valintojen kanssa on elettävä pitkään tulevaisuudessakin.

Ensi näkemältä pysyvän muutoksen ajattelutapa on parempi - asiat tulee tehtyä kunnolla. Toisaalta se voi aiheuttaa stressiä, minkä väliaikainen välttää. Jos asiat kuitenkin muuttuvat pian, niin ei niistä kannata sen takia suurempaa huolta kantaa.

Entä jos pysyvän muutoksen tilassa sitten tekisi valintoja asenteella että voihan tätä sitten myöhemmin muuttaa? Jälleen ensinäkemältä hyvä asenne. Käytännössä ainakin itselläni tällaiset valinnat muuttuvat pian tavoiksi joista on vaikea päästä eroon. Lause "Jos mä korjaan tän teipillä kunnes hankimme uuden." lienee syy mitä moninaisimpiin ihmeellisiin pysyviin ratkaisuihin.

Henkinen ja fyysinen muuttaminen

Jossain elokuvassa joskus esitettiin sellainen "totuus" että intiaanien filosofian mukaan ihmisen sielu ei pysy mukana jos keho muuttaa nopeasti. Eli jos keho matkustaa vaikka 300km, kestää päivän tai pari ennen kuin sielu ehtii mukaan perässä ja tavoittaa kehon. Tästä johtuu sitten se tyhjä tunne minkä uudessa paikassa tuntee ennen kuin tavallaan asettuu taloksi.

Nyt kun minulla on muutto edessä, tuntuu että minulla on käynyt päinvastoin. Minun sieluni on jo poistunut maasta vaikka keho on vielä täällä. Kriittinen hetki oli ehkä bileet jotka järjestin pari viikkoa sitten - minulle jäi sellainen tunne että sen illan aikana katkaistiin ne läsnäolon siteet mitä minulla oli monen ihmisen kanssa ja sen jälkeen olen jo ollut matkalla uuteen suuntaan. Jos tarkemmin ajattelee niin oikeastaan olen ollut matkalla jo paljon pidempään. Työelämän suhteen olin lähtenyt matkalle jo joskus alkuvuodesta ja sama pätee myös kuoroon.

Fokus

Joskus se, mikä ensisilmäykseltä näyttää huuhaalta, onkin tärkeä asia.

Alkuviikosta minulla oli pitkästä aikaa selkä hieman kipeä ja jumissa. Puoliautomaattisesti muistin Pilateksesta opitun periaatteen "aktivoi mahalihakset" ja samassa selän jumi helpotti. Ei se selkä tietysti kokonaan parantunut, mutta olotila helpottui huomattavasti. Kuitenkin tärkeämpää on se mitä muuta tästä pienestä havainnosta seurasi; aktivoimalla mahalihakset myös ryhtini parani, ja ryhdin parantuessa tunsin itseni fokusoituneemmaksi ja itsevarmemmaksi, jonka myötä huomasin myös saavani kadulla enemmän katseita osakseni.

Ennen kuin olin koskaan koittanut Pilatesta suhtauduin siihen hieman ylimielisesti pelkkänä huuhaana - perinteistä venyttelyä uudelleen markkinoituna - ajattelin. Mutta nyt sain sen kautta sain siitä lisää itsevarmuutta. Ylimielisyyteni oli siis vähällä heikentää elämänlaatuani odottamatonta kautta.

Kolme totuutta

Tänään mietin tällaista asiaa; jokaisesta asiasta on olemassa kolme totuutta, yksi jonka kertoo toisille, toinen jonka kertoo itselleen ja kolmas joka tuntuu todelta. En halua väittää että näistä jonkin olisi enemmän tai vähemmän tosi kuin jokin muu, mutta kaikki voivat silti olla erilaisia.

Se joka tuntuu todelta on tavallaan pohjimmainen kerros, emotionaalinen totuus. Ajattelemme, siis olemme, ja siksi pään sisäinen todellisuus on se kaikkein keskeisin totuus, koska ilman sitä meitä ei olisi. Mutta pään sisällä ei liiku pelkästään tunteita vaan myös ajatuksia ja ne vaikuttavat toisiinsa. Kun selität itsellesi asian parhain päin, vaikuttaa se tuntemuksiisi positiivisella tavalla "Ei tämä oikeastaan olekaan niin paha". Alat tavallaan itse uskoa omaan tarinaasi ja se muuttuu todeksi. Se mitä kerromme itsellemme saa myös vaikutteita siitä minkä haluaisimme olevan totta tai ehkä siitä minkä pelkäämme olevan totta. Silti emotionaalinen totuus ja se mitä kerromme itsellemme voi jäädä erilaisiksi totuuksiksi, ristiriidaksi, joka jää vaivaamaan.

Kolmas totuus on se jonka kerromme muille. Tai voihan niitä muille kerrottavia tarinoita olla moniakin erilaisia, mutta niputan ne tässä yhdeksi. En usko että yleensä haluamme valehdella tai että edes koemme valehtelevamme, mutta silti tarina jonka kerromme totuudesta toisille ei ole sama jonka kerromme itsellemme. Muiden kanssa kommunikoidessa tarinaan vaikuttaa aina dynamiikka näiden ihmisten välillä. Miehet esimerkiksi harvoin näyttävät heikkouttansa toisilleen, joten kerrottavan tarinan pitää näyttää mies positiivisessa valossa, esimerkiksi taistelijana vaikeuksia vastaan. Ja tämä näkökulma tietysti vaikuttaa taas itselleen kerrottuun tarinaan sekä emotionaaliseen totuuteen.

Mikä tekee näistä eri näkökulmista mielenkiintoisen on kun joku toinen kertoo sinulle tarinaa. Mitkä osat tarinaa osuvat yksiin minkäkin totuuden kanssa? Kertoja voi aidosti uskoa tarinaansa, se voi olla sama kuin hänen itselleen kertomansa tarina, mutta onko se hänen emotionaalinen totuutensa? Entä onko hän onnistunut muuttamaan omaa emotionaalista totuuttansa selittämällä oman osuutensa parhain päin?

Pelkään että tässä ajaudutaan kovin nopeasti Freudilaiseen pseudo-psykologiaan, mutta jokin totuuden osa tähän jää piiloon.

Tunteet huomioiva kommunikaatio

Luettuani Arne Naessin kirjaa "Life's philosophy", huomasin että ilmaisutyylini muuttui, vaikka vasta jälkeenpäin osasin yhdistää sen tuohon kirjaan. Jos tarkastelet vaikka edellistä kirjoitustani tänne blogiin, paljastuu siitä yllättäviä adjektiiveja kuten näännyttävä ja kuristava.
Filosofit markkinoivat usein ainakin välillisesti filosofiaa loogiseen päättelyyn perustuvana ajattelun sarana ja logiikasta puhuttaessa onkin sopivaa että sitä ilmaistaan eksaktein termein. Tämä on vielä tärkeämpää ns. kovien tieteiden maailmassa, joka on kehittänyt tarkasta ilmaisutavastaan itselleen vahvan dogman. Mutta mitä tapahtuu, jos pohdimme, filosofoimme omaa elämäämme, johon vääjäämättä liittyy eri tunteita? Tunteet ovat aina subjektiivisia elämyksiä, niistä voi puhua vain kuvailevasti eikä niitä koskaan voi määritellä tarkasti. Kovien tieteiden näkökulmasta tämä on suuri ongelma ja ehkä juuri siksi tunteita ei useinkaan huomioida tieteissä. Jotain teoriaa voidaan pitää kauniina, mutta siihen se sitten jääkin.
Oman elämän filosofiasta puhuttaessa siis kuitenkin pitää käyttää jonkun verran kuvailevaa termistöä - pehmeää sanastoa - joka välittää tunnetilaa. Minun kaltaiselle tiedemiehelle tämä oli pienimuotoinen ahaa-elämys ja iloinen yllätys. Se antoi syyn raottaa hieman kuorta ja päästää jotain epämääräisempää fiilistelyä ulos. Nyt se tuntuu "luvalliselta" kun sen on perustellut itselleen. Hassun vapauttavaa, vaikka se loppujen lopuksi onkin niin pieni asia.

Tyrmäävä hiljaisuus

Tajusin sen vasta nyt, vuosien jälkeen. Minulla oli mahtava suunnitelma, spektaakkeli jonka halusin toteuttaa, niin absurdi ja mieletön, että se ei voinut kuin onnistua. Mutta tarvitsin siihen tukea, en voinut, en uskaltanut sitä toteuttaa yksin. Niinpä pyysin siihen apua eräältä tuttavalta. Hän ei koskaan vastannut, ei reagoinut mitenkään, ei edes näiden kaikkien vuosin jälkeen sitä ole mitenkään kommentoinut.

Hiljaisuus. Onko parempaa tyrmäystä? Jos hän olisi tukenut minua, olisin toteuttanut suunnitelmani, jos hän ei olisi halunnut osallistua, olisin löytänyt toisen, jos hän olisi vastustanut ideaa, olisin kääntynyt häntä vastaan ja entistä suuremmalla uholla etsinyt toisen auttamaan. Sen sijaan minua kohtasi hiljaisuus - näännyttävä, kuristava hiljaisuus.

Ensinnäkin, se on viivytys - koska hän ei ole vielä vastannut en voi siirtyä eteenpäin. Toisaalta se on pelkurimaista - hän ei uskaltanut kohdata haastetta, eikä uskaltanut kieltäytyä siitä. Lisäksi se on loukkaavaa, olin uskonut suunnitelmani hänelle, mutta hän sivuutti sen.

Olen antanut ystävälleni anteeksi jo vuosia sitten, mutta suunnitelmani on edelleen toteuttamatta. Ehkä nyt olisin kasvanut kylliksi, ehkä olisin saanut tarpeeksi itsevarmuutta, että voisin ryhtyä toimeen ja aloittaa uudestaan.

EDIT: Jälkeenpäin muistin erään ilmiselvän toisenlaisen mahdollisuuden; ystäväni ei ehkä vain koskaan muistanut vastata. Mutta se on lähes yhtä paha; minä olin uskoutunut hänelle, eikä hän asettanut sille sen vertaa arvoa että olisi sen muistanut.

Aamukampa

Lähtö lähestyy, muutan pian Saksaan. Samalla jotenkin koko elämä tiivistyy. Tuntuu että jäljellä olevasta ajasta on pakko puristaa kaikki irti, nauttia joka hetkestä, tehdä kaikki se mitä haluaa tehdä juuri nyt eikä huomenna. Tässä on jotain samaa kuin "Bucketlist" elokuvassa, jossa kuolemaisillaan olevat äijät päättävät tehdä kaikki haluamansa asiat ennen kuin lähtevät, toteuttaa villeimmät unelmansa.
Tällaisen tiivistymisen myötä samalla elämä myös selkiytyy. Kaikki epäolennaisuudet voi karsia pois. Jäljelle tiivistyvät vain ne asiat joilla oikeasti on merkitystä ja se lista onkin aika lyhyt; ystävät ja perhe.
Hetken emotionaalisuus on katkeran suloinen. On pakko elää hetkessä, nauttia hetkestä, vaikka lähtö lähestyy. Tunnen että nämä hetket kokoavat yhteen kahden edellisen kirjoitukseni olennaiset asiat. Kun elää hetkessä on se automaattisesti emotionaalisesti vahva elämys, upea. Onnellisuus jota nyt tunnen ei todellakaan ole pinnallista, se on syvää, se kaivaa sydämen pohjasta, siinä on tuskan kaiku, mutta silti niin suloista.

Tuskallinen onnellisuus

Yhtäkkiä eri ajatusradat kohtasivat ja ymmärsin jotain suurta, tai niin ainakin luulen. Minulla on sellainen tunne tai intuitiivinen ajatus että onnellisuus johon ei liity mitään tuskaa on lähtökohtaisesti vain pinnallista. Puhdas onnellisuus ei tiedosta ympäröivää maailmaa, ei kaikkea sitä tuskaa mitä kuitenkin on olemassa.

Samalla lienee yleinen totuus että rakkaus on tuskallista. Vaikka se olisi miten hienoa, vaikka se olisi miten onnellista, siihen liittyy jonkinlainen tuska. Jotkut sanovat että "Rakastaa niin paljon että sattuu".

Vähentääkö tämä onnellisuuden tai rakkauden arvoa? Eli vähentääkö onnellisuuteen ja rakkauteen liittyvä tuska niiden arvoa? Ensin olin vähällä vastata että ne vähentävät, mutta heti ymmärsin virheeni. Tuska antaa onnellisuudelle vain lisää arvoa, kontrastia, jolla onnellisuuden mahtavuus tulee esille. Juuri onnellisuuteen liittyvä tuska tekee onnellisuudesta syvällistä, jotain enemmän kuin pelkkää pinnallista höttöä.

Loittonevan mielikuvan mukaan jotain samantapaista myös de Mello sanoo teoksessaan Havahtuminen, jonka lukeminen on minulle ja monelle ystävällenikin ollut eräänlainen merkkipaalu elämässä.

Tunteiden aikakäsitys

Mietipä tätä: Jos muistelet jotain mieleenpainuvaa kokemusta, muistatko paremmin sen aktiviteetin joka kokemukseen liittyy, vai sen tunnetilan jonka koit? Siis vaikka onnistunut lomamatka - muistatko paremmin paikat missä olette käyneet vai sen tunteen joka matkan aikana vallitsi? Itselleni vastaus on selvä; muistan aktiviteetit paljon paremmin ja sen enempää muilta kysymättä uskon että tulos on sama muillakin. Me muistamme paremmin aktiviteetteja kuin tunteita. Mistä se johtuu?
Käymättä sen enempää käsiksi tämän ilmiön syihin, huomaan vain että siitä seuraa että tunteet ovat paljon enemmän hetkellisiä ilmiöitä kuin aktiviteetit. Koemme tunteen hetkessä, juuri nyt. Ylipäätään "kokemus" liittyy juuri käsillä olevaan hetkeen, ei viime viikkoiseen eikä tulevaan. Tarkoittaako tämä siis sitä että jos haluamme elää hetkessä, haluamme oikeasti elää tunteiden aallon harjalla? Päättelyni puutteista huolimatta väitän että juuri näin on asia. Hetkessä eläminen tarkoittaa oikeasti juuri tunteiden herkkää ja aktiivista kuuntelemista.
Mutta onko sillä sitten merkitystä, muistammeko tunteitamme? Tärkeämpi kysymys minusta voisi olla onko sillä merkitystä muistammeko tekojamme? Jos pidämme elämän laatua mittarina, mittaamme olennaisesti onnellisuutta. Mikäli olemme onnellisia ei teoilla ole juuri väliä, eikö vain? Näin ollen me voisimme rauhassa unohtaa tekomme. Mutta jos olisikin olennaista muistaa jotain, eikö silloin olisi tärkeää muistaa ainakin jos on ollut onnellinen? Eli tavallaan tunteiden muistaminen olisi sittenkin se ainoa tärkeä asia muistaa. Se vaikuttaa olevan meille vaikeaa, tai ainakaan emme ole siihen tottuneita. Onpa hämmästyttävää.

PS. Sain inspiraationi tähän pohdintaan Arne Naess:in kirjasta Life's Philosophy.

Todennäköisyydet ovat luusereille

Mikä on onnistumisen todennäköisyys? Se on turha kysymys. Mikäli sinun tarvitsee kysyä, olet jo puoleksi hävinnyt.
Voittaja lähtee siitä olettamuksesta että asiat onnistuvat. Toki vaihtoehtoisiin lopputuloksiin pitää varautua, mutta ne eivät ole epäonnistumisia, vaan ne vain määrittelevät tehtävän uudella tavalla. Pelikortit vain jaetaan uudelleen. Ainoa millä on merkitystä on miten käytät kädessäsi olevia kortteja.

Valinnat ja onnellisuus

Onnellisuus on minulle ollut aina tärkeä teema. Nyt vasta huomasin sen taas uudestaan. Tässä siitä esimerkki:

Työtilanteeni on nyt mitä on. Käytännössä nykytilanne on taloudellisesti kestämätön, joten vaihtoehtoisen ratkaisun löytäminen on minulle tärkeää. Viikko sitten minulla oli vielä kolme eri vaihtoehtoa, josta yksi oli eräänlainen "status quo", eli jossa nykytilanteeni ei olisi kovasti muuttunut ja nämä kaksi muuta merkitsevät suurta elämänmuutosta. Olo tuntui hyvältä ja energiseltä - näin vaihtoehtoja ja odotin elämänmuutosta innostuneena.
Sitten status quo ratkaisu kuitenkin meni sivu suun. Tiesin sen vaihtoehdon epätodennäköiseksi, enkä todennäköisesti olisi edes valinnut sitä vaikka olisin sen saanut, mutta silti sen mahdollisuuden menetys sai minut apeaksi. Ensin hämmästyin omaa reaktiotani - mahdollisuuden menetys ei todennäköisesti vaikuttanut valintoihin mitenkään, olisin valinnut elämänmuutoksen joka tapauksessa. Menetys tuntui raskaalta vaikken oikeasti ollutkaan menettänyt mitään!
Syy-seuraus-suhteen selvittäminen vei hetken aikaa, mutta lopulta ymmärsin sen. Olisin halunnut päästä itse valitsemaan! Minua ahdisti tunne siitä että jokin ulkoinen voima ohjasi valintojani sen sijaan että olisin itse tehnyt täsmälleen samat valinnat. Toisin sanoen kadotin tunteen oman elämäni ohjaamisesta.

Tunne siitä että pystyy itse vaikuttamaan omaan elämäänsä on onnellisuuden kannalta erittäin tärkeää. Jos tuntee itsensä vain pelinappulaksi, on onnellisuuden ylläpitäminen hyvin haastavaa. Valintoja on tietysti aina, joten onnellisuutta voi edesauttaa pyrkimällä havaitsemaan miten paljon kaikkia valintoja meillä onkaan edessämme ja kuinka paljon voimmekaan vaikuttaa omaan elämäämme.
Tässä valossa oma apeuteni liittyy enemmän siihen että menetin illuusion hallinnasta eräällä elämän alueella. Illuusion menettäminen on tavallaan positiivinen asia, mutta samalla niin raskas prosessi (muistatko sinisen ja punaisen pillerin elokuvassa Matrix?).

Puolikas ajatus

Aloin eilen pohtia hetkessä elämisen käsitettä ja erityisesti siihen liittyvän ajan pituutta. Käsitykseni mukaan hetkessä elämisen tunne, kuten myös flow-tila (onkohan se sama vai eri asia?), ovat hetkiä joissa subjektiivinen aikakäsitys katoaa. Tällöin siis subjektiivisesti ei havaita ajankulkua eli kuljetaan jonkunlaisella tangentilla jossa havainto ajasta on pistemäinen. Tai ehkä havaintoa ajasta ei ylipäätään ole, jolloin ajasta ei ole niin väliä. Flow-tilassa huomio on itsen ja ajan ulkopuolella, ympäristössä (hetkessä eläminen?) tai toiminnan kohteessa (flow?).
Kysymys jota minä nyt pohdin ei kuitenkaan käsittele tätä subjektiivista havaintoa vaan sen asiayhteyttä. Minusta flow-tilaan pääseminen ja hetkessä eläminen vaatii oman aikansa. Harvoin tällaisen kokoluokan elämys käynnistyy silmänräpäyksessä, vaan se nousee hitaasti ja täyttää koko kehon vähitellen.
Nyt päästään asian ytimeen; miten pitkä ajallisesti tämän asiayhteys on jotta hetkessä elämisen tunteeseen tai flow-tilaan voi päästä? Luulen että se riippuu tietoisuuden laajuudesta, kuinka suuren kokonaisuuden voi mahduttaa omaan tietoisuuteensa kerralla kokonaisuutena? Edelleen uskon että mitä suurempi tämä kokonaisuus on, sen syvempi on koettu elämys.

Tässä ohi mennessä havaitsin myös hetkessä elämisen ja flow-tilan eron. Siinä missä hetkessä eläessä voi olla itse tietoinen hetken kauneudesta, keskittyy tietoisuus flow-tilassa automaattisesti pelkästään itsen ulkopuolisiin asioihin. Ainakin näin luulen.

Kertaus on opintojen äiti

Lueskellessani kiipeilyaiheista blogia, törmäsin vanhaan viisauteen joka on syytä jälleen toistaa; "Life is what happens while you're busy making other plans" (John Lennon). Eli kova työnteko tänä vuonna jotta ensi vuonna voisi ottaa rauhallisemmin on tuhoon tuomittu suunnitelma. Jotain ilmenee aina. Kova työnteko jotta eläkkeellä voisi ottaa rauhallisesti on suunnitelma joka useammin epäonnistuu kuin onnistuu. Eläkkeellä on joko liian sairas tehdäkseen mitään tai työelämästä irtaantuminen ei onnistukaan niin helposti kuin oli tarkoitus. Tänä keväänä on kiireitä, mutta ensi syksynä treenaan kunnolla. Toiveajattelua.

Tämä tuo mieleeni toisen johtoidean; Menestys mitataan niillä uhrauksilla joita teet saavuttaaksesi tavoitteesi. Onhan selvää että menestystä ei tule ellei sen eteen tee töitä, eli uhraa siihen aikaa ja vaivaa. Yhdistettynä edelliseen sanontaan kiteytyy asia kysmykseen; Mitä olet valmis uhraamaan tänään saavuttaaksesi tavoitteesi?