Kiipeilyfilosofiaa

Kävin eilein seinäkiipeilemässä. Siellä on yksi reitti, joka on minulle aivan täydellinen. Se on haastava, mutta tiedän selviytyväni siitä. Sen vaikeus ei oikeastaan ole missään erityisissä liikkeissä tai raskaudessa, vaan siinä, että useammassa kohdassa seuraava liike näyttä mahdottomalta. Eli siinä tulee sellainen tunne, että tilanne on mahdoton, että tästä ainakaan ei voi päästä eteenpäin. Kuitenkin, joka kerralla näistä kohdista pääsee yli kun vain luottaa itseensä. Eli vaikeus on vain pään sisällä. Pitää vain luottaa itseensä, köyteen ja varmistajaan. Siinä pitää viedä itsensä äärimmilleen, viedä itsensä sille rajalle mikä on mahdollista. Epäilemättä rajaa etsiessä joskus sen ylittää ja putoaa, mutta sitä pitääkin tehdä niin usein ettei sitä pelkää. Itse en ole pudonnut köyteen pitkään aikaan, mikä on selvä merkki siitä etten yritä tarpeeksi. En ole tarpeeksi lähellä rajaa.

Kuten normaalisti, tulee tästä mieleeni miten tätä voisi yleistää. Se ei ole vaikeaa. Elämä on täynnä tilanteita missä pelottaa (vaikka sitä harvoin myöntää kenellekään, edes itselleen). Vaikka nyt huomenna minun pitäisi syntymäpäiväjuhlilla pitää yksi lyhty spiikki. Se jännittää hieman. Mutta tiedän pystyväni siihen, siksi suostuin. Ja vaikka se menisi hieman pieleen, en anna sen haitata.

Olen pitkään ollut sitä mieltä että me kaikki liian usein jäämme sellaisiin kuvioihin joista tiedämme selviämme, eli emme yritäkään lähestyä mahdollisuuksiemme rajaa. Jätämme hakematta uutta työpaikkaa koska emme kuitenkaan saisi sitä. Jätämme lähettämättä kirjan käsikirjoitusta kustantajalle, koska ei sitä kuitenkaan pidettäisi. Emme lähesty kiinnostavaa ihmistä bileissä, koska pelkäämme nolaavamme itsemme. Silti tiedämme että epäonnistuminen ei ole mitenkään niin paha asia. Sitä sattuu mutta se ei satu.

Epävarmuudesta ja varmuudesta

Oletko huomannut miten vahva tarve ihmisillä on saada selitys asioille? Heidän pitää saada tuntea olevansa varmoja miten asia toimii. Ei ole väliä vaikka jokin tietty asia saisi selityksen, jolla ei ole mitään rationaalista pohjaa, kunhan sillä on selitys. Esimerkiksi vaikka polittinen kanta; väittelin kerran ystäväni kanssa maaseutupolitiikasta, eli pitäisikö maaseutua pitää elinvoimaisena vain antaa kaikkien muuttaa kaupunkeihin. Koska ystävälläni oli voimaks mielipide maaseutujen puolesta, asetuin kaupunkielämän puolelle, vain sen vuoksi, että saisimme kaikki näkökulmat mukaan keskusteluun. Kun ystävälleni lopulta kävi tämä ilmi, etten koskaan ollut paljastanut omaa mielipidettäni asiasta, vaati hän minulta mielipidettä. Oli äärettömän tärkeää että minun pitäisi sanoa olenko puolesta vai vastaan. Vastaukseni oli etten ole kumpaakaan. Asia on niin vaikea ja monisyinen, ettei minulle ole riittävää kompetenssia tehdä informoitua päätöstä puolesta taikka vastaan. Kesti pitkän tovin ennenkuin sain ystäväni uskomaan, että minulla ei tosiaankaan ole mitään mielipidettä siitä, miten asia lopulta pitäisi hoitaa. Minulla on vain läjä argumentteja puolesta sekä vastaan.

Olen havainnut, että ihmiset yleensä ovat vastahakoisia jäämään tällaiseen epävarmuuden tilaan. He haluaisivat määrittää asiat, asettaa ne mielessään paikoilleen lokeroihin. Siihen on varmaan olemassa jotkin evoluutiobioloogiset syyt, mutten nyt lähde niitä arvailemaan. Mutta on hämmästyttävää miten harvoin tästä puhutaan. Daniel Bohm sivuaa aihetta kirjassaan Science and Creativity. Hänen mukaansa tiedemiehillä on tapana polarisoitua omalla alallaan yhden teorian taakse, vaikka muita yhtä todennäköisesti toimivia teorioita olisi tarjolla. Ongelma on että usein tämä yksi valittu teoria ei ole oikea, tai ei riittävän kattava, ja kilpailevat ehdokkaat voisivat rikastuttaa ajattelua. Tiedemiehet kuitenkin haluavat konsensuksen, haluavat yhden teorian jota pidetään yhteisesti varmana totena.

Tieteessä asia koetaan usein kilpailutilanteena. Jos et kannata tätä teoriaa olet sitä vastaan. Itse asiassa, se pätee kovin moneen muuhunkin asiaan. Haluamme löytää varmuuden, voittajan, sen mielipiteen joka on "oikeassa", ja päästä eroon kaikista muista mielipiteistä. Mutta koska kuitenkin elämme epävarmuudessa, missä emme voi tietää lopullista vastausta useimpiin kysymyksiin, eikö varmuuden etsiminen aiheuta illuusion? Huijaamme itseämme.

Tästä ajaudun hieman sivuraiteelle. Mielestäni ehkä kuvaavin termi nyky-yhteiskunnalle on kilpailuyhteiskunta. Kaikesta kilpaillaan, kaikki kilpailutetaan. Niin kuin voittajan valinta olisi se ainoa oikea onnelliseksi tekevä tie. Nyt kuitenkin havaitsen, että tämä on niin suuri aihe, että jätän sen ensi kertaan, omaksi tekstiksi.

Provokaatioita

Sain kommenttina ihmisoikeustekstistäni eriäviä mielipiteitä. Se oli odotettavissa. Teksti oli provosoiva ja provokaatioksi tarkoitettu. Minulla on joskus tapana ottaa jokin tietty yksisilmäinen näkökulma ja viedä se äärimmilleen voidakseni demonstroida jotain ongelmaa nykyisessä ajattelussa. Tämän tavan ongelmana on että usein vastareaktio valitsemaani näkökulmaan on niin voimakas, että se varsinainen viesti jää taka-alalle. Mutta jos katsoo asiaa toiselta kantilta; tässä on selvä haaste lukijalle/kuulijalle. Miten voin kuunnella siten että päälimmäisenä välittyvä, ilmiselvä viesti, ei peitä alleen niitä hienovaraisempi sävyjä?

Yritäessäni oikein tarkkaan miettiä, miten tämä tapahtuisi, päädyn joka kerralla paradoksiin. Minulla on sellainen olo että kuulijana, minun pitäisi heittäytyä mukaan, uskoa siihen mitä kuulee, mutta juuri tällöin on vaara suurin, että se yksi pääaihe, josta on eri mieltä, peittää alleen ne kaikki muut asiat joista olisi voinut oppia jotain. Jos taas pitää mentaalia etäisyyttä puhujaan, on vaikea saada kiinni mistään asiasta minkä voisi oppia, siinä ei tavallaan pääse laisinkaan kyytiin. Pitäisi siis löytää jonkinlainen kompromissi, samalla heittäytyä mutta pitäytyä analyyttisenä. Se on kova haaste.

Pelästyksiä

Joskus pelästyn itseäni kun huomaan etten ole lainkaan sellainen kuin luulin olevan tai halusin olla. Esimerkiksi nyt tuo edellinen kirjoitus. Minusta siinä on, näin jälkeenpäin lukien, aika räyhäävä ja valittava sävy. Se ei ollut tarkoitus. Mutta se on vain pintaa. En minä ole sellainen. Syvempi kysmys joka tuosta juolahti mieleeni on, olemmeko sellaisia kuin itse luulemme olevamme?

Kysymykseen on tietysti mahdoton vastata itse, koska vastaamme vain mitä luulemme tietävämme itsestämme. Tarvitaan jokin ulkopuolinen taho, joka tarkkailee meitä ja raportoi meille. Luonnollisesti jokaisessa ihmiskontaktissa tätä tapahtuu tiedostamattomasti. Jokainen tapaamamme ihminen muodostaa meistä oman käsityksensä, jota implisiittisesti välittää meille omien toimiensa kautta. Tätä kautta saamamme kuva itsestämme täydentyy jatkuvasti, mutta se on silti aina epätäydellinen. Me tavallaan peilaamme itseämme toisesta, mutta näemme aina vain yhden epätäydellisen ja hieman vääristyneen kuvan itsestämme.

Jännittäviä ovat ne hetket, kun joku reagoi meihin eri tavalla kuin olemme odottaneet. Se kuva jonka silloin peilautuu meistä itsestämme onkin silloin erillainen kuin odotimme. Itsen vaikutus toiseen olikin erillainen kuin odotettu. "Mitä sinä oikein luulet minusta?" Se voi olla pelottavaa, mutta kaikki uusi ja ihmeellinen on hieman pelottavaa. Kaikessa uudessa on eniten opittavaa. Siksi tämä hetki, nyt kun havaitsin kirjoittaneeni tekstin, joka ei tunnu ollenkaan omalta, on suuren opetuksen hetki. Minun pitää muuttaa käsitystäni itsestäni ja avata sille uusi perspektiivi. Jännittävää.

Ihmisoikeudet 2

Olin vuodenvaihteen tieonoilla lomamatkalla Malissa, länsi-Afrikassa. Kävimme matkalla mm. Djennéssä, jossa on kuuluisa mudasta rakennettu moskeija sekä noin 40 koraani-koulua. Erään koulun ulkopuolella näimme kaksi poikaa, iältään ehkä 10-12, jotka resitoivat ulkomuistista koraania (ainakin näin me uskomme). Todennäköisesti se oli osa heidän opintojaan. Useat meidän ryhmän matkalaisista ilmaisivat spontaanisti paheksuntansa lasten huonosta kohtelusta. "Lastenhan pitäisi saada olla lapsia."

Minä jäin miettimään tätä pitkäksi aikaa jälkeenpäin ja olen sitä mieltä, että paheksunta oli kovin hätiköityä. Aivan ensimmäiseksi tulee mieleen että mehän emme tiedä mitään näiden oloista. Näimme heidät muutaman sekunnin jonka perustella teimme johtopäätöksiä. Olen varma että mikäli näkisimme suomalaisia lapsi suomalaisessa koulussa voisimme helposti löytää jonkin sellaisen hetken joka saisi meidät epäilemään outoja asioita. Mutta paljon tärkeämpää on se, ettemme tunne paikallista kulttuuria tai lasten taustaa. Myöhemmin ymmärsimme että koraanikouluun pääsevät lapset ovat onnekkaita, usein köyhien perheiden lapsista yksi voidaan lähetettää tällaiseen kouluun ja hän on se joka saa koulutuksen sekä kohtuullisen hyvin ruokaa, vaatteita ja majoituksen. Kulttuuristakaan emme tiedä mitään. Voimmeko oikopäätä sanoa, että tällainen tai tuollainen koulutus tai lastenkasvatus on se oikea tapa? Onko meidän kulttuurimme parempi kuin heidän? Onko tällainen kysmys ylipäätään järkeenkäypä?

Ihmisoikeusasiassa asiat menevät vielä vaikeammiksi. Onko ihmisoikeudet samoja kaikissa kulttuureissa, ja tulisiko niiden olla? Kyllähän YK on määritellyt ihmisoikeuksia, mutta jää silti sellainen tunne, että YK on aika länsimaalainen instituutio. Sananvalta YK:ssa on nykyään lähinnä Yhdysvalloilla, Venäjällä ja joillakin Eurooppalaisilla mailla (tai EU:lla). Voiko ihmisoikeuksien määrittelemisen jättää huoletta näiden maiden vastuulle, varsinkin, jos nykysellään harva niistä kuitenkaan noudattaa niitä?

Turvapaikanhaun ongelmat liittyvät samaan sekamelskaan. Kun taloudellisia voimavaroja on rajallinen määrä, on oltava tarkka siitä ketkä saavat paikan ja ketkä eivät. Suurin ongelma on että hakijoiden joukossa on huijareita, jotka vain haluavat nostaa elintasoaan ottamalla turvapaikan. Ei ole olemassa mitään yksiselitteistä tapaa selvittää hakijan taustaa, mutta jokainen läpi päässyt huijari kasvattaa todennäköisyyttä, että heitä on huomenna enemmän. Ja jos vielä ajatellaan asiaa suuremmin, turvapaikat vain hoitavat ongelman seurauksia puuttumatta sen syihin. Tärkeämpää olisi hoitaa asiat kuntoon paikan päällä, kuin kuljettaa ongelmat tänne. Nämä pakolaiset kun eivät helposti kotiudu meidän yhteiskuntaan ja niin kauan kuin pakolaisuuden syyt ovat olemassa, jatkuu pakolaisvirta muihin maihin.

Ihmis- ja muut oikeudet

"Asylum is a human right" luki erääs julisteessa jonka näin tänä aamuna bussipysäkillä. Öö. Ei. Turvapaikka ei ole ihmisoikeus, vaan turvapaikan järjestäminen niille ihmisille jotka ovat vakavasti uhattuja kotimaassaan on ihmiskunna moraalisella vastuulla. Tai jotain. Olisi esimerkiksi aivan naurettavaa että ottaisimme vastaan amerikkalaisen turvapaikanhakijan, vaikka yhdysvallat harrastaakin kidutusta, perusteetonta sodankäyntiä, eikä huolehdi omista köyhistään.

Minua huolestuttaa tämä nykyinen trendi, jossa kaikkia asioita ajatellaan "oikeuden" kautta, merkityksessä "right" ei "justice", vaikka "justice" olisi myös mielenkiintoinen pohdinnan kohde. Nyt en puhu ainoastaan ihmisoikeuksista vaan myös esimerkiksi tekijänoikeudesta, aseestakieltäytymisestä (minulla on oikeus mielipiteeseeni) tai oikeudesta ottaa eväitä seisovasta pöydästä (koska olisin voinut syödä sen verran kerrallakin, mutta silloin minulla olisi tullut huono olo). Ensinnäkin, kuka on antanut sinulle oikeudet ja kuka päättää mikä kuuluu näihin oikeuksiin? Toiseksi ja tämä pätee asiaan kuin asiaan, jos lähtökohta on että jokin asia kuuluu minulle, minulla on siihen oikeus, on todennäköisin lopputulos pettymys, koska se että asian sitten saa itselleen ei aiheuta mitään hyvänolon tunnetta (koska se kuuluikin minulle jo alunperin), mutta sen menettäminen koetaan vääryytenä.

Jos lähdetään liikeelle vaikka aseestakieltäytymisestä. Periaatte on tietysti kaunis: Heidän mielestään aseellinen voimankäyttöä ei ole missään tilanteessa hyväksyttävää. Valtio tarjoaa kuitenkin vaihtoehdon, siviilipalvelus. Tämä palvelus ei mitenkään liity aseisiin eikä voimankäyttöön, se voi olla vaikka opettamista lastentarhassa, joten sen pitäisi olla kaikin puolin hyväksyttävää. Mutta ei. Se ei tietysti riitä. "Meillä on oikeus..." Kenen antama oikeus? Mitä jos minä sanoisin että minulla on oikeus kieltäytyä maksamasta veroja. Miksi? Koska minä en pidä veroista. Verot heikentävät minun elämänlaatua, koska en voi ostaa niin paljon onnellisuutta, kuin voisin jos saisin palkkani ilman vähennyksiä.

Sama koskee tekijänoikeuksia. Kuka on antanut tekijöille monopolioikeuden ideoiden omistamiseen? Katsokaamme hieman historiaan: voiko joku tosissaan väittää että esimerkiksi 1700-luvulla taide jotenkin kärsi siitä että taitelijat saivat vapaasti imitoida toistensa töitä? Eikö se juuri vienyt taidetta eteenpäin? Säveltäjät lainailivat toistensa teemoja omissa fuugissaan tai tekivät niistä variaatioita. Se oli taiteellisesti rikasta aikaa. Toki joku Mozart kuoli köyhyydessä, mutta johtuiko se vääryyksistä vai holtittomasta rahankäytöstä? Onko meillä nykyään jotain hyötyä siitä että suurin osa kaikesta musiikista levitetään muutaman suuren levy-yhtiön kautta? "Meillä on oikeus ansaita rahaa tekemästämme työstä." Kuka määrittelee, mikä on sellainen työ jolla pitää voida elää? Jos minä haluaisin juhlia ammatikseni, juhlisin joka päivä oikein intensiivisesti, niin paljon, että se kävisi työstä, niin kai minulla olisi oikeus ansaita siitä niin paljon rahaa että voisin elättää itseni?

Entä tämä noutopöytä? Kai minulla on oikeus ottaa noutopöydästä miten paljon vain ruokaa mukaani evääksi, vaikka sitä ei erikseen kielletä? Tämä on jotenkin niin naurettavaa etten sitä nyt rupea edes erikseen ruotimaan. Silti tiedän että jotkut ajattelevat näin.

Itämaisten filosofioiden mukaan mitään ei pidä olettaa annettuna, vaan kiittää onneaan (tai jumalaansa) siitä, mitä sattumalta on saanut hetkeksi haltuunsa. Tällöin sen menettäminen (teoriassa) ei aiheuta mielipahaa, koska se olikin vain minulla hetken "lainassa". Se olikin hieman liian hyvää ollakseen totta. Tällaisen asenteen omaksuminen vähentää pettymysten määrää, tai teoriassa poistaa ne kokonaan. Kaikki mitä kuitenkin saa, on sitten sitäkin mukavempaa.

Päivän kotitehtävä: Tiedosta yksi asia, joka sinulla on, ja josta voit tuntea itsesi kohtuuttoman onnekkaaksi kun saat sitä pitää. Voit toistaa tehtävän joka päivä, mutta valitsemalla aina uuden asian.

Oma vastaukseni: Tällainen työpaikka, jossa voin kirjoitella filosofiaa kun ei omat työt maistu.

Herätyskello on helvetistä

Tiedät miltä se tuntuu. Prrr! Prrr! Prrr! Yrität kuvitella että se ei ole totta, se on vain unta. Prrr! Prrr! Prrr! Mutta tiedät, että olet väärässä, tiedät, ettet voi sitä paeta, tiedät, että nyt on pakko herätä.

Herätyskelloaamut ovat kaameita. Kesken unien pitää herätä ja nousta ylös. Vielä on aivan pimeää ja väsyttää niin vietävästi, mutta on vain pakko nousta. Kompromissivaihtoehto on painaa torkkunappia, mutta se vain moninkertaistaa tuskan. Olet jo kerran herännyt, mutta torkahtanut uudestaan ja sitten kaikki alkaa uudestaan. Parhaimmilani olen viettänyt torkkuen sängyssä toista tuntia painaen torkkuherätysnappia uudestaan 10min välein. Siitä minulla ei ole mitään hyvää kerrottavaa.

Mutta asian ei tarvitse olla näin. Voit valita elää ilman herätyskelloa. Tai ainakin ilman tuskallista, joka-aamuista hälyytystä. "Mutta kerro meille miten, kerro!" No, minäpä kerron! Illalla kun menet nukkumaan et laita herätyskelloa soimaan. Silloin se ei aamulla herätä sinua liian aikaisin, vaan antaa sinun nukkua kunnes olet nukkunut tarpeeksi, nukkunut niin paljon kuin keho haluaa nukkua. Duh.

Asia on tosiaankin näin yksinkertainen. Jos et halua herätä herätyskellon pärinään, älä laita sitä herättämään. Vastaväitteitä on tietysti paljon ja veikkaanpa, että ensimmäiset niistä perustuvat väittämään, että sinulla on tarve ehtiä töihin/kouluun tms. Mutta silloin herätyskello vain paikkaa jo tapahtunut virhettä, eli se hoitaa oiretta eikä sen syytä. Jos et automaattisesti herää rittävän aikaisin ei ongelmaa pitäisi ratkaista herätyskellolla, vaan menemällä aikaisemmin nukkumaan. Heräämisvaikeushan johtuu siitä ettei ole nukkunut tarpeeksi (paitsi jos on jonkun sairauden vaivaama), ja oikea lääke unen puutteelle on nukkua enemmän. Duh.

Nukkuminen on terveellistä, mutta vielä paljon tärkeämpää on että nukkuminen on kivaa! Varmaan muistat jonkun kerran kun olet nukkunut pitkään, sunnuntaiaamuna ehkä, olet jo kerran herännyt, tai useammankin kerran, mutta et ole vielä noussut ylös vaan jäänyt torkkumaan. Olet jäänyt siihen unen ja valveillaolon rajamaastoon, jossa ajatukset lentävät, käyvät välillä unissa, sitten haaveilevat, suunnitelevat ja muistelevat, mutta joka tapauksessa ne pyörivät luovasti. Tulee tunne ettet vielä halua raottaa peittoa, koska sieltä tulvahtaisi kylmää ilmaa ja juuri nyt on niin lämmin ja mukava.

Tällainen aamu minulla oli tänään. Lopetin herätyskellon käytön viime viikolla. Tänään heräsin sitten kun heräsin ja olo on mitä mainioin.

Mainoksia ja spämmiä. Onko niillä oikeasti mitään eroa?

Istuessani jokin aika sitten bussissa säpsähdin huomatessani että bussin etuosaan oli asennettu televisioruutu. Ruudussa kiersi muutaman minuutin välein uutisia, mainoskuvia, säätietoja, ja tietysti mainoksia, kuinkas muuten. Plääh. Toki minulla on joskus ollut tylsää istuessani toimettomana bussissa, mutta televisioruutu tuntui oitis ahdistavalta. Yritin katsella ohi viilettäviä maisemia ja antaa ajatusten vaeltaa, mutta heti kun unohdin keskittyä, nappasi liikkuvat kuvat ruudulla katseeni. Halusin vain istua rauhassa mutta nyt se ei ollut mahdollista.

Kun ryhdyin asiaa tarkemmin ajatelemaan, niin yhtäläisyydet spämmiin kävivät yhä selvemmiksi. Ruutu pakkosyöttää sinulle mainoksia, joita et voi välttää vaikka haluaisit. Aivan kuten spämmi. Televisioruutu ryöstää sinulta omat ajatuksesi ja korvaa ne bulkkitavaralla - niillä ajatuksilla joita mainostaja haluaisi sinun ajattelavan. Rupesin suunnittelemaan ruutujen teippaamista umpeen tai peittämistä jollakin pahvilla. Kirjoittaisin peitteisiin jotain iskulauseita kuten "Vapauttakaa ajatukset!" tai "Vapautettu spämmistä!", mutta hylkäsin idean rikossyytteen pelossa.

Muuten, oletko huomannut miten tehokkaasti televisioruutu vetään katseen puoleensa. Se on hypnoottinen. Mikäli televisio on päällä, on sitä lähes mahdotonta olla katsomatta. Kun sitä soveltaa lapsiin on tulos makaaberi - joskus ollessani lastenvahtina olen näyttänyt heille elokuvaa ja samassa muuttuu kaksi villikissa hiljaisen aneemiseksi. Useissa uusissa kauppakeskusissa, kuten Kampin keskuksessa, on kaikkialla televisioruutuja, jotka syöttävät sinulle ilosanomaa "Osta, osta, Osta!". Huoh.

Eikä tässä vielä kaikki. Jos haluaisi, ja minä haluan, elää elämää ilman mainoksia, on se todella vaikeaa. Lehdet ovat täynnä mainoksia. Olen tosin jo aikaa sitten oppinut katsomaan kaikkien mainoksien ohi. Mutta minusta on turhaa käyttä paperia mainoksiin joita en kumminkaan lue. Milloin joku lehti keksisi painaa itsestään versiota jossa ei ole lainkaan mainoksia? Toki se maksaisi enemmän, mutta samalla se säästäisi luontoa. Olisi kiinnostavaa tietää paljonko enemmän tällainen lehti maksaisi normaaliin verrattuna.

Televisiomainokset ovat jotenkin, pitkin hampain, hyväksyttäviä, koska niillä kustannetaan kokonaisia kanavia. Voisin, jos haluaisin, ostaa oikeuden katsoa maksu-TV:tä tai katso vain YLE:n kanavia. Myönnän kuitenkin, että en ole hankkinut maksu-TV:tä, koska oikeastaan en halua. Minusta TV:n katseleminen on muutenkin niin turhaa, etten halua maksaa siitä.

Lopulta haluaisin kuitenkin esittää toiveen, että ihmiset hieman aktiivisemmin ryhtyisivät pohtimaan spämmin ja muiden mainosten suhdetta. Eivätkö ne kuitenkin ole monilta osin samanlaisia?