Suomalaiset, itsetunto ja empatia

Klassinen mielikuva joka suomalaisilla on itsestään, väittää että suomalaisilla on huono itsetunto. Suomalaismediat toistavat ja jalostavat tätä mielikuvaa toistamalla sitä säännöllisesti sen eri muodoissa. Minulla on tähän asiaan kuitenkin vaihtoehtoinen perspektiivi, joka perustuu ahaa-elämykseen jonka koin muutamia viikkoja sitten.

Jos pohdimme tuota huonoa itsetuntoa, mitä se oikein tarkoittaa? Suomalaiset vertailevat itseään toisiin ihmisiin, erityisesti ulkomaisiin ihmisiin ja kantavat huolta siitä mitä nämä toiset ajattelevat meistä, suomalaisista. Suomalaiset ovat siis huolissaan siitä mitä toiset ihmiset ajattelevat. Suomalaiset siis välittävät siitä mitä muun maalaiset ihmiset ajattelevat. Suomalaiset välittävät toisista ihmisistä.

Järisyttävää. Suomalaisten muka niin huono itsetunto onkin osoitus positiivisesta piirteestä, välittämisestä!

Myönnettäköön että perusteluni ei ole aivan aukoton, mutta minulla on riittämiin poliittisesti inkorrektia empiiristä aineistoa (listan voi ottaa huumorilla):
- Baijerin alueella Saksassa ihmiset eivät keskimäärin pode huonoa itsetuntoa, mutta he eivät myöskään ole vieraanvaraisia. Heitä voisi jopa kutsua tylyiksi.
- Ranskalaiset pitävät stereotypian mukaan ranskan kieltä ja ranskalaisia muita parempana. Se tekee heistä itseriittoisia.
- Hollantilaiset ovat itsekkäitä ja välinpitämättömiä.
- Italialaiset miehet ovat egoisteja ja naiset diivoja.
- Jenkit eivät edes tiedä mitä heidän rajojensa ulkopuolella tapahtuu.
...

Tästä perspektiivistä kannustaisin suomalaisia pitämään kiinni huonosta itsetunnostaan ja jalostamaan sitä. Mikäli se on keino pitää kiinni empatiasta ja välittämisestä, en näe siinä mitään pahaa.

Curing a besserwisser

Recently, a person said that I am a selfish and like that wouldn't be enough, that I am a besserwisser. Uh, ok, I thought. A bit later, another person said the same thing. Somewhat too much for a coincidence, so I asked some friends I trust of their opinion. They answered very politely, but did not immediately shoot down the idea as absurd, which confirms my concern. I guess I am selfish and a besserwisser. These attributes are not directly flattering, whereby I would like to try to improve my habits. Let us thus think the besserwisser thing through.

Firstly, there are three different perspectives to being a besserwisser. 1) A person might actually know better than another in an objective sense. 2) A person might think that he knows better than another person in an subjective sense. 3) A person might be perceived as if he knows better. It is immediately clear that how one is perceived is the key here. Irrespective if one objectively knows more or not, one can be perceived as a besserwisser. Likewise, even if one doesn't self believe to know better, one can still be perceived as a besserwisser (although this is probably less likely).
I would therefore claim that being a besserwisser is essentially a problem in communications alone. Still I have to quickly add that attitude also plays an important role; for a person that honestly believes that he knows better (however true or false that is), it will be very difficult to not communicate it. On the other hand, a deeply respected person could say the same things, be a besserwisser best he can, but he will not be perceived as a besserwisser since it is well known that he knows better. Curious, isn't it?

From my own perspective this clearly means that I am not a deeply respected person, at least in the eyes of these persons. I can live with that. It follows that I must improve my communication to avoid being perceived as a besserwisser. That is kind of obvious, don't you think?

Friends, fear and failures

During the last year, I have met three very different people with one common feature: they all choose to hide their private life from their colleagues at work. Each time I discovered this feature I was equally dumbfounded and shocked. I just don't seem to understand.

In an effort to understand these people, I'll first try to look at my own attitude. Why do I find it desirable to tell my colleagues of my private life? I come to two distinct conclusions:

1. First the utilitarian finding: I find that telling people what I like, what I do and what I value, makes them understand me better. It is easier to communicate with people whom I understand. I prefer to co-operate with people whom I understand and I feel that the results are better with such people. Therefore, communicating with people about private matters improves my performance at work.
2. Then the romantic finding: I enjoy the company of friends. Quite simply, I love my friends. The more friends I have, that much better. Then if I can make friends with my colleagues at work, then why should I not do it?

Making friends with everyone is naturally not possible, but I feel that trying to become/be friends is better than not trying. The few times you loose on the bet are by far outweighed by the numerous and rich wins.

Then what motivates hiding one's private life from colleagues? I'm assuming that the motivation is a fear of some sort. The only two fears I manage to conjure are:

1. A fear that one's colleagues will abuse the information from the private life. In other words, the fear would include a possibility that the colleagues use information to their own advantage, either by exposing one's secrets to a third party or by threatening to expose those secretes. However, there are several logical fallacies in this argument. First of all, if you'd already told about your private life to others, then there would be nothing left to expose. Secondly, do you really, really have secrets worth hiding? (It would perhaps be helpful to list those secrets and contemplate the exact consequence of each and the probability of that actually happening?) If your colleagues really know you, they understand you and they understand why you do/have done things as you did and they will see now fault in your actions. Thirdly, if you entrust your colleagues with details about your private life, you will also gain their respect and trust. Betraying someone you respect is indeed unlikely. In conclusion, I find it rather improbable that colleagues will abuse information about your private life.
2. A fear that one's superiors or the company abuses information about your private life. Such an abuse would of course be illegal in many cases, but let us assume that that abuse happens in a legal way or that they are not punished. Still, when it comes to superiors, all the fallacies explained above still hold. When it comes to the company in it self, we must remember that a company is run by people, and the above explanations hold for any people with whom you come in contact. Thus the only fear would concern people in parts of the company that you have no personal contact with. That fear I cannot circumvent right now.

Whatever the reason is for non-communication of the private life, I believe that concentrating on merely fears is contra-productive. We should look at the balance. How probable are the abuses and the benefits and what are their consequences? In my book, the certain great benefits by far outweigh the tiny risks of abuse.

Observing my three friends, I am saddened to find evidence that supports my claims. Two of them have recently experienced terrible hardships at work, explicitly, they have gone through quite a lot of fighting at work. Note, however, that I do not claim that they are responsible for causing the fighting. My claim is that obtaining understanding between colleagues is both a preventive and mitigating measure to fights. In other words, fighting is less likely and the possible fights are milder between people that understand each other.

This is a typical self-reinforcing evil spiral. Secrets undermine mutual understanding, increasing the probability of problems, thereby increasing the need for secrecy. This imminent failure can be turned to self-reinforcing positive spiral by realising that an open attitude increases mutual understanding, diminishing the probability of problems, thereby diminishing the need for secrets. Remember, the responsibility of this re-framing of the situation lies on your shoulders.

It's not the others, it's you

I was reading de Mello again, when I rediscovered something important. When facing problems in life, we have the tendency to blame someone else. For example, someone might feel that his or her relationship is not working because the partner always does this or that. Someone else might not like her or his job because it is too demanding, not demanding enough, it has a bad atmosphere or this and that.
No. The job does not have a problem, you have a problem. Your partner in the relationship does not have a problem, you have a problem. It's you. You have a problem. You are the reason for your problems. It is painful to admit that you are guilty, but the pain exist just because it is true.
You can hardly expect everybody else to change to suit your particular preferences. You must change. You must change your attitude or you must change your habits.

EDIT: You can change your habits.

Happiness traps

Learning to be happy is an uphill struggle, but the efforts are deeply rewarding.

I've recently occupied a lot of my private time to observing phenomenon that I would call happiness traps. I have not coined the term, but I find it very useful. A happiness trap is a mechanism that at first glance seems logical, but produces unhappiness in the long run. Often, happiness traps are also self-amplifying, they lead to vicious spirals of unhappiness.

Let us look at a simple example. A friend of me recently said to me "I need to improve my performance in X." Ok. That seems reasonable enough, perhaps even noble. But the happiness trap is obvious. The keyword here is "need". "I need to improve." As if improving performance would be essential for survival. As if failure to improve would lead to a disaster. I can assure you that his performance in X is already excellent, so the desire to improve is only inside his mind. Failure would only hurt his ego.

Perhaps a more fruitful approach would be to say, "I want to improve"? Indeed, this is a better approach, acknowledging that it is a desire, a "want". This way the requirement of reaching the objective is removed or at least diminished. It is a big step from need to desire, a big improvement in my opinion. But still only half way. It still connects improvement to the self. If the goal is not 100% met, it is a failure to fulfil the desire. It is a failure. It makes him unhappy.

My proposal would be to say "My objective is to improve in X." Then success is more detached from the self. An objective is not a performance requirement. It specifies a direction. Concentrating on direction rather than a performance level, makes the effort or the process the goal rather than the performance level. That enables us to become happy from a good effort, even though we fail to reach the ultimate goal.

Now I have caught myself talking about failure repeatedly. Failure is not something that a happy person ponders upon. The emphasis of a happy person is always on a good effort rather than a success or failure. If you only require success, you will sooner or later face failure. You will become unhappy. If you emphasise good efforts, you don't need to fail. You can have difficult days, where good efforts are difficult, but because it is difficult, it is still a good effort.

I am afraid that I am over-analysing this simple sentence. But I feel like it demonstrates a pattern. To use thinking patterns of needs, lays the way for unhappiness. Failure becomes imminent. Concentrating on the process, goals and directions, builds a sustainable happiness.

Some claim that such detachment of desires means that you detach from your feelings. If that only were possible! Acknowledging your desires actually makes you more aware of your feelings. You become aware of how your desires control you. Awareness, in turn, gives you the opportunity to reflect if that desire is something that you really want, or is it just something superficial, and it gives you the opportunity to choose if you want to follow that desire.

Humility and Envy

Today I'll write in English again, as my topic was inspired by an international crowd. I'll start off with a hypothesis: If there were no envy, there would not be a need for humility.

Clearly, at least, humility is tool against envy. A humble man does not raise envy among his peers. If you are humble and do not brag about your new car, obviously that diminishes your friends envy.

The really interesting question is, however, more subtle. Does humility have a purpose also if there were no envy? Is humility a virtue also in a world without envy?

I don't know. But let us imagine a world without envy. My friend comes to show off his new car. It is a cool car. Expensive. Practical. Beautiful. Still, I do not get the negative feeling of envy, since there exist no envy, but what would I feel then?

One possibility is that I would feel excited. My friend is excited. What a day! He has a new super car! I am empathetic to his excitement, I get enthusiastic. Wow! What a car! I almost feel like I would have got a new car. Excellent! A great day! We enjoy the new car together. What better than a day like this when you can enjoy it with a good friend. Can you feel the excitement, too?

So, what is it with humility? In this utopian world we clearly could enjoy life more if there were no humility. But how is it in our world, our real world? Would we here enjoy life more if we could, without envy and without humility, get excited about our peers success? I dare to claim that we would and we can enjoy life more if we can throw away envy and humility.

The final question is then, can we throw away envy and humility, and should we throw them away? I am of the positive type, I would say yes, although I am not sure if I can argue it solidly. Basically, I would argue that I have faith in people. If I show my faith in them, I have noticed that they live up to my faith. They simply become better if I believe them to be good.
Therefore my claim is that if I throw away extra humility, I can get my friends excited about those successes I might have.

Now, as a final note, I must take a little back and emphasise that I claim only that humility is not necessarily only a virtue. It should be used with moderation. Envy exists in our world and although I do believe that we should fight it by having faith in people (that they do not fall for it), we shouldn't over-do it. Perhaps awareness of the relationship between envy and humility is alone enough?

Niin monia, niin tyytymättömiä

Välillä melkein harmittaa, mutta sitten oikeastaan en voi olla kuin vain murheellinen. Niin moni on niin tyytymätön. Tänään on kaikki asiat niin paljon paremmin kuin vaikkapa 100 vuotta sitten, että tämän ymmärtäminen on vaikeaa. Miksi kaikki ovat niin tyytymättömiä?
Sadan vuoden takaiseen verrattuna meillä on kaikkea enemmän, kaikkea paitsi aikaa, kaikkea on enemmän. Luulen, että ratkaiseva ero on kuitenkin valinnanvaran lisääntyminen. Ei riitä, että valinnanvaraa on enemmän, olemme lisäksi tietoisia kaikista valinnan mahdollisuuksista. Voimme mennä uimaan, valita työpaikan mainosalalla, lähteä lomalle Karibialle, kuunnella Pavarottia tai juoda shampanjaa. Kun kaikki on mahdollista, miten valitsemme? Mitä valitsemme?
Yksi seurauksista on annoskateus. Kaverin tilaama annos näyttääkin paljon paremmalta kuin oma valinta. Toki valitsin juuri sen annoksen joka kuulosti parhaalta, mutta kun se viimein tuotiin eteeni, olikin kaverin valitsema paljon parempi. Miksi? Koska minäkin olisin voinut valita saman annoksen. Valinnat jotka olisimme voineet tehdä, mutta joita emme tehneet, aiheuttavat ahdistusta. Jos valintoja olisi vähemmän, olisi todennäköistä, että muut valinnat ovat niin selkeästi huonompia ettei katumus pääsisi iskemään.
Toinen seurauksista on mahdollisuuden muuttuminen vaatimukseksi. Kun näemme mahdollisuuksia ja tiedämme, että voisimme valita ne, on helppo vajota illuusioon että kaikki nämä valinnat olisivat mahdollisia. Illuusio on sama kuin mitä tv-show Idols hyödyntää; kuka vain voi osallistua, kuka vain voi voittaa. Se tuo toiveita. Minäkin voisin voittaa! Se tuo odotuksia, minäkin voin pärjätä! Minun pitää pärjätä! Illuusio on kuitenkin ilmeinen - kaikki eivät voi voittaa, vain yksi. Kaikki muut kokevat pettymyksen. Ja tämä on olennainen havainto. Lähes kaikki kokevat pettymyksen. Idols-show on pettymysgeneraattori. Se luo unelmia, jotka kaikki, yhtä lukuunottamatta luovat pettymyksiä. Sinäkään et päässyt jatkoon. Samalla väitetään että unelmat auttavat jaksamaan. Mahdottomaan uskominen luo pohjan varmalle pettymykselle.
Kolmas ongelma on huomion keskittyminen niihin mahdollisuuksiin mitä olisi voinut tehdä ja tehtyjen valintojen "unohtaminen". Elämä jatkuu. Ne valinnat jotka olet tehnyt, ovat sinun valintojasi. Sinun on elettävä niiden kanssa. Riippumatta siitä mitä valintoja olet tehnyt, olivatko ne hyviä vai huonoja, kannattaa sinun yrittää viihtyä nykyisessä elämässäsi. Jos voit tehdä jotain tilanteesi parantamiseksi, tee se. Jos et voi tehdä mitään jonkun asian suhteen, ei sille kannata uhrata paljoa energiaa. Se on turhaa. Keskity siis niihin asioihin joihin voit vaikuttaa. Keskity niihin asioihin jotka tekevät sinut onnelliseksi.
Tämä ei tarkoita sitä että häiritsevät asiat jäisivät unohduksiin, mutta keskittämällä huomio positiivisiin asioihin on helpompi pysyä hyvällä tuulella. Se on itse asiassa yksi onnellisuuden avainhuomioista. Keskitä huomiosi niihin asioihin jotka tekevät sinut onnelliseksi.

Utopia 2

Näin jälkeenpäin ajatellen se tuntuu ilmiselvältä. Sellainen elämäntapa ei vain voinut jatkua ikuisesti. Ja kuitenkaan en voi syyttää ketään yksittäistä ihmistä. Me olimme kaikki siellä. Me kaikki tiesimme että näin emme voisi jatkaa, mutta kukaan ei nähnyt vaihtoehtoja. Kenenkään yksittäisen ihmisen oli mahdoton muuttaa mitään.
Ajattelepa vaikka luonnonsuojelua. Me käytimme kaikki polttomoottoreita siihen aikaan. Koko yhteiskuntarakenne perustui autoilla liikkumiseen. Tiesimme tuhoavamme luontoa, mutta vaihtoehtoja ei ollut. Joko olit tekemättä mitään, tai sitten ajoimme autolla. Joskus olen ajatellut että tilanne Natsi-Saksassa oli varmaan samanlainen. Koko kulttuuri perustui tuhoamiseen. Mutta yksittäisten ihmisten ponnistelut koneistoa vastaan olivat vaikutukseltaan aika vähäisiä. Vaikutukseltaan samanlaista kuin sinisilmäinen tuulimyllyjä vastaan taistelu.

Haastattelijan kynä käy kuumana, vaikka jokainen sana tallentuu nauhalle. Hän taitaa tuntea hetkessä jotain erityistä, jotain joka ei tallenteesta välity, jonka hän haluaa muistaa ja kirjoittaa siksi kaiken ylös. Hymähdän. Hän ei kuitenkaan tee elettäkään tehdäkseen uusia kysymyksiä, ollen liian syvällä omissa muistiinpanoissaan, joten jatkan tajunnanvirran suoltamista.

Kuten tiedämme, samoin kuin Natsi-Saksa, sen ajan elintavat loppuivat aikamoisella rysäyksellä. Ei sitä mitenkään muuten voi niin suuria muutoksia toteuttaa. Tuntuu niin kylmältä sanoa se ääneen, mutta mielestäni se muutos kosketti kaikkia maailman osia yhtä lailla, se aiheutti yhtä lailla kärsimystä. Tietysti sen aikaiset nk. köyhät maat maksoivat suuren hinnan ihmishengillä mitattuna, mutta länsimaissa muutos oli elämäntapojen osalta paljon suurempi. Miten näitä sitten mitataan? Jonkun Lontoossa asuneen pankkiirin koko elämältä romahti pohja. Kaikki hänen arvonsa osoittautuivat pohjautuvansa kestämättömään illuusioon, eikä vanha elämäntyyli koskaan palautunut. Köyhien maiden ihmisten saivat kärsiä aikansa, moni kuoli, jos ei levottomuuksissa, niin nälkään, mutta näiden vaikeiden aikojen jälkeen oli elämä kuitenkin likipitäen samanlaista kuin ennenkin.
Ehkä me näiden aikojen myötä löysimme aikaisempaa luonnollisemman suhtautumiseen elämään ja kuolemaan. Kun niinkin suuri osa maapallon väestöstä, lähes joka viides ihminen, menettää henkensä vuosikymmenessä, oli kuolema osana jokapäiväistä elämää. Sitä te nuoret ette ehkä niin huomaakaan, mutta aiemmin, 1900-luvun loppupuolella, kuolema häivytettiin jonnekin marginaaliin. Siitä muodostui tabu, siitä ei puhuttu, kuolema oli elämässä epäonnistumista. Vanhukset vietiin laitoksiin "saattohoitoon". Epäinhimillistä nyky-yhteiskunnan näkökulmasta, mutta aivan normaalia siihen elämän aikaan. Kyllä senkin järjestelmän ongelmat tiedostettiin, mutta minkäs teet jos et näe mitään vaihtoehtoa? Jos yhteiskunta ei tarjoa vaihtoehtoisia toimintatapoja?

(jatkuu...)

Utopia

Vaalea, varsin viehättävä nainen istuutuu vinosti eteeni. Kaksi viikkoa aiemmin hän oli soittanut minulle ja pyytänyt lupaa haastatteluun. Nyt hän saapui kotiini sormeillen muistiinpanovälineitään hermostuneesti. Edellisestä haastattelusta on jo pitkä aika, aiemmin niitä olisi saanut antaa jatkuvasti. Kyllästyin niihin, enkä pitkään aikaan antanut yhtään haastattelua. Vanhemmiten olen kai hieman pehmittynyt. Tai sitten tämä neitonen onnistui sopivasti pönkittämään itsetuntoani, edellisestä haastattelupyynnöstä kun on jo vierähtänyt jonkin verran aikaa.

- "Miltä se tuntuu," hän kysyy, "muuttaa koko maailma?", mennen suoraan asiaan, ilman lämmittelyä.
- "En tiedä," vastaan, "koska minä en sitä tehnyt. Olin vain muutoksen todistaja, sivustakatsoja, niin kuin me kaikki."
Olin harjoitellut tämän vastauksen jo ennalta vuosia sitten ja toimitan sen ilmeettömästi, vaikka joudun pidättelemään nauruani. Sitten jatkan vakavissani, "Jouduin ehkä maskotin rooliin, mutta itse muutos oli monen osan summa. Oikeastaan muutos oli minusta vääjäämätön. Se ei ollut kenenkään ansiota, koska se oli tulossa joka tapauksessa. Saatoin ehkä auttaa sitä hieman alkuun, käynnistää jonkun osan prosessia, mutta varsinaisen työn tekivät aivan muut ihmiset."

(jatkuu...)

Challenges

Every ones in a while, you've got to take a pause and look at the big picture and in that purpose, I decided to make an overall analysis of my climbing performance. Here are my observations of the current status:
- My most important challenge is the mental side. I do have good focus, but fears override the intelligence. This results in 1) over-gripping and excessive use of power, 2) slowing down and extra load on endurance.
- On the physical side I believe my shoulder/arm power is in relatively good shape. Core muscles are also ok. My weakness is finger power, partly due to over-gripping, but also poor endurance.

Short term to-do's:
- I need to relax. I need to learn how to relax. This should be my first priority in all climbing. Confidence. Deep breathing.
- I have to step up my fingerboard training to gain especially endurance but also a higher maximum force.
- Climb hard routes more through repetitions until they go instead of only on-sighting.

Longer term to-do's:
- Revisit the book "Mental Athlete" and search for improved technique for mental training.
- Keep up with supporting training; Pilates, hiking, jogging, biking, fingerboard, Bachar-ladder.
- Do bouldering a bit more often to increase variation and for strength.
- Try to find a climbing partner with similar level of commitment and goals.

Haaveita ja valheita

Haaveet ovat ennenkin olleet minulle ongelma. Suurin ongelma jonka niihin olen yleensä liittänyt on niihin liittyvä pettymys. Suurin osa haaveista ei koskaan toteudu, mutta jos niihin haaveisiin liittyy toive niiden toteutumisesta, saadaan pian helposti mukaan myös odotus toteutumisesta. Odotettu haave joka ei toteudu tuo mukanaan pettymyksen. Ja se on tämä pettymys joka on minun mielestä turha. Ketjun katkaisee joko haaveilun välttäminen tai odotusten välttäminen.

Äskettäin ymmärsin toisenkin ongelmaisen näkökulman. Haave ei nimittäin ole totta. Haave on valhe. Se voisi olla totta, mutta se ei ainakaan vielä ole totta. Haaveissa eläminen on siis valheessa elämistä.

Tämä on tietysti kärjistetty näkökulma, mutta kärjistämällä pyrin löytämään vastaväitteitä. Vielä en ole sellaisia löytänyt.

Speaking of Fear

Climbers are a curious lot. They have a lot of peculiarities, lots of things that were new to me. One of these things were speaking about fear. In no other community have I observed such open discussion about personal fears, but for climbers it is an everyday topic. Fear of falling is a primal instinct and an inherent part of climbing. It is something you must overcome on order to thrive. Indeed, fear management is a central part of climbing technique. Where else would people, especially men, talk about their fears without being labeled as sissy?
On the other hand, most often when climbers talk about some specific route, they would say that it is scary. In other words, the climber is not saying that he is scared, but that the route is scary. Initially, that would seem like he is not admitting to being afraid, in order to so to say, save face. But this is not the complete truth. It is also a way of coping with fear. By moving focus away from "I am scared" to "the route is scary", the climber can make the fear an objective issue instead of a subjective issue. The fear is associated with the route and it is thus not a personal feature of the climber. An objective fear is much better than a subjective one, since it can be handled on the rational plane instead of emotional plane and the climber can thus retain much more control of the situation.
This brings us to climbing terminology; In their terminology, climbers have even separated dangers (i.e. fears) into objective and subjective dangers. An objective danger is the actual level of danger, for example, the level of risk of serious injury or death related to a fall at some spot. The subjective danger is the perception of fear, the emotional feeling of fear. Subjective fears are often not directly commented, but they are attached to a specific spot; besides to being scary, we could specify that a route is exposed (i.e. climber is exposed to large elevations), badly protected (i.e. it is difficult to attach equipment to the rock to protect falls), or run-out (i.e. distance between fixed points of protection is large whereby the length of potential falls is large).
Making fears objective is thus a technique of climbers. Generating vocabulary for different kinds of fears as well as associating fears with routes make them more concrete and controlling them is therefore easier.
Another fear management technique is more personal. This technique is known and employed also among performing artists. It is based on turning fear into an advantage. Fear brings a tremendous source of energy into a person. Usually that energy is a negative energy, but by choice, he can turn it into positive energy. Turning fear into energy can enhance the power to focus on the current task. It makes the climber and the performer stronger. A climber without fear is reckless and as such, not a very long-lived climber. A performer without fear of performance, is a performer who does not care much about the audience and thus cannot be much of a performer. Fear is thus an essential part of and necessary for both climbing and for performing.

What I find interesting is that everybody, climbers but especially non-climbers, associate climbing with danger. After all, climbing is in comparison to, for example, motorbiking, a relatively safe sport. According to insurance statistics (citing from my memory), out of 100.000 climbers, about 2 will die during an average year from climbing related accidents, while out of 100.000 motorcyclists, 8 will die. Still, according to my experience, people associate climbing much more with danger than motorcycling. My theory is that the fear of falling is such a primal instinct that we instinctively associate climbing with danger. The fears of high speeds or collision is not nearly as deeply rooted in our system, since high speeds is a new feature for humans on the evolutionary time scale.
It is also interesting how our capabilities in fear management is influenced by our overall mental state. Sometimes, when I have had some personal problems, such as, say, love worries, I've lost my confidence, which seriously deterred my climbing abilities. On the other hand, a seriously broken heart could make me reckless, completely demolish my fear of dying, since "nothing matters anymore". However, the best mental state for climbing is a peaceful state, where confidence is a based on awareness of ones' own abilities, where unnecessary risk is avoided, but irrational fears are "objectified" and used as a source of mental energy. This is probably the reason why so many climbers are attracted to things like yoga. If that gets them into a peaceful state, good for them, but personally I attempt to find mental stability through introspective observation, or in other words, by finding mental health.

Faith vs. intelligence

I've been reading "The God Delusion" by Richard Dawkins and I must say that Dawkins makes quite a few good arguments. For me, the ultimate question is, should we trust faith or intelligence? The more I think about it, the deeper this question becomes. In fact, I would claim that this is, overall, one of the most fundamental questions of philosophy. After all, philosophy attempts to explain the world through logical arguments, and logic is by definition intelligence and thus the complement of faith. We begin to understand the gravity of this question when we realise that we are essentially using logic to determine if logic or faith is the better solution. It is therefore an intrisically self-referencing question (Gödel would like this, wouldn't he?). In other words, we are trying to use logic to find out if logic is applicable to all question.
From a logical point of view, my reference to Gödel is not at all arbitrary. The current question lies close to the issues Gödel considered. For example, one of Gödel's question was "Can we find a logical proof for all true arguments?", that is, is logic an answer to everything?
However, from a holistic view point this is not the right question. We cannot answer a question on the validity of logic with a logical argument. The implicit (or, actually, the rather obvious) self-reference might short circuit any argument. On the other hand, to dismis logic on the base of such a self-reference is similarly a flawed conclusion. Ultimately, I cannot see any way around this logical short circuit. Quite simply, without logic, we cannot argue that logic is the answer.
The only remaining option, for me, is to have faith in logic. I cannot but believe that logic is the only way to go. This is an inherently contradictory statement. To put it in a more obvious form, "I have faith in that faith is not the answer".
The arguments of Dawkins, that clearly must remain within logic, might thus not be applicable. Interesting. Any teoist arguing against Dawkins, would thus not be able to provide anything of significance, since he would be forced to either use logic in order to prove something or, express his faith which would not convince anyone who doesn't already share that same faith.
Now I seem to be going in circles. This is a clear indication of the logical short circuit.
Finally, I would argue that human culture is based on logic, languages are based on logic and the only way for us to intrepret reality is through logic. Therefore, I see now alternative but to trust logic. I have faith in logic.

Isänmaallisuus

Älkää käsittäkö väärin, minä olen suomalainen ja pidän Suomesta, mutta identiteettini ei ole riippuvainen siitä.

Olen täällä Saksassa usein törmännyt mainoksiin joissa mainitaan "Saksalainen menestystarina" tms. Jotenkin se aina kolahtaa ikävästi. Minä en ole saksalainen, eikä saksalaisuuteen vetoaminen ole ainakaan positiivista mainosta. Jos ei sitä muulla voi mainostaa kuin tuotteen saksalaisuudella, on siinä tuotteessa kyllä jotain toivomisen varaa.
Ensin ajattelin että tämä olisi jotenkin erillaista kuin koto-Suomessa, mutta pian huomasin ettei se lainkaan pidä paikkaansa. Kaikki "Osta Suomalaista" kampanjat yms. ovat ihan samaa huttua. Tällaiset kampanjat ovat aina jättäneet minut aika kylmäksi, mutta nyt ymmärsin syyn.
Nationalistisuus on minusta aina vaikuttanut jotenkin heikolta. Aivan kuin näillä henkilöillä ei olisi mitään muuta johon ripustaa identiteettinsä, joten nationalistisuus otetaan esiin paremman korvikkeena. Kansalaisuus kun lopulta on aika sattumanvarainen asia. Suuri osa valtioista kun on enemmän tai vähemmän jonkun kabinettisopimuksen tulosta. On siis täysin sattumanvaraista mihin kansalaisuuteen kuulut. Sattumanvaraisen ominaisuuden ympärille on aika surullista rakentaa koko omaa identiteettiä. Voivoi.

Mikä on sitten parempi vaihtoehto? Ylipäätään olen sitä mieltä että identiteetin rakentaminen jonkin ympärille on osoitus huonosta itsetunnosta. Täydellisessä maailmassa identiteetti olisi subjektin sisäinen ominaisuus, sen ei pitäisi olla riippuvainen ulkoisista asioista. Riippuvaisuus mistä tahansa itsen ulkoisesta asiasta on potentiaalinen kärsimyksen lähde. Kaikkeen, joka ei ole oman pään sisällä, liittyy menettämisen pelko. Esimerkiksi, jos menetän jonkun uskomuksen kansalaisuuteen liittyen, menetän osan itseäni, joten minun on suojeltava kansalaisuuteeni liittyvä uskomuksia. Tästä pyörähtää käyntiin itsesuojelumekanismeja, joiden lopputuolkset saattavat olla aika arvaamattomia. Ei hyvä.

Parasta olisi siis luopua kaikista riippuvuuksista. Eihän se käytännössä ole mahdollista luopua kaikesta, mutta pienet askeleet siihen suuntaan parantavat jo paljon.

Tunne vs. äly taas kerran

Jo pidempään olen veljeni kanssa käynyt filosofista kädenvääntöä eräästä asiasta. Se on ajan mukana hieman ottanut erilaisia muotoja, mutta peruskysymys on tunne vs. äly, eli kummalle antaa vallan kun puhutaan jostakin ensisijaisesti tunnevetoisesta aihepiiristä kuten vaikkapa parisuhteen muodostamisesta? Tulisiko minun kuunnella yksinomaan joko tunnetta, tai yksinomaan vain älyä, vai olisiko jonkinlainen yhdistelmä paras vaihtoehto?

Minä olen keskimääräistä paljon enemmän älypainotteinen perusluonteeltani, joten asetelma lienee selvä; minä edustin väittelyssämme älyyn pohjautuvaa, mutta tunteet huomioonottavaa lähestymistapaa kun veljeni taas oli enemmän tunteiden mukaan kulkemisen kannalla, jos se ei kovasti sotinut älyä vastaan.

Kummallakin näkökannalla on omat vahvuutensa; kun puhutaan niinkin tunnepohjaisesta asiasta kuin parisuhteesta (rakkautta kun ei kai lopulta kuitenkaan voi järjellisesti perustella?), niin tunnepohjainen lähestymistapa on varsin hyvin perusteltu. Jos parisuhde ei alun pitäen tunnu hyvältä, niin ei kai sitä sitten kannata lähteä sen pidemmälle rakentamaankaan? Hyvä perustelu. Mutta älyllisesti katsoen, jos toista ei ole vielä ehtinyt oppia tuntemaan ei tuo tunne ole vielä kovin hyvin asettunut, on johtopäätös hieman hätäinen. Älyyn perustuva lähestymistapa pyrkii näin useimmiten välttämään liian pikaisia johtopäätöksiä ja löytää kullanjyviä myös sieltä josta sitä ei ensinäkemältä ehkä odottaisi.

Väittelyssä tämä perustelu ei kuitenkaan ollut riittävän vakuuttava että veljeni olisi siihen voinut myöntyä ja se lienee kelpo mittari argumentin pitävyydestä. Asia jäi minua hieman vaivaamaan. Siellä oli jokin logiikka jota en osannut yhdistää, jokin asia josta minulla oli tunne että minun pitäisi se tajuta, mutta joka vain ei ottanut maallista muotoa. Pitkään tämä asia on minua jossain taustalla häirinnyt, kunnes tänään oivalsin sen.

Nyt vastikään aloin toistamiseen lukea Dan Bakerin kirjaa ”What Happy Peole Know”. Ensimmäisellä lukukerralla, viitisen vuotta sitten, minulla oli korkea odotukset koska minun arvostamani henkilö oli kirjaa minulle suositellut. Silloin kirja ylitti odotukseni kirkkaasti. Henkeäsalpaavan suuria ja tärkeitä ideoita havainnollisesti esitettynä. Nyt otin sen käteeni ja odotukseni olivat hyvin kokemusten ja muistojen vuoksi edellistäkin kertaa korkeammalla. Tiedostin kyllä vaaran, kirja ei ehkä enää olisi niin hyvä koska jo tunsin sen perusidean, mutta jälleen kirja yllätti minut. Se on edelleen loistava ja löysin siitä nyt kokonaan uusia ajatuksia.

Huomio, joka nyt herätti minut tässä äly vs. tunteet kysymyksessä oli se tosiasia että meillä (älyllämme) on valta tunteisiimme. On mahdollista tieteellisesti osoittaa (ja näin on myös tehty), että voimme omilla valinnoillamme vaikutta tunteisiimme. Jo niinkin yksinkertainen asia kuin hymyileminen; jos hymyilemme, tulemme paremmalle tuulelle, vaikka meitä ei alunperin yhtään hymyilyttäisikään. Jos keskitymme vatvomaan pelkojamme, kasvattaa se pelkojen valtaa elämästämme.

Mikäli me siis kuljemme kokonaan tunteidemme perässä, emmekä tee mitään tunteiden muuttamiseksi, väistelemme samalla vastuuta. Vieritämme vastuun ”tunteillemme” asioista, joista voisimme yhtä hyvin, tai paremmin, ottaa itse älyllämme vastuun. Aivan kuin emme voisi tehdä asialle mitään. Väärin. Jos haluamme, voimme muuttaa tunteitamme, mutta jos emme valitse tunteiden ohjailua vältämme vastuuta. Minusta vastuun välttäminen osoittaa pelkoa epäonnistumisesta ja pelkoa riittämättömyydestä. Mitä jos tunteeni jäävätkin nykyiselle "riittämättömälle" tasolle? Entä sitten? Ainakin olet yrittänyt.

Onko sitten ”Suuri rakkaus” kokonaan myyttiä? Onko sellaista olemassa? Edellisen perusteella voisi uskoa että minä en usko Suureen rakkauteen, mutta sellainen johtopäätös on totaalisen väärä. Minä nimenomaan uskon suureen rakkauteen. Se on kohdalleni osunut riittävän useasti että tiedän miltä se tuntuu. Kun suuri rakkaus osuu kohdalle, jäljelle ei jää epäilyä. Se vie jalat alta. Se vain on siinä. En väitä että Sitä Suurta Rakkautta voisi löytää jokaisen ihmisen kanssa, vaan että se voi mennä ohi mikäli sitä ei itse lähde aktiivisesti rakentamaan.

Kaikki rakkaus vaatii ylläpitoa. Suurikaan rakkaus ei kestä ikuisesti ellei siitä pidä huolta. Rakkaudesta pitää ottaa vastuu ja sitä pitää hoitaa ja jalostaa. Tekemällä asioita mitä rakastuneet ihmiset tekevät saa meidät tuntemaan itsemme enemmän rakastuneeksi. Juuri tällöin me älyllämme teemme päätöksiä jotka muokkaavat tunteitamme, tekevät siitä parempaa. Vastuun välttäminen johtaa hyvin suurella todennäköisyydellä rakkauden latistumiseen ja sammumiseen.

Nyky-yhteiskuntamme kannattaa yksilöllistä valinnanvapautta ja sen korkeimpana näytöksinä on romanttinen usko Suureen rakkauteen. Samalla uskon että usko suuren rakkauteen on lopettanut monta hyvää suhdetta, koska ”rakkautta ei ollut riittävästi”, eli koska rakkauden eteen ei tehty riittävästi töitä. Toki on tapauksia jossa rakkautta ei ole, mutta se ei tarkoita etteikö olisi paljon, paljon tapauksia, jossa potentiaalia olisi ollut riittävästi, mutta sen eteen ei osattu, haluttu tai uskallettu tehdä töitä. Odotettiin että suuri rakkaus tuotaisiin tarjottimella.

”Rakkautta ensi silmäyksellä” on kyynisen romantikon seuraava vastaväite. Uskon vahvasti myös rakkauteen ensi silmäyksellä, mutta uskon myös että ensinnäkin populaarimediat ovat tehneet siitä niin valtavan asian että kaikki toisenlaiset rakastumiset nähdään vähempiarvoisina rakastumisina. Miten yksi rakkaus voi olla huonompaa kuin toinen? Lisäksi rakkaus ensisilmäykseltä sekoitetaan helposti ihastumiseen joka on kokonaan toisenlainen prosessi. Ihastuminen tosiaankin tapahtuu hetkessä, usein ensi silmäykseltä, siinä missä rakkaus on pääsääntöisesti asia joka pitää saavuttaa. Rakkaus tulee vasta myöhemmin ja se on se tärkeämpi. Ihastuminen on ”vain” tapa saada rakkauden päästä kiinni. Muitakin tapoja on.

En tietysti kannata paluuta pakkoavioliittoihin. Vaikka aiemmin sanottiinkin että ”Rakkaus kyllä tulee sitten myöhemmin”, mutta samalla uskon että rakkaus on myös omista valinnoista kiinni. Valintojen tekeminen on vaikeaa. Ehkä juuri siksi olisikin niin helppoa välttää vastuuta ja antaa tunteiden tehdä valinnat minun puolesta.

The philosophical thoughts of this week

This week was particularly filled with diverse philosophical thoughts. Mostly, they are not at all new to me, but I just re-found them with renewed enthusiasm and insight.

• Life is now. Don't wait for it to begin. Too many wait for the time when "I have a girlfriend", "the kids are older" or "when I'm retired" etc. You can always find a reason why not to do something, but then you end up living a life without having ever done anything.
  
• Take initiative. No one will fix your life for you but your self. Think about the alternative: If you don't take charge of your life, then who will control it? Who will you let control it? Don't wait for a chance, make your own thing today. As a bonus, by taking the initiative, you feel more in control of your life and that is a basic requirement for happiness.
• Talk with people. Especially if you have problems. It is a fantastic feeling when you share your sorrows. Nothing really changes, but everything is different. If you have a problem with someone, talk with this person. He is just a human, too, with his own problems and faults.
  
• Surprisingly often I see people who try to find the guilty. It is pointless. The only thing that matters is trying to avoid doing the same errors again. So concentrate on finding a solution, not the guilty.
• Constructive criticism is an oxymoron. Criticism is always destructive in nature. If you absolutely must present negative comments, don't forget to mention at least as many positive comments. Constructive thinking sees only possibilities and challenges, never problems, errors or faults.
• You don't always need to be actively constructive. Often it is sufficient to just listen. In fact, merely listening and supporting is often just what the other needs.

Thoughts on social network services

Reading about "The net and real costs of free" on BBC, reminded me of some old theories I had. It all comes down to the question whether a service should be centralized or distributed. The current killer services like Facebook and Piratebay, are examples of centralized services. All services with these providers require a connection to their respective servers. At the same time, the main problems associated with, for example, Facebook, is that it stores your private data on a central server. Likewise, Piratebay is seen as the distributor of copy protected material, even though it doesn't store the data itself, but only links to users storage spaces. So Piratebay gets the blame for the users illegal actions, because it stores sensitive data on a central server.
The question is then clear; would it be possible to generate the same services in a distributed manner, where the sensitive data would be stored only locally, or at least, at an operator you can choose yourself? In other words, would it be possible to design a distributed system with the same services?
If we take a look at another well eshtablised social service, perhaps we can find a solution. For example, let us look at telephone services or postal services. All data is stored locally, connections are relayed in a standardised fashion, privacy is protected by laws and we can, to some extent, freely choose an operator. Perfect. These eshtablised services avoid all the problems we face with the newcomers.
I do think that similar operation principles would be possible to organise also among the social network providers. All that we would need is a standardised communication interface. This is not a trivial task (as it is always with standardisation), but manageable.

Oikeusfilosofia

Päivän väite: Huomioonottaen kuinka paljon päivän politiikassa puhutaan oikeuksista, puhutaan oikeusfilosofiasta huomattavan harvoin.

Muutama esimerkki:

1. Kettutytöt ajavat eläinten oikeuksia, mutta itse en tunne yhtään eläinten oikeuden filosofisia perusteita. Onko joku kirjoittanut siitä jotain? Tietääkö joku? Jos eläimillä on oikeuksia, onko myös kasveilla oikeuksia? Entä kivillä?
   
2. Taitelijat/yritykset/muusikot perustelevat kopiosuojaustarpeitaan tekijänoikeuksilla, mutta tekijänoikeuksien filosofisista perusteista puhutaan harvoin. Miksi tekijällä pitäisi/pitää olla oikeudet teokseensa? Mitä näiden oikeuksien pitäisi kattaa ja miksi?
3. Graffiitti-teinit sanovat että kansalaisilla pitää olla oikeus päättää ympäristönsä ulkonäöstä. Jos kansalaisten mielipiteet risteävät, kenen mielipidettä noudatetaan, kenenllä on suurempi oikeus?
   
4. Oikeusvaltiota pidetään yksiselitteisesti parempana valtiomuotona kuin muita hallintotapoja (epäoikeusvaltioita?). Mutta oikeusvaltio-käsite on jo aika vanha käsite, luotu aikana jolloin maailma näytti hyvin erillaiselta kuin nyt. Missä määrin oikeusvaltion filosofiset perusteet ovat yhä voimassa? Miksi oikeusvaltio on hyvä asia? Mitkä ovat sen puutteita/ongelmia? Onko vaihtoehtoja olemassa?
5. Hajonneissa perheissä vanhemmille annetaan tapaamisoikeuksia yms. Missä määrin vanhemmilla on oikeus päättää lapsistaan? (Myönnettäkön että tästä aiheesta puhutaan enemmän kuin muista ihan oikeusfilosofiselta kantilta.)
6. Ihmisoikeudet ovat määritelty YK:n peruskirjassa. On tietysti hienoa että jonkunlaiset perussäännöt ovat olemassa, mutta ovatko nämä säännöt ajan tasalla? Missä määrin niissä on keskustelun varaa?
7. Helsinki ryösti Sipoolta maita. Oliko se oikeudenmukaista? Missä määrin abstrakteilla yhteisöillä, kuten kaupungeilla ja kunnilla, on materiaalistista hallintaoikeutta?
8. Aseestakieltäytyjät kieltävät valtion oikeuden pakottaa palvelukseen. Mitäs jos minä kieltäisin valtion oikeuden kantaa veroja?

Minusta vaikuttaa vankasti yleistäen siltä että oikeuden käsitettä käytetään yleisenä lyömäaseena silloin kuin jotain tarvetta tai halua ei muuten osata perustella.

Olen varma että näistä asioista puhutaan paljonkin yliopistojen pölyisillä käytävillä, mutta ne keskustelut tavoittavat suurta yleisöä huonosti. Ja koska ne tavoittavat yleisiöä huonosti, on suuri yleisö (minä mukaanlukien) autuaan tietämätön näistä varsin olennaisista kysymyksistä ja varsinkin, oikeuskäsitteen nykyaikaisista perusteista.

Stories from the United States of Germany, part 1

Due to my increasing international circle of friends, I've decided to start to write in English at least some times and at least on topics that could interest a larger audience. I realise that this comes with a great annoyance to my German friends, who would prefer me to write in German, but right now I'm most interested in communicating with as many people as possible, so English is a natural choice.

This brings to my mind one of the most baffling recurring experiences I've had here in Germany. It concerns the attitudes to languages, and especially, the attitude Germans have to their own language. In short, living in Germany, I face great pressure to learn to communicate in German. When arriving in Germany, I was determined and motivated to learn German, but this in-your-face attitude displayed everywhere has seriously deterred my motivation.

During the first weeks here, people would approach me and start a rapid unintelligible monologue in German, giving me the chance to interrupt with a "Wie, bitte?" only when they stopped to breath. Initially I thought that they just weren't accustomed to foreign languages, but this theory is contradicted by the large number of foreigners present both at the office and around town.

Once settled, I began to hear suggestions "We should talk German, shouldn't we?", which were soon changed to "We should talk German" or "Wir sollten Deutsch sprechen". Observe the lack of options. It is not really a question that would give me any chance to choose, but it is a statement, we really should talk German. I once made the mistake of asking a good friend why we are supposed to talk German, upon which she frowned at me and answered "because we're in Germany", like I've insulted her intellect (sadly, this event made me also question the depth of our friendship). Not satisfied with the answer, I tried to inquire why it is so important to talk German, and as an answer I got a emotionally heated story about a foreigner who had not learned the language after five years in Germany. Unable to connect the logic of this story with my present situation, utterly perplexed, I did not pursue the question further at that time.

A mysterious feature of these demands is the way they are presented. Like I already noted, the demands come as statements of something obvious, something that does not deserve to be doubted. But what is more stunning is that the statement is regularly finished off with a grin. "Wir sollten Deutsch sprechen [grin]" or in written form "Wir sollten Deutsch sprechen :-)". This attempt of making it a friendly gesture fails upon me. It feels like some sort of evil joy, "you must learn German, hah-ha"! I can almost see the Simpsons bully-character, Nelson, pedalling away on his tricycle with an sadistic smile.

Don't get me wrong, I do understand the motivation of the Germans. Germany is flooded with foreigners, most notably from Turkey, but also many from Eastern Europe, many of whom don't speak German. Such immigrants are often of low education, which combined with the inability to speak German is a receipt for trouble. They arrive here with hopes of improved standards of living. This can readily be seen as (a view that I don't completely share) living off the Germans, and it is thus fair to demand something from the immigrants as well, like conforming with the norms of the society.

To me, conformity requirements have a bad vibe, especially in a country like Germany. It brings back memories of some history lessons in high-school. Moreover, I have never been the one to conform with the majority unless in very rare cases when conformity has a specific purpose that I happen to agree with. Personally, I think cultural diversity is a value in itself, which is positive in all forms, with the exception that it does not go well with a low level of education and unemployment (just think about the unrest in Paris some time back).

So, when I face demands of learning German, it feels like a conformity requirement, motivated only if I am an immigrant of low education living off the German society. While I can't deny being a foreigner, I don't really see myself as an immigrant since I come from an EU-country and plan to stay only for a limited time. Immigration implies in my perception a more permanent change of country. Moreover, I definitely feel insulted if I am labelled a person of low education, which is in objective terms, a rather inaccurate label. Worse, if I am referred to as someone who lives off the well being of the German society, I take it as a rather harsh insult. Upon leaving Finland, one of my greatest two regrets (the other regret is not being with my friends and family) is that as the Finnish society invested so much in my education, I am now donating the fruits of my education and learning efforts to the Germans (for a rather low compensation salary-wise).

Finally, I think that I could take all this with a smile, if there wouldn't be for a one last thing (there's always a one last thing, isn't there?). If the Germans would be holding the moral upper ground, I can't believe I would have any objections of learning German. If, for example, most Germans would be speaking, say, five languages fluently, they would have the "right" to demand that I perfect my skills in my fourth language, indeed, I would feel it my duty to learn it no time at all. Thinking about it, it doesn't seem like a too far fetched utopia to imagine a centrally located country like Germany, where everyone would know several of the languages of the neighbouring countries. But reality is sad and I find it disturbing how few Germans speak more than two languages. Most people do hesitantly speak a few words of English (whereby their skills in English were on par with my skills in German when I arrived here), but most of the time that is about all they know.

At the end of this ramble I should decided upon a course of action. The obvious, but ill-advised action would be to protest, to attempt to not-learn German. While that is an intuitively attractive option, I find such a choice lame, too easy, an option only for the weakest of minds. My personal favourite is to continue learning German, but in addition attempt learning some other language, like French, which would be my fifth language. What better counter-insult than a straight-faced display of intellectual superiority? Ha-ha.

Paineita

Joulun aikaan tapasin paljon sukulaisia, ystäviä ja kavereita, ja sehän on kivaa. Kun nyt sitten kyläilin monen eri tahon luona, panin merkille yhden tyypillisen ahdistuksen aiheen. Kun käyt kylässä, olisi hauskaa viedä joku tuliainen. Olin varannut jonkun verran tuliaisia Saksasta Suomen-lomalle, mutta eihän ne riittäneet mihinkään. Tässä tilanteessa minun on tietysti helppo perustella että en voi raahata mukanani määrättömästi tavaraa lentokoneella, mutta ilmiö sinänsä on mielenkiintoinen.
Tuliaiset on selvästi hauska antaa ja saada. Kun minäkin nyt olen vähitellen saavuttanut "aikuisen" iän, niin tuliaisista on tullut tapa. Kyläilyn yhteydessä on tapana antaa jokin lahja isäntäväelle ja antaminen on kivaa. Mutta samalla kun kivasta toiminnasta on tullut tapa, se asettaa myös oletuksen; kun kyläilet oletetaan sinun tuovan mukanaan lahjan, koska se on "hyvien tapojen mukaista". Toisin sanoen, lahjatta vieraileminen on hyvien tapojen vastaista, eli tylyä. Käydessäni kyläilemässä saan siis paineita ottaa mukaan tuliaisia ja kun se on käytännössä hankalaa (ja lisäksi kallista), aiheuttaa se minulle ahdistusta.
Vaikka minusta tuliaisten vieminen on siis mukavaa, ei minusta ahdistusta aiheuttava toiminta kokonaisuudessaan voi olla kovin hauskaa. Tätä tapaa vastaan on kuitenkin vaikea taistella, koska se on niin kivaa. Höh. Umpikuja.