Procrastination

Viivyttely, eli englanniksi procrastination, on tuttu ilmiö kaikille jotka tekevät luovaa työtä kuten tutkimustyötä. Joskus liikkelle pääseminen on niin mahdottoman hankalaa. Sitä keksii mahdottoman määrän sijaistoimintoja jottei vain tarvitsisi aloittaa uuden asian tekemistä. Ainakin minä tarkistan sähköpostit noin 47 kertaa, luen verkosta uutisia, sukellus- ja kiipeilykuulumisia, käyn kahvilla, juttelen kaverien kanssa ja kaikkea muuta mitä nyt voi keksiä, vain jotta ei tarvitsisi ryhtyä toimeen. Tuntuu että yritän vältellä sitä mitä kuitenkin tulee tapahtumaan ja mitä pidempään odotan, sitä vaikeammaksi aloittaminen muuttuu.
Jos kuitenkin miettii tutkimustyötä ja muuta luovaa työtä, siihen liittyy aina jonkunlainen kypsyttelyaika, ajanjakso, jossa vanhat käsitykset alkavat entistä enemmän hiertää mieltä ja uuden ajatusrakennelman muodostaminen käy välttämättömäksi. Nykyinen (virheellinen) ajatusmalli käy vain kestämättömäksi ja siitä aiheutuu tuskaa joka liittyy olennaisesti procrastination-ilmiöön. Näin tulen ensimmäiseen havaintooni, tämä procrastnaatio on välttämätön osa tutkimustyötä ja siksi sitä pitää varjella eikä antaa ilmiön sinänsä ahdistaa itseään.
Mainittu tuska taasen liittyy varmaankin luopumisen vaikeuteen. Kun vanha ajatusmalli käy sietämättömäksi, siitä pitää luopua jotta saataisiin tilaa uudelle. Vanhasta luopuminen on tuskallista. Synnyttämisen prosessi on tuskallinen. Mutta tiedättehän sen vapauttavan tunteen kun uusi idea lopulta putkahtaa maailmoihin - sen hetken tunne korvaa kaikki tuskat.
Mitä jää siis käteen? Procrastinaatiota ei pidä vältellä, sitä pitää syleillä. Se on se hetki jolloin uusi idea muhii ja valmistautuu synnytykseen. Ihastelemalla tätä prosessia itsessään koko ahdistus laukeaa.

Mahdollisuus

Hankaluudet tuovat mahdollisuuksia. -Albert Einstein

Mennyt viikko on ollut aika työläs. On osoittautunut että rinnakkaisen tutkimusryhmän esimies on ylittänyt budjettinsa, jonka vuoksi koko yksikön budjetti on miinuksella joka taas käytännössä tarkoittaa sitä yksiköllä ei ole varaa maksaa minulle täyttä palkkaa syksyllä. Tämä asia on minua vaivannut aika lailla koko viikon, eikä työnteosta ole tullut paljon mitään. Tässä nähdään hyvä käytännön esimerkki siitä mitä epävarmuus työelämässä aikaansaa - heikompaa tehokkuutta.
Mutta hankaluudet tuovat mahdollisuuksia. Minulle oli pian selvää että jos en saa täyttä palkkaa, en tule tekemään täyttä päivää. Minulla on siis syksyn aikana noin kuukauden verran vapaata aikaa! Ja tästä seuraa mielenkiintoisia mahdollisuuksia!
Kaksi hieman erilaista suunnitelmaa ovat nousseet ylitse muiden. Ensimmäinen idea oli että pitäisin koko kuukauden lomaa, jonka päälle käyttäisin vielä talvilomaakin, jolloin voisin olla 4-6 viikkoa lomalla, keskellä Suomen pimeintä syystalvea ja lähteä johonkin lämpimään aurinkoiseen maahan sukeltelemaan ja kiipeilemään. Voisin suorittaa vaikka sukellusopaskurssin (DM) ja sen jälkeen toimia sukellusoppaanakin jonkun aikaa. Ensimmäinen kohde idea olisi Krabi, koska siellä voi sekä sukeltaa että kiipeillä.
Toinen vaihtoehto olisi tehdä koko syksy lyhempää viikkoa, käytännössä 4 päivää töitä viikossa. Tällöin minulle jäisi enemmän aikaa itselleni ja harrastuksilleni, eli voisin kiipeillä, harjoitella laulua, kirjoittaa ja lukea enemmän. Yksi päivä viikossa on toki vähän, mutta luulen että se olisi tärkeä ero.
Todennäköisesti teen näistä jonkunlaisen kombinaation, hieman lyhyempi viikko, hieman lomaa, mutta se jää vielä nähtäväksi. Joka tapauksessa tunnen innostuvani - minulle on uusi suunnitelma, uusi haaste. Olen onnistunut kääntämään vaikeuden innostukseksi!

Forrest Gump

Suuri taide pysäyttää, se panee ajattelemaan. Parhaimmillaan se "osuu" suurimpaan osaan yleisöä, saa heidät kaikki miettimään elämän suuria kysymyksiä. Tänään Forrest Gump kolahti hieman samaan tapaan kuin Amelie teki tammikuussa.
Luulen että sellainen taide joka panee ajattelemaan on useimmiten sellaista mihin voi jollain tavalla samaistua. Tämän elokuvan päähenkilö, Forrest Gump, on juuri sellainen hahmo johon voi helposti samaistua. Minulla on sellainen tunne että hänessä on jotain yleismaailmallista, jotain sellaista johon moni meistä voi samaistua; yksinäisyys, kykenemättömyys ymmärtää elämän suuria kysymyksiä, sattumanvaraisesti elämässä eteenpäin kulkeminen mutta siinä menestyminen siitä huolimatta, ja tietysti aivan erityisesti myös rakkauden kaipuu.
Omalla kohdallani yhtäläisyyksiä löytyy ehkä enemmänkin; en minä tiedä miksi juuri minä olen menestynyt - olenko minä ansainnut sen? En minä sitä tiedä.
Samalla Forrest Gump on puhdas. Hän on sellainen kuin me kaikki haluaisimme olla - tarkoitusperiltään täysin puhtoinen ja rehellinen, sekä itselleen että muille. Hänessä ei ole mitään teeskenneltyä eikä peiteltyä vaan hän on juuri ja vain oma itsensä. Elokuvassa tämä on viety niin pitkälle että se missä tahansa luonnollisessa kontekstissa olisi epäuskottavaa, mutta koska hänen hahmossa samalla on niin silmiinpistäviä puutteita, käyvät nämä epäilyt absurdeiksi, suorastaan halveksittaviksi. Tietysti hän on aito, eihän sitä voi edes kyseenalaistaa.
Tässä kohden on pakko nostaa hattua Tom Hanksille, sillä hänen suorituksensa on henkeäsalpaava. Roolihahmon puutteet ja rikkaus ovat räikeän ylilyöviä, mutta jotenkin Hanks selättää roolihahmon niin vakuuttavasti että hahmo ei ole vain luonnollinen vaan hänessä näkee itsensä. Hahmo ei ole esitetty eikä havainnoitu, vaan hänessä näkee peilikuvan omasta itsestään ja tämän häkellyttävän saavutuksen asettaisin suurimmilta osin kokonaan Tom Hanksin hartioille. Mykistävää.
Kaikesta ylistyksestä huolimatta elokuvan alkuperästä ei voi erehtyä. Se on täynnä Hollywoodille ominaista sokerikuorrutusta ja nykyisin niin muodikasta digitaalitekniikkaa, että heikompien on pideltävää vatsaansa. Samalla kaikki nämä kliseet palvelevat kokonaisuutta, ne johdattelevat elokuvan kaarta ja kannattelevat sitä niin kuin ilmavirta höyhentä. Ne hyväilevät toisiaan ja leikkivät ilmassa iloisesti tanssien melankoliseen melodian tahdissa.
Tämä elokuva on suuri elokuva. Hollywood elokuvien joukossa se on kaikkein suurimpien listalla. Siinä missä Amelie on ranskalisen elokuvan iloisen melankolian taidonnäyte, jonka äärestä vain paatuneimmat kyynikot voivat poistua ilman hymyä suupielillä, on Forrest Gump Hollywoodin melankolisen ilon mestarityö, jonka ääressä vain paatuneimmat voivat istua ilman nenäliinaa.

Herääminen

Olo on kuin olisin vasta herännyt talviunilta. Varovasti raotan silmiäni - haistelen ja kuulostelen miltä elämä ympärilläni tuntuu.

Missä olen? Mitä täällä tapahtuu?

Kevät tapahtuu. Olen takaisin elämässäni.

Ymmärsin sen koko ajan mutta vasta nyt koen sen koko laajuuden sisälläni. Olen ollut zombie-tilassa koko kevään. Olen ollut elävä-kuollut. Sisälläni ei ole liikkunut mitään. Pääni on ollut tyhjää täynnä. Jossain välissä kaikki on pysähtynyt enkä vain ole jaksanut enää ajatella mitään.

Se on jossain mielessä turvallinen olotila. Mikään ei pakota minua poistumaan siitä tilasta - mieli turtana voin vain olla ja antaa virran viedä mukanani. Voin antautua koneen osaksi. Liikkua mekaanisesti. Päivittäisessä elämässä kun ei ollut minkäänlaista liikkumavaraa. Aamupala, töihin, töitä, lounas, töitä, välipala, töitä, urheilemaan tai ruokakauppaan, kotiin, illallinen, hieman telkkaria, nukkumaan. Samalla pieni epätoivon huuto on kaikunut mielen syvimmissä sokkeloissa. "Päästäkää minut ulos täältä! Tahdon vapaaksi! Tahdon liikkua."

Tänään sain yhden suuren työurakan käytännössä valmiiksi. Ensi viikolla on vielä pieniä jämiä, sitten olen vapaa. Voin taas tehdä ns. "omia töitä", eli niitä töitä joita tänne olen tullut tekemään. Tämä taakse jäänyt urakka on imenyt minusta kaikki mehut, olen ollut iltaisin henkisesti täysin kuitti vaikka en ole juurikaan tehnyt edes ylitöitä. Mitään ajatus-energiaa ei ole jäänyt vapaa-ajalle jäljelle ja olen sortunut katselemaan televisioita päivittäin. Nyt kun se rasitus on jätetty taakse huomaan että iltaisinkin olen vielä jossain määrin vireässä tilassa. Tarkkailen ympäristöäni ja havaitsen asioita - kuin nyt vaikka tuo yllä ollut auringonlasku. Aiemminkin olisin nähnyt sen, huomannut sen kauneuden, mutta nyt se sykähdyttää, se pysäyttää hengityksen, jään siihen haukkomaan henkeä hyväksi aikaa ihaillen hetken kauneutta, juoksen hakemaan kameran ja ikuistan hetken ennen kuin on mahdollista tehdä mitään muuta. Aiemmin keväällä olisin vain katsonut ja ajatellut väsyneesti, "oho, onpa hieno auringonlasku" ja jatkanut matkaani.

Minulla on sellainen tunne että tästä alkaa "uusi elämä" - taas kerran. Kämpän kaaos saa vähitellen kyytiä. Alan taas harjoitella laulua ja keittämään kunnon ruokia. Sammutin eilen television virtakytkimestä ja menin nukkumaan ajoissa. Askel parannukseen seuraa toistaan. Lumipalloilmiö on alkanut. Piristyn pelkästä ajatuksesta.

Kuiva kausi

Viime aikoina kirjoittaminen on ollut vaikeaa. Ideoita on kyllä ollut, mutta aina kun olisi ollut aikaa kirjoittaa, en ole saanut yhtäkään ideaa enää mieleeni.

Sain maanantaina uuden kirjan "Training for climbing" (Eric J. Hörst) ja siinä on ensimmäisenä aiheena tavoitteiden asettelu lyhyellä, keskipitkällä ja pitkällä tähtäimellä. Sanottiin vielä, että tavoitteet pitäisi kirjata ylös jotta niihin voi myöhemmin palata ja mikä onkaan parempi paikka siihen kuin blogini.

1. Lyhyellä tähtäimellä (1vko) minulla on kaksi tavoitetta; Säännöllisen ja määrätietoisen kiipeilyharjoittelun jatkaminen, sekä laulukurssille valmistautuminen.
2. Keskipitkällä tähtäimellä (3 kuukautta) tavoitteenani on saada kiipeilyssä sellainen perusvarmuus, että voin varmuudella sanoa osaavani minkä tahansa "helpon" reitin. Laulun osalta tavoittelen pääsemistä takaisin siihen innostuksen ja tiiviin harjoittelun tilaan jossa olen välillä ollut.
3. Pitkällä tähtäimellä (yli 1 vuosi) tavoitteenani on sekä kiipeilyn että laulun osalta että pystyisin säännöllisesti saamaan itsestäni ulos 100-prosenttisia suorituksia. Eli että saisin kaikki osa-alueet sillä tavoin kuntoon että normi-päivänä voin tehdä parhaani. Laulussa olen jo aikaa sitten huomannut että moni opettaja on saanut minusta tunnin aikana hiottua yhden ominaisuuden kuntoon, mutta vain yksi opettaja on ollut sellainen että hän hyvin nopeasti, esim. 15 minuutissa, saa lähes kaikki osa-alueeni sille tasolle, millä olen ollut parhaimmillani. Eli hän saa minusta ulos parhaan osaamiseni. Tavoitteeni on, että saisin toimintaan sellaista rutiinia, sekä kiipeilyssä että laulussa, että saisin parhaan osaamisen esille muutoinkin kuin jonkun erityisen opettajan ohjauksessa. Tämä on etupäässä henkisen keskittymiskyvyn tavoite.
   

Jälkihuomautuksena on hyvä tiedostaa että olen tahallani (vastoin Hörstin ohjeita), antanut itselleni aika abstrakteja tavoitteita. Minusta kun prosessi on tärkeämpi kuin lopputulos, joten en halua asettaa itselleni tavoitteeksi esimerkiksi vaikeustaso 7 reitin kiipeämistä, vaan tavoittelen mieluummin sitä henkistä ja fyysistä tilaa joka mahdollistaa vaikeiden reittien kiipeämisen. Se tila on hyödyllinen kun kiipeän 6:a tai 8:a, eikä rajoitu 7:ään. Myös jos saavutan 7 ennen aikojaan, voin jatkaa optimaalisen suorituksen hiomista.

Kuumotus

Yhtäkkiä tuntuu siltä että kaikki käyttävät sanaa "kuumotus"; korkealle kiipeäminen ilman köyttä on kuumottavaa, syvälle sukeltaminen huonossa näkyvyydessä kuumottaa. Mutta eikö tämä sana ole synonyymi sanalle "pelko"; korkealle kiipeäminen ilman köyttä on pelottavaa, syvälle sukeltaminen huonossa näkyvyydessä pelottaa.
Toisaalta, sana "kuumotus" on muodikas, sen käyttäminen on hyväksyttävää. Tuntuu siltä että "kuumotus" ei ilmaise heikkoutta. Missä heikko ihminen musertuu pelon alla, voi vahva ihminen tuntea kuumotuksen antamatta sen häiritä.
Tässä mielessä sanaan "pelko" liittyy aina myös pelko pelosta, eli pelko siitä että musertuu pelon alla. Kuumotus taasen ilmaisee voimaa - vaikkakin tilanne on pelottava, en silti anna sen vaikuttaa itseeni.

Rehellisesti sanoen me kaikki kuitenkin pelkäämme pelottavia asioita jonkin verran, emmekä koskaan voi toimia ilman että se tilanne vaikuttaisi meihin. Tässä mielessä sanan "pelko" käyttäminen olisi rehellisempää ja rehellisyydessään oikeastaan rohkeampaa, kun se samalla implikoi oman heikkouden myöntämistä.

Pelkokerroin

Katsoessani televisiosta sarjaa Pelkokerroin, jossa syötiin mitä ihmeellisimpiä kuolleita mädäntyneitä hyönteisiä ja eläimen osia, tuli mieleeni vanha vitsi kahdesta ekonomista. Nämä kaksi kaverusta kulkivat esplanadipuistossa kun he huomasivat nurmikolla tien vieressä läjän koirankakkaa. Kaveri kysyi toiselta, syötkö kakan jos annan sinulle 100 euroa? Toinen epäröi, mutta ei lopulta voinut vastustaa, söi läjän ja sai ansaitsemansa rahat. Molemmat olivat tyytyväisiä ja niin he jatkoivat käyskentelyä puistossa. Hetkeä myöhemmin tuli vastaan toinen läjä, ruskea, mehukas, tuore läjä koiran kakkaa. Toisella oli vielä aika vastenmielinen maku suussa, joten hän sai idean ja kysyi kaveriltaan; Syötkö kakan jos annan sinulle 100 euroa? Kaveri oli vielä hieman käärmeissään menettämistään rahoista, joten pienen epäröinnin jälkeen hän päätti tehdä sen - hän söi kakan ja sai ansaitsemansa rahat. Ei siinä mitään, ajattelivat kaverit, ja jatkoivat eteenpäin. Päästyään puiston toiseen päähän avasi kaveri sanaisen suunsa, "Hei, mieti, olemme molemmat syöneet läjän paskaa, ja kumpikaan ei ole tienannut mitään, onko vähän tyhmää?". Hetken mietittyään toinen vastasi, "Ei ollenkaan, ajattele sitä liikevaihtoa!".

Mitä tällä on tekemistä Pelkokertoimen kanssa? No, miettikää sitä.

Lomakuvia

Valokuvia pääsiäislomalta Posiolta.

Kevät on täällä

Uusia kuvia täällä.

Oikeudenmukaisuus ja vapaus

Kerroin aiemmin että olen lukenut kirjaa "Ajattele, filosofoi" ja että se on herättänyt paljon ajatuksia. Pienen tauon jälkeen olen nyt lukenut luvut Oikeusfilosofiasta, Monikulttuurisuudesta ja Feminismistä. Oikeusfilosofia perustuu muutaamaan perusolettamukseen, eritoten siihen että jokaisella on oikeus vapauteen ja kaikkien on oltava tasavertaisia oikeuden edessä. Samat perusolettamukset käyvät ilmi myös YK:n ihmisoikeuksien määritelmästä.

Monikulttuurisuuden näkökulmasta jää väistämättä sellainen olo että oikeusfilosofian ja feminismin perusteet ovat länsimaisessa kulttuurissa, eikä niitä välttämättä voi soveltaa kaikkialla maailmassa. Esimerkiksi naisten asema on monessa kulttuurissa meidän näkökulmasta heikko. Miehet ovat perheiden päättäjiä ulospäin ja naiset hoitavat kotia. Jos tätä taas tarkastellaan onnellisuuden näkökulmasta ei tällaista järjestelyä voida suoralta kädeltä tuomita. On esimerkiksi mahdollista, että miehet määräävät vain kodin ulkopuolella ja että naiset todellisuudessa hallitsevat kodin sisällä tapahtuvia asioita. Näin molemmat, sekä mies että nainen tuntevat voivansa hallita omaa elämäänsä, joka miehen näkökulmasta on suhteet muihin miehiin, ja naisen näkökulmasta on kodin toiminta. Lisäksi nainen saa ylimääräistä turvallisuuden tunnetta miehen suojellessa häntä - miehethän ovat tunnetusti stereotyypiltään aika voimallisia luonteeltaan. En tiedä kuinka totuudenmukainen tällainen skenaario on, mutta se on mahdollinen. Meidän on siis tarkasteltava asioita lähtien mikro-kulttuureista (perheiden sisältä), eikä vain makro-tasolla (yhteisöjen ulkopuolelta).

Tämän esimerkin perusteella vapaus ei sinällään ole niin helposti määriteltävissä, eikä se ole yksiselitteisesti perusoikeus. Minusta olisi tärkeämpää asettaa perusoikeudeksi mahdollisuuden onnellisuuden tavoitteluun. Tällöin vapaus muuttuu tärkeäksi ja olennaiseksi työkaluksi onnellisuuden tavoittelussa, mutta vapaus ei yksinään takaa onnellisuutta. Täydellinen vapaus ei myöskään ole mahdollista saatikka toivottavaa. Joitain lakeja ja sääntöjä on aina oltava.

Oikeudenmukaisuus on samalla tavalla ongelmallinen asia. Minusta se on hyödyllinen ainoastaan siinä mielessä että se helpottaa yksilön pyrkimyksessä onnellisuuteen, mutta ei ole realistista luvata kenellekään absoluuttista oikeudenmukaisuutta (mitä se edes on?) eikä se välttämättä ole edes toivottavaa.

Valokuvia

Minun uusi web-albumi löytyy täältä. Uusimpana parit jääsukelluskuvat.

Sankaritarinoita

Monessa ammattiryhmässä kerrotaan sankaritarinoita; palomiehet kertovat pelastamistaan ihmisistä, myyntimiehet kertoilevat onnistuneista kaupoista jne., mutta yhtäkkiä tajusin, että eräs tarina jota kuulen usein, onkin sankaritarina. Eräs ystäväni on töissä mainosalalla, jossa säännöllisesti tulee sellaisia tilanteita että aikataulut ovat pettäneet ja tuotantolinjan loppupäässä (jossa ystäväni työskentelee) asetetaan työntekijöille varsin kohtuuttomia vaatimuksia, tyyliin "huomenna klo16 pitää olla valmis". Tämän seurauksena ei ole laisinkaan epätavallista että ystäväni tekee töitä vuorokauden tai kaksi putkeen nukkumatta välissä. Tällaisessa työtavassa on tietysti kasapäin terveydellisiä ja sosiaalisia haittavaikutuksia, mutta ne ovat niin ilmeisiä etten niistä nyt jankuta.
Mikä minusta on mielenkiintoista on että ystäväni usein kertoo minulle näistä epäinhimillisistä työrupeamista tarinoita, jotka ovat saaneet kaikki sankaritarinan tunnusmerkit. Hän on "taistellut" epäinhimillistä aikataulua vastaan ja "voittanut", selvitynyt hengissä jälleen yhdestä "seikkailusta". Eikä ystäväni ole yksin tämän tarinoinnin kanssa: hänen kolleegansa tekevät töitä aivan samaan tyyliin ja heidän sankaritarinoissaan on olennaisesti aivan sama sisältö. Itse asiassa, alan ihmiset ovat kehittäneet näistä sankaritarinoista itselleen oman kulttuurin jonka kautta uskoisin heidän tuntevan yhteenkuuluvuuden tunnetta. He vahvistavat "me" henkeä näillä tarinoilla. Heillä on yhteinen vihollinen, aikataulut, joita vastaan he taistelevat.
Kun olen joskus kysynyt miksi he eivät tee mitään pysyvien aikatauluongelmien korjaamiseksi, saan vastaukseksi käsienpyörittelyä ja laimeita tekosyitä. He väittävät haluavansa parantaa aikatauluja, mutta kukaan ei halua olla ensimmäinen, koska se heikentäisi heidän sijoitustaan kollegiaalisessa vertailussa. Suurin sankari on se joka selviytyy epäinhimillisimmästä aikataulusta, joten jos haluat olla sankari, ei sinun kannata yrittää muuttaa aikataulua vaan mennä virran mukana.

Tämä ilmiö ei rajoitu mainosmaailmaan eikä vain kiireeseen. Olen myös kuullut tarinoita krapulapäivistä - tilanteista joissa on jouduttu tapaamaan asiakkaita, opettamaan ala-asteen luokkaa tai esiintymään suurelle yleisölle "hirvittävässä krapulassa". Taas kaikki sankaritarinan tunnusmerkit. Taistelu kauheaa vihollista "krapulaa" vastaan ja siitä selviytyminen.

Palomiesten tarinoissa on jotain hohtoa. He taistelevat onnettomuuksien seurauksia vastaan. He taistelevat luonnonvoimia vastaan. He taistelevat sellaisia voimia vastaan joihin ei suoraan voi vaikuttaa. Mutta nämä, mutta nämä kiireiset, krapulaiset työläiset. Heidän taistelunsa kohde, kiire ja krapula, ovat molemmat itseaiheutettuja. He voisivat ne välttää, mutta he tarvitsevat niitä oman egonsa pönkittämiseen. Voi heitä.

Pyöräilykausi on alkanut

Eilen oli tarkoitus mennä kiipeilemään, mutta en saanutkaan paria, joten päätin mennä punttikselle ja uimaan sen sijaan. Ehtiäkseni hallille ennen sulkemisaikaa, otin pyörän alle.

Ensimmäinen pyöräilykerta on aina yhtä hieno! Vauhdin huumaa, raikas ilma ja vapauden tunne! Vaikka pyöräilykausi ei koskaan oikeastaan loppunutkaan niin silti sen aloittaminen uudestaan tuntuu hyvältä.

Asian mielenkiintoinen puoli on että olisin voinut aloittaa pyöräilykauden milloin vain, olisin voinut aloittaa sen päivää aiemmin, viime viikolla tai olisin voinut olla pitämättä taukoa lainkaan. Sen aloittaminen olisi milloin vain ollut hauskaa, se olisi parantanut elämänlaatua, mutta odotin näin pitkään. Viivyttelin päivästä toiseen, koska en eilenkään ajanut pyörällä, vaikka se olisi ollut hauskaa. Miksi? Koska en jaksanut. Koska en viitsinyt.

Tämä on minusta hämmentävää. Viivyttelin hauskan aloittamisessa täysin ilman mitään hyvää syytä. Pyöräily ei ehkä ole niin tärkeää, mutta toimintatapa on mielenkiintoinen. Estänkö minä itseäni tekemästä jotain muuta hauskaa asiaa vain tottumuksesta?

Uusi matkakohdeidea

Lueskelin tässä Underwater Photography Magazine:a (nro. 34) ja löysin sieltä mielenkiintoisen matkakohteen - São Tomé ja Príncipe - ja innostuin heti. Mahtavaa! Kaksi pientä saarta Afrikan länsirannikolla Gabonin korkeudella. Lehden kuvauksen perusteella sukellusnähtävyydet ovat mainioita ja elintasokin näyttäisi siedettävältä.

Hetken innostuksen jälkeen ryhdyin miettimään käytännön mahdollisuuksia; lennot. Wikitravel antaa lentoyhtiöistä listan TAP Portugal, Air Angola ja Air Luxor. Näistä viimeinen on konkurssissa tai jonkun toisen ostama, mutta joka tapauksessa sitä ei enää ole olemassa. Air Angolan nimi on jo yksinään riittävä pelote, mutta sen kotisivut poistavat viimeisetkin epäilyksen rippeet. Jäljelle jää siis TAP. Astuin suoraan suden suuhen ja kirjoitin hauksi Helsinki-Sao Tome lähtö pääsiäsienä; hinta 4500e. Öööh, ei todellakaan. Ehkä huhtikuu tulee liian pian, ehkä pitäisi varata matka vasta syksylle. Miten olisi viikko syyskuussa, Helsinki-Sao Tome ja lottokauha arpoi 9500e menopaluu. Jaaha.

Se kai siitä sitten, ajattelin. Tuo hinta jäi kuitenkin vaivaamaan. Miten voi? TAP on portugalialainen, joten miten jos ottaisi lennon TAPilla vasta Lissabonista. Ladoin Lissabon-Sao Tome arvontakoneeseen ja kuitissa luki 333e. Tuohan on jo aika edullinen. Sillä kelpaisi. Ja Lissaboniin pääsee vaikka millä.

Päivän hyvä uutinen

http://www.hs.fi/kulttuuri/artikkeli/1135225514924