The philosophical thoughts of this week

This week was particularly filled with diverse philosophical thoughts. Mostly, they are not at all new to me, but I just re-found them with renewed enthusiasm and insight.

• Life is now. Don't wait for it to begin. Too many wait for the time when "I have a girlfriend", "the kids are older" or "when I'm retired" etc. You can always find a reason why not to do something, but then you end up living a life without having ever done anything.
  
• Take initiative. No one will fix your life for you but your self. Think about the alternative: If you don't take charge of your life, then who will control it? Who will you let control it? Don't wait for a chance, make your own thing today. As a bonus, by taking the initiative, you feel more in control of your life and that is a basic requirement for happiness.
• Talk with people. Especially if you have problems. It is a fantastic feeling when you share your sorrows. Nothing really changes, but everything is different. If you have a problem with someone, talk with this person. He is just a human, too, with his own problems and faults.
  
• Surprisingly often I see people who try to find the guilty. It is pointless. The only thing that matters is trying to avoid doing the same errors again. So concentrate on finding a solution, not the guilty.
• Constructive criticism is an oxymoron. Criticism is always destructive in nature. If you absolutely must present negative comments, don't forget to mention at least as many positive comments. Constructive thinking sees only possibilities and challenges, never problems, errors or faults.
• You don't always need to be actively constructive. Often it is sufficient to just listen. In fact, merely listening and supporting is often just what the other needs.

Thoughts on social network services

Reading about "The net and real costs of free" on BBC, reminded me of some old theories I had. It all comes down to the question whether a service should be centralized or distributed. The current killer services like Facebook and Piratebay, are examples of centralized services. All services with these providers require a connection to their respective servers. At the same time, the main problems associated with, for example, Facebook, is that it stores your private data on a central server. Likewise, Piratebay is seen as the distributor of copy protected material, even though it doesn't store the data itself, but only links to users storage spaces. So Piratebay gets the blame for the users illegal actions, because it stores sensitive data on a central server.
The question is then clear; would it be possible to generate the same services in a distributed manner, where the sensitive data would be stored only locally, or at least, at an operator you can choose yourself? In other words, would it be possible to design a distributed system with the same services?
If we take a look at another well eshtablised social service, perhaps we can find a solution. For example, let us look at telephone services or postal services. All data is stored locally, connections are relayed in a standardised fashion, privacy is protected by laws and we can, to some extent, freely choose an operator. Perfect. These eshtablised services avoid all the problems we face with the newcomers.
I do think that similar operation principles would be possible to organise also among the social network providers. All that we would need is a standardised communication interface. This is not a trivial task (as it is always with standardisation), but manageable.

Oikeusfilosofia

Päivän väite: Huomioonottaen kuinka paljon päivän politiikassa puhutaan oikeuksista, puhutaan oikeusfilosofiasta huomattavan harvoin.

Muutama esimerkki:

1. Kettutytöt ajavat eläinten oikeuksia, mutta itse en tunne yhtään eläinten oikeuden filosofisia perusteita. Onko joku kirjoittanut siitä jotain? Tietääkö joku? Jos eläimillä on oikeuksia, onko myös kasveilla oikeuksia? Entä kivillä?
   
2. Taitelijat/yritykset/muusikot perustelevat kopiosuojaustarpeitaan tekijänoikeuksilla, mutta tekijänoikeuksien filosofisista perusteista puhutaan harvoin. Miksi tekijällä pitäisi/pitää olla oikeudet teokseensa? Mitä näiden oikeuksien pitäisi kattaa ja miksi?
3. Graffiitti-teinit sanovat että kansalaisilla pitää olla oikeus päättää ympäristönsä ulkonäöstä. Jos kansalaisten mielipiteet risteävät, kenen mielipidettä noudatetaan, kenenllä on suurempi oikeus?
   
4. Oikeusvaltiota pidetään yksiselitteisesti parempana valtiomuotona kuin muita hallintotapoja (epäoikeusvaltioita?). Mutta oikeusvaltio-käsite on jo aika vanha käsite, luotu aikana jolloin maailma näytti hyvin erillaiselta kuin nyt. Missä määrin oikeusvaltion filosofiset perusteet ovat yhä voimassa? Miksi oikeusvaltio on hyvä asia? Mitkä ovat sen puutteita/ongelmia? Onko vaihtoehtoja olemassa?
5. Hajonneissa perheissä vanhemmille annetaan tapaamisoikeuksia yms. Missä määrin vanhemmilla on oikeus päättää lapsistaan? (Myönnettäkön että tästä aiheesta puhutaan enemmän kuin muista ihan oikeusfilosofiselta kantilta.)
6. Ihmisoikeudet ovat määritelty YK:n peruskirjassa. On tietysti hienoa että jonkunlaiset perussäännöt ovat olemassa, mutta ovatko nämä säännöt ajan tasalla? Missä määrin niissä on keskustelun varaa?
7. Helsinki ryösti Sipoolta maita. Oliko se oikeudenmukaista? Missä määrin abstrakteilla yhteisöillä, kuten kaupungeilla ja kunnilla, on materiaalistista hallintaoikeutta?
8. Aseestakieltäytyjät kieltävät valtion oikeuden pakottaa palvelukseen. Mitäs jos minä kieltäisin valtion oikeuden kantaa veroja?

Minusta vaikuttaa vankasti yleistäen siltä että oikeuden käsitettä käytetään yleisenä lyömäaseena silloin kuin jotain tarvetta tai halua ei muuten osata perustella.

Olen varma että näistä asioista puhutaan paljonkin yliopistojen pölyisillä käytävillä, mutta ne keskustelut tavoittavat suurta yleisöä huonosti. Ja koska ne tavoittavat yleisiöä huonosti, on suuri yleisö (minä mukaanlukien) autuaan tietämätön näistä varsin olennaisista kysymyksistä ja varsinkin, oikeuskäsitteen nykyaikaisista perusteista.

Stories from the United States of Germany, part 1

Due to my increasing international circle of friends, I've decided to start to write in English at least some times and at least on topics that could interest a larger audience. I realise that this comes with a great annoyance to my German friends, who would prefer me to write in German, but right now I'm most interested in communicating with as many people as possible, so English is a natural choice.

This brings to my mind one of the most baffling recurring experiences I've had here in Germany. It concerns the attitudes to languages, and especially, the attitude Germans have to their own language. In short, living in Germany, I face great pressure to learn to communicate in German. When arriving in Germany, I was determined and motivated to learn German, but this in-your-face attitude displayed everywhere has seriously deterred my motivation.

During the first weeks here, people would approach me and start a rapid unintelligible monologue in German, giving me the chance to interrupt with a "Wie, bitte?" only when they stopped to breath. Initially I thought that they just weren't accustomed to foreign languages, but this theory is contradicted by the large number of foreigners present both at the office and around town.

Once settled, I began to hear suggestions "We should talk German, shouldn't we?", which were soon changed to "We should talk German" or "Wir sollten Deutsch sprechen". Observe the lack of options. It is not really a question that would give me any chance to choose, but it is a statement, we really should talk German. I once made the mistake of asking a good friend why we are supposed to talk German, upon which she frowned at me and answered "because we're in Germany", like I've insulted her intellect (sadly, this event made me also question the depth of our friendship). Not satisfied with the answer, I tried to inquire why it is so important to talk German, and as an answer I got a emotionally heated story about a foreigner who had not learned the language after five years in Germany. Unable to connect the logic of this story with my present situation, utterly perplexed, I did not pursue the question further at that time.

A mysterious feature of these demands is the way they are presented. Like I already noted, the demands come as statements of something obvious, something that does not deserve to be doubted. But what is more stunning is that the statement is regularly finished off with a grin. "Wir sollten Deutsch sprechen [grin]" or in written form "Wir sollten Deutsch sprechen :-)". This attempt of making it a friendly gesture fails upon me. It feels like some sort of evil joy, "you must learn German, hah-ha"! I can almost see the Simpsons bully-character, Nelson, pedalling away on his tricycle with an sadistic smile.

Don't get me wrong, I do understand the motivation of the Germans. Germany is flooded with foreigners, most notably from Turkey, but also many from Eastern Europe, many of whom don't speak German. Such immigrants are often of low education, which combined with the inability to speak German is a receipt for trouble. They arrive here with hopes of improved standards of living. This can readily be seen as (a view that I don't completely share) living off the Germans, and it is thus fair to demand something from the immigrants as well, like conforming with the norms of the society.

To me, conformity requirements have a bad vibe, especially in a country like Germany. It brings back memories of some history lessons in high-school. Moreover, I have never been the one to conform with the majority unless in very rare cases when conformity has a specific purpose that I happen to agree with. Personally, I think cultural diversity is a value in itself, which is positive in all forms, with the exception that it does not go well with a low level of education and unemployment (just think about the unrest in Paris some time back).

So, when I face demands of learning German, it feels like a conformity requirement, motivated only if I am an immigrant of low education living off the German society. While I can't deny being a foreigner, I don't really see myself as an immigrant since I come from an EU-country and plan to stay only for a limited time. Immigration implies in my perception a more permanent change of country. Moreover, I definitely feel insulted if I am labelled a person of low education, which is in objective terms, a rather inaccurate label. Worse, if I am referred to as someone who lives off the well being of the German society, I take it as a rather harsh insult. Upon leaving Finland, one of my greatest two regrets (the other regret is not being with my friends and family) is that as the Finnish society invested so much in my education, I am now donating the fruits of my education and learning efforts to the Germans (for a rather low compensation salary-wise).

Finally, I think that I could take all this with a smile, if there wouldn't be for a one last thing (there's always a one last thing, isn't there?). If the Germans would be holding the moral upper ground, I can't believe I would have any objections of learning German. If, for example, most Germans would be speaking, say, five languages fluently, they would have the "right" to demand that I perfect my skills in my fourth language, indeed, I would feel it my duty to learn it no time at all. Thinking about it, it doesn't seem like a too far fetched utopia to imagine a centrally located country like Germany, where everyone would know several of the languages of the neighbouring countries. But reality is sad and I find it disturbing how few Germans speak more than two languages. Most people do hesitantly speak a few words of English (whereby their skills in English were on par with my skills in German when I arrived here), but most of the time that is about all they know.

At the end of this ramble I should decided upon a course of action. The obvious, but ill-advised action would be to protest, to attempt to not-learn German. While that is an intuitively attractive option, I find such a choice lame, too easy, an option only for the weakest of minds. My personal favourite is to continue learning German, but in addition attempt learning some other language, like French, which would be my fifth language. What better counter-insult than a straight-faced display of intellectual superiority? Ha-ha.

Paineita

Joulun aikaan tapasin paljon sukulaisia, ystäviä ja kavereita, ja sehän on kivaa. Kun nyt sitten kyläilin monen eri tahon luona, panin merkille yhden tyypillisen ahdistuksen aiheen. Kun käyt kylässä, olisi hauskaa viedä joku tuliainen. Olin varannut jonkun verran tuliaisia Saksasta Suomen-lomalle, mutta eihän ne riittäneet mihinkään. Tässä tilanteessa minun on tietysti helppo perustella että en voi raahata mukanani määrättömästi tavaraa lentokoneella, mutta ilmiö sinänsä on mielenkiintoinen.
Tuliaiset on selvästi hauska antaa ja saada. Kun minäkin nyt olen vähitellen saavuttanut "aikuisen" iän, niin tuliaisista on tullut tapa. Kyläilyn yhteydessä on tapana antaa jokin lahja isäntäväelle ja antaminen on kivaa. Mutta samalla kun kivasta toiminnasta on tullut tapa, se asettaa myös oletuksen; kun kyläilet oletetaan sinun tuovan mukanaan lahjan, koska se on "hyvien tapojen mukaista". Toisin sanoen, lahjatta vieraileminen on hyvien tapojen vastaista, eli tylyä. Käydessäni kyläilemässä saan siis paineita ottaa mukaan tuliaisia ja kun se on käytännössä hankalaa (ja lisäksi kallista), aiheuttaa se minulle ahdistusta.
Vaikka minusta tuliaisten vieminen on siis mukavaa, ei minusta ahdistusta aiheuttava toiminta kokonaisuudessaan voi olla kovin hauskaa. Tätä tapaa vastaan on kuitenkin vaikea taistella, koska se on niin kivaa. Höh. Umpikuja.

Sarkozyn helmiä

Olen viime aikoina seurannut BBCn toimittajan blogia, joka tarjoaa säännöllisesti hienoja havaintoja Euroopan poliittisesta skenestä. Minusta on todella tärkeää että edes jossain on vielä jäljellä toimittajia jotka vaivautuvat syvällisempään analyysiin päivän kuumista aiheista.

Tänään blogissa oli aiheena EU:n yhteinäisyys, mutta kaikkein antoisin huomio oli Ranskan presidentti Sarkozyn lausuma, joka meni näin:
"He [Sarkozy] said there had to be a "re-moralisation" of capitalism, based on entrepreneurship, not speculation."
Sain välittömän ahaa-elämyksen. Tämä lausuma kiteytti oikeastaan kaiken mikä minusta markkinataloudessa on ollut vialla. Markkinatalouden parhaita puoli on voimavarojen optimointi, mutta sen heikoimpia puoli on kannustaminen keinotteluun. Mikäli keinottelu saataisiin kitkettyä esimerkiksi lainsäädännöllisin keinoin, jäisi markkinatalouteen jäljelle vain yksi iso ongelma, sen taipumus kannustaa taloudellisen voiton maksimointiin, vaikka on hyvin tiedossa että taloudellinen hyvä, jonkun perustason saavuttamisen jälkeen, ei enää kasvata esimerkiksi ihmisten onnellisuutta.
Toisaalta, mikäli keinottelu olisi tosiaan kokonaan kitketty, olisi äkkirikastumisen mahdollisuus nykyistä paljon epätodennäköisempää ja siten ihmiset keskimäärin tasa-arvoisempia ja tasa-rikkaampia. Tasa-arvo taasen vähentäisi tyytymättömyyttä omaan olotilaan ja tekisi ihmisistä siten onnellisempia. Yhtäkkiä minun aiemmin harrastama markkinatalouden kokonaisvaltainen kritisointi näyttää liian yksioikoiselta.
Tämä on selkeästi Utopistinen unelma, mutta minusta vaihtoehtoja pitää joskus viedä äärimmilleen jotta voitaisiin nähdä sen rajoitukset. Tällainen post-spekulatiivinen markkinatalous olisi monin tavoin aiempaa parempi. Se vähentäisi eriarvoisuutta ja kannustaisi yrittäjyyteen koska se olisi ainoa jäljelle jäävä tapa rikastumiseen ja valtaan (jos niitä voi pitää tärkeinä asioina), mutta säilyttäisi perinteisen markkinatalouden voimavaroja optimoivan ominaisuuden. Ensi kädeltä en keksi merkittäviä puutteita. Kävisikö esimerkiksi yrittäjyyden aloittaminen vaikeammaksi mikäli keinotteluun perustuvaa rahoitusta ei enää olisi saatavilla? Toisaalta uskon että starttirahaa voitaisiin järjestää valtiollisin keinoin silloin kun kyseessä on tuotantoon tai palveluun perustuva yritys, kun taas tutkimuksen puolella yliopistot ja potentiaaliset asiakkaat voitaisiin valjastaa alkuunpääsemisen rahoittajiksi.


Edit: Jälkeenpäin tuli mieleeni yksi tasa-arvoistamisen vaaroista; Ihmisillä pitää olla tunne että he voivat vaikuttaa omaan elämäänsä, eli että esimerkiksi yrittäminen tuo heille lisää "jotain hyvää". Muutoin päädytään neuvostoliiton kaltaiseen tilaan jossa ketään ei kiinnostaa tehdä mitään kunnolla koska siitä ei itse hyödy millään tavalla. Mutta mikäli siis yrittäminen ja rikastuminen on edelleen mahdollista, vaikka miljardööriksi ei ehkää parissa vuodessa pystyisi pääsemään, niin tämä ei ehkä ole niin suuri ongelma.

Vallankumouksista

Oletteko huomanneet vallankumouksien kehityskaarta:

• Vielä 1900-luvun alkupuolella vallankumouksiin kuului olennaisena osana parlamentin/kuninkaan linnan/eduskunnan tms. valtaaminen.
• Kylmän sodan päättymisen aikoina vallankumouksissa olennaista osaa näytteli TV-/radiotornien valtaaminen.
• Thaimaassa protestoijat ovat vallanneet lentokenttiä ja Intiassa terroristit hyökkäsivät hotelleihin.

Vallankumous kuvaa jo sanana itsessään valtarakenteen kaatamista. 100 vuotta sitten valta oli ilmiselvästi hallituksilla, parlamenteilla ja kuninkailla, hieman paikasta ja ajasta riippuen. 1900-luvun loppupuolella valta oli medioilla - se taho joka hallitsi uutismedioita, varsinkin televisioita, hallitsi kansan käsitystä oikeasta ja väärästä, ja siten hallitsi kansan mielipidettä. Internetin ja mobiilikommunikaation kehittymisen myötä uutismedioiden monopolinen rooli kansan totuuden määrittäjänä on heikentynyt.

Kun sitten tarkastelee Thaimaan ja Intian tapahtumia, en voi välttyä siltä päätelmältä, että siellä on isketty taloudellisesti merkittävimpiin kohtiin. Thaimaalle turismi on valtavan merkittävä tekijä, joten lentokenttien hallitseminen merkitsee turismista saatavan rahavirran hallitsemista. Intiassa asia ei ole yhtä yksioikoinen - hotellien jenkki- ja brittiasukkaat kuitenkin edustavat heidän edustamiensa maiden valtaa Intiassa, missä taloudellinen valta on etusijalla ja ideologinen valta (elämäntapaan ja kulttuuriin liittyvät asiat) tulevat talouden varjolla mukaan (ja sitä kai terroristit eniten vastustavat). Poliittisen vallan vähäinen merkitys on mielestäni tässä kehityksessä, molemmissa maissa, silmiinpistävää.

Unelmia

Sain viimein luettua Arne Naessin kirjan loppuun ja sieltä putkahti hetken viiveellä vielä yksi ajatus jonka koin merkittäväksi. Se koskee unelmointia - teema jota olen ennenkin pohtinut. Aiemmin olen kritisoinut unelmointia siitä, että unelmat muuttuvat helposti ja tahattomasti odotuksiksi, ja odotukset ovat pettymyksiä jotka eivät vielä ole aktivoituneet. Eli jos unelmoin astronautin urasta, alan salaa hieman sitä odottamaan, ja kun sitten jäänkin ulkopuolelle, koen epäonnistuneeni. Mitään ei tapahtunut, en menettänyt mitään oikeaa tässä maailmassa, mutta koen epäonnistuneeni. Se on niin turhaa. Mikäli unelmani olisivat olleet realistisella tasolla, en olisi pettynyt ja olisin ollut onnellisempi (katso myös tämä).
Arne Naess antoi minulle kuitenkin toisenkin syyn karttaa unelmointia, tai oikeastaan ajatus ei ole Naessin vaan Spinozan. Spinoza jakoit tunteet kahteen ryhmään aktiivisiin ja passiivisiin, tai ehkä aktivoiviin ja passivoiviin tunteisiin. Pääsääntöisesti positiiviset tunteet kuten innostus ja rakkaus ovat aktivoivia tunteita, koska ne saavat meidät tekemään asioita. Negatiiviset tunteet kuten viha ja kateus ovat passivoiva koska ne eivät saa meitä tekemään mitään konstruktiivista. Äärimmäisessä tapauksessa passivoivat tunteet ovat destruktiivisia, esimerkiksi silloin kuin viha päättyy tavaroiden rikkomiseen. Ajatus on tällöin yrittää keskittyä aktivoiviin tunteisiin, koska vain ne ovat konstruktiivisia, vievät meitä eteenpäin, pitävät meitä onnellisena ja tekevät "maailmasta paremman paikan". Tämä saattaa ensisilmäykseltä vaikuttaa sinisilmäiseltä, mutta ironiaan lankeaminen on luonnollisesti destruktiivinen eli passivoiva tunne ja siksi sitä tulisi välttää.
Minua hätkähdytti hieman kun Naess ohimennen mainitsi että myös unelmointi on passiivinen tunne! Pienen pohdinnan jälkeen havaitsin kuitenkin että hän on oikeassa. Jos kuvitellaan sellaista stereotyyppistä henkilöä joka kulkee "unelmoijan" nimellä, havaitaan pian että hän ei ole henkilö joka saa asioita tehtyä. Hän ei ole tekijä vaan hän on sellainen unelmoija. Täydellisen passiivinen henkilö!
Tämä johdattaa minut sen verran rajuille ajatusradoille että olen hieman huolestunut. Voi olla että joudun muuttaamaan muutamia minulle fundamentaaleja postulaatteja. Sillä nyt hän joka vain "menee ja tekee" näyttäisi olevan filosofisesti paljon vankemalla pohjalla kuin unelmoija. "Just do it!" Unelmien sijasta tarjoasin siksi tavoitteita.
Olen itse vastustanut tavoitteisiin perustuvaa elämäntapaa liian kylmänä, sellaisena joka ei jätä tilaa tunteille ja elämästä nauttimiselle. Tästä huolenaiheesta en vielä ole valmis luopumaan. Ainakin vielä haluan jättää tilaa ajatuksen vaeltelulle, päämäärättömille iltakävelyille ja joutenololle, koska koen saavani niistä henkistä energiaa. Ne aktivoivat minua ja varsinkin minun ajattelua.
On kuitenkin toinen perspektiivi, josta voin pitää edelleen kiinni. Kynttiläillallisesta unelmoinnin sijaan, voin sytyttää illalla kynttilän. Yksi kynttilä pimeänä iltana ei toki ole sama asia kuin kynttiläillallinen, mutta paljon parempi kuin yksin pimeydessä istuminen. Voin myös kokata itselleni maukkaan illallisen. Silloin kynttiläillallisesta ei puutu enää kuin seuralainen, mutta kaikki muu on jo paikallaan. Aktiivinen asenne tarttuu siis niihin asioihin, joihin voi vaikuttaa. Minä voin sytyttää kynttilän, minä voin kokata hienon illallisen ja siksi minun kannattaa tehdä niin. Ainoa este on se saamattomuus jonka unelmat tuottavat. En helppo takertua ajatukseen, että kynttiläillallinen ei ole mahdollinen koska minulla ei ole seuralaista. Aktiivinen asenne ei tämmöisistä pikkuasioista välitä vaan kokkaa silti kynttiläillallisen ja nauttii elämästä. Just do it.

Tunteet vs. tieto uutismedioissa

Näin eilen Eiger Nordwand elokuvan joka kertoo tarinaa Eiger-vuoren pohjoisseinämän ensinoususta sekä sen ympärillä pyörineestä mediahässäkästä. Elokuvassa sinänsä oli monta hienoa ja vaikuttavaa puolta; Kiipeilyllisesti oli hyvin mielenkiintoista nähdä miten lähes sata vuotta sitten noustiin vuoria - pojilla on ollut sisua ja rohkeutta! Elokuva oli myös visuaalisesti vaikuttava. Ehkä heikoin puoli oli tarinan kaari joka jäi hieman puolitiehen. Todellisuuten pohjautuva tarina asettaa tietysti rajoitteita kerronnalle, mutta silti loppuhuipennus oli hieman laimea.
Elokuvassa minua jäi pohdituttamaan eräs yksityiskohta joka ei tarinan kannalta ollut niin tärkeä mutta media-historiallisena välähdyksenä hätkähdyttävä. Kyse on kohtauksesta jossa kaksi toimittajaa ja turistipariskunta istuvat illallispöydässä ja toinen toimittajista kuvailee mikä tekee hyvän uutisraportin. Hän lähtee henkeäsalpaavan tunteikkaaseen monologiin Isänmaan poikien taistelusta Eigerin seinämällä. Kun kuuntelee vaikka vanhoja Paavo Noposen urheiluselostuksia (Yle Areena) pääsee samaan henkeen.
Silmiinpistävä ero näissä nykyiseen uutisointiin on niiden vahva emotionaalinen lataus. Ymmärtääkseni tuohon aikaan toimittajan tehtävä ei ollut ainoastaan raportoida oikeita faktoja, vaan välittää emotionaalinen totuus. Urheilutoimittajat ovat ehkä ainoa uutisoinnin kenttä jossa edelleen käytetään emotionaalista raportointia kuten vaikka Antero Mertaranta voi todistaa.
Näyttäisi siltä että nykyaikainen uutisointi on rajoittunut pelkän fakta-tiedon välittämiseen. Emotionaalinen tieto on kuitenkin meille kaikille hyvin todellinen tiedon muoto, mutta silti sillä ei ole merkittävää roolia uutisoinnissa. Toki pitää myöntää että toimittajat usein haastattelevat ihmisiä saadakseen emotionaalisen yhteyden, mutta silloin toimittaja ei itse eläydy tilanteeseen vaan ainoastaan raportoi toisten tunteita. Väittäisin että kokenut toimittaja pystyisi paremmin erittelemään myös emotionaalista totuutta kuin satunnainen haastateltava.
Toinen myönnytys on että iltapäivälehdet ja muut sensaatiomediat pyrkivät herättämään juuri lukian tunteet. Tässä tapauksessa tavoitteena ei kuitenkaan ole välittää tunteita, vaan luoda niitä lukijalle. Lisäksi sensaatiomediat ovat keskittyneet lähinnä negatiivisten tunteiden välittämiseen, jättäen positiiviset vähemmälle, merkittävimpänä poikkeuksena urheilukilpailuvoitot.
Kiinostava huomio on kuitenkin ero amerikkalaisten ja eurooppalaisten välillä. Amerikkalaiseen kulttuurihan kuuluu emotionaalinen paatos. Esimerkiksi presidenttipelissä ei välttämättä niin tarkkaan tarvitse eritellä minkälaisia päätöksiä ehdokas presidenttinä tekisi, vaan hänen on tärkeämpi osoittaa olevansa patrioottinen. Hänen tulee siis osoittaa että hänen sydämmensä (emootionsa) on isänmaallinen. Tästä aiheesta voi lukea paljon lisää mainiosta pienestä kirjasta nimeltä "On Bullshit".
Amerikkalaisen kulttuurin malli samalla myös osoittaa emotionaalisen raportoinnin ongelmia. Emotionaalinen osallistuminen hämärtää helposti rationaalisen totuuden. Amerikkalaisten terroristipelko sai heidät unohtamaan että Irakissa ei ole joukkotuhoaseita. Rationaalista ja emotionaalista totuutta ei siksi tulisi nähdä vaihtoehtoina, vaan saman totuuden eri puolina. Näistä totuuden puolista ei kumpikaan ole toista tärkeämpi ja niillä molemmilla pitäisi olla oma sijansa.

Lisää Saksan havaintoja

1. Saksassa liikennevalot ovat aina vain ennen risteystä, eikä niin kuin Suomessa sekä ennen risteystä että myös vastakkaisella puolella. Näin ollen mikäli autoilija ajaa liian pitkälle risteykseen ei hän enää näe liikennevaloa. Tästä seuraa se että Suomessa tuttu risteykseen ryömimistä ei tapahdu.
2. Ymmärsin viimein miksi minua niin ärsyttää se, että saksalaiset niin innokkaasti yrittävät saada minua puhumaan Saksaa. Heidän mielestään Saksaan saapuvien ulkomaalaisten tulisi opetella puhumaan Saksaa. Minulle tämä taas on yhdenmukaistamisvaatimus joka tukahduttaa yksilöllisyyttä. Se on merkki suvaitsemattomuudesta. Ulkomaalaiset ovat tervetulleita vain jos he toimivat ja käyttäytyvät kuin saksalaiset.
3. Vierailu saksalaisessa saunassa on monella tapaa jännittävää. Ei vähiten siksi että täällä saunat ovat sekasaunoja. Itse asiassa, myös urheiluhallien pukuhuonetilojen yhteydessä olevat suihkut ovat joskus yhteisiä. Toki niissä on erilliset, ovelliset suihkukopit, mutta kuitenkin. Olenkin tullut siihen tulokseen että saksalaiset ovat paljon enemmän sinut oman kehonsa kanssa kuin esimerkiksi suomalaiset. Hieman yllättäen on minusta suomalaisilla angstisempi suhtautuminen omaan kehoonsa kuin saksalaisilla. Toinen todiste on erityisesti naisten pukeutumistyyli. Saksalaiset uskaltavat useammin esitellä omia muotojaan, ilman suomalaisille tyypillistä häpeilyä.
4. Vaikka saksalaiset ovat kieliasiassa suvaitsemattomia, ovat he toisaalla kovin suvaitsevaisia. Esimerkiksi seksuaaliset vähemmistöt ovat täällä paljon avoimemmin esillä kuin meillä.
   

Suomi - veroparatiisi

Me skandinaavit opimme äidinmaidon mukana että skandinaviassa on maailman korkeimmat verot ja vuosittaiset verovertailut mediassa tukevat tätä tarinaa. Kun sitten olin muuttamassa Saksaan, ajattelin että sepä hyvä, nyt samalla bruttopalkalla ostan itselleni paremman elintason kun vielä ruokakin on täällä halvempaa.
Niin kuin usein käy ei totuus ollut aivan sellainen kuin kuivittelin. Vaikka veroprosentti täällä todella onkin alempi kuin Suomessa, vähennetään palkasta sen lisäksi kaikenlaisia vakuutuksia, kuten eläkevakuutus, työttömyysvakuutus, sairausvakuutus jne. Lopputulos on että brutto ja nettopalkan ero on 10% yksikköä suurempi kuin Suomessa, eli saankin merkittävästi vähemmän rahaa kuin olin olettanut.
Vahingosta vihastuu, mutta tästä erheestä en voi syyttää ketään muuta kuin itseäni :)

Yli-itsevarmuus

Olen viime aikoina saanut itseni toistuvasti kiinni yli-itsevarmuudesta. Olen kivenkovana väittänyt tietäväni miten asia toimii, kunnes hetkeä myöhemmin virheeni on ollut ilmeinen. Yksittäistapahtumana tämä olisi kovin anteeksiannettavaa, mutta toistuvana ilmiönä se velvoittaa itsetutkiskeluun.
Huomaan että yli-itsevarmuuden taustavalla oleva keskeinen syy on haluttomuuteni myöntää virheitäni. Jos joku kysyy "Oletko varma?" vastaan nopeasti "Tietysti". Erityisen helposti näin käy mikäli uskon tuntevani aihealueen paremmin kuin kysyjä. Yli-itsevarmuus on siis seurausta ylimielisyydestä. Joissain tilanteissa uskon olevani "muita parempi" (sic!).
Kissa on pöydällä. Luuranko on otettu esiin kaapista (vrt. Kissan luuranko on nostettu kaapista pöydälle.) Ensimmäinen askel edistymiseen on ongelman havaitseminen, toinen sen tiedostaminen, kolmas taustalla olevien syiden löytäminen ja neljäs oman rajallisuuden myöntäminen itselleen. Olen siis löytänyt itsestäni (jälleen yhden) heikkouden; "ylimielisyyden".
Kysymysten luonnollisessa kulussa seuraavana on "Miten voin kehittää itseäni tällä saralla?". Oman heikkouden ja rajallisuuden tiedostaminen on ainakin oiva lääke ylimielisyyteen :) Pitkällä tähtäimellä uskon että tehokkaampi lääke on kuuntelemisen kehittäminen. Kun minulta kysytään "Oletko varma?", pitäisi minun kuunnella kysymys kokonaisuudessaan ja käydä kysymys huolellisemmin läpi. Kysyjällä on jokin huoli - mistä se johtuu? Huomaako hän jotain mitä minä en huomaa? Vaikkei rationaalista syytä olisikaan, on kysyjällä on varmasti emotionaalisesti hyvin perusteltu syy kysyä. On perusteltua kysyä mitä minä voin tehdä hänen huolestumisen lievittämiseksi?
Toinen perustavaanlaatuinen virheeni on vastata heti - reagoin kysymykseen emotionaalisesti puolustaen omaa kantaani. Action/reaction -parista, pitäisi valita reaktion sijasta toiminta. Reaktio on tunneperäinen teko, kun toiminta on rationaalinen valinta. Puolustava kantani loistaa varmasti läpi, eikä se helpota kysyjän huolta, päin vastoin. Läpimietitty vastaus on sekä lähtökohtaisesti parempi vastaus, mutta se osoittaa myös kysyjälle että hänen huolensa on otettu huomioon. Sen lisäksi että vastaus tulee rationalisesti tarkistettua, lievitän myös kuulija huolta. Lyhytkin pohdinta on siis moninkertaisesti itsensä palkitsevaa.
Nyt kysytään nöyryyttä. Mitä pidemmälle pohdinnoissani etenen, on varmasti luonnollista että tunnen kehittyväni. Ylimielisyys on siis luonnollisena vaarana. Samalla huomaan että pohdiskeluni palaavat aina samoihin peruskysymyksiin. Kuuntelu. Reagoimisen välttäminen. Nöyryys. Kun yritän kuvitella henkilöä joka omaisi nämä ominaisuudet, huomaan että mieleeni värittyy huomattavan viisaan ihmisen hahmo. Hän henkii kirkasta rauhallisuutta ja lämmintä myötätuntoa. Tällaisten ominaisuuksien tavoittelu on minusta ylevä pyrkimys.

Selkeää elämää

Eräs johtoajatuksista uutta elämää tänne Saksaan rakentaessa oli entistä paremman selkeyden saavuttaminen. Tarkoitus on välttää aktiviteetteja jotka eivät ole aivan prioriteettilistan yläpäässä. Käytännössä tämä tarkoittaa että harrastaisin vähemmän eri asioita jolloin aikaa minulle tärkeisiin asioihin jäisi enemmän. Vielä tärkeämpi asia on stressitason pitäminen alhaalla.

Nyt kahden ja puolen kuukauden jälkeen on ehkä aika pohdiskella tuloksia ja em. suunnitelman onnistumista. Selvää on että harrastusten lukumäärä on vähentynyt. Olen keskittynyt kiipeilyyn ja sitä tukeviin lajeihin, eli kuntourheiluun (pyöräily, lenkkeily, jne.) sekä pilatekseen (vatsa- ja vastalihasharjoittelu). Ajatuksena on ollut että aktiivinen yhden lajin harrastaminen on sekä mahdollistaa edistymisen ja siten tehokkaan ajankäytön, ja sitä kautta saan myös helpoiten uusia ystäviä. Se onkin toiminut kohtuullisen hyvin. Viime viikolla oli palauttava väliviikko kiipeilystä, jolloin ehdin myös hieman huoltaa kotia ja viettää aikaa ihan itsekseni kotona.

Miltä tämä nyt sitten tuntuu? Ehkä päälimmäisenä on olo että en ole saanut stressitasoa aivan niin alas kuin oli pyrkimys. Tehokas ajankäyttö tarkoittaa myös sitä että omaa aikaa on vähemmän kun kaikki vapaa-aika menee urheillessa. Toisaalta näen tämän tilapäisenä olotilana; asunnon järjestelyssä on vielä niin paljon tekemistä, että kaikki kiipeilyltä yli jäänyt aika on mennyt huonekalukaupassa ja muita asioita järjestellessä. Eli tilanteen vakiintuessa tämä voisi olla sittenkin sopiva määrä urheilua.

Toisaalta kaipaan hieman myös vaihtelua. Huomaan selkeän tarpeen ja halun alkaa käydä esimerkiksi konserteissa. Tämä on tavallaan merkittävä ensiaskel. Henkinen etäisyydenotto kaikkeen musiikkiin oli niin jyrkkä, etten ole pitkään aikaan kokenut minkäänlaista kutsumusta edes konsertteihin, puhumattakaan musiikin harrastamisesta. Ehkä musiikkitauko on nyt alkanut saada halutun vaikutuksen ja kiinnostus herää uudestaan. Saapi nähdä.

Kokonaisuudessaan tilanne on kuitenkin vähintään tyydyttävä, ellei jopa parempi. Chillailu-aikaa on järjestettävä jatkossa hieman aiempaa enemmän ja tähän tavoitteesseen sopii myös konserttikäynnit. Lisäksi, aivan erityisesti, minun pitää järjestää aikaa itselleni käydä la/su aamuina vanhassa kaupungissa aamiaisella/kahvilla.

Kommunikaatiosta

Olen törmännyt omituisiin elämyksiin saksalaisten kannsa. Useamman kerran olen sanonut jotain puolileikilläni jonka toinen on ottanut vakavissaan. Kuvitelkaa vaikka seuraavanlainen dialogi

- "Työni edistyy hyvin, tällaisesta tekemisestä pidän. Harmi vain että pian pitää ruveta koodaamaan!"
- "Ööh, koodaaminen on olennainen osa tätä työtä, jos et pidä siitä pitäisi sinun varmaan keskustella esimiehesi kanssa."

Minun heittoni tai vitsini eivät selvästikään ole menneet kotiin, ne eivät ollenkaan tavoittaneet vastaanottajaa. Ensimmäinen ilmiselvä päätelmä olisi että saksalaiset ovat tylyä ja huumoria tajuamatonta porukkaa. Toinen, vaikeammin todennettava hypoteesi olisi että meidän tapamme kommunikoida ovat erillaisia. Sanattomat, implisiittiset viestit eivät kohtaa.
Stereotypioiden perusteella pitäisin sitä yllättävänä jos suomalainen olisi se rennompi ja huumorintajuisempi osapuoli, mutta toisaalta en pitäisi sitä lainkaan yllättävänä että se toinen osapuoli olisi saksalainen.

Syysaamu

Poljin tänään aamulla pyörällä töihin. Matkaa on lähes 15km joten jonkin verran siinä saa veivata. Sää oli kostea ja tuulinen, mutta aurinko paistoi ajoittain ja tuuli oli myötäinen.

Lounaalla huomasin että aamun rykäisy oli kasvattanut ruokahalua sen verran että otin normaalia suuremman annoksen ruokaa ja salaattia. Hintaa tuli 3eur enemmän kuin normaalisti. Hintaero on sattumoisin samaa suuruusluokkaa kuin bussimatkan hinta kotoa töihin, eikä kovin etäällä myöskään autonkäyttökuluista samalla matkalla. Tämän päättelyn lopputulos on jotenkin häiritsevä. Hmm.