Utopia

Vaalea, varsin viehättävä nainen istuutuu vinosti eteeni. Kaksi viikkoa aiemmin hän oli soittanut minulle ja pyytänyt lupaa haastatteluun. Nyt hän saapui kotiini sormeillen muistiinpanovälineitään hermostuneesti. Edellisestä haastattelusta on jo pitkä aika, aiemmin niitä olisi saanut antaa jatkuvasti. Kyllästyin niihin, enkä pitkään aikaan antanut yhtään haastattelua. Vanhemmiten olen kai hieman pehmittynyt. Tai sitten tämä neitonen onnistui sopivasti pönkittämään itsetuntoani, edellisestä haastattelupyynnöstä kun on jo vierähtänyt jonkin verran aikaa.

- "Miltä se tuntuu," hän kysyy, "muuttaa koko maailma?", mennen suoraan asiaan, ilman lämmittelyä.
- "En tiedä," vastaan, "koska minä en sitä tehnyt. Olin vain muutoksen todistaja, sivustakatsoja, niin kuin me kaikki."
Olin harjoitellut tämän vastauksen jo ennalta vuosia sitten ja toimitan sen ilmeettömästi, vaikka joudun pidättelemään nauruani. Sitten jatkan vakavissani, "Jouduin ehkä maskotin rooliin, mutta itse muutos oli monen osan summa. Oikeastaan muutos oli minusta vääjäämätön. Se ei ollut kenenkään ansiota, koska se oli tulossa joka tapauksessa. Saatoin ehkä auttaa sitä hieman alkuun, käynnistää jonkun osan prosessia, mutta varsinaisen työn tekivät aivan muut ihmiset."

(jatkuu...)