Kuvia matkalta Antwerpeniin

Ulkopuolisuus

Katsellessani tänään elokuvaa Kapteeni Corellin mandoliini, muistin yhtäkkiä erään tilanteen eilisistä bileistä, jonka toisinto löytyi elokuvasta. Se liittyy jotenkin tuohon pohdiskelu-tekstiin jonka kirjoitin jonkin aikaa sitten. Olin eilen siis juhlissa, joissa oli tosiaankin vauhdikas ja hieno meininki. Porukka tanssi ja lauloi, meidät ympäröi nauru ja yleinen mekkala. Itselläni oli kuitenkin takana vaikea, takaiskujen värittämä viikko, joten oma tunnelmani oli aika ristiriitainen. Toisaalta halusin irtautua arjesta, heittäytyä kokonaan hauskanpitoon jo pelkästään sen vuoksi että saisin ajatukseni muualle, toisaalta tuntui teennäiseltä juhlia kun omassa elämässä ei tuntunut olevan mitään juhlimisen arvoista. Toki irtautuminen saattaisi puhdistaa ilmaa, mutta tällaisen takaa-ajatuksen tuoma utilitaristinen huvittelu ei ehkä kuitenkaan ole aitoa huvittelua. Lopputuloksena oli kuitenkin että tunsin itseni hieman ulkopuoliseksi. Näin itseni hääräämässä ihmispaljouden keskellä, roolissa jossa minäkin olin iloinen ja mukana juhlinnassa, mutta osa minua jäi ulkopuoliseksi, pienen osan säästin itselleni, varjolle, jota kannoin mukanani.
Elokuvassa oli täsmälleen samanlainen tilanne, jossa juhlinnan keskellä kaksi ihmistä katsoivat toisiinsa aivan kuin sitä ulkoista hälinää ei olisikaan olemassa. Aivan kuin he olisivat kahdestaan torilla, hiljaisuuden keskellä, jossa vain tuuli ujeltaa ja puhaltaa tomua silmiin. He jakoivat tuskan. Tällaisessa tilanteessa tulee oudon jakautunut olotila, toisaalta maailmasta irrallinen juhlinta, toisaalta täysin yksinäinen olotila. Toisten juhliminen ja oma olotila ovat niin voimakkaassa ristiriidassa että sitä ajautuu ulkopuoliseksi tarkkailijaksi, jossa ulkokohtaisesti voi kyllä osallistua juhlintaan, mutta jossa sydän sulkeutuu omaan yksinäisyyteen ja juhlinta kääntyy fatalistiseksi tuomiopäivän julistukseksi, vaikka oma olo ei alun perin olisi ollutkaan niin valtavan huono. Kontrasti juhlivaan yleisöön vain alleviivaa kontrastia niin vahvasti että sitä on vaikea pitää mieli positiivisena.

En nyt oikein jälkeenpäin enää tiedä mihin tämä kirjoitus nyt tähtäsi, mutta kirjoitinpahan kuitenkin.

Ajattelu ja tietoisuus

Sain äidiltäni kuulla jonkin aikaa sitten että kummisetäni oli käynyt lukemassa tätä blogia ja kommentoinut "taitaa olla aika pohtivainen tämä Tommi". Tottahan se on, mutta minusta siinä ei ole mitään erikoista. Olen täysin vakuuttunut että me kaikki ajattelemme jatkuvasti ja monet meistä pohtivat säännöllisesti syvällisiäkin ajatuksia, mutta silti heitä ei pidetä pohtivaisina ihmisinä, eivätkä he ole pohtivaisia edes omasta mielestään.
Ajatukseni taustalla on omakohtainen havainto oman ajattelun tiedostamisesta. Olen nimittäin huomannut pohdiskelevani usein kaikennäköisiä asioita itsekseni, mutta vasta kun huomaan ajattelevani tätä nimenomaista asiaa jäävät ne mieleeni. Tämä siis toimii vaiheittain näin

1. Jokin useimmiten ulkoinen impulssi saa minut miettimään jotain asiaa, vaikkapa värien merkitystä vaatteiden valinnassa, koska satun juuri kulkemaan vaatekaupan ohi.
2. Tämän jälkeen seuraa kaksi vaihtoehtoa:
• En huomaa miettiväni värien merkitystä, jolloin hetken kuluttua unohdan asian.
• Huomaan miettiväni niinkin jännittävää asiaa kuin värien merkitystä vaatteiden valinnassa, jolloin kysymys ja koko päättelyketju jättää pysyvän jäljen muistiini.
3. Koska havaitsin ajattelevani jotain tiettyä asiaa, pohdin sitä jo abstraktimmalla tasolla, ja pääsen heti ylemmälle tasolle ja alan miettiä vaikkapa (vaate)valintojen sattumanvaraisuutta ja riippuvuutta täysin merkityksettömistä asioista.

Näistä vaiheista seuraa vääjäämättä sykli joka nousee yhä abstraktimpiin maailmoihin kunnes tylsistyn tai huomioni karkaa muualle.
Väitteeni on näin ollen että meillä kaikilla on nuo vaiheen 1. ajatukset, mutta moni meistä pysähtyy vaiheessa 2. eikä lähde kehittämään ajatuksiaan niiden luonnolliseen jatkeeseen vaikka heille olisi siihen kyky ja kaikki mahdollisuudet, vain koska he eivät tiedosta ajatuksiaan tai eivät arvosta niitä kylliksi.

Kehon kieli lavalla

Luin työmatkalla opusta "The Definitive Book of Body Language: How to Read Others' Attitudes by Their Gestures" joka käsittelee kehon kieltä. Matkan jälkeen kävin heti konsertissa enkä voinut olla havainnoimasta esiintyjien kehon kieltä lavalla, erityisesti aplodien aikana. Aivan ensimmäinen havainto on että kumarruksen syvyys on suoraan verrannollinen esiintyjän tärkeyteen (tai hänen kokemukseen omasta tärkeydestään). Konsertin suurin solisti kumartaa syvään ja pitkään, kun taas sivunkääntäjä nyökkää hieman ja kaikki siltä väliltä kumartavat oman arvonsa mukaisen kumarruksen.

Asian tekee kiinnostavaksi että tämä on täysin vastakkainen normaalin kumarruskäytännön kanssa tai ainakin intiution kanssa, sillä yleensähän kumarrus osoittaa nöyryyttä, joten syvään kumartaminen osoittaa suurempaa nöyryyttä, eli alemmuutta. Tervehdittäessä suurin pamppu tekee pienimmän liikkeen, mutta aplodien aikana suurin pamppu tekeekin suurimman liikkeen.

Uskoisin että syy tähän käytökseen kätkeytyy tilanteen kuvaukseen sanoilla "aplodien vastaanottaminen" tai "suosionosoitusten vastaanottaminen". Kumartamalla esiintyjä ottaa vastaan suosionosoituksia ja hän ikäänkuin omii näistä itselleen suuremman osan mikäli hän kumartaa muita syvempään. Näin diiva jonka kumarrus ulottuu lattiaan saakka ja kestää puoli ikuisuutta kahmaisee itselleen valtaosan aplodeista. Nöyryyttä, eli oman suorituksen vähäisyyttä, korostetaan siten kumartamalla vain aivan pienesti nyökkäyksellä. Tällaista käytöstä osoittavat usein suuret kapelimestarit kun heillä on rinnallan suuri solisti; asettumalla taputuksien aikana taka-alalle ja kumartamalla pienesti, he antavat enemmän tilaa ja aplodeja solistille. Joskus tästä kehkeytyy peräti pientä kilpajuoksua, jossa kaksi esiintyjää kulkevat lavalla taaksepäin yrittäen antaa toiselle enemmän suosionosoituksia.

Asia ei tietysti vielä ole aivan näin yksinkertainen; suuren kapelimestarin antaessa suuremman osan suosionosoituksista solistille, hän ottaa isällisen roolin - hän pääsee ohjailemaan tilannetta - jolloin hän saa kuitenkin hekisen yliotteen. Tämä on myös syy siihen joskus nähtävään kilpajuoksuun taaksepäin lavalla, jossa kukaan ei halua asettua suosionosoitusten keskipisteeseen.

Aivan toinen asia on sitten kumarruksen nopeus. Vauhdikas kumarrus liittyy useimmiten syvään kumarrukseen kun hidas vauhti liittyy pieneen nyökkäykseen. Hidas assosioituu arvokkuuteen joka edelleen sopii yhteen isällisen roolin kanssa. Hidas syvä kumarrus on jo niin valtava ele, että sitä harvoin näkee. Siinä on sekä arvokkutta että samanaikaisesti kaiken suosionosoituksen itselleen omimista, joten se on hyvin vahva ele. Nopea pieni kumarrus taas antaa ristiriitaisia signaaleja - toisaalta se on innokas ja halukas ottamaan kaikki aplodit vastaan, toisaalta se on hillityn pieni.