Näin jälkeenpäin ajatellen se tuntuu ilmiselvältä. Sellainen elämäntapa ei vain voinut jatkua ikuisesti. Ja kuitenkaan en voi syyttää ketään yksittäistä ihmistä. Me olimme kaikki siellä. Me kaikki tiesimme että näin emme voisi jatkaa, mutta kukaan ei nähnyt vaihtoehtoja. Kenenkään yksittäisen ihmisen oli mahdoton muuttaa mitään.
Ajattelepa vaikka luonnonsuojelua. Me käytimme kaikki polttomoottoreita siihen aikaan. Koko yhteiskuntarakenne perustui autoilla liikkumiseen. Tiesimme tuhoavamme luontoa, mutta vaihtoehtoja ei ollut. Joko olit tekemättä mitään, tai sitten ajoimme autolla. Joskus olen ajatellut että tilanne Natsi-Saksassa oli varmaan samanlainen. Koko kulttuuri perustui tuhoamiseen. Mutta yksittäisten ihmisten ponnistelut koneistoa vastaan olivat vaikutukseltaan aika vähäisiä. Vaikutukseltaan samanlaista kuin sinisilmäinen tuulimyllyjä vastaan taistelu.
Haastattelijan kynä käy kuumana, vaikka jokainen sana tallentuu nauhalle. Hän taitaa tuntea hetkessä jotain erityistä, jotain joka ei tallenteesta välity, jonka hän haluaa muistaa ja kirjoittaa siksi kaiken ylös. Hymähdän. Hän ei kuitenkaan tee elettäkään tehdäkseen uusia kysymyksiä, ollen liian syvällä omissa muistiinpanoissaan, joten jatkan tajunnanvirran suoltamista.
Kuten tiedämme, samoin kuin Natsi-Saksa, sen ajan elintavat loppuivat aikamoisella rysäyksellä. Ei sitä mitenkään muuten voi niin suuria muutoksia toteuttaa. Tuntuu niin kylmältä sanoa se ääneen, mutta mielestäni se muutos kosketti kaikkia maailman osia yhtä lailla, se aiheutti yhtä lailla kärsimystä. Tietysti sen aikaiset nk. köyhät maat maksoivat suuren hinnan ihmishengillä mitattuna, mutta länsimaissa muutos oli elämäntapojen osalta paljon suurempi. Miten näitä sitten mitataan? Jonkun Lontoossa asuneen pankkiirin koko elämältä romahti pohja. Kaikki hänen arvonsa osoittautuivat pohjautuvansa kestämättömään illuusioon, eikä vanha elämäntyyli koskaan palautunut. Köyhien maiden ihmisten saivat kärsiä aikansa, moni kuoli, jos ei levottomuuksissa, niin nälkään, mutta näiden vaikeiden aikojen jälkeen oli elämä kuitenkin likipitäen samanlaista kuin ennenkin.
Ehkä me näiden aikojen myötä löysimme aikaisempaa luonnollisemman suhtautumiseen elämään ja kuolemaan. Kun niinkin suuri osa maapallon väestöstä, lähes joka viides ihminen, menettää henkensä vuosikymmenessä, oli kuolema osana jokapäiväistä elämää. Sitä te nuoret ette ehkä niin huomaakaan, mutta aiemmin, 1900-luvun loppupuolella, kuolema häivytettiin jonnekin marginaaliin. Siitä muodostui tabu, siitä ei puhuttu, kuolema oli elämässä epäonnistumista. Vanhukset vietiin laitoksiin "saattohoitoon". Epäinhimillistä nyky-yhteiskunnan näkökulmasta, mutta aivan normaalia siihen elämän aikaan. Kyllä senkin järjestelmän ongelmat tiedostettiin, mutta minkäs teet jos et näe mitään vaihtoehtoa? Jos yhteiskunta ei tarjoa vaihtoehtoisia toimintatapoja?
(jatkuu...)
torstaina, kesäkuuta 25, 2009
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti