Suomi - veroparatiisi

Me skandinaavit opimme äidinmaidon mukana että skandinaviassa on maailman korkeimmat verot ja vuosittaiset verovertailut mediassa tukevat tätä tarinaa. Kun sitten olin muuttamassa Saksaan, ajattelin että sepä hyvä, nyt samalla bruttopalkalla ostan itselleni paremman elintason kun vielä ruokakin on täällä halvempaa.
Niin kuin usein käy ei totuus ollut aivan sellainen kuin kuivittelin. Vaikka veroprosentti täällä todella onkin alempi kuin Suomessa, vähennetään palkasta sen lisäksi kaikenlaisia vakuutuksia, kuten eläkevakuutus, työttömyysvakuutus, sairausvakuutus jne. Lopputulos on että brutto ja nettopalkan ero on 10% yksikköä suurempi kuin Suomessa, eli saankin merkittävästi vähemmän rahaa kuin olin olettanut.
Vahingosta vihastuu, mutta tästä erheestä en voi syyttää ketään muuta kuin itseäni :)

Yli-itsevarmuus

Olen viime aikoina saanut itseni toistuvasti kiinni yli-itsevarmuudesta. Olen kivenkovana väittänyt tietäväni miten asia toimii, kunnes hetkeä myöhemmin virheeni on ollut ilmeinen. Yksittäistapahtumana tämä olisi kovin anteeksiannettavaa, mutta toistuvana ilmiönä se velvoittaa itsetutkiskeluun.
Huomaan että yli-itsevarmuuden taustavalla oleva keskeinen syy on haluttomuuteni myöntää virheitäni. Jos joku kysyy "Oletko varma?" vastaan nopeasti "Tietysti". Erityisen helposti näin käy mikäli uskon tuntevani aihealueen paremmin kuin kysyjä. Yli-itsevarmuus on siis seurausta ylimielisyydestä. Joissain tilanteissa uskon olevani "muita parempi" (sic!).
Kissa on pöydällä. Luuranko on otettu esiin kaapista (vrt. Kissan luuranko on nostettu kaapista pöydälle.) Ensimmäinen askel edistymiseen on ongelman havaitseminen, toinen sen tiedostaminen, kolmas taustalla olevien syiden löytäminen ja neljäs oman rajallisuuden myöntäminen itselleen. Olen siis löytänyt itsestäni (jälleen yhden) heikkouden; "ylimielisyyden".
Kysymysten luonnollisessa kulussa seuraavana on "Miten voin kehittää itseäni tällä saralla?". Oman heikkouden ja rajallisuuden tiedostaminen on ainakin oiva lääke ylimielisyyteen :) Pitkällä tähtäimellä uskon että tehokkaampi lääke on kuuntelemisen kehittäminen. Kun minulta kysytään "Oletko varma?", pitäisi minun kuunnella kysymys kokonaisuudessaan ja käydä kysymys huolellisemmin läpi. Kysyjällä on jokin huoli - mistä se johtuu? Huomaako hän jotain mitä minä en huomaa? Vaikkei rationaalista syytä olisikaan, on kysyjällä on varmasti emotionaalisesti hyvin perusteltu syy kysyä. On perusteltua kysyä mitä minä voin tehdä hänen huolestumisen lievittämiseksi?
Toinen perustavaanlaatuinen virheeni on vastata heti - reagoin kysymykseen emotionaalisesti puolustaen omaa kantaani. Action/reaction -parista, pitäisi valita reaktion sijasta toiminta. Reaktio on tunneperäinen teko, kun toiminta on rationaalinen valinta. Puolustava kantani loistaa varmasti läpi, eikä se helpota kysyjän huolta, päin vastoin. Läpimietitty vastaus on sekä lähtökohtaisesti parempi vastaus, mutta se osoittaa myös kysyjälle että hänen huolensa on otettu huomioon. Sen lisäksi että vastaus tulee rationalisesti tarkistettua, lievitän myös kuulija huolta. Lyhytkin pohdinta on siis moninkertaisesti itsensä palkitsevaa.
Nyt kysytään nöyryyttä. Mitä pidemmälle pohdinnoissani etenen, on varmasti luonnollista että tunnen kehittyväni. Ylimielisyys on siis luonnollisena vaarana. Samalla huomaan että pohdiskeluni palaavat aina samoihin peruskysymyksiin. Kuuntelu. Reagoimisen välttäminen. Nöyryys. Kun yritän kuvitella henkilöä joka omaisi nämä ominaisuudet, huomaan että mieleeni värittyy huomattavan viisaan ihmisen hahmo. Hän henkii kirkasta rauhallisuutta ja lämmintä myötätuntoa. Tällaisten ominaisuuksien tavoittelu on minusta ylevä pyrkimys.

Selkeää elämää

Eräs johtoajatuksista uutta elämää tänne Saksaan rakentaessa oli entistä paremman selkeyden saavuttaminen. Tarkoitus on välttää aktiviteetteja jotka eivät ole aivan prioriteettilistan yläpäässä. Käytännössä tämä tarkoittaa että harrastaisin vähemmän eri asioita jolloin aikaa minulle tärkeisiin asioihin jäisi enemmän. Vielä tärkeämpi asia on stressitason pitäminen alhaalla.

Nyt kahden ja puolen kuukauden jälkeen on ehkä aika pohdiskella tuloksia ja em. suunnitelman onnistumista. Selvää on että harrastusten lukumäärä on vähentynyt. Olen keskittynyt kiipeilyyn ja sitä tukeviin lajeihin, eli kuntourheiluun (pyöräily, lenkkeily, jne.) sekä pilatekseen (vatsa- ja vastalihasharjoittelu). Ajatuksena on ollut että aktiivinen yhden lajin harrastaminen on sekä mahdollistaa edistymisen ja siten tehokkaan ajankäytön, ja sitä kautta saan myös helpoiten uusia ystäviä. Se onkin toiminut kohtuullisen hyvin. Viime viikolla oli palauttava väliviikko kiipeilystä, jolloin ehdin myös hieman huoltaa kotia ja viettää aikaa ihan itsekseni kotona.

Miltä tämä nyt sitten tuntuu? Ehkä päälimmäisenä on olo että en ole saanut stressitasoa aivan niin alas kuin oli pyrkimys. Tehokas ajankäyttö tarkoittaa myös sitä että omaa aikaa on vähemmän kun kaikki vapaa-aika menee urheillessa. Toisaalta näen tämän tilapäisenä olotilana; asunnon järjestelyssä on vielä niin paljon tekemistä, että kaikki kiipeilyltä yli jäänyt aika on mennyt huonekalukaupassa ja muita asioita järjestellessä. Eli tilanteen vakiintuessa tämä voisi olla sittenkin sopiva määrä urheilua.

Toisaalta kaipaan hieman myös vaihtelua. Huomaan selkeän tarpeen ja halun alkaa käydä esimerkiksi konserteissa. Tämä on tavallaan merkittävä ensiaskel. Henkinen etäisyydenotto kaikkeen musiikkiin oli niin jyrkkä, etten ole pitkään aikaan kokenut minkäänlaista kutsumusta edes konsertteihin, puhumattakaan musiikin harrastamisesta. Ehkä musiikkitauko on nyt alkanut saada halutun vaikutuksen ja kiinnostus herää uudestaan. Saapi nähdä.

Kokonaisuudessaan tilanne on kuitenkin vähintään tyydyttävä, ellei jopa parempi. Chillailu-aikaa on järjestettävä jatkossa hieman aiempaa enemmän ja tähän tavoitteesseen sopii myös konserttikäynnit. Lisäksi, aivan erityisesti, minun pitää järjestää aikaa itselleni käydä la/su aamuina vanhassa kaupungissa aamiaisella/kahvilla.

Kommunikaatiosta

Olen törmännyt omituisiin elämyksiin saksalaisten kannsa. Useamman kerran olen sanonut jotain puolileikilläni jonka toinen on ottanut vakavissaan. Kuvitelkaa vaikka seuraavanlainen dialogi

- "Työni edistyy hyvin, tällaisesta tekemisestä pidän. Harmi vain että pian pitää ruveta koodaamaan!"
- "Ööh, koodaaminen on olennainen osa tätä työtä, jos et pidä siitä pitäisi sinun varmaan keskustella esimiehesi kanssa."

Minun heittoni tai vitsini eivät selvästikään ole menneet kotiin, ne eivät ollenkaan tavoittaneet vastaanottajaa. Ensimmäinen ilmiselvä päätelmä olisi että saksalaiset ovat tylyä ja huumoria tajuamatonta porukkaa. Toinen, vaikeammin todennettava hypoteesi olisi että meidän tapamme kommunikoida ovat erillaisia. Sanattomat, implisiittiset viestit eivät kohtaa.
Stereotypioiden perusteella pitäisin sitä yllättävänä jos suomalainen olisi se rennompi ja huumorintajuisempi osapuoli, mutta toisaalta en pitäisi sitä lainkaan yllättävänä että se toinen osapuoli olisi saksalainen.

Syysaamu

Poljin tänään aamulla pyörällä töihin. Matkaa on lähes 15km joten jonkin verran siinä saa veivata. Sää oli kostea ja tuulinen, mutta aurinko paistoi ajoittain ja tuuli oli myötäinen.

Lounaalla huomasin että aamun rykäisy oli kasvattanut ruokahalua sen verran että otin normaalia suuremman annoksen ruokaa ja salaattia. Hintaa tuli 3eur enemmän kuin normaalisti. Hintaero on sattumoisin samaa suuruusluokkaa kuin bussimatkan hinta kotoa töihin, eikä kovin etäällä myöskään autonkäyttökuluista samalla matkalla. Tämän päättelyn lopputulos on jotenkin häiritsevä. Hmm.

Kielikulttuurieroja

Eräs Saksalainen henkilö selitti minulle asian näin; "Jos ulkomaalainen henkilö viettää aikaa Saksassa useampia vuosia, voi häneltä edellyttää että hän oppii Saksan kieltä. Siksi esim. työpaikoilla voidaan hyvin pitää Saksaa työkielenä." Väittämästä paljastuu heti loogisia puutteita, esim. kun joku henkilö on vasta tullut Saksaan ei häneltä voida hati edellyttää kielen osaamista. Muutenkin lyhyen aikaa Saksassa olevilta ei ole järkeä vaatia kielen taitoa.
Saksalaisten asenne vaikuttaa, nyt kovasti yleistäen, hieman brutaalilta. Sinä tulit tänne joten sinun pitää mukautua meidän tapoihimme. Yhdenmukaistamisvaatimuksen vaihtoehtona kannattaisin monikulttuurisuuta lähestymistapaa, jossa kumpikin osapuoli yrittäisi ymmärtää toisiansa parhaansa mukaan. Tämä siis edellyttäisi saksalaisilta esimerkiksi englannin kielen harjoittelemista, samalla kuin minä jatkaisin saksan harjoituksia.
Suomalainen vaihtoehto, missä ulkomaalaisille puhutaan ainoastaan englantia, vaikuttaa tässä valossa alentuvalta. Kyllä jonkunlaista mukautumistakin voi ajan kuluessa edellyttää.

Kaukonäköä

Joskus näyttää siltä kuin olisin ollut jotenkin käsittämättömän kaukonäköinen tehdessäni joitain valintoja aikaa sitten. Esimerkiksi:

1. Yläasteella valitsin neljänneksi vieraaksi kieleksi Saksan. Lähes kaksikymmentä vuotta myöhemmin asetun asumaan Saksaan. Ja asuin/työpaikan valinnassa kielellä ei ollut juuri mitään merkitystä; paljon tärkeämpiä tekijöitä olivat työn mielekkyys ja kiipeilymahdollisuudet.
2. Kaksi vuotta sitten suunnittelin ja toteutin puheenkäsittelytekniikan matematiikan kurssin, jossa hieman irrallisena ulkopuolisena osana oli sellainen aihe kuin suodinpankit - se oli mukana koska se tuntui tärkeältä asialta - ja nyt näistä on muodostumassa olennainen osa uutta työtäni.
   

Jos näin osuvia valintoja yrittäisi tietoisesti tehdä, "Valitsen Saksan kielen koska menen sinne varmaan joskus töihin", osuisi varmasti huti. Miten näin osuvat valinnat voi sitten selittää?

Ensimmäinen, kyyninen selitys on että kyseessä on tilastollinen harha. Olen tehnyt satamäärin isoja valintoja elämässäni, joista vain ne onnistuneet tulevat tässä yhteydessä mieleen. Ehkä, ehkä ei. Luulen että tämä kyllä vaikuttaa asiaan, mutta se ei riitä yksin selittämään ilmiötä.

Toinen, hieman vaikeammin kuvailtavissa oleva selitys liittyy osin tiedostamattomaan kokonaisnäkemykseen mitä meillä on elinympäristöstämme. Arne Naess käyttäisi tästä nimitystä tunteet tiedostava päätöksenteko, Esa Saarinen kutsuisi sitä systeemi- tai tunneälyksi, Jari Sarasvuo ei nimennyt ilmiötä kirjassaan Sisäinen sankari, vaikka puhui samasta asiasta, mutta nämä eivät yksin oikein riitä kuvaamaan ilmiötä. Meillä on kuitenkin paljon taustalla olevia intressejä, motiiveja jotka ohjaavat valintojamme. Emme useinkaan tiedosta niitä, mutta niiden valintojen kohdalla jotka sopivat piilomotiiveihimme tulee meillä sellainen olo että tämä valinta on hyvä. Se vain tuntuu hyvältä, koska mikään tiedostamaton motiivi ei ole sen kanssa ristiriidassa.

Tätä kirjoittaessa huomaan että ajatukseni ei ole vielä aivan kypsynyt minua tyydyttävään muotoon, eikä se kirjoittamalla auennut siten kuin halusin. Yleensä nämä aukeavat kirjoittamalla. mutta nyt aika ei ollut vielä kypsä. Jatkan siis ensi kerralla :)

Ostopainostus

Minun on jotenkin ollut vaikea ymmärtää näitä perusteluja kännyköiden kytkykaupan sallimiseen (ks. hs.fi). Hallitus on siis innoisaan kun kansalaiset ostavat uusia kännyköitä. Miksi tämä kännyköiden ostelu on niin tärkeää? Miksi kansalaisilla pitäisi olla uusinta mallia olevia kännyköitä? Miksi on tärkeää että kansalaiset ostavat kännykkäpalveluita?
Minä en ymmärrä. Eikö rahaa voisi käyttää johonkin hyödyllisempään tarkoitukseen jos kerran sitä on ylimääräistä? (Esim. taide, kasvatus, luonnonsuojelu, tms.) Montako toimintoa, muuta kuin puhelin- ja tekstiviestitoimintoja, käytät vakituisesti, eli riittäisikö sinulle peruspuhelin vai tarvitsetko välttämättä uusimman mallin? Mitä kännykkäpalveluita koet tarvitsevasi?

Saksan omituisuuksia

1. Nettipankissa ei voi kirjata laskuja maksettavaksi kauemmaksi kuin kahden kuukauden päähän. En siis voi, esim., laittaa vuokraani maksuun valmiiksi koko vuodeksi eteenpäin.
2. Monet suuret kaupat, pienemmät raviontolat yms. eivät hyväksy luottokortteja.
   
3. Osoitteissa ei mainita katuosoitteen lisäksi asuntonumeroa, vaan ainoastaan vastaanottajan sukunimi. Samoin ulko-ovissa ei ole useimmuten mitään merkintää, kuten asunnon numeroa tai sukunimeä.
4. Autobaanalla ajetaan hurjaa kyytiä, mutta onnettomuuksia on keskimäärin vähemmän kuin esim. jenkkien interstate-teillä.
5. Laajakaista-yhteyttä ei saa kotiin ilman perinteistä puhelinliittymää. Mitä minä sillä teen?
6. Kiipeilyyn liittyvä inside-juttu; Helppojen sportti-reittien ensimmäinen pultti on usein korkealla, joskus peräti 11m korkeudessa (ks. myös tämä uutinen). Mikä juttu tää on? Ovatko helppoja reittejä kiipeävät jotenkin (läskillä?) paremmin suojattuja loukkaantumisilta?
7. Jos ostat kaupassa ostoksesi käteisellä, saat todennäköisesti takaisin läjän pikkukolikoita (1snt, 2snt ja 5snt), joilla ei tee yhtään mitään. Monet paikat eivät edes ota niitä vastaan koska ne ovat niin hankalia, mutta silti niitä tyrkytetään kaupoissa.
8. Saksalaiset osaavat keskimäärin huonosti englantia. Väittäisin että kaksi kolmesta suomalaisesta kykenee kommunikoimaan englannin kielellä, mutta alle yksi kolmasosa saksalaisista kykenee samaan. Ja suomalaiset sentään puhuvat yleensä edes auttavasti myös ruotsia.
9. Lisää kiipeilyyn liittyviä inside-juttuja; Sekä HMS-solmu että laskeutumiskasi ovat ihan normaaleja varmistustapoja joita opetetaan peruskursseilla. Tupla-kasia käyttävät vain vasta-alkajat. Ankkuriksi riittää yksi pultti. Varmistuslasit (sellaiset prisma-hässäkät) ovat ihan tavallisia. Kypärät eivät ole cooleja.
10. Mistä tulikin mieleeni eräs suosikki; Saksalaiset käyttävät lainasanoja englanninkielestä ääntäen ne samalla tavalla hassusti vääntäen kuin Arnoldi Kvartsinikkari; Cool. Ja joka kerta minä olen kuolla nauruun!
    

Kahviajatuksia

Vuoden 2003 syksyllä havaitsin, että kahvi saa, paitisi mahani, myös mieleni sekaisin. Koska jos juon kahvia, en nuku öisin hyvin, olen väsynyt päivällä ja kahvin avulla saan itseni väliaikaisesti hereille. Olen siis enimmän aikaa väsynyt ja juomalla kahvia pääsen hetkellisesti normaalitilaan. Mikä todella sai minut tarttumaan itseäni niskasta kiinni oli havainto, että väsyneenä olen huonotuulinen ja masennun helposti, eli jos tarkastelee syy-yhteysketjua kokonaisuudessaan, kahvi aikaansaa minussa masennusta. Ei hyvä. Lopetin säännöllisen kahvinjuonnin.
En kuitenkaan pidä totalitarismista ja minusta varsinkin espressokupillinen on sekä hyvää että jotenkin ylellistä, joten sallin itselleni nautinnon erityisinä juhlahetkinä, kuten sunnuntaiaamuisin. Sääntönä oli että kahvia saa juoda ainoastaan espresso-pohjaisissa juomissa, sitä ei saa juoda useammin kuin kerran viikossa, ja sen juomisesta pitää aina tehdä tiedostetusti jotenkin erityinen juhlahetki. Ja tämä sääntö toimi pitkään hyvin.
Sitten tuli lipsahdus. Muuttaminen tänne Saksaan oli fyysisesti rankka puristus ja ensimmäiset viikot uudessa työpaikassa ovat aina raskaita, joten kahville oli selkeä tilaus. Vaikka työ oli raskasta oli minulla myös pitkiä pätkiä ettei tekemistä ollut niin paljon ja käytävän päässä on hieno espressoautomaatti. Ei ollut vaikea arvata miten siinä käy.
Kun nyt tarkastelen mennyttä kuukautta, huomaan että mielialani on ollut aika ailahtelevainen. Välillä on mennyt todella hyvin, välillä olen ollut todella saamaton ja apea. Hmm.. Vatsani on ollut sekaisin ja olen nukkunut huonosti. Hmm... Mikä tällä kertaa kuitenkin oli ratkaiseva havainto, oli että nestetasapainoni on ihan sekaisin. Minulla on ollut jatkuva jano, olen juonut päivittäin vettä litroittain, mutta silti urheillessa lihakset ovat kramppailleet. En keksinyt mitään muuta selitystä nestetaspaino-ongelmille kuin kahvin, joten lopulta minun oli myönnettävä itselleni; kahvinjuontisääntöni on otettava uudestaan käyttöön.
Kolmen päivän jälkeen huomaan että olen nukkunut valtavan hyvin. Olen vielä väsynyt ja päätä särkee, mutta tunnen että on vain ajan kysymys milloin palaudun normaalitilaan. Mutta mikä parasta, lihaskrampit poistuivat samantien. Olen juonut valtavia määriä vettä, mutta luulisin että sekin tasoittuu tässä kohtapuolin. Alkaa olla niin pöhöttynyt olo että keho varmaan kohta huomaa että vettä alkaa olla riittävästi. Ehkä iltalenkki auttaisi puhdistamaan röörejä?

Toinen motiivi

Luin taas Arne Naessin kirjaa ja poimin sieltä tällaisen ajatuksen; Kukaan ei toimi vain yhden motiivin ajamana. Eli vaikka usein näyttäisi siltä että jonkun motiivi on ilmiselvä, siellä on aina taustalla jokin toinen, piilotteleva motiivi.
Aloin heti pohdiskella miten tämä pätee minuun itseeni ja heti muistin ainakin yhden tilanteen jossa olen väittänyt että "Sanon/teen tämän ainoastaan sen vuoksi että ...". Mutta mikä oli se taustalla oleva motiivi? Omassa tapauksessa primääri motiivi oli yleinen hyvä, mutta taustalla oli täysin egoistinen oman edun tavoittelu. Painottamalla primäärin motiivini yleishyödyllistä luonnetta puhalsin siis savuverhoa hämärtämään räikeää oman etuni tavoittelua. Jes. Hienoa toimintaa.
Uskoisin kuitenkin että tämä on tavallista. Väittäisin että primäärit motiivit ovat meillä kaikilla usein tiedostettuja, monesti julkisia ja moraalisesti suhteellisen puhtaita, kun taas taustalla olevat motiivit ovat huonosti tiedostettuja, salaisia ja arvelluttavia. Emme valehtele vain toisillemme motiiveistamme, vaan valehtelemme myös itsellemme. Pyrimme pitämään omantuntomme puhtaana välttelemällä liian yksityiskohtaisa analyysejä omista motiiveistamme. Ties vaikka mitä kuonaa sieltä löytyisi jos pohtisin tarkemmin valintojani.

Kuplaelämä

Välillä tunnen eläväni omassa privaatissa kuplassani. Lounaalla istun työtoverieni keskellä, jotka puhuvat keskenään saksaa, ja ympärilläni oleva kupla hämärtää keskustelun siten etten ymmärrä aivan kaikkea. Joku voisi väittää että tähän syynä on kehno saksankielentaitoni mutta minä äänestän kupla-ajattelun puolesta. En kuitenkaan koe varsinaisesti olevani ulkopuolinen ja olen jotenkin tottunutkin tilanteeseen. Elän omaa elämääni, omassa pienessä kuplassani.

Muilla mailla vierahilla

Kolme viikkoa olen asunut Saksassa ja jatkuvasti saan kuulla kysymystä "Miten olet viihtynyt?" ja ihan oikeutettu kysymyshän se on, mutta vastaaminen on jotenkin niin vaikeaa. Ihan hyvin kai. En nyt huonostikaan. Ensimmäinen viikko oli tietysti yhtä häslinkiä (=ihan pihalla), toinen puurtamista (=kaikki pitäisi hoitaa) ja kolmas hieman organisoidumpaa (=hoitaa asiat loppuun). Mutta vaikka minulla ei ole ollut kovin kiire, ei minulla silti ole ollut aikaa pohtia viihdynkö vaiko enkö.
Luulen että tässä asiassa asuntoasia tuo ratkaisun. Olen nyt asunut väliaikaisessa yksiössä, joka ei todellakaan vastaa minun käsitystäni kodista. Asetuin sinne alunperin väliaikaisasunto-asenteella, joten en oli yrittänytkään tehdä siitä erityisen kodikasta, jos se on edes mahdollista siinä asunnossa. Se on yksinkertaisesti vain aika ankea asunto eikä siellä voi tehdä juuri muuta kuin syödä (vain perusmättöä, koska keittiö on huonosti varusteltu), nukkua (sänky on minulle liian pieni) ja surffata webissä (hidas ja kallis yhteys).
Pian on muutto oikeaan kämppään kuitenkin edessä. Jee! Eniten odotan iloista jälleennäkemistä omien tavaroideni kanssa (esim. keittiötyökalut ovat yllättävän tärkeitä asioita elämässä), mutta on se vaan hieno se kämppä myös muuten. Maanantaina olen menossa tutustumiskierrokselle paikallisiin kaluste- ja sisustusliikkeisiin kaverin kanssa, ottamassa hieman ensituntumaa tarjontaan, jotta voin sitten ripeästi ostaa kaiken tarvitsemani kun saan mitattua verhotarpeen, vaatekaapin koon ja näen miten kalusteeni istuvat olohuoneeseen.
Lähiviikot ovat siis taas työntäyteisiä. Ehkä joskus lokakuun puolella ehdin sen verran rauhoittumaan että ehdin kysyä itseltäni, "Miten olen viihtynyt?".

Pysyvä ja tilapäinen muutos

Kun nyt muutan Saksaan, olen jäämässä tänne toistaiseksi. Kun vertaan asennettani siihen kevääseen jonka vietin Coloradossa, on ero merkittävä. Coloradoon menin käymään, tänne olen asettumassa. Kaikkia toimintoja tarkastelee eri tavalla. Jos muutos on tilapäinen, voin tehdä valintoja puolihuolimattomasti, koska tämä kuitenkin loppuu aika pian. Tänne kun olen jäämässä pysyvästi, haluaisin tehdä valintoja siten että olen niihin tyytyväinen.

Tämä vie minut hieman syvemmille vesille pohtimaan tilapäisen muutoksen ja pysyvän muutoksen eroja. Tilapäisen tilanteen ajattelutavassa ei asioiden onnistumisella ole niin väliä, kunhan hommat nyt pysyy koossa sen aikaa että asiat muuttuvat taas takaisin. Pysyväisessä muutoksessa tällaiseen asenteeseen ei ole varaa. Valintojen kanssa on elettävä pitkään tulevaisuudessakin.

Ensi näkemältä pysyvän muutoksen ajattelutapa on parempi - asiat tulee tehtyä kunnolla. Toisaalta se voi aiheuttaa stressiä, minkä väliaikainen välttää. Jos asiat kuitenkin muuttuvat pian, niin ei niistä kannata sen takia suurempaa huolta kantaa.

Entä jos pysyvän muutoksen tilassa sitten tekisi valintoja asenteella että voihan tätä sitten myöhemmin muuttaa? Jälleen ensinäkemältä hyvä asenne. Käytännössä ainakin itselläni tällaiset valinnat muuttuvat pian tavoiksi joista on vaikea päästä eroon. Lause "Jos mä korjaan tän teipillä kunnes hankimme uuden." lienee syy mitä moninaisimpiin ihmeellisiin pysyviin ratkaisuihin.

Henkinen ja fyysinen muuttaminen

Jossain elokuvassa joskus esitettiin sellainen "totuus" että intiaanien filosofian mukaan ihmisen sielu ei pysy mukana jos keho muuttaa nopeasti. Eli jos keho matkustaa vaikka 300km, kestää päivän tai pari ennen kuin sielu ehtii mukaan perässä ja tavoittaa kehon. Tästä johtuu sitten se tyhjä tunne minkä uudessa paikassa tuntee ennen kuin tavallaan asettuu taloksi.

Nyt kun minulla on muutto edessä, tuntuu että minulla on käynyt päinvastoin. Minun sieluni on jo poistunut maasta vaikka keho on vielä täällä. Kriittinen hetki oli ehkä bileet jotka järjestin pari viikkoa sitten - minulle jäi sellainen tunne että sen illan aikana katkaistiin ne läsnäolon siteet mitä minulla oli monen ihmisen kanssa ja sen jälkeen olen jo ollut matkalla uuteen suuntaan. Jos tarkemmin ajattelee niin oikeastaan olen ollut matkalla jo paljon pidempään. Työelämän suhteen olin lähtenyt matkalle jo joskus alkuvuodesta ja sama pätee myös kuoroon.