Haaveet ovat ennenkin olleet minulle ongelma. Suurin ongelma jonka niihin olen yleensä liittänyt on niihin liittyvä pettymys. Suurin osa haaveista ei koskaan toteudu, mutta jos niihin haaveisiin liittyy toive niiden toteutumisesta, saadaan pian helposti mukaan myös odotus toteutumisesta. Odotettu haave joka ei toteudu tuo mukanaan pettymyksen. Ja se on tämä pettymys joka on minun mielestä turha. Ketjun katkaisee joko haaveilun välttäminen tai odotusten välttäminen.
Äskettäin ymmärsin toisenkin ongelmaisen näkökulman. Haave ei nimittäin ole totta. Haave on valhe. Se voisi olla totta, mutta se ei ainakaan vielä ole totta. Haaveissa eläminen on siis valheessa elämistä.
Tämä on tietysti kärjistetty näkökulma, mutta kärjistämällä pyrin löytämään vastaväitteitä. Vielä en ole sellaisia löytänyt.
maanantaina, toukokuuta 11, 2009
lauantaina, huhtikuuta 25, 2009
Speaking of Fear
Climbers are a curious lot. They have a lot of peculiarities, lots of things that were new to me. One of these things were speaking about fear. In no other community have I observed such open discussion about personal fears, but for climbers it is an everyday topic. Fear of falling is a primal instinct and an inherent part of climbing. It is something you must overcome on order to thrive. Indeed, fear management is a central part of climbing technique. Where else would people, especially men, talk about their fears without being labeled as sissy?
On the other hand, most often when climbers talk about some specific route, they would say that it is scary. In other words, the climber is not saying that he is scared, but that the route is scary. Initially, that would seem like he is not admitting to being afraid, in order to so to say, save face. But this is not the complete truth. It is also a way of coping with fear. By moving focus away from "I am scared" to "the route is scary", the climber can make the fear an objective issue instead of a subjective issue. The fear is associated with the route and it is thus not a personal feature of the climber. An objective fear is much better than a subjective one, since it can be handled on the rational plane instead of emotional plane and the climber can thus retain much more control of the situation.
This brings us to climbing terminology; In their terminology, climbers have even separated dangers (i.e. fears) into objective and subjective dangers. An objective danger is the actual level of danger, for example, the level of risk of serious injury or death related to a fall at some spot. The subjective danger is the perception of fear, the emotional feeling of fear. Subjective fears are often not directly commented, but they are attached to a specific spot; besides to being scary, we could specify that a route is exposed (i.e. climber is exposed to large elevations), badly protected (i.e. it is difficult to attach equipment to the rock to protect falls), or run-out (i.e. distance between fixed points of protection is large whereby the length of potential falls is large).
Making fears objective is thus a technique of climbers. Generating vocabulary for different kinds of fears as well as associating fears with routes make them more concrete and controlling them is therefore easier.
Another fear management technique is more personal. This technique is known and employed also among performing artists. It is based on turning fear into an advantage. Fear brings a tremendous source of energy into a person. Usually that energy is a negative energy, but by choice, he can turn it into positive energy. Turning fear into energy can enhance the power to focus on the current task. It makes the climber and the performer stronger. A climber without fear is reckless and as such, not a very long-lived climber. A performer without fear of performance, is a performer who does not care much about the audience and thus cannot be much of a performer. Fear is thus an essential part of and necessary for both climbing and for performing.
What I find interesting is that everybody, climbers but especially non-climbers, associate climbing with danger. After all, climbing is in comparison to, for example, motorbiking, a relatively safe sport. According to insurance statistics (citing from my memory), out of 100.000 climbers, about 2 will die during an average year from climbing related accidents, while out of 100.000 motorcyclists, 8 will die. Still, according to my experience, people associate climbing much more with danger than motorcycling. My theory is that the fear of falling is such a primal instinct that we instinctively associate climbing with danger. The fears of high speeds or collision is not nearly as deeply rooted in our system, since high speeds is a new feature for humans on the evolutionary time scale.
It is also interesting how our capabilities in fear management is influenced by our overall mental state. Sometimes, when I have had some personal problems, such as, say, love worries, I've lost my confidence, which seriously deterred my climbing abilities. On the other hand, a seriously broken heart could make me reckless, completely demolish my fear of dying, since "nothing matters anymore". However, the best mental state for climbing is a peaceful state, where confidence is a based on awareness of ones' own abilities, where unnecessary risk is avoided, but irrational fears are "objectified" and used as a source of mental energy. This is probably the reason why so many climbers are attracted to things like yoga. If that gets them into a peaceful state, good for them, but personally I attempt to find mental stability through introspective observation, or in other words, by finding mental health.
On the other hand, most often when climbers talk about some specific route, they would say that it is scary. In other words, the climber is not saying that he is scared, but that the route is scary. Initially, that would seem like he is not admitting to being afraid, in order to so to say, save face. But this is not the complete truth. It is also a way of coping with fear. By moving focus away from "I am scared" to "the route is scary", the climber can make the fear an objective issue instead of a subjective issue. The fear is associated with the route and it is thus not a personal feature of the climber. An objective fear is much better than a subjective one, since it can be handled on the rational plane instead of emotional plane and the climber can thus retain much more control of the situation.
This brings us to climbing terminology; In their terminology, climbers have even separated dangers (i.e. fears) into objective and subjective dangers. An objective danger is the actual level of danger, for example, the level of risk of serious injury or death related to a fall at some spot. The subjective danger is the perception of fear, the emotional feeling of fear. Subjective fears are often not directly commented, but they are attached to a specific spot; besides to being scary, we could specify that a route is exposed (i.e. climber is exposed to large elevations), badly protected (i.e. it is difficult to attach equipment to the rock to protect falls), or run-out (i.e. distance between fixed points of protection is large whereby the length of potential falls is large).
Making fears objective is thus a technique of climbers. Generating vocabulary for different kinds of fears as well as associating fears with routes make them more concrete and controlling them is therefore easier.
Another fear management technique is more personal. This technique is known and employed also among performing artists. It is based on turning fear into an advantage. Fear brings a tremendous source of energy into a person. Usually that energy is a negative energy, but by choice, he can turn it into positive energy. Turning fear into energy can enhance the power to focus on the current task. It makes the climber and the performer stronger. A climber without fear is reckless and as such, not a very long-lived climber. A performer without fear of performance, is a performer who does not care much about the audience and thus cannot be much of a performer. Fear is thus an essential part of and necessary for both climbing and for performing.
What I find interesting is that everybody, climbers but especially non-climbers, associate climbing with danger. After all, climbing is in comparison to, for example, motorbiking, a relatively safe sport. According to insurance statistics (citing from my memory), out of 100.000 climbers, about 2 will die during an average year from climbing related accidents, while out of 100.000 motorcyclists, 8 will die. Still, according to my experience, people associate climbing much more with danger than motorcycling. My theory is that the fear of falling is such a primal instinct that we instinctively associate climbing with danger. The fears of high speeds or collision is not nearly as deeply rooted in our system, since high speeds is a new feature for humans on the evolutionary time scale.
It is also interesting how our capabilities in fear management is influenced by our overall mental state. Sometimes, when I have had some personal problems, such as, say, love worries, I've lost my confidence, which seriously deterred my climbing abilities. On the other hand, a seriously broken heart could make me reckless, completely demolish my fear of dying, since "nothing matters anymore". However, the best mental state for climbing is a peaceful state, where confidence is a based on awareness of ones' own abilities, where unnecessary risk is avoided, but irrational fears are "objectified" and used as a source of mental energy. This is probably the reason why so many climbers are attracted to things like yoga. If that gets them into a peaceful state, good for them, but personally I attempt to find mental stability through introspective observation, or in other words, by finding mental health.
lauantaina, huhtikuuta 18, 2009
Faith vs. intelligence
I've been reading "The God Delusion" by Richard Dawkins and I must say that Dawkins makes quite a few good arguments. For me, the ultimate question is, should we trust faith or intelligence? The more I think about it, the deeper this question becomes. In fact, I would claim that this is, overall, one of the most fundamental questions of philosophy. After all, philosophy attempts to explain the world through logical arguments, and logic is by definition intelligence and thus the complement of faith. We begin to understand the gravity of this question when we realise that we are essentially using logic to determine if logic or faith is the better solution. It is therefore an intrisically self-referencing question (Gödel would like this, wouldn't he?). In other words, we are trying to use logic to find out if logic is applicable to all question.
From a logical point of view, my reference to Gödel is not at all arbitrary. The current question lies close to the issues Gödel considered. For example, one of Gödel's question was "Can we find a logical proof for all true arguments?", that is, is logic an answer to everything?
However, from a holistic view point this is not the right question. We cannot answer a question on the validity of logic with a logical argument. The implicit (or, actually, the rather obvious) self-reference might short circuit any argument. On the other hand, to dismis logic on the base of such a self-reference is similarly a flawed conclusion. Ultimately, I cannot see any way around this logical short circuit. Quite simply, without logic, we cannot argue that logic is the answer.
The only remaining option, for me, is to have faith in logic. I cannot but believe that logic is the only way to go. This is an inherently contradictory statement. To put it in a more obvious form, "I have faith in that faith is not the answer".
The arguments of Dawkins, that clearly must remain within logic, might thus not be applicable. Interesting. Any teoist arguing against Dawkins, would thus not be able to provide anything of significance, since he would be forced to either use logic in order to prove something or, express his faith which would not convince anyone who doesn't already share that same faith.
Now I seem to be going in circles. This is a clear indication of the logical short circuit.
Finally, I would argue that human culture is based on logic, languages are based on logic and the only way for us to intrepret reality is through logic. Therefore, I see now alternative but to trust logic. I have faith in logic.
From a logical point of view, my reference to Gödel is not at all arbitrary. The current question lies close to the issues Gödel considered. For example, one of Gödel's question was "Can we find a logical proof for all true arguments?", that is, is logic an answer to everything?
However, from a holistic view point this is not the right question. We cannot answer a question on the validity of logic with a logical argument. The implicit (or, actually, the rather obvious) self-reference might short circuit any argument. On the other hand, to dismis logic on the base of such a self-reference is similarly a flawed conclusion. Ultimately, I cannot see any way around this logical short circuit. Quite simply, without logic, we cannot argue that logic is the answer.
The only remaining option, for me, is to have faith in logic. I cannot but believe that logic is the only way to go. This is an inherently contradictory statement. To put it in a more obvious form, "I have faith in that faith is not the answer".
The arguments of Dawkins, that clearly must remain within logic, might thus not be applicable. Interesting. Any teoist arguing against Dawkins, would thus not be able to provide anything of significance, since he would be forced to either use logic in order to prove something or, express his faith which would not convince anyone who doesn't already share that same faith.
Now I seem to be going in circles. This is a clear indication of the logical short circuit.
Finally, I would argue that human culture is based on logic, languages are based on logic and the only way for us to intrepret reality is through logic. Therefore, I see now alternative but to trust logic. I have faith in logic.
perjantaina, huhtikuuta 10, 2009
Isänmaallisuus
Älkää käsittäkö väärin, minä olen suomalainen ja pidän Suomesta, mutta identiteettini ei ole riippuvainen siitä.
Olen täällä Saksassa usein törmännyt mainoksiin joissa mainitaan "Saksalainen menestystarina" tms. Jotenkin se aina kolahtaa ikävästi. Minä en ole saksalainen, eikä saksalaisuuteen vetoaminen ole ainakaan positiivista mainosta. Jos ei sitä muulla voi mainostaa kuin tuotteen saksalaisuudella, on siinä tuotteessa kyllä jotain toivomisen varaa.
Ensin ajattelin että tämä olisi jotenkin erillaista kuin koto-Suomessa, mutta pian huomasin ettei se lainkaan pidä paikkaansa. Kaikki "Osta Suomalaista" kampanjat yms. ovat ihan samaa huttua. Tällaiset kampanjat ovat aina jättäneet minut aika kylmäksi, mutta nyt ymmärsin syyn.
Nationalistisuus on minusta aina vaikuttanut jotenkin heikolta. Aivan kuin näillä henkilöillä ei olisi mitään muuta johon ripustaa identiteettinsä, joten nationalistisuus otetaan esiin paremman korvikkeena. Kansalaisuus kun lopulta on aika sattumanvarainen asia. Suuri osa valtioista kun on enemmän tai vähemmän jonkun kabinettisopimuksen tulosta. On siis täysin sattumanvaraista mihin kansalaisuuteen kuulut. Sattumanvaraisen ominaisuuden ympärille on aika surullista rakentaa koko omaa identiteettiä. Voivoi.
Mikä on sitten parempi vaihtoehto? Ylipäätään olen sitä mieltä että identiteetin rakentaminen jonkin ympärille on osoitus huonosta itsetunnosta. Täydellisessä maailmassa identiteetti olisi subjektin sisäinen ominaisuus, sen ei pitäisi olla riippuvainen ulkoisista asioista. Riippuvaisuus mistä tahansa itsen ulkoisesta asiasta on potentiaalinen kärsimyksen lähde. Kaikkeen, joka ei ole oman pään sisällä, liittyy menettämisen pelko. Esimerkiksi, jos menetän jonkun uskomuksen kansalaisuuteen liittyen, menetän osan itseäni, joten minun on suojeltava kansalaisuuteeni liittyvä uskomuksia. Tästä pyörähtää käyntiin itsesuojelumekanismeja, joiden lopputuolkset saattavat olla aika arvaamattomia. Ei hyvä.
Parasta olisi siis luopua kaikista riippuvuuksista. Eihän se käytännössä ole mahdollista luopua kaikesta, mutta pienet askeleet siihen suuntaan parantavat jo paljon.
Olen täällä Saksassa usein törmännyt mainoksiin joissa mainitaan "Saksalainen menestystarina" tms. Jotenkin se aina kolahtaa ikävästi. Minä en ole saksalainen, eikä saksalaisuuteen vetoaminen ole ainakaan positiivista mainosta. Jos ei sitä muulla voi mainostaa kuin tuotteen saksalaisuudella, on siinä tuotteessa kyllä jotain toivomisen varaa.
Ensin ajattelin että tämä olisi jotenkin erillaista kuin koto-Suomessa, mutta pian huomasin ettei se lainkaan pidä paikkaansa. Kaikki "Osta Suomalaista" kampanjat yms. ovat ihan samaa huttua. Tällaiset kampanjat ovat aina jättäneet minut aika kylmäksi, mutta nyt ymmärsin syyn.
Nationalistisuus on minusta aina vaikuttanut jotenkin heikolta. Aivan kuin näillä henkilöillä ei olisi mitään muuta johon ripustaa identiteettinsä, joten nationalistisuus otetaan esiin paremman korvikkeena. Kansalaisuus kun lopulta on aika sattumanvarainen asia. Suuri osa valtioista kun on enemmän tai vähemmän jonkun kabinettisopimuksen tulosta. On siis täysin sattumanvaraista mihin kansalaisuuteen kuulut. Sattumanvaraisen ominaisuuden ympärille on aika surullista rakentaa koko omaa identiteettiä. Voivoi.
Mikä on sitten parempi vaihtoehto? Ylipäätään olen sitä mieltä että identiteetin rakentaminen jonkin ympärille on osoitus huonosta itsetunnosta. Täydellisessä maailmassa identiteetti olisi subjektin sisäinen ominaisuus, sen ei pitäisi olla riippuvainen ulkoisista asioista. Riippuvaisuus mistä tahansa itsen ulkoisesta asiasta on potentiaalinen kärsimyksen lähde. Kaikkeen, joka ei ole oman pään sisällä, liittyy menettämisen pelko. Esimerkiksi, jos menetän jonkun uskomuksen kansalaisuuteen liittyen, menetän osan itseäni, joten minun on suojeltava kansalaisuuteeni liittyvä uskomuksia. Tästä pyörähtää käyntiin itsesuojelumekanismeja, joiden lopputuolkset saattavat olla aika arvaamattomia. Ei hyvä.
Parasta olisi siis luopua kaikista riippuvuuksista. Eihän se käytännössä ole mahdollista luopua kaikesta, mutta pienet askeleet siihen suuntaan parantavat jo paljon.
sunnuntaina, maaliskuuta 01, 2009
Tunne vs. äly taas kerran
Jo pidempään olen veljeni kanssa käynyt filosofista kädenvääntöä eräästä asiasta. Se on ajan mukana hieman ottanut erilaisia muotoja, mutta peruskysymys on tunne vs. äly, eli kummalle antaa vallan kun puhutaan jostakin ensisijaisesti tunnevetoisesta aihepiiristä kuten vaikkapa parisuhteen muodostamisesta? Tulisiko minun kuunnella yksinomaan joko tunnetta, tai yksinomaan vain älyä, vai olisiko jonkinlainen yhdistelmä paras vaihtoehto?
Minä olen keskimääräistä paljon enemmän älypainotteinen perusluonteeltani, joten asetelma lienee selvä; minä edustin väittelyssämme älyyn pohjautuvaa, mutta tunteet huomioonottavaa lähestymistapaa kun veljeni taas oli enemmän tunteiden mukaan kulkemisen kannalla, jos se ei kovasti sotinut älyä vastaan.
Kummallakin näkökannalla on omat vahvuutensa; kun puhutaan niinkin tunnepohjaisesta asiasta kuin parisuhteesta (rakkautta kun ei kai lopulta kuitenkaan voi järjellisesti perustella?), niin tunnepohjainen lähestymistapa on varsin hyvin perusteltu. Jos parisuhde ei alun pitäen tunnu hyvältä, niin ei kai sitä sitten kannata lähteä sen pidemmälle rakentamaankaan? Hyvä perustelu. Mutta älyllisesti katsoen, jos toista ei ole vielä ehtinyt oppia tuntemaan ei tuo tunne ole vielä kovin hyvin asettunut, on johtopäätös hieman hätäinen. Älyyn perustuva lähestymistapa pyrkii näin useimmiten välttämään liian pikaisia johtopäätöksiä ja löytää kullanjyviä myös sieltä josta sitä ei ensinäkemältä ehkä odottaisi.
Väittelyssä tämä perustelu ei kuitenkaan ollut riittävän vakuuttava että veljeni olisi siihen voinut myöntyä ja se lienee kelpo mittari argumentin pitävyydestä. Asia jäi minua hieman vaivaamaan. Siellä oli jokin logiikka jota en osannut yhdistää, jokin asia josta minulla oli tunne että minun pitäisi se tajuta, mutta joka vain ei ottanut maallista muotoa. Pitkään tämä asia on minua jossain taustalla häirinnyt, kunnes tänään oivalsin sen.
Nyt vastikään aloin toistamiseen lukea Dan Bakerin kirjaa ”What Happy Peole Know”. Ensimmäisellä lukukerralla, viitisen vuotta sitten, minulla oli korkea odotukset koska minun arvostamani henkilö oli kirjaa minulle suositellut. Silloin kirja ylitti odotukseni kirkkaasti. Henkeäsalpaavan suuria ja tärkeitä ideoita havainnollisesti esitettynä. Nyt otin sen käteeni ja odotukseni olivat hyvin kokemusten ja muistojen vuoksi edellistäkin kertaa korkeammalla. Tiedostin kyllä vaaran, kirja ei ehkä enää olisi niin hyvä koska jo tunsin sen perusidean, mutta jälleen kirja yllätti minut. Se on edelleen loistava ja löysin siitä nyt kokonaan uusia ajatuksia.
Huomio, joka nyt herätti minut tässä äly vs. tunteet kysymyksessä oli se tosiasia että meillä (älyllämme) on valta tunteisiimme. On mahdollista tieteellisesti osoittaa (ja näin on myös tehty), että voimme omilla valinnoillamme vaikutta tunteisiimme. Jo niinkin yksinkertainen asia kuin hymyileminen; jos hymyilemme, tulemme paremmalle tuulelle, vaikka meitä ei alunperin yhtään hymyilyttäisikään. Jos keskitymme vatvomaan pelkojamme, kasvattaa se pelkojen valtaa elämästämme.
Mikäli me siis kuljemme kokonaan tunteidemme perässä, emmekä tee mitään tunteiden muuttamiseksi, väistelemme samalla vastuuta. Vieritämme vastuun ”tunteillemme” asioista, joista voisimme yhtä hyvin, tai paremmin, ottaa itse älyllämme vastuun. Aivan kuin emme voisi tehdä asialle mitään. Väärin. Jos haluamme, voimme muuttaa tunteitamme, mutta jos emme valitse tunteiden ohjailua vältämme vastuuta. Minusta vastuun välttäminen osoittaa pelkoa epäonnistumisesta ja pelkoa riittämättömyydestä. Mitä jos tunteeni jäävätkin nykyiselle "riittämättömälle" tasolle? Entä sitten? Ainakin olet yrittänyt.
Onko sitten ”Suuri rakkaus” kokonaan myyttiä? Onko sellaista olemassa? Edellisen perusteella voisi uskoa että minä en usko Suureen rakkauteen, mutta sellainen johtopäätös on totaalisen väärä. Minä nimenomaan uskon suureen rakkauteen. Se on kohdalleni osunut riittävän useasti että tiedän miltä se tuntuu. Kun suuri rakkaus osuu kohdalle, jäljelle ei jää epäilyä. Se vie jalat alta. Se vain on siinä. En väitä että Sitä Suurta Rakkautta voisi löytää jokaisen ihmisen kanssa, vaan että se voi mennä ohi mikäli sitä ei itse lähde aktiivisesti rakentamaan.
Kaikki rakkaus vaatii ylläpitoa. Suurikaan rakkaus ei kestä ikuisesti ellei siitä pidä huolta. Rakkaudesta pitää ottaa vastuu ja sitä pitää hoitaa ja jalostaa. Tekemällä asioita mitä rakastuneet ihmiset tekevät saa meidät tuntemaan itsemme enemmän rakastuneeksi. Juuri tällöin me älyllämme teemme päätöksiä jotka muokkaavat tunteitamme, tekevät siitä parempaa. Vastuun välttäminen johtaa hyvin suurella todennäköisyydellä rakkauden latistumiseen ja sammumiseen.
Nyky-yhteiskuntamme kannattaa yksilöllistä valinnanvapautta ja sen korkeimpana näytöksinä on romanttinen usko Suureen rakkauteen. Samalla uskon että usko suuren rakkauteen on lopettanut monta hyvää suhdetta, koska ”rakkautta ei ollut riittävästi”, eli koska rakkauden eteen ei tehty riittävästi töitä. Toki on tapauksia jossa rakkautta ei ole, mutta se ei tarkoita etteikö olisi paljon, paljon tapauksia, jossa potentiaalia olisi ollut riittävästi, mutta sen eteen ei osattu, haluttu tai uskallettu tehdä töitä. Odotettiin että suuri rakkaus tuotaisiin tarjottimella.
”Rakkautta ensi silmäyksellä” on kyynisen romantikon seuraava vastaväite. Uskon vahvasti myös rakkauteen ensi silmäyksellä, mutta uskon myös että ensinnäkin populaarimediat ovat tehneet siitä niin valtavan asian että kaikki toisenlaiset rakastumiset nähdään vähempiarvoisina rakastumisina. Miten yksi rakkaus voi olla huonompaa kuin toinen? Lisäksi rakkaus ensisilmäykseltä sekoitetaan helposti ihastumiseen joka on kokonaan toisenlainen prosessi. Ihastuminen tosiaankin tapahtuu hetkessä, usein ensi silmäykseltä, siinä missä rakkaus on pääsääntöisesti asia joka pitää saavuttaa. Rakkaus tulee vasta myöhemmin ja se on se tärkeämpi. Ihastuminen on ”vain” tapa saada rakkauden päästä kiinni. Muitakin tapoja on.
En tietysti kannata paluuta pakkoavioliittoihin. Vaikka aiemmin sanottiinkin että ”Rakkaus kyllä tulee sitten myöhemmin”, mutta samalla uskon että rakkaus on myös omista valinnoista kiinni. Valintojen tekeminen on vaikeaa. Ehkä juuri siksi olisikin niin helppoa välttää vastuuta ja antaa tunteiden tehdä valinnat minun puolesta.
lauantaina, helmikuuta 07, 2009
The philosophical thoughts of this week
This week was particularly filled with diverse philosophical thoughts. Mostly, they are not at all new to me, but I just re-found them with renewed enthusiasm and insight.
- Life is now. Don't wait for it to begin. Too many wait for the time when "I have a girlfriend", "the kids are older" or "when I'm retired" etc. You can always find a reason why not to do something, but then you end up living a life without having ever done anything.
- Take initiative. No one will fix your life for you but your self. Think about the alternative: If you don't take charge of your life, then who will control it? Who will you let control it? Don't wait for a chance, make your own thing today. As a bonus, by taking the initiative, you feel more in control of your life and that is a basic requirement for happiness.
- Talk with people. Especially if you have problems. It is a fantastic feeling when you share your sorrows. Nothing really changes, but everything is different. If you have a problem with someone, talk with this person. He is just a human, too, with his own problems and faults.
- Surprisingly often I see people who try to find the guilty. It is pointless. The only thing that matters is trying to avoid doing the same errors again. So concentrate on finding a solution, not the guilty.
- Constructive criticism is an oxymoron. Criticism is always destructive in nature. If you absolutely must present negative comments, don't forget to mention at least as many positive comments. Constructive thinking sees only possibilities and challenges, never problems, errors or faults.
- You don't always need to be actively constructive. Often it is sufficient to just listen. In fact, merely listening and supporting is often just what the other needs.
keskiviikkona, tammikuuta 28, 2009
Thoughts on social network services
Reading about "The net and real costs of free" on BBC, reminded me of some old theories I had. It all comes down to the question whether a service should be centralized or distributed. The current killer services like Facebook and Piratebay, are examples of centralized services. All services with these providers require a connection to their respective servers. At the same time, the main problems associated with, for example, Facebook, is that it stores your private data on a central server. Likewise, Piratebay is seen as the distributor of copy protected material, even though it doesn't store the data itself, but only links to users storage spaces. So Piratebay gets the blame for the users illegal actions, because it stores sensitive data on a central server.
The question is then clear; would it be possible to generate the same services in a distributed manner, where the sensitive data would be stored only locally, or at least, at an operator you can choose yourself? In other words, would it be possible to design a distributed system with the same services?
If we take a look at another well eshtablised social service, perhaps we can find a solution. For example, let us look at telephone services or postal services. All data is stored locally, connections are relayed in a standardised fashion, privacy is protected by laws and we can, to some extent, freely choose an operator. Perfect. These eshtablised services avoid all the problems we face with the newcomers.
I do think that similar operation principles would be possible to organise also among the social network providers. All that we would need is a standardised communication interface. This is not a trivial task (as it is always with standardisation), but manageable.
The question is then clear; would it be possible to generate the same services in a distributed manner, where the sensitive data would be stored only locally, or at least, at an operator you can choose yourself? In other words, would it be possible to design a distributed system with the same services?
If we take a look at another well eshtablised social service, perhaps we can find a solution. For example, let us look at telephone services or postal services. All data is stored locally, connections are relayed in a standardised fashion, privacy is protected by laws and we can, to some extent, freely choose an operator. Perfect. These eshtablised services avoid all the problems we face with the newcomers.
I do think that similar operation principles would be possible to organise also among the social network providers. All that we would need is a standardised communication interface. This is not a trivial task (as it is always with standardisation), but manageable.
lauantaina, tammikuuta 10, 2009
Oikeusfilosofia
Päivän väite: Huomioonottaen kuinka paljon päivän politiikassa puhutaan oikeuksista, puhutaan oikeusfilosofiasta huomattavan harvoin.
Muutama esimerkki:
Olen varma että näistä asioista puhutaan paljonkin yliopistojen pölyisillä käytävillä, mutta ne keskustelut tavoittavat suurta yleisöä huonosti. Ja koska ne tavoittavat yleisiöä huonosti, on suuri yleisö (minä mukaanlukien) autuaan tietämätön näistä varsin olennaisista kysymyksistä ja varsinkin, oikeuskäsitteen nykyaikaisista perusteista.
Muutama esimerkki:
- Kettutytöt ajavat eläinten oikeuksia, mutta itse en tunne yhtään eläinten oikeuden filosofisia perusteita. Onko joku kirjoittanut siitä jotain? Tietääkö joku? Jos eläimillä on oikeuksia, onko myös kasveilla oikeuksia? Entä kivillä?
- Taitelijat/yritykset/muusikot perustelevat kopiosuojaustarpeitaan tekijänoikeuksilla, mutta tekijänoikeuksien filosofisista perusteista puhutaan harvoin. Miksi tekijällä pitäisi/pitää olla oikeudet teokseensa? Mitä näiden oikeuksien pitäisi kattaa ja miksi?
- Graffiitti-teinit sanovat että kansalaisilla pitää olla oikeus päättää ympäristönsä ulkonäöstä. Jos kansalaisten mielipiteet risteävät, kenen mielipidettä noudatetaan, kenenllä on suurempi oikeus?
- Oikeusvaltiota pidetään yksiselitteisesti parempana valtiomuotona kuin muita hallintotapoja (epäoikeusvaltioita?). Mutta oikeusvaltio-käsite on jo aika vanha käsite, luotu aikana jolloin maailma näytti hyvin erillaiselta kuin nyt. Missä määrin oikeusvaltion filosofiset perusteet ovat yhä voimassa? Miksi oikeusvaltio on hyvä asia? Mitkä ovat sen puutteita/ongelmia? Onko vaihtoehtoja olemassa?
- Hajonneissa perheissä vanhemmille annetaan tapaamisoikeuksia yms. Missä määrin vanhemmilla on oikeus päättää lapsistaan? (Myönnettäkön että tästä aiheesta puhutaan enemmän kuin muista ihan oikeusfilosofiselta kantilta.)
- Ihmisoikeudet ovat määritelty YK:n peruskirjassa. On tietysti hienoa että jonkunlaiset perussäännöt ovat olemassa, mutta ovatko nämä säännöt ajan tasalla? Missä määrin niissä on keskustelun varaa?
- Helsinki ryösti Sipoolta maita. Oliko se oikeudenmukaista? Missä määrin abstrakteilla yhteisöillä, kuten kaupungeilla ja kunnilla, on materiaalistista hallintaoikeutta?
- Aseestakieltäytyjät kieltävät valtion oikeuden pakottaa palvelukseen. Mitäs jos minä kieltäisin valtion oikeuden kantaa veroja?
Olen varma että näistä asioista puhutaan paljonkin yliopistojen pölyisillä käytävillä, mutta ne keskustelut tavoittavat suurta yleisöä huonosti. Ja koska ne tavoittavat yleisiöä huonosti, on suuri yleisö (minä mukaanlukien) autuaan tietämätön näistä varsin olennaisista kysymyksistä ja varsinkin, oikeuskäsitteen nykyaikaisista perusteista.
keskiviikkona, tammikuuta 07, 2009
Stories from the United States of Germany, part 1
Due to my increasing international circle of friends, I've decided to start to write in English at least some times and at least on topics that could interest a larger audience. I realise that this comes with a great annoyance to my German friends, who would prefer me to write in German, but right now I'm most interested in communicating with as many people as possible, so English is a natural choice.
This brings to my mind one of the most baffling recurring experiences I've had here in Germany. It concerns the attitudes to languages, and especially, the attitude Germans have to their own language. In short, living in Germany, I face great pressure to learn to communicate in German. When arriving in Germany, I was determined and motivated to learn German, but this in-your-face attitude displayed everywhere has seriously deterred my motivation.
During the first weeks here, people would approach me and start a rapid unintelligible monologue in German, giving me the chance to interrupt with a "Wie, bitte?" only when they stopped to breath. Initially I thought that they just weren't accustomed to foreign languages, but this theory is contradicted by the large number of foreigners present both at the office and around town.
Once settled, I began to hear suggestions "We should talk German, shouldn't we?", which were soon changed to "We should talk German" or "Wir sollten Deutsch sprechen". Observe the lack of options. It is not really a question that would give me any chance to choose, but it is a statement, we really should talk German. I once made the mistake of asking a good friend why we are supposed to talk German, upon which she frowned at me and answered "because we're in Germany", like I've insulted her intellect (sadly, this event made me also question the depth of our friendship). Not satisfied with the answer, I tried to inquire why it is so important to talk German, and as an answer I got a emotionally heated story about a foreigner who had not learned the language after five years in Germany. Unable to connect the logic of this story with my present situation, utterly perplexed, I did not pursue the question further at that time.
A mysterious feature of these demands is the way they are presented. Like I already noted, the demands come as statements of something obvious, something that does not deserve to be doubted. But what is more stunning is that the statement is regularly finished off with a grin. "Wir sollten Deutsch sprechen[grin]" or in written form "Wir sollten Deutsch sprechen :-)". This attempt of making it a friendly gesture fails upon me. It feels like some sort of evil joy, "you must learn German, hah-ha"! I can almost see the Simpsons bully-character, Nelson, pedalling away on his tricycle with an sadistic smile.
Don't get me wrong, I do understand the motivation of the Germans. Germany is flooded with foreigners, most notably from Turkey, but also many from Eastern Europe, many of whom don't speak German. Such immigrants are often of low education, which combined with the inability to speak German is a receipt for trouble. They arrive here with hopes of improved standards of living. This can readily be seen as (a view that I don't completely share) living off the Germans, and it is thus fair to demand something from the immigrants as well, like conforming with the norms of the society.
To me, conformity requirements have a bad vibe, especially in a country like Germany. It brings back memories of some history lessons in high-school. Moreover, I have never been the one to conform with the majority unless in very rare cases when conformity has a specific purpose that I happen to agree with. Personally, I think cultural diversity is a value in itself, which is positive in all forms, with the exception that it does not go well with a low level of education and unemployment (just think about the unrest in Paris some time back).
So, when I face demands of learning German, it feels like a conformity requirement, motivated only if I am an immigrant of low education living off the German society. While I can't deny being a foreigner, I don't really see myself as an immigrant since I come from an EU-country and plan to stay only for a limited time. Immigration implies in my perception a more permanent change of country. Moreover, I definitely feel insulted if I am labelled a person of low education, which is in objective terms, a rather inaccurate label. Worse, if I am referred to as someone who lives off the well being of the German society, I take it as a rather harsh insult. Upon leaving Finland, one of my greatest two regrets (the other regret is not being with my friends and family) is that as the Finnish society invested so much in my education, I am now donating the fruits of my education and learning efforts to the Germans (for a rather low compensation salary-wise).
Finally, I think that I could take all this with a smile, if there wouldn't be for a one last thing (there's always a one last thing, isn't there?). If the Germans would be holding the moral upper ground, I can't believe I would have any objections of learning German. If, for example, most Germans would be speaking, say, five languages fluently, they would have the "right" to demand that I perfect my skills in my fourth language, indeed, I would feel it my duty to learn it no time at all. Thinking about it, it doesn't seem like a too far fetched utopia to imagine a centrally located country like Germany, where everyone would know several of the languages of the neighbouring countries. But reality is sad and I find it disturbing how few Germans speak more than two languages. Most people do hesitantly speak a few words of English (whereby their skills in English were on par with my skills in German when I arrived here), but most of the time that is about all they know.
At the end of this ramble I should decided upon a course of action. The obvious, but ill-advised action would be to protest, to attempt to not-learn German. While that is an intuitively attractive option, I find such a choice lame, too easy, an option only for the weakest of minds. My personal favourite is to continue learning German, but in addition attempt learning some other language, like French, which would be my fifth language. What better counter-insult than a straight-faced display of intellectual superiority? Ha-ha.
This brings to my mind one of the most baffling recurring experiences I've had here in Germany. It concerns the attitudes to languages, and especially, the attitude Germans have to their own language. In short, living in Germany, I face great pressure to learn to communicate in German. When arriving in Germany, I was determined and motivated to learn German, but this in-your-face attitude displayed everywhere has seriously deterred my motivation.
During the first weeks here, people would approach me and start a rapid unintelligible monologue in German, giving me the chance to interrupt with a "Wie, bitte?" only when they stopped to breath. Initially I thought that they just weren't accustomed to foreign languages, but this theory is contradicted by the large number of foreigners present both at the office and around town.
Once settled, I began to hear suggestions "We should talk German, shouldn't we?", which were soon changed to "We should talk German" or "Wir sollten Deutsch sprechen". Observe the lack of options. It is not really a question that would give me any chance to choose, but it is a statement, we really should talk German. I once made the mistake of asking a good friend why we are supposed to talk German, upon which she frowned at me and answered "because we're in Germany", like I've insulted her intellect (sadly, this event made me also question the depth of our friendship). Not satisfied with the answer, I tried to inquire why it is so important to talk German, and as an answer I got a emotionally heated story about a foreigner who had not learned the language after five years in Germany. Unable to connect the logic of this story with my present situation, utterly perplexed, I did not pursue the question further at that time.
A mysterious feature of these demands is the way they are presented. Like I already noted, the demands come as statements of something obvious, something that does not deserve to be doubted. But what is more stunning is that the statement is regularly finished off with a grin. "Wir sollten Deutsch sprechen
Don't get me wrong, I do understand the motivation of the Germans. Germany is flooded with foreigners, most notably from Turkey, but also many from Eastern Europe, many of whom don't speak German. Such immigrants are often of low education, which combined with the inability to speak German is a receipt for trouble. They arrive here with hopes of improved standards of living. This can readily be seen as (a view that I don't completely share) living off the Germans, and it is thus fair to demand something from the immigrants as well, like conforming with the norms of the society.
To me, conformity requirements have a bad vibe, especially in a country like Germany. It brings back memories of some history lessons in high-school. Moreover, I have never been the one to conform with the majority unless in very rare cases when conformity has a specific purpose that I happen to agree with. Personally, I think cultural diversity is a value in itself, which is positive in all forms, with the exception that it does not go well with a low level of education and unemployment (just think about the unrest in Paris some time back).
So, when I face demands of learning German, it feels like a conformity requirement, motivated only if I am an immigrant of low education living off the German society. While I can't deny being a foreigner, I don't really see myself as an immigrant since I come from an EU-country and plan to stay only for a limited time. Immigration implies in my perception a more permanent change of country. Moreover, I definitely feel insulted if I am labelled a person of low education, which is in objective terms, a rather inaccurate label. Worse, if I am referred to as someone who lives off the well being of the German society, I take it as a rather harsh insult. Upon leaving Finland, one of my greatest two regrets (the other regret is not being with my friends and family) is that as the Finnish society invested so much in my education, I am now donating the fruits of my education and learning efforts to the Germans (for a rather low compensation salary-wise).
Finally, I think that I could take all this with a smile, if there wouldn't be for a one last thing (there's always a one last thing, isn't there?). If the Germans would be holding the moral upper ground, I can't believe I would have any objections of learning German. If, for example, most Germans would be speaking, say, five languages fluently, they would have the "right" to demand that I perfect my skills in my fourth language, indeed, I would feel it my duty to learn it no time at all. Thinking about it, it doesn't seem like a too far fetched utopia to imagine a centrally located country like Germany, where everyone would know several of the languages of the neighbouring countries. But reality is sad and I find it disturbing how few Germans speak more than two languages. Most people do hesitantly speak a few words of English (whereby their skills in English were on par with my skills in German when I arrived here), but most of the time that is about all they know.
At the end of this ramble I should decided upon a course of action. The obvious, but ill-advised action would be to protest, to attempt to not-learn German. While that is an intuitively attractive option, I find such a choice lame, too easy, an option only for the weakest of minds. My personal favourite is to continue learning German, but in addition attempt learning some other language, like French, which would be my fifth language. What better counter-insult than a straight-faced display of intellectual superiority? Ha-ha.
Paineita
Joulun aikaan tapasin paljon sukulaisia, ystäviä ja kavereita, ja sehän on kivaa. Kun nyt sitten kyläilin monen eri tahon luona, panin merkille yhden tyypillisen ahdistuksen aiheen. Kun käyt kylässä, olisi hauskaa viedä joku tuliainen. Olin varannut jonkun verran tuliaisia Saksasta Suomen-lomalle, mutta eihän ne riittäneet mihinkään. Tässä tilanteessa minun on tietysti helppo perustella että en voi raahata mukanani määrättömästi tavaraa lentokoneella, mutta ilmiö sinänsä on mielenkiintoinen.
Tuliaiset on selvästi hauska antaa ja saada. Kun minäkin nyt olen vähitellen saavuttanut "aikuisen" iän, niin tuliaisista on tullut tapa. Kyläilyn yhteydessä on tapana antaa jokin lahja isäntäväelle ja antaminen on kivaa. Mutta samalla kun kivasta toiminnasta on tullut tapa, se asettaa myös oletuksen; kun kyläilet oletetaan sinun tuovan mukanaan lahjan, koska se on "hyvien tapojen mukaista". Toisin sanoen, lahjatta vieraileminen on hyvien tapojen vastaista, eli tylyä. Käydessäni kyläilemässä saan siis paineita ottaa mukaan tuliaisia ja kun se on käytännössä hankalaa (ja lisäksi kallista), aiheuttaa se minulle ahdistusta.
Vaikka minusta tuliaisten vieminen on siis mukavaa, ei minusta ahdistusta aiheuttava toiminta kokonaisuudessaan voi olla kovin hauskaa. Tätä tapaa vastaan on kuitenkin vaikea taistella, koska se on niin kivaa. Höh. Umpikuja.
Tuliaiset on selvästi hauska antaa ja saada. Kun minäkin nyt olen vähitellen saavuttanut "aikuisen" iän, niin tuliaisista on tullut tapa. Kyläilyn yhteydessä on tapana antaa jokin lahja isäntäväelle ja antaminen on kivaa. Mutta samalla kun kivasta toiminnasta on tullut tapa, se asettaa myös oletuksen; kun kyläilet oletetaan sinun tuovan mukanaan lahjan, koska se on "hyvien tapojen mukaista". Toisin sanoen, lahjatta vieraileminen on hyvien tapojen vastaista, eli tylyä. Käydessäni kyläilemässä saan siis paineita ottaa mukaan tuliaisia ja kun se on käytännössä hankalaa (ja lisäksi kallista), aiheuttaa se minulle ahdistusta.
Vaikka minusta tuliaisten vieminen on siis mukavaa, ei minusta ahdistusta aiheuttava toiminta kokonaisuudessaan voi olla kovin hauskaa. Tätä tapaa vastaan on kuitenkin vaikea taistella, koska se on niin kivaa. Höh. Umpikuja.
tiistaina, joulukuuta 16, 2008
Sarkozyn helmiä
Olen viime aikoina seurannut BBCn toimittajan blogia, joka tarjoaa säännöllisesti hienoja havaintoja Euroopan poliittisesta skenestä. Minusta on todella tärkeää että edes jossain on vielä jäljellä toimittajia jotka vaivautuvat syvällisempään analyysiin päivän kuumista aiheista.
Tänään blogissa oli aiheena EU:n yhteinäisyys, mutta kaikkein antoisin huomio oli Ranskan presidentti Sarkozyn lausuma, joka meni näin:
"He [Sarkozy] said there had to be a "re-moralisation" of capitalism, based on entrepreneurship, not speculation."
Sain välittömän ahaa-elämyksen. Tämä lausuma kiteytti oikeastaan kaiken mikä minusta markkinataloudessa on ollut vialla. Markkinatalouden parhaita puoli on voimavarojen optimointi, mutta sen heikoimpia puoli on kannustaminen keinotteluun. Mikäli keinottelu saataisiin kitkettyä esimerkiksi lainsäädännöllisin keinoin, jäisi markkinatalouteen jäljelle vain yksi iso ongelma, sen taipumus kannustaa taloudellisen voiton maksimointiin, vaikka on hyvin tiedossa että taloudellinen hyvä, jonkun perustason saavuttamisen jälkeen, ei enää kasvata esimerkiksi ihmisten onnellisuutta.
Toisaalta, mikäli keinottelu olisi tosiaan kokonaan kitketty, olisi äkkirikastumisen mahdollisuus nykyistä paljon epätodennäköisempää ja siten ihmiset keskimäärin tasa-arvoisempia ja tasa-rikkaampia. Tasa-arvo taasen vähentäisi tyytymättömyyttä omaan olotilaan ja tekisi ihmisistä siten onnellisempia. Yhtäkkiä minun aiemmin harrastama markkinatalouden kokonaisvaltainen kritisointi näyttää liian yksioikoiselta.
Tämä on selkeästi Utopistinen unelma, mutta minusta vaihtoehtoja pitää joskus viedä äärimmilleen jotta voitaisiin nähdä sen rajoitukset. Tällainen post-spekulatiivinen markkinatalous olisi monin tavoin aiempaa parempi. Se vähentäisi eriarvoisuutta ja kannustaisi yrittäjyyteen koska se olisi ainoa jäljelle jäävä tapa rikastumiseen ja valtaan (jos niitä voi pitää tärkeinä asioina), mutta säilyttäisi perinteisen markkinatalouden voimavaroja optimoivan ominaisuuden. Ensi kädeltä en keksi merkittäviä puutteita. Kävisikö esimerkiksi yrittäjyyden aloittaminen vaikeammaksi mikäli keinotteluun perustuvaa rahoitusta ei enää olisi saatavilla? Toisaalta uskon että starttirahaa voitaisiin järjestää valtiollisin keinoin silloin kun kyseessä on tuotantoon tai palveluun perustuva yritys, kun taas tutkimuksen puolella yliopistot ja potentiaaliset asiakkaat voitaisiin valjastaa alkuunpääsemisen rahoittajiksi.
Edit: Jälkeenpäin tuli mieleeni yksi tasa-arvoistamisen vaaroista; Ihmisillä pitää olla tunne että he voivat vaikuttaa omaan elämäänsä, eli että esimerkiksi yrittäminen tuo heille lisää "jotain hyvää". Muutoin päädytään neuvostoliiton kaltaiseen tilaan jossa ketään ei kiinnostaa tehdä mitään kunnolla koska siitä ei itse hyödy millään tavalla. Mutta mikäli siis yrittäminen ja rikastuminen on edelleen mahdollista, vaikka miljardööriksi ei ehkää parissa vuodessa pystyisi pääsemään, niin tämä ei ehkä ole niin suuri ongelma.
Tänään blogissa oli aiheena EU:n yhteinäisyys, mutta kaikkein antoisin huomio oli Ranskan presidentti Sarkozyn lausuma, joka meni näin:
"He [Sarkozy] said there had to be a "re-moralisation" of capitalism, based on entrepreneurship, not speculation."
Sain välittömän ahaa-elämyksen. Tämä lausuma kiteytti oikeastaan kaiken mikä minusta markkinataloudessa on ollut vialla. Markkinatalouden parhaita puoli on voimavarojen optimointi, mutta sen heikoimpia puoli on kannustaminen keinotteluun. Mikäli keinottelu saataisiin kitkettyä esimerkiksi lainsäädännöllisin keinoin, jäisi markkinatalouteen jäljelle vain yksi iso ongelma, sen taipumus kannustaa taloudellisen voiton maksimointiin, vaikka on hyvin tiedossa että taloudellinen hyvä, jonkun perustason saavuttamisen jälkeen, ei enää kasvata esimerkiksi ihmisten onnellisuutta.
Toisaalta, mikäli keinottelu olisi tosiaan kokonaan kitketty, olisi äkkirikastumisen mahdollisuus nykyistä paljon epätodennäköisempää ja siten ihmiset keskimäärin tasa-arvoisempia ja tasa-rikkaampia. Tasa-arvo taasen vähentäisi tyytymättömyyttä omaan olotilaan ja tekisi ihmisistä siten onnellisempia. Yhtäkkiä minun aiemmin harrastama markkinatalouden kokonaisvaltainen kritisointi näyttää liian yksioikoiselta.
Tämä on selkeästi Utopistinen unelma, mutta minusta vaihtoehtoja pitää joskus viedä äärimmilleen jotta voitaisiin nähdä sen rajoitukset. Tällainen post-spekulatiivinen markkinatalous olisi monin tavoin aiempaa parempi. Se vähentäisi eriarvoisuutta ja kannustaisi yrittäjyyteen koska se olisi ainoa jäljelle jäävä tapa rikastumiseen ja valtaan (jos niitä voi pitää tärkeinä asioina), mutta säilyttäisi perinteisen markkinatalouden voimavaroja optimoivan ominaisuuden. Ensi kädeltä en keksi merkittäviä puutteita. Kävisikö esimerkiksi yrittäjyyden aloittaminen vaikeammaksi mikäli keinotteluun perustuvaa rahoitusta ei enää olisi saatavilla? Toisaalta uskon että starttirahaa voitaisiin järjestää valtiollisin keinoin silloin kun kyseessä on tuotantoon tai palveluun perustuva yritys, kun taas tutkimuksen puolella yliopistot ja potentiaaliset asiakkaat voitaisiin valjastaa alkuunpääsemisen rahoittajiksi.
Edit: Jälkeenpäin tuli mieleeni yksi tasa-arvoistamisen vaaroista; Ihmisillä pitää olla tunne että he voivat vaikuttaa omaan elämäänsä, eli että esimerkiksi yrittäminen tuo heille lisää "jotain hyvää". Muutoin päädytään neuvostoliiton kaltaiseen tilaan jossa ketään ei kiinnostaa tehdä mitään kunnolla koska siitä ei itse hyödy millään tavalla. Mutta mikäli siis yrittäminen ja rikastuminen on edelleen mahdollista, vaikka miljardööriksi ei ehkää parissa vuodessa pystyisi pääsemään, niin tämä ei ehkä ole niin suuri ongelma.
perjantaina, marraskuuta 28, 2008
Vallankumouksista
Oletteko huomanneet vallankumouksien kehityskaarta:
Kun sitten tarkastelee Thaimaan ja Intian tapahtumia, en voi välttyä siltä päätelmältä, että siellä on isketty taloudellisesti merkittävimpiin kohtiin. Thaimaalle turismi on valtavan merkittävä tekijä, joten lentokenttien hallitseminen merkitsee turismista saatavan rahavirran hallitsemista. Intiassa asia ei ole yhtä yksioikoinen - hotellien jenkki- ja brittiasukkaat kuitenkin edustavat heidän edustamiensa maiden valtaa Intiassa, missä taloudellinen valta on etusijalla ja ideologinen valta (elämäntapaan ja kulttuuriin liittyvät asiat) tulevat talouden varjolla mukaan (ja sitä kai terroristit eniten vastustavat). Poliittisen vallan vähäinen merkitys on mielestäni tässä kehityksessä, molemmissa maissa, silmiinpistävää.
- Vielä 1900-luvun alkupuolella vallankumouksiin kuului olennaisena osana parlamentin/kuninkaan linnan/eduskunnan tms. valtaaminen.
- Kylmän sodan päättymisen aikoina vallankumouksissa olennaista osaa näytteli TV-/radiotornien valtaaminen.
- Thaimaassa protestoijat ovat vallanneet lentokenttiä ja Intiassa terroristit hyökkäsivät hotelleihin.
Kun sitten tarkastelee Thaimaan ja Intian tapahtumia, en voi välttyä siltä päätelmältä, että siellä on isketty taloudellisesti merkittävimpiin kohtiin. Thaimaalle turismi on valtavan merkittävä tekijä, joten lentokenttien hallitseminen merkitsee turismista saatavan rahavirran hallitsemista. Intiassa asia ei ole yhtä yksioikoinen - hotellien jenkki- ja brittiasukkaat kuitenkin edustavat heidän edustamiensa maiden valtaa Intiassa, missä taloudellinen valta on etusijalla ja ideologinen valta (elämäntapaan ja kulttuuriin liittyvät asiat) tulevat talouden varjolla mukaan (ja sitä kai terroristit eniten vastustavat). Poliittisen vallan vähäinen merkitys on mielestäni tässä kehityksessä, molemmissa maissa, silmiinpistävää.
lauantaina, marraskuuta 08, 2008
Unelmia
Sain viimein luettua Arne Naessin kirjan loppuun ja sieltä putkahti hetken viiveellä vielä yksi ajatus jonka koin merkittäväksi. Se koskee unelmointia - teema jota olen ennenkin pohtinut. Aiemmin olen kritisoinut unelmointia siitä, että unelmat muuttuvat helposti ja tahattomasti odotuksiksi, ja odotukset ovat pettymyksiä jotka eivät vielä ole aktivoituneet. Eli jos unelmoin astronautin urasta, alan salaa hieman sitä odottamaan, ja kun sitten jäänkin ulkopuolelle, koen epäonnistuneeni. Mitään ei tapahtunut, en menettänyt mitään oikeaa tässä maailmassa, mutta koen epäonnistuneeni. Se on niin turhaa. Mikäli unelmani olisivat olleet realistisella tasolla, en olisi pettynyt ja olisin ollut onnellisempi (katso myös tämä).
Arne Naess antoi minulle kuitenkin toisenkin syyn karttaa unelmointia, tai oikeastaan ajatus ei ole Naessin vaan Spinozan. Spinoza jakoit tunteet kahteen ryhmään aktiivisiin ja passiivisiin, tai ehkä aktivoiviin ja passivoiviin tunteisiin. Pääsääntöisesti positiiviset tunteet kuten innostus ja rakkaus ovat aktivoivia tunteita, koska ne saavat meidät tekemään asioita. Negatiiviset tunteet kuten viha ja kateus ovat passivoiva koska ne eivät saa meitä tekemään mitään konstruktiivista. Äärimmäisessä tapauksessa passivoivat tunteet ovat destruktiivisia, esimerkiksi silloin kuin viha päättyy tavaroiden rikkomiseen. Ajatus on tällöin yrittää keskittyä aktivoiviin tunteisiin, koska vain ne ovat konstruktiivisia, vievät meitä eteenpäin, pitävät meitä onnellisena ja tekevät "maailmasta paremman paikan". Tämä saattaa ensisilmäykseltä vaikuttaa sinisilmäiseltä, mutta ironiaan lankeaminen on luonnollisesti destruktiivinen eli passivoiva tunne ja siksi sitä tulisi välttää.
Minua hätkähdytti hieman kun Naess ohimennen mainitsi että myös unelmointi on passiivinen tunne! Pienen pohdinnan jälkeen havaitsin kuitenkin että hän on oikeassa. Jos kuvitellaan sellaista stereotyyppistä henkilöä joka kulkee "unelmoijan" nimellä, havaitaan pian että hän ei ole henkilö joka saa asioita tehtyä. Hän ei ole tekijä vaan hän on sellainen unelmoija. Täydellisen passiivinen henkilö!
Tämä johdattaa minut sen verran rajuille ajatusradoille että olen hieman huolestunut. Voi olla että joudun muuttaamaan muutamia minulle fundamentaaleja postulaatteja. Sillä nyt hän joka vain "menee ja tekee" näyttäisi olevan filosofisesti paljon vankemalla pohjalla kuin unelmoija. "Just do it!" Unelmien sijasta tarjoasin siksi tavoitteita.
Olen itse vastustanut tavoitteisiin perustuvaa elämäntapaa liian kylmänä, sellaisena joka ei jätä tilaa tunteille ja elämästä nauttimiselle. Tästä huolenaiheesta en vielä ole valmis luopumaan. Ainakin vielä haluan jättää tilaa ajatuksen vaeltelulle, päämäärättömille iltakävelyille ja joutenololle, koska koen saavani niistä henkistä energiaa. Ne aktivoivat minua ja varsinkin minun ajattelua.
On kuitenkin toinen perspektiivi, josta voin pitää edelleen kiinni. Kynttiläillallisesta unelmoinnin sijaan, voin sytyttää illalla kynttilän. Yksi kynttilä pimeänä iltana ei toki ole sama asia kuin kynttiläillallinen, mutta paljon parempi kuin yksin pimeydessä istuminen. Voin myös kokata itselleni maukkaan illallisen. Silloin kynttiläillallisesta ei puutu enää kuin seuralainen, mutta kaikki muu on jo paikallaan. Aktiivinen asenne tarttuu siis niihin asioihin, joihin voi vaikuttaa. Minä voin sytyttää kynttilän, minä voin kokata hienon illallisen ja siksi minun kannattaa tehdä niin. Ainoa este on se saamattomuus jonka unelmat tuottavat. En helppo takertua ajatukseen, että kynttiläillallinen ei ole mahdollinen koska minulla ei ole seuralaista. Aktiivinen asenne ei tämmöisistä pikkuasioista välitä vaan kokkaa silti kynttiläillallisen ja nauttii elämästä. Just do it.
Arne Naess antoi minulle kuitenkin toisenkin syyn karttaa unelmointia, tai oikeastaan ajatus ei ole Naessin vaan Spinozan. Spinoza jakoit tunteet kahteen ryhmään aktiivisiin ja passiivisiin, tai ehkä aktivoiviin ja passivoiviin tunteisiin. Pääsääntöisesti positiiviset tunteet kuten innostus ja rakkaus ovat aktivoivia tunteita, koska ne saavat meidät tekemään asioita. Negatiiviset tunteet kuten viha ja kateus ovat passivoiva koska ne eivät saa meitä tekemään mitään konstruktiivista. Äärimmäisessä tapauksessa passivoivat tunteet ovat destruktiivisia, esimerkiksi silloin kuin viha päättyy tavaroiden rikkomiseen. Ajatus on tällöin yrittää keskittyä aktivoiviin tunteisiin, koska vain ne ovat konstruktiivisia, vievät meitä eteenpäin, pitävät meitä onnellisena ja tekevät "maailmasta paremman paikan". Tämä saattaa ensisilmäykseltä vaikuttaa sinisilmäiseltä, mutta ironiaan lankeaminen on luonnollisesti destruktiivinen eli passivoiva tunne ja siksi sitä tulisi välttää.
Minua hätkähdytti hieman kun Naess ohimennen mainitsi että myös unelmointi on passiivinen tunne! Pienen pohdinnan jälkeen havaitsin kuitenkin että hän on oikeassa. Jos kuvitellaan sellaista stereotyyppistä henkilöä joka kulkee "unelmoijan" nimellä, havaitaan pian että hän ei ole henkilö joka saa asioita tehtyä. Hän ei ole tekijä vaan hän on sellainen unelmoija. Täydellisen passiivinen henkilö!
Tämä johdattaa minut sen verran rajuille ajatusradoille että olen hieman huolestunut. Voi olla että joudun muuttaamaan muutamia minulle fundamentaaleja postulaatteja. Sillä nyt hän joka vain "menee ja tekee" näyttäisi olevan filosofisesti paljon vankemalla pohjalla kuin unelmoija. "Just do it!" Unelmien sijasta tarjoasin siksi tavoitteita.
Olen itse vastustanut tavoitteisiin perustuvaa elämäntapaa liian kylmänä, sellaisena joka ei jätä tilaa tunteille ja elämästä nauttimiselle. Tästä huolenaiheesta en vielä ole valmis luopumaan. Ainakin vielä haluan jättää tilaa ajatuksen vaeltelulle, päämäärättömille iltakävelyille ja joutenololle, koska koen saavani niistä henkistä energiaa. Ne aktivoivat minua ja varsinkin minun ajattelua.
On kuitenkin toinen perspektiivi, josta voin pitää edelleen kiinni. Kynttiläillallisesta unelmoinnin sijaan, voin sytyttää illalla kynttilän. Yksi kynttilä pimeänä iltana ei toki ole sama asia kuin kynttiläillallinen, mutta paljon parempi kuin yksin pimeydessä istuminen. Voin myös kokata itselleni maukkaan illallisen. Silloin kynttiläillallisesta ei puutu enää kuin seuralainen, mutta kaikki muu on jo paikallaan. Aktiivinen asenne tarttuu siis niihin asioihin, joihin voi vaikuttaa. Minä voin sytyttää kynttilän, minä voin kokata hienon illallisen ja siksi minun kannattaa tehdä niin. Ainoa este on se saamattomuus jonka unelmat tuottavat. En helppo takertua ajatukseen, että kynttiläillallinen ei ole mahdollinen koska minulla ei ole seuralaista. Aktiivinen asenne ei tämmöisistä pikkuasioista välitä vaan kokkaa silti kynttiläillallisen ja nauttii elämästä. Just do it.
lauantaina, marraskuuta 01, 2008
Tunteet vs. tieto uutismedioissa
Näin eilen Eiger Nordwand elokuvan joka kertoo tarinaa Eiger-vuoren pohjoisseinämän ensinoususta sekä sen ympärillä pyörineestä mediahässäkästä. Elokuvassa sinänsä oli monta hienoa ja vaikuttavaa puolta; Kiipeilyllisesti oli hyvin mielenkiintoista nähdä miten lähes sata vuotta sitten noustiin vuoria - pojilla on ollut sisua ja rohkeutta! Elokuva oli myös visuaalisesti vaikuttava. Ehkä heikoin puoli oli tarinan kaari joka jäi hieman puolitiehen. Todellisuuten pohjautuva tarina asettaa tietysti rajoitteita kerronnalle, mutta silti loppuhuipennus oli hieman laimea.
Elokuvassa minua jäi pohdituttamaan eräs yksityiskohta joka ei tarinan kannalta ollut niin tärkeä mutta media-historiallisena välähdyksenä hätkähdyttävä. Kyse on kohtauksesta jossa kaksi toimittajaa ja turistipariskunta istuvat illallispöydässä ja toinen toimittajista kuvailee mikä tekee hyvän uutisraportin. Hän lähtee henkeäsalpaavan tunteikkaaseen monologiin Isänmaan poikien taistelusta Eigerin seinämällä. Kun kuuntelee vaikka vanhoja Paavo Noposen urheiluselostuksia (Yle Areena) pääsee samaan henkeen.
Silmiinpistävä ero näissä nykyiseen uutisointiin on niiden vahva emotionaalinen lataus. Ymmärtääkseni tuohon aikaan toimittajan tehtävä ei ollut ainoastaan raportoida oikeita faktoja, vaan välittää emotionaalinen totuus. Urheilutoimittajat ovat ehkä ainoa uutisoinnin kenttä jossa edelleen käytetään emotionaalista raportointia kuten vaikka Antero Mertaranta voi todistaa.
Näyttäisi siltä että nykyaikainen uutisointi on rajoittunut pelkän fakta-tiedon välittämiseen. Emotionaalinen tieto on kuitenkin meille kaikille hyvin todellinen tiedon muoto, mutta silti sillä ei ole merkittävää roolia uutisoinnissa. Toki pitää myöntää että toimittajat usein haastattelevat ihmisiä saadakseen emotionaalisen yhteyden, mutta silloin toimittaja ei itse eläydy tilanteeseen vaan ainoastaan raportoi toisten tunteita. Väittäisin että kokenut toimittaja pystyisi paremmin erittelemään myös emotionaalista totuutta kuin satunnainen haastateltava.
Toinen myönnytys on että iltapäivälehdet ja muut sensaatiomediat pyrkivät herättämään juuri lukian tunteet. Tässä tapauksessa tavoitteena ei kuitenkaan ole välittää tunteita, vaan luoda niitä lukijalle. Lisäksi sensaatiomediat ovat keskittyneet lähinnä negatiivisten tunteiden välittämiseen, jättäen positiiviset vähemmälle, merkittävimpänä poikkeuksena urheilukilpailuvoitot.
Kiinostava huomio on kuitenkin ero amerikkalaisten ja eurooppalaisten välillä. Amerikkalaiseen kulttuurihan kuuluu emotionaalinen paatos. Esimerkiksi presidenttipelissä ei välttämättä niin tarkkaan tarvitse eritellä minkälaisia päätöksiä ehdokas presidenttinä tekisi, vaan hänen on tärkeämpi osoittaa olevansa patrioottinen. Hänen tulee siis osoittaa että hänen sydämmensä (emootionsa) on isänmaallinen. Tästä aiheesta voi lukea paljon lisää mainiosta pienestä kirjasta nimeltä "On Bullshit".
Amerikkalaisen kulttuurin malli samalla myös osoittaa emotionaalisen raportoinnin ongelmia. Emotionaalinen osallistuminen hämärtää helposti rationaalisen totuuden. Amerikkalaisten terroristipelko sai heidät unohtamaan että Irakissa ei ole joukkotuhoaseita. Rationaalista ja emotionaalista totuutta ei siksi tulisi nähdä vaihtoehtoina, vaan saman totuuden eri puolina. Näistä totuuden puolista ei kumpikaan ole toista tärkeämpi ja niillä molemmilla pitäisi olla oma sijansa.
Elokuvassa minua jäi pohdituttamaan eräs yksityiskohta joka ei tarinan kannalta ollut niin tärkeä mutta media-historiallisena välähdyksenä hätkähdyttävä. Kyse on kohtauksesta jossa kaksi toimittajaa ja turistipariskunta istuvat illallispöydässä ja toinen toimittajista kuvailee mikä tekee hyvän uutisraportin. Hän lähtee henkeäsalpaavan tunteikkaaseen monologiin Isänmaan poikien taistelusta Eigerin seinämällä. Kun kuuntelee vaikka vanhoja Paavo Noposen urheiluselostuksia (Yle Areena) pääsee samaan henkeen.
Silmiinpistävä ero näissä nykyiseen uutisointiin on niiden vahva emotionaalinen lataus. Ymmärtääkseni tuohon aikaan toimittajan tehtävä ei ollut ainoastaan raportoida oikeita faktoja, vaan välittää emotionaalinen totuus. Urheilutoimittajat ovat ehkä ainoa uutisoinnin kenttä jossa edelleen käytetään emotionaalista raportointia kuten vaikka Antero Mertaranta voi todistaa.
Näyttäisi siltä että nykyaikainen uutisointi on rajoittunut pelkän fakta-tiedon välittämiseen. Emotionaalinen tieto on kuitenkin meille kaikille hyvin todellinen tiedon muoto, mutta silti sillä ei ole merkittävää roolia uutisoinnissa. Toki pitää myöntää että toimittajat usein haastattelevat ihmisiä saadakseen emotionaalisen yhteyden, mutta silloin toimittaja ei itse eläydy tilanteeseen vaan ainoastaan raportoi toisten tunteita. Väittäisin että kokenut toimittaja pystyisi paremmin erittelemään myös emotionaalista totuutta kuin satunnainen haastateltava.
Toinen myönnytys on että iltapäivälehdet ja muut sensaatiomediat pyrkivät herättämään juuri lukian tunteet. Tässä tapauksessa tavoitteena ei kuitenkaan ole välittää tunteita, vaan luoda niitä lukijalle. Lisäksi sensaatiomediat ovat keskittyneet lähinnä negatiivisten tunteiden välittämiseen, jättäen positiiviset vähemmälle, merkittävimpänä poikkeuksena urheilukilpailuvoitot.
Kiinostava huomio on kuitenkin ero amerikkalaisten ja eurooppalaisten välillä. Amerikkalaiseen kulttuurihan kuuluu emotionaalinen paatos. Esimerkiksi presidenttipelissä ei välttämättä niin tarkkaan tarvitse eritellä minkälaisia päätöksiä ehdokas presidenttinä tekisi, vaan hänen on tärkeämpi osoittaa olevansa patrioottinen. Hänen tulee siis osoittaa että hänen sydämmensä (emootionsa) on isänmaallinen. Tästä aiheesta voi lukea paljon lisää mainiosta pienestä kirjasta nimeltä "On Bullshit".
Amerikkalaisen kulttuurin malli samalla myös osoittaa emotionaalisen raportoinnin ongelmia. Emotionaalinen osallistuminen hämärtää helposti rationaalisen totuuden. Amerikkalaisten terroristipelko sai heidät unohtamaan että Irakissa ei ole joukkotuhoaseita. Rationaalista ja emotionaalista totuutta ei siksi tulisi nähdä vaihtoehtoina, vaan saman totuuden eri puolina. Näistä totuuden puolista ei kumpikaan ole toista tärkeämpi ja niillä molemmilla pitäisi olla oma sijansa.
tiistaina, lokakuuta 28, 2008
Lisää Saksan havaintoja
- Saksassa liikennevalot ovat aina vain ennen risteystä, eikä niin kuin Suomessa sekä ennen risteystä että myös vastakkaisella puolella. Näin ollen mikäli autoilija ajaa liian pitkälle risteykseen ei hän enää näe liikennevaloa. Tästä seuraa se että Suomessa tuttu risteykseen ryömimistä ei tapahdu.
- Ymmärsin viimein miksi minua niin ärsyttää se, että saksalaiset niin innokkaasti yrittävät saada minua puhumaan Saksaa. Heidän mielestään Saksaan saapuvien ulkomaalaisten tulisi opetella puhumaan Saksaa. Minulle tämä taas on yhdenmukaistamisvaatimus joka tukahduttaa yksilöllisyyttä. Se on merkki suvaitsemattomuudesta. Ulkomaalaiset ovat tervetulleita vain jos he toimivat ja käyttäytyvät kuin saksalaiset.
- Vierailu saksalaisessa saunassa on monella tapaa jännittävää. Ei vähiten siksi että täällä saunat ovat sekasaunoja. Itse asiassa, myös urheiluhallien pukuhuonetilojen yhteydessä olevat suihkut ovat joskus yhteisiä. Toki niissä on erilliset, ovelliset suihkukopit, mutta kuitenkin. Olenkin tullut siihen tulokseen että saksalaiset ovat paljon enemmän sinut oman kehonsa kanssa kuin esimerkiksi suomalaiset. Hieman yllättäen on minusta suomalaisilla angstisempi suhtautuminen omaan kehoonsa kuin saksalaisilla. Toinen todiste on erityisesti naisten pukeutumistyyli. Saksalaiset uskaltavat useammin esitellä omia muotojaan, ilman suomalaisille tyypillistä häpeilyä.
- Vaikka saksalaiset ovat kieliasiassa suvaitsemattomia, ovat he toisaalla kovin suvaitsevaisia. Esimerkiksi seksuaaliset vähemmistöt ovat täällä paljon avoimemmin esillä kuin meillä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)