Kielikulttuurieroja

Eräs Saksalainen henkilö selitti minulle asian näin; "Jos ulkomaalainen henkilö viettää aikaa Saksassa useampia vuosia, voi häneltä edellyttää että hän oppii Saksan kieltä. Siksi esim. työpaikoilla voidaan hyvin pitää Saksaa työkielenä." Väittämästä paljastuu heti loogisia puutteita, esim. kun joku henkilö on vasta tullut Saksaan ei häneltä voida hati edellyttää kielen osaamista. Muutenkin lyhyen aikaa Saksassa olevilta ei ole järkeä vaatia kielen taitoa.
Saksalaisten asenne vaikuttaa, nyt kovasti yleistäen, hieman brutaalilta. Sinä tulit tänne joten sinun pitää mukautua meidän tapoihimme. Yhdenmukaistamisvaatimuksen vaihtoehtona kannattaisin monikulttuurisuuta lähestymistapaa, jossa kumpikin osapuoli yrittäisi ymmärtää toisiansa parhaansa mukaan. Tämä siis edellyttäisi saksalaisilta esimerkiksi englannin kielen harjoittelemista, samalla kuin minä jatkaisin saksan harjoituksia.
Suomalainen vaihtoehto, missä ulkomaalaisille puhutaan ainoastaan englantia, vaikuttaa tässä valossa alentuvalta. Kyllä jonkunlaista mukautumistakin voi ajan kuluessa edellyttää.

Kaukonäköä

Joskus näyttää siltä kuin olisin ollut jotenkin käsittämättömän kaukonäköinen tehdessäni joitain valintoja aikaa sitten. Esimerkiksi:

1. Yläasteella valitsin neljänneksi vieraaksi kieleksi Saksan. Lähes kaksikymmentä vuotta myöhemmin asetun asumaan Saksaan. Ja asuin/työpaikan valinnassa kielellä ei ollut juuri mitään merkitystä; paljon tärkeämpiä tekijöitä olivat työn mielekkyys ja kiipeilymahdollisuudet.
2. Kaksi vuotta sitten suunnittelin ja toteutin puheenkäsittelytekniikan matematiikan kurssin, jossa hieman irrallisena ulkopuolisena osana oli sellainen aihe kuin suodinpankit - se oli mukana koska se tuntui tärkeältä asialta - ja nyt näistä on muodostumassa olennainen osa uutta työtäni.
   

Jos näin osuvia valintoja yrittäisi tietoisesti tehdä, "Valitsen Saksan kielen koska menen sinne varmaan joskus töihin", osuisi varmasti huti. Miten näin osuvat valinnat voi sitten selittää?

Ensimmäinen, kyyninen selitys on että kyseessä on tilastollinen harha. Olen tehnyt satamäärin isoja valintoja elämässäni, joista vain ne onnistuneet tulevat tässä yhteydessä mieleen. Ehkä, ehkä ei. Luulen että tämä kyllä vaikuttaa asiaan, mutta se ei riitä yksin selittämään ilmiötä.

Toinen, hieman vaikeammin kuvailtavissa oleva selitys liittyy osin tiedostamattomaan kokonaisnäkemykseen mitä meillä on elinympäristöstämme. Arne Naess käyttäisi tästä nimitystä tunteet tiedostava päätöksenteko, Esa Saarinen kutsuisi sitä systeemi- tai tunneälyksi, Jari Sarasvuo ei nimennyt ilmiötä kirjassaan Sisäinen sankari, vaikka puhui samasta asiasta, mutta nämä eivät yksin oikein riitä kuvaamaan ilmiötä. Meillä on kuitenkin paljon taustalla olevia intressejä, motiiveja jotka ohjaavat valintojamme. Emme useinkaan tiedosta niitä, mutta niiden valintojen kohdalla jotka sopivat piilomotiiveihimme tulee meillä sellainen olo että tämä valinta on hyvä. Se vain tuntuu hyvältä, koska mikään tiedostamaton motiivi ei ole sen kanssa ristiriidassa.

Tätä kirjoittaessa huomaan että ajatukseni ei ole vielä aivan kypsynyt minua tyydyttävään muotoon, eikä se kirjoittamalla auennut siten kuin halusin. Yleensä nämä aukeavat kirjoittamalla. mutta nyt aika ei ollut vielä kypsä. Jatkan siis ensi kerralla :)

Ostopainostus

Minun on jotenkin ollut vaikea ymmärtää näitä perusteluja kännyköiden kytkykaupan sallimiseen (ks. hs.fi). Hallitus on siis innoisaan kun kansalaiset ostavat uusia kännyköitä. Miksi tämä kännyköiden ostelu on niin tärkeää? Miksi kansalaisilla pitäisi olla uusinta mallia olevia kännyköitä? Miksi on tärkeää että kansalaiset ostavat kännykkäpalveluita?
Minä en ymmärrä. Eikö rahaa voisi käyttää johonkin hyödyllisempään tarkoitukseen jos kerran sitä on ylimääräistä? (Esim. taide, kasvatus, luonnonsuojelu, tms.) Montako toimintoa, muuta kuin puhelin- ja tekstiviestitoimintoja, käytät vakituisesti, eli riittäisikö sinulle peruspuhelin vai tarvitsetko välttämättä uusimman mallin? Mitä kännykkäpalveluita koet tarvitsevasi?

Saksan omituisuuksia

1. Nettipankissa ei voi kirjata laskuja maksettavaksi kauemmaksi kuin kahden kuukauden päähän. En siis voi, esim., laittaa vuokraani maksuun valmiiksi koko vuodeksi eteenpäin.
2. Monet suuret kaupat, pienemmät raviontolat yms. eivät hyväksy luottokortteja.
   
3. Osoitteissa ei mainita katuosoitteen lisäksi asuntonumeroa, vaan ainoastaan vastaanottajan sukunimi. Samoin ulko-ovissa ei ole useimmuten mitään merkintää, kuten asunnon numeroa tai sukunimeä.
4. Autobaanalla ajetaan hurjaa kyytiä, mutta onnettomuuksia on keskimäärin vähemmän kuin esim. jenkkien interstate-teillä.
5. Laajakaista-yhteyttä ei saa kotiin ilman perinteistä puhelinliittymää. Mitä minä sillä teen?
6. Kiipeilyyn liittyvä inside-juttu; Helppojen sportti-reittien ensimmäinen pultti on usein korkealla, joskus peräti 11m korkeudessa (ks. myös tämä uutinen). Mikä juttu tää on? Ovatko helppoja reittejä kiipeävät jotenkin (läskillä?) paremmin suojattuja loukkaantumisilta?
7. Jos ostat kaupassa ostoksesi käteisellä, saat todennäköisesti takaisin läjän pikkukolikoita (1snt, 2snt ja 5snt), joilla ei tee yhtään mitään. Monet paikat eivät edes ota niitä vastaan koska ne ovat niin hankalia, mutta silti niitä tyrkytetään kaupoissa.
8. Saksalaiset osaavat keskimäärin huonosti englantia. Väittäisin että kaksi kolmesta suomalaisesta kykenee kommunikoimaan englannin kielellä, mutta alle yksi kolmasosa saksalaisista kykenee samaan. Ja suomalaiset sentään puhuvat yleensä edes auttavasti myös ruotsia.
9. Lisää kiipeilyyn liittyviä inside-juttuja; Sekä HMS-solmu että laskeutumiskasi ovat ihan normaaleja varmistustapoja joita opetetaan peruskursseilla. Tupla-kasia käyttävät vain vasta-alkajat. Ankkuriksi riittää yksi pultti. Varmistuslasit (sellaiset prisma-hässäkät) ovat ihan tavallisia. Kypärät eivät ole cooleja.
10. Mistä tulikin mieleeni eräs suosikki; Saksalaiset käyttävät lainasanoja englanninkielestä ääntäen ne samalla tavalla hassusti vääntäen kuin Arnoldi Kvartsinikkari; Cool. Ja joka kerta minä olen kuolla nauruun!
    

Kahviajatuksia

Vuoden 2003 syksyllä havaitsin, että kahvi saa, paitisi mahani, myös mieleni sekaisin. Koska jos juon kahvia, en nuku öisin hyvin, olen väsynyt päivällä ja kahvin avulla saan itseni väliaikaisesti hereille. Olen siis enimmän aikaa väsynyt ja juomalla kahvia pääsen hetkellisesti normaalitilaan. Mikä todella sai minut tarttumaan itseäni niskasta kiinni oli havainto, että väsyneenä olen huonotuulinen ja masennun helposti, eli jos tarkastelee syy-yhteysketjua kokonaisuudessaan, kahvi aikaansaa minussa masennusta. Ei hyvä. Lopetin säännöllisen kahvinjuonnin.
En kuitenkaan pidä totalitarismista ja minusta varsinkin espressokupillinen on sekä hyvää että jotenkin ylellistä, joten sallin itselleni nautinnon erityisinä juhlahetkinä, kuten sunnuntaiaamuisin. Sääntönä oli että kahvia saa juoda ainoastaan espresso-pohjaisissa juomissa, sitä ei saa juoda useammin kuin kerran viikossa, ja sen juomisesta pitää aina tehdä tiedostetusti jotenkin erityinen juhlahetki. Ja tämä sääntö toimi pitkään hyvin.
Sitten tuli lipsahdus. Muuttaminen tänne Saksaan oli fyysisesti rankka puristus ja ensimmäiset viikot uudessa työpaikassa ovat aina raskaita, joten kahville oli selkeä tilaus. Vaikka työ oli raskasta oli minulla myös pitkiä pätkiä ettei tekemistä ollut niin paljon ja käytävän päässä on hieno espressoautomaatti. Ei ollut vaikea arvata miten siinä käy.
Kun nyt tarkastelen mennyttä kuukautta, huomaan että mielialani on ollut aika ailahtelevainen. Välillä on mennyt todella hyvin, välillä olen ollut todella saamaton ja apea. Hmm.. Vatsani on ollut sekaisin ja olen nukkunut huonosti. Hmm... Mikä tällä kertaa kuitenkin oli ratkaiseva havainto, oli että nestetasapainoni on ihan sekaisin. Minulla on ollut jatkuva jano, olen juonut päivittäin vettä litroittain, mutta silti urheillessa lihakset ovat kramppailleet. En keksinyt mitään muuta selitystä nestetaspaino-ongelmille kuin kahvin, joten lopulta minun oli myönnettävä itselleni; kahvinjuontisääntöni on otettava uudestaan käyttöön.
Kolmen päivän jälkeen huomaan että olen nukkunut valtavan hyvin. Olen vielä väsynyt ja päätä särkee, mutta tunnen että on vain ajan kysymys milloin palaudun normaalitilaan. Mutta mikä parasta, lihaskrampit poistuivat samantien. Olen juonut valtavia määriä vettä, mutta luulisin että sekin tasoittuu tässä kohtapuolin. Alkaa olla niin pöhöttynyt olo että keho varmaan kohta huomaa että vettä alkaa olla riittävästi. Ehkä iltalenkki auttaisi puhdistamaan röörejä?

Toinen motiivi

Luin taas Arne Naessin kirjaa ja poimin sieltä tällaisen ajatuksen; Kukaan ei toimi vain yhden motiivin ajamana. Eli vaikka usein näyttäisi siltä että jonkun motiivi on ilmiselvä, siellä on aina taustalla jokin toinen, piilotteleva motiivi.
Aloin heti pohdiskella miten tämä pätee minuun itseeni ja heti muistin ainakin yhden tilanteen jossa olen väittänyt että "Sanon/teen tämän ainoastaan sen vuoksi että ...". Mutta mikä oli se taustalla oleva motiivi? Omassa tapauksessa primääri motiivi oli yleinen hyvä, mutta taustalla oli täysin egoistinen oman edun tavoittelu. Painottamalla primäärin motiivini yleishyödyllistä luonnetta puhalsin siis savuverhoa hämärtämään räikeää oman etuni tavoittelua. Jes. Hienoa toimintaa.
Uskoisin kuitenkin että tämä on tavallista. Väittäisin että primäärit motiivit ovat meillä kaikilla usein tiedostettuja, monesti julkisia ja moraalisesti suhteellisen puhtaita, kun taas taustalla olevat motiivit ovat huonosti tiedostettuja, salaisia ja arvelluttavia. Emme valehtele vain toisillemme motiiveistamme, vaan valehtelemme myös itsellemme. Pyrimme pitämään omantuntomme puhtaana välttelemällä liian yksityiskohtaisa analyysejä omista motiiveistamme. Ties vaikka mitä kuonaa sieltä löytyisi jos pohtisin tarkemmin valintojani.

Kuplaelämä

Välillä tunnen eläväni omassa privaatissa kuplassani. Lounaalla istun työtoverieni keskellä, jotka puhuvat keskenään saksaa, ja ympärilläni oleva kupla hämärtää keskustelun siten etten ymmärrä aivan kaikkea. Joku voisi väittää että tähän syynä on kehno saksankielentaitoni mutta minä äänestän kupla-ajattelun puolesta. En kuitenkaan koe varsinaisesti olevani ulkopuolinen ja olen jotenkin tottunutkin tilanteeseen. Elän omaa elämääni, omassa pienessä kuplassani.

Muilla mailla vierahilla

Kolme viikkoa olen asunut Saksassa ja jatkuvasti saan kuulla kysymystä "Miten olet viihtynyt?" ja ihan oikeutettu kysymyshän se on, mutta vastaaminen on jotenkin niin vaikeaa. Ihan hyvin kai. En nyt huonostikaan. Ensimmäinen viikko oli tietysti yhtä häslinkiä (=ihan pihalla), toinen puurtamista (=kaikki pitäisi hoitaa) ja kolmas hieman organisoidumpaa (=hoitaa asiat loppuun). Mutta vaikka minulla ei ole ollut kovin kiire, ei minulla silti ole ollut aikaa pohtia viihdynkö vaiko enkö.
Luulen että tässä asiassa asuntoasia tuo ratkaisun. Olen nyt asunut väliaikaisessa yksiössä, joka ei todellakaan vastaa minun käsitystäni kodista. Asetuin sinne alunperin väliaikaisasunto-asenteella, joten en oli yrittänytkään tehdä siitä erityisen kodikasta, jos se on edes mahdollista siinä asunnossa. Se on yksinkertaisesti vain aika ankea asunto eikä siellä voi tehdä juuri muuta kuin syödä (vain perusmättöä, koska keittiö on huonosti varusteltu), nukkua (sänky on minulle liian pieni) ja surffata webissä (hidas ja kallis yhteys).
Pian on muutto oikeaan kämppään kuitenkin edessä. Jee! Eniten odotan iloista jälleennäkemistä omien tavaroideni kanssa (esim. keittiötyökalut ovat yllättävän tärkeitä asioita elämässä), mutta on se vaan hieno se kämppä myös muuten. Maanantaina olen menossa tutustumiskierrokselle paikallisiin kaluste- ja sisustusliikkeisiin kaverin kanssa, ottamassa hieman ensituntumaa tarjontaan, jotta voin sitten ripeästi ostaa kaiken tarvitsemani kun saan mitattua verhotarpeen, vaatekaapin koon ja näen miten kalusteeni istuvat olohuoneeseen.
Lähiviikot ovat siis taas työntäyteisiä. Ehkä joskus lokakuun puolella ehdin sen verran rauhoittumaan että ehdin kysyä itseltäni, "Miten olen viihtynyt?".

Pysyvä ja tilapäinen muutos

Kun nyt muutan Saksaan, olen jäämässä tänne toistaiseksi. Kun vertaan asennettani siihen kevääseen jonka vietin Coloradossa, on ero merkittävä. Coloradoon menin käymään, tänne olen asettumassa. Kaikkia toimintoja tarkastelee eri tavalla. Jos muutos on tilapäinen, voin tehdä valintoja puolihuolimattomasti, koska tämä kuitenkin loppuu aika pian. Tänne kun olen jäämässä pysyvästi, haluaisin tehdä valintoja siten että olen niihin tyytyväinen.

Tämä vie minut hieman syvemmille vesille pohtimaan tilapäisen muutoksen ja pysyvän muutoksen eroja. Tilapäisen tilanteen ajattelutavassa ei asioiden onnistumisella ole niin väliä, kunhan hommat nyt pysyy koossa sen aikaa että asiat muuttuvat taas takaisin. Pysyväisessä muutoksessa tällaiseen asenteeseen ei ole varaa. Valintojen kanssa on elettävä pitkään tulevaisuudessakin.

Ensi näkemältä pysyvän muutoksen ajattelutapa on parempi - asiat tulee tehtyä kunnolla. Toisaalta se voi aiheuttaa stressiä, minkä väliaikainen välttää. Jos asiat kuitenkin muuttuvat pian, niin ei niistä kannata sen takia suurempaa huolta kantaa.

Entä jos pysyvän muutoksen tilassa sitten tekisi valintoja asenteella että voihan tätä sitten myöhemmin muuttaa? Jälleen ensinäkemältä hyvä asenne. Käytännössä ainakin itselläni tällaiset valinnat muuttuvat pian tavoiksi joista on vaikea päästä eroon. Lause "Jos mä korjaan tän teipillä kunnes hankimme uuden." lienee syy mitä moninaisimpiin ihmeellisiin pysyviin ratkaisuihin.

Henkinen ja fyysinen muuttaminen

Jossain elokuvassa joskus esitettiin sellainen "totuus" että intiaanien filosofian mukaan ihmisen sielu ei pysy mukana jos keho muuttaa nopeasti. Eli jos keho matkustaa vaikka 300km, kestää päivän tai pari ennen kuin sielu ehtii mukaan perässä ja tavoittaa kehon. Tästä johtuu sitten se tyhjä tunne minkä uudessa paikassa tuntee ennen kuin tavallaan asettuu taloksi.

Nyt kun minulla on muutto edessä, tuntuu että minulla on käynyt päinvastoin. Minun sieluni on jo poistunut maasta vaikka keho on vielä täällä. Kriittinen hetki oli ehkä bileet jotka järjestin pari viikkoa sitten - minulle jäi sellainen tunne että sen illan aikana katkaistiin ne läsnäolon siteet mitä minulla oli monen ihmisen kanssa ja sen jälkeen olen jo ollut matkalla uuteen suuntaan. Jos tarkemmin ajattelee niin oikeastaan olen ollut matkalla jo paljon pidempään. Työelämän suhteen olin lähtenyt matkalle jo joskus alkuvuodesta ja sama pätee myös kuoroon.

Fokus

Joskus se, mikä ensisilmäykseltä näyttää huuhaalta, onkin tärkeä asia.

Alkuviikosta minulla oli pitkästä aikaa selkä hieman kipeä ja jumissa. Puoliautomaattisesti muistin Pilateksesta opitun periaatteen "aktivoi mahalihakset" ja samassa selän jumi helpotti. Ei se selkä tietysti kokonaan parantunut, mutta olotila helpottui huomattavasti. Kuitenkin tärkeämpää on se mitä muuta tästä pienestä havainnosta seurasi; aktivoimalla mahalihakset myös ryhtini parani, ja ryhdin parantuessa tunsin itseni fokusoituneemmaksi ja itsevarmemmaksi, jonka myötä huomasin myös saavani kadulla enemmän katseita osakseni.

Ennen kuin olin koskaan koittanut Pilatesta suhtauduin siihen hieman ylimielisesti pelkkänä huuhaana - perinteistä venyttelyä uudelleen markkinoituna - ajattelin. Mutta nyt sain sen kautta sain siitä lisää itsevarmuutta. Ylimielisyyteni oli siis vähällä heikentää elämänlaatuani odottamatonta kautta.

Kolme totuutta

Tänään mietin tällaista asiaa; jokaisesta asiasta on olemassa kolme totuutta, yksi jonka kertoo toisille, toinen jonka kertoo itselleen ja kolmas joka tuntuu todelta. En halua väittää että näistä jonkin olisi enemmän tai vähemmän tosi kuin jokin muu, mutta kaikki voivat silti olla erilaisia.

Se joka tuntuu todelta on tavallaan pohjimmainen kerros, emotionaalinen totuus. Ajattelemme, siis olemme, ja siksi pään sisäinen todellisuus on se kaikkein keskeisin totuus, koska ilman sitä meitä ei olisi. Mutta pään sisällä ei liiku pelkästään tunteita vaan myös ajatuksia ja ne vaikuttavat toisiinsa. Kun selität itsellesi asian parhain päin, vaikuttaa se tuntemuksiisi positiivisella tavalla "Ei tämä oikeastaan olekaan niin paha". Alat tavallaan itse uskoa omaan tarinaasi ja se muuttuu todeksi. Se mitä kerromme itsellemme saa myös vaikutteita siitä minkä haluaisimme olevan totta tai ehkä siitä minkä pelkäämme olevan totta. Silti emotionaalinen totuus ja se mitä kerromme itsellemme voi jäädä erilaisiksi totuuksiksi, ristiriidaksi, joka jää vaivaamaan.

Kolmas totuus on se jonka kerromme muille. Tai voihan niitä muille kerrottavia tarinoita olla moniakin erilaisia, mutta niputan ne tässä yhdeksi. En usko että yleensä haluamme valehdella tai että edes koemme valehtelevamme, mutta silti tarina jonka kerromme totuudesta toisille ei ole sama jonka kerromme itsellemme. Muiden kanssa kommunikoidessa tarinaan vaikuttaa aina dynamiikka näiden ihmisten välillä. Miehet esimerkiksi harvoin näyttävät heikkouttansa toisilleen, joten kerrottavan tarinan pitää näyttää mies positiivisessa valossa, esimerkiksi taistelijana vaikeuksia vastaan. Ja tämä näkökulma tietysti vaikuttaa taas itselleen kerrottuun tarinaan sekä emotionaaliseen totuuteen.

Mikä tekee näistä eri näkökulmista mielenkiintoisen on kun joku toinen kertoo sinulle tarinaa. Mitkä osat tarinaa osuvat yksiin minkäkin totuuden kanssa? Kertoja voi aidosti uskoa tarinaansa, se voi olla sama kuin hänen itselleen kertomansa tarina, mutta onko se hänen emotionaalinen totuutensa? Entä onko hän onnistunut muuttamaan omaa emotionaalista totuuttansa selittämällä oman osuutensa parhain päin?

Pelkään että tässä ajaudutaan kovin nopeasti Freudilaiseen pseudo-psykologiaan, mutta jokin totuuden osa tähän jää piiloon.

Tunteet huomioiva kommunikaatio

Luettuani Arne Naessin kirjaa "Life's philosophy", huomasin että ilmaisutyylini muuttui, vaikka vasta jälkeenpäin osasin yhdistää sen tuohon kirjaan. Jos tarkastelet vaikka edellistä kirjoitustani tänne blogiin, paljastuu siitä yllättäviä adjektiiveja kuten näännyttävä ja kuristava.
Filosofit markkinoivat usein ainakin välillisesti filosofiaa loogiseen päättelyyn perustuvana ajattelun sarana ja logiikasta puhuttaessa onkin sopivaa että sitä ilmaistaan eksaktein termein. Tämä on vielä tärkeämpää ns. kovien tieteiden maailmassa, joka on kehittänyt tarkasta ilmaisutavastaan itselleen vahvan dogman. Mutta mitä tapahtuu, jos pohdimme, filosofoimme omaa elämäämme, johon vääjäämättä liittyy eri tunteita? Tunteet ovat aina subjektiivisia elämyksiä, niistä voi puhua vain kuvailevasti eikä niitä koskaan voi määritellä tarkasti. Kovien tieteiden näkökulmasta tämä on suuri ongelma ja ehkä juuri siksi tunteita ei useinkaan huomioida tieteissä. Jotain teoriaa voidaan pitää kauniina, mutta siihen se sitten jääkin.
Oman elämän filosofiasta puhuttaessa siis kuitenkin pitää käyttää jonkun verran kuvailevaa termistöä - pehmeää sanastoa - joka välittää tunnetilaa. Minun kaltaiselle tiedemiehelle tämä oli pienimuotoinen ahaa-elämys ja iloinen yllätys. Se antoi syyn raottaa hieman kuorta ja päästää jotain epämääräisempää fiilistelyä ulos. Nyt se tuntuu "luvalliselta" kun sen on perustellut itselleen. Hassun vapauttavaa, vaikka se loppujen lopuksi onkin niin pieni asia.

Tyrmäävä hiljaisuus

Tajusin sen vasta nyt, vuosien jälkeen. Minulla oli mahtava suunnitelma, spektaakkeli jonka halusin toteuttaa, niin absurdi ja mieletön, että se ei voinut kuin onnistua. Mutta tarvitsin siihen tukea, en voinut, en uskaltanut sitä toteuttaa yksin. Niinpä pyysin siihen apua eräältä tuttavalta. Hän ei koskaan vastannut, ei reagoinut mitenkään, ei edes näiden kaikkien vuosin jälkeen sitä ole mitenkään kommentoinut.

Hiljaisuus. Onko parempaa tyrmäystä? Jos hän olisi tukenut minua, olisin toteuttanut suunnitelmani, jos hän ei olisi halunnut osallistua, olisin löytänyt toisen, jos hän olisi vastustanut ideaa, olisin kääntynyt häntä vastaan ja entistä suuremmalla uholla etsinyt toisen auttamaan. Sen sijaan minua kohtasi hiljaisuus - näännyttävä, kuristava hiljaisuus.

Ensinnäkin, se on viivytys - koska hän ei ole vielä vastannut en voi siirtyä eteenpäin. Toisaalta se on pelkurimaista - hän ei uskaltanut kohdata haastetta, eikä uskaltanut kieltäytyä siitä. Lisäksi se on loukkaavaa, olin uskonut suunnitelmani hänelle, mutta hän sivuutti sen.

Olen antanut ystävälleni anteeksi jo vuosia sitten, mutta suunnitelmani on edelleen toteuttamatta. Ehkä nyt olisin kasvanut kylliksi, ehkä olisin saanut tarpeeksi itsevarmuutta, että voisin ryhtyä toimeen ja aloittaa uudestaan.

EDIT: Jälkeenpäin muistin erään ilmiselvän toisenlaisen mahdollisuuden; ystäväni ei ehkä vain koskaan muistanut vastata. Mutta se on lähes yhtä paha; minä olin uskoutunut hänelle, eikä hän asettanut sille sen vertaa arvoa että olisi sen muistanut.

Aamukampa

Lähtö lähestyy, muutan pian Saksaan. Samalla jotenkin koko elämä tiivistyy. Tuntuu että jäljellä olevasta ajasta on pakko puristaa kaikki irti, nauttia joka hetkestä, tehdä kaikki se mitä haluaa tehdä juuri nyt eikä huomenna. Tässä on jotain samaa kuin "Bucketlist" elokuvassa, jossa kuolemaisillaan olevat äijät päättävät tehdä kaikki haluamansa asiat ennen kuin lähtevät, toteuttaa villeimmät unelmansa.
Tällaisen tiivistymisen myötä samalla elämä myös selkiytyy. Kaikki epäolennaisuudet voi karsia pois. Jäljelle tiivistyvät vain ne asiat joilla oikeasti on merkitystä ja se lista onkin aika lyhyt; ystävät ja perhe.
Hetken emotionaalisuus on katkeran suloinen. On pakko elää hetkessä, nauttia hetkestä, vaikka lähtö lähestyy. Tunnen että nämä hetket kokoavat yhteen kahden edellisen kirjoitukseni olennaiset asiat. Kun elää hetkessä on se automaattisesti emotionaalisesti vahva elämys, upea. Onnellisuus jota nyt tunnen ei todellakaan ole pinnallista, se on syvää, se kaivaa sydämen pohjasta, siinä on tuskan kaiku, mutta silti niin suloista.