Onnen kapitalismi

Edellisen kirjoituksen kommenteissa Meeri sai minut pohtimaan determinismiä, onnellisuutta ja kapitalismia. Hän pohti toimiiko onnellisuudessa sama "näkymätön käsi" joka erään teorian mukaan vaikuttaa talouselämässä. Toisaalta yhdyn hänen ajatukseen, toisaalta vastustan sitä voimakkaasti.
Näkymätön käsi teoria onnellisuuden suhteen toimisi varmaan siten, että onnellisuuteen pyrkivä tuottaa samalla myös yhteisön onnellisuutta ja peräti paremmin kuin jos hän yrittäisi tuottaa yhteisön onnellisuutta. Eli näkymätön käsi ohjaa koko yhteisöä onnellisuuteen mikäli yksilöt tavoittelevat onnellisuutta. Tai jotain. En juuri nyt ehdi sen tarkemmin tutkia talousteorian perusteita.
Ajatus jonka allekirjoitan täysin on että omaan onnellisuuteen pyrkivä edistää myös yhteisön onnellisuutta. "No man is an island." Emme voi elää eristyksissä eri yhteisöistä, ja siksi meidän tulee, pyrkiessämme onnellisuuteen, muokata yhteisöitämme sellaisiksi että niissä voi olla onnellinen. Onnelliseen elämäntapaan liittyy myös sellaisia hyveitä kuin toisten huomioiminen ja rakastaminen, joten hyvän leviäminen on aika väistämätöntä.
Mutta sitten seuraa se suuri mutta. Teoria väittäisi että tällä tavoin epäitsekkäästi yhteisölle tuotettu onnellisuus olisi parempi kuin sellainen joka on varta vasten rakennettu. Mutta jo tietoisuus tästä teoriasta tekee näistä kahdesta päämäärästä ekvivalentteja. Jos haluan yhteisön parasta, tunnen em teorian, on minun järkevintä pyrkiä omaan onnellisuuteen niin yhteisö saa samalla parasta mahdollista onnellisuutta osakseen. Lisäksi ainoastaan toisten onnellisuuteen pyrkivillä henkilöillä on lähtökohtaisesti perspektiivi hukassa - ilmeisesti he tuntevat onnistumisia ja nostavat omanarvontuntoaan ainoastaan kun he saavat toiset onnellisiksi. Tämä ei ole kovin vakaa perusta. Olisi helppo yleistää ja sanoa että tällaisilla ihmisillä saattaa olla jotain isompia ongelmia käyttäytymisensä takana, eikä se ole kovin lupaava lähtökohta hänen itsensä tai koko yhteisön onnellisuuden kannalta.
Suurin protesti tulee kuitenkin teorian fatalistisuudesta. Aivan kuin emme voisi vaikuttaa joihinkin asioihin tietoisesti, vaan ainoastaan sattuman kautta. Aivan kuin olisimme liian tyhmiä ymmärtääksemme mikä on yhteisölle hyväksi. Minusta tällainen asenne aliarvioi ihmiskunnan älykkyyttä, suorastaan parjaa sitä. Samalla turvautuminen näkymättömän käden ohjaukseen antaa vastuun jollekin muulle. "Minä teen vain tämän oman hommani niin näkymätön käsi ohjaa kokonaisuutta." Jos otamme huomioon tekojemme vaikutuksen kokonaisuuteen, sen että olemalla itse onnellinen autamme koko yhteisöä onnellisuuteen, ei minusta tietoiset yhteisön hyväksi tehdyt valinnat voi ainakaan heikentää lopputulosta.
Minun vastaus Meerin kysymykseen "..tuletko omaa onnellisuutta maksimoidessasi parhaiten edistäneeksi myös muiden/yleistä onnea?" on ehdollisesti myöntävä. Et voi olla onnellinen jos ympäröivä yhteisö on onneton. Onnellisuus on siis aina sekä yksilön että yhteisön asia, mutta itse voi suoraan vaikuttaa ainoastaan omaan toimintaansa, joten onnellisuutta tavoitellessa on keskityttävä omien tekojen valitsemiseen.

Näkökulmia

Keksin yhtäkkiä uuden ajatusleikin. Se alkoi päänsärystä jota on kestänyt jo kolme päivää ja se johti minut ajattelemaan aivokasvaimia ja kuoleman ajankohdan arvaamattomuutta. Minulla on kauan ollut onnellisuuden määritelmänä kuolinvuode-näkökulma; voinko katsella taaksepäin elämääni kuolinvuoteellani ja sanoa eläneeni onnellisen elämän? Miten minun tulisi elää, jotta voisin kuolinvuoteellani olla täydellisen onnellinen? Yhtäkkiä havaitsin, että tähän konseptiin on minulla liittynyt implisiittinen oletus elämän pituudesta. Olen aina ajatellut itseäni kuolinvuoteellani vanhana miehenä, ehkä noin 70 vuotiaana. Nyt huomasin että tämä oletus on täysin sattumanvarainen. Saattaa olla että kuolen huomenna, vuoden kuluttua tai 100-vuotiaana. En voi sitä tietää.
Siitä oletuksesta että kuolen vanhana, seuraa onnellisuuskriteerini perusteella että pääpaino elämäntavassani on ollut pitkäntähtäimen suunnitelmat. Tämän päivän onnellisuudella ei ole niin kovin suurta väliä, kunhan vain pitkällä aikavälillä olen onnellinen.
Ehkä tähän väliin on syytä ottaa käytännön esimerkki. Eilen minulla oli mahdollisuus joko tavata eräs ystäväni joka on käymässä Suomessa tai mennä toisen ystäväporukan kanssa kiipeilemään. Kiipeilyssä minulla on juuri nyt hyvä treeniputki käynnissä ja edistyminen on pitkälti kiinni miten tiivisti pystyn pitämään kiinni harjoitusohjelmastani. Treenin jättäminen väliin olisi merkinnyt takapakkia näille pyrkimyksille. Ulkomaalaista ystävääni en toisaalta usein saa tavata. En tarvinnut pitkää miettimistaukoa tehdäkseni valintani vaikka dilemma on ilmeinen. Valitsin pitkäntähtäimen suunnitelman, koska se tukee onnellisuustavoitettani ja lähdin kiipeilemään.
Tarkoitukseni ei ole sanoa että tein väärän valinnan. Pitkäjänteiseen ja tavoitteelliseen toimintaan osallistuminen ystävieni kanssa on minulle merkityksellistä ja se tekee minut onnelliseksi. Mutta perusteet jolla perustelin valinnan itselleni olivat väärät.
Onnellisuus on päivittäisessä elämässä kumuloituva asia. Mikäli pitkäntähtäimen suunnitelma aiheuttaa harmitusta lyhyellä tähtäimellä on joko elämän painopiste tai näkökulma pielessä. Minä oivalsin että tavoitteellinen toiminta on minulle tärkeä ja siksi lähdin sitä seuraamaan. Vaikka päiväni päättyisivät huomenna olisin silloin onnellinen, koska olen kuitenkin saanut osallistua näihin itselleni mielekkäältä tuntuviin aktiviteetteihin.