Tunteet vs. tieto uutismedioissa

Näin eilen Eiger Nordwand elokuvan joka kertoo tarinaa Eiger-vuoren pohjoisseinämän ensinoususta sekä sen ympärillä pyörineestä mediahässäkästä. Elokuvassa sinänsä oli monta hienoa ja vaikuttavaa puolta; Kiipeilyllisesti oli hyvin mielenkiintoista nähdä miten lähes sata vuotta sitten noustiin vuoria - pojilla on ollut sisua ja rohkeutta! Elokuva oli myös visuaalisesti vaikuttava. Ehkä heikoin puoli oli tarinan kaari joka jäi hieman puolitiehen. Todellisuuten pohjautuva tarina asettaa tietysti rajoitteita kerronnalle, mutta silti loppuhuipennus oli hieman laimea.
Elokuvassa minua jäi pohdituttamaan eräs yksityiskohta joka ei tarinan kannalta ollut niin tärkeä mutta media-historiallisena välähdyksenä hätkähdyttävä. Kyse on kohtauksesta jossa kaksi toimittajaa ja turistipariskunta istuvat illallispöydässä ja toinen toimittajista kuvailee mikä tekee hyvän uutisraportin. Hän lähtee henkeäsalpaavan tunteikkaaseen monologiin Isänmaan poikien taistelusta Eigerin seinämällä. Kun kuuntelee vaikka vanhoja Paavo Noposen urheiluselostuksia (Yle Areena) pääsee samaan henkeen.
Silmiinpistävä ero näissä nykyiseen uutisointiin on niiden vahva emotionaalinen lataus. Ymmärtääkseni tuohon aikaan toimittajan tehtävä ei ollut ainoastaan raportoida oikeita faktoja, vaan välittää emotionaalinen totuus. Urheilutoimittajat ovat ehkä ainoa uutisoinnin kenttä jossa edelleen käytetään emotionaalista raportointia kuten vaikka Antero Mertaranta voi todistaa.
Näyttäisi siltä että nykyaikainen uutisointi on rajoittunut pelkän fakta-tiedon välittämiseen. Emotionaalinen tieto on kuitenkin meille kaikille hyvin todellinen tiedon muoto, mutta silti sillä ei ole merkittävää roolia uutisoinnissa. Toki pitää myöntää että toimittajat usein haastattelevat ihmisiä saadakseen emotionaalisen yhteyden, mutta silloin toimittaja ei itse eläydy tilanteeseen vaan ainoastaan raportoi toisten tunteita. Väittäisin että kokenut toimittaja pystyisi paremmin erittelemään myös emotionaalista totuutta kuin satunnainen haastateltava.
Toinen myönnytys on että iltapäivälehdet ja muut sensaatiomediat pyrkivät herättämään juuri lukian tunteet. Tässä tapauksessa tavoitteena ei kuitenkaan ole välittää tunteita, vaan luoda niitä lukijalle. Lisäksi sensaatiomediat ovat keskittyneet lähinnä negatiivisten tunteiden välittämiseen, jättäen positiiviset vähemmälle, merkittävimpänä poikkeuksena urheilukilpailuvoitot.
Kiinostava huomio on kuitenkin ero amerikkalaisten ja eurooppalaisten välillä. Amerikkalaiseen kulttuurihan kuuluu emotionaalinen paatos. Esimerkiksi presidenttipelissä ei välttämättä niin tarkkaan tarvitse eritellä minkälaisia päätöksiä ehdokas presidenttinä tekisi, vaan hänen on tärkeämpi osoittaa olevansa patrioottinen. Hänen tulee siis osoittaa että hänen sydämmensä (emootionsa) on isänmaallinen. Tästä aiheesta voi lukea paljon lisää mainiosta pienestä kirjasta nimeltä "On Bullshit".
Amerikkalaisen kulttuurin malli samalla myös osoittaa emotionaalisen raportoinnin ongelmia. Emotionaalinen osallistuminen hämärtää helposti rationaalisen totuuden. Amerikkalaisten terroristipelko sai heidät unohtamaan että Irakissa ei ole joukkotuhoaseita. Rationaalista ja emotionaalista totuutta ei siksi tulisi nähdä vaihtoehtoina, vaan saman totuuden eri puolina. Näistä totuuden puolista ei kumpikaan ole toista tärkeämpi ja niillä molemmilla pitäisi olla oma sijansa.