perjantaina, kesäkuuta 30, 2006
Lintupäivitys
En ole pitkään aikaan muistanut päivittää tunnistettujen lintujen listaa, joten tässä muutama; kurki, punarinta, naakka, lapintiira, laulujoutsen.
maanantaina, kesäkuuta 26, 2006
Huoltotauko
Läppärini on huollossa - siellä se oli koko juhannuksen ja on vieläkin. Hämmästyttävää miten syvälle tottumus on pesiytynyt; tuntui aivan omituiselta olla nämä pari päivää kotona ilman konetta. Minulla olisi ollut useampi asia joita olisin tehnyt mielelläni (olen valokuvaillut ahkerasti ja niitä olisi pitänyt päästä säätämään) mutta tietysti olisin myös paljon surfaillut aivan turhaan.
Toinen asia jota hämmästelen on yksi tämän vuoden neljästä pakkojuhlasta: juhannus. Yhdessä uuden vuoden, vapun ja joulun kanssa nämä ovat tilanteita jolloin on pakko juhlija, muuten yhteiskunta leimaa henkilön hylkiöksi. Ajatelkaa nyt tänään kun kysytte kaveriltanne: "Mitä teit juhannuksena?". Siihen sisältyy edellytys että on tehnyt jotain, että hän on saanut kutsun jonnekin tai että hän muutoin omistaa itse jonkin paikan johon voi mennä viettämään juhannusta. Jos taas, kuten minä, viettää juhannuksen kotona, joutuu ongelman eteen. Rehellinen vastaus kysymykseen antaa juuri sellaisen sosiaalisen hylkiön mielikuvan. Elävästi väritetty vastaus "minulla oli niin kiire että en halunnut mitään ohjelmaa" kuulostaa selittelyltä. Valehtelu on tietysti aina vaihtoehto, mutta minä en juuri ole harrastanut sellaista. Viimeisenä puolustuksena on hyökkäys, koko kysymyksen kyseenalaistaminen - "ai että miten niin, oliko nyt juhannus?".
Nyt lukijaa tietysti kiinnostaa kuulla vastaus kysmykseen, mitä tein juhannuksena? Houkutus on suuri että jättäisin vastaamatta kokonaan. Jättäisin lukijan arvuuttelemaan. Mutta oikeastaanhan minä olen jo vastannut tämän tekstin pitkähköllä selittelyllä, joka filosofisin argumentein perustelee miksi minun ei pitäisi tuntea itseäni sosiaaliseksi hylkiöksi.
Toinen asia jota hämmästelen on yksi tämän vuoden neljästä pakkojuhlasta: juhannus. Yhdessä uuden vuoden, vapun ja joulun kanssa nämä ovat tilanteita jolloin on pakko juhlija, muuten yhteiskunta leimaa henkilön hylkiöksi. Ajatelkaa nyt tänään kun kysytte kaveriltanne: "Mitä teit juhannuksena?". Siihen sisältyy edellytys että on tehnyt jotain, että hän on saanut kutsun jonnekin tai että hän muutoin omistaa itse jonkin paikan johon voi mennä viettämään juhannusta. Jos taas, kuten minä, viettää juhannuksen kotona, joutuu ongelman eteen. Rehellinen vastaus kysymykseen antaa juuri sellaisen sosiaalisen hylkiön mielikuvan. Elävästi väritetty vastaus "minulla oli niin kiire että en halunnut mitään ohjelmaa" kuulostaa selittelyltä. Valehtelu on tietysti aina vaihtoehto, mutta minä en juuri ole harrastanut sellaista. Viimeisenä puolustuksena on hyökkäys, koko kysymyksen kyseenalaistaminen - "ai että miten niin, oliko nyt juhannus?".
Nyt lukijaa tietysti kiinnostaa kuulla vastaus kysmykseen, mitä tein juhannuksena? Houkutus on suuri että jättäisin vastaamatta kokonaan. Jättäisin lukijan arvuuttelemaan. Mutta oikeastaanhan minä olen jo vastannut tämän tekstin pitkähköllä selittelyllä, joka filosofisin argumentein perustelee miksi minun ei pitäisi tuntea itseäni sosiaaliseksi hylkiöksi.
tiistaina, kesäkuuta 20, 2006
Insinööriminä
Tänään ymmärsin jotain itsestäni; saan suurta mielihyvää ymmärtäessäni miten jokin asia toimii. Näitä asioita voivat olla esimerkiksi niin matemaattiset kaavat, fysikaaliset ilmiöt kuin ihmisten välinen ryhmädynamiikkakin. Kun ymmärrän "sen", tulen tyytyväiseksi.
Samalla vastustan pakonomaista selittämisen tarvetta. Kaikkea ei tarvitse selittää. On asioita joita ei voi selittää, asioita, joiden selittämiseen meillä ei ole riittävää tietoa. Tällöin pitää minun kuitenkin tehdä tietoinen päätös selittämättä jättämisestä selittämättömänä ilmiönä. Kun saan asiat tähän tilaan, tunnen että voin rauhoittua. Maailma on hallussa. Ei siten että maailma olisi muuten angistinen, mikäli en pysty selittämään asioita ovat ne selittämättömiä ja kun saan ne selitettyä, siirtyvät ne selitettyihin asioihin. Molempi tila antaa mahdollisuuden rauhoittua. Se tila jossa jotakin asiaa ei vielä ole leimattu selittämättömäksi eikä selitetyksi on useimmiten innostava tila, jossa pyrin rakentamaan loogista kokonaisuutta, joten senkään ei tarvitse olla angstinen.
Nyt huolestuttaa kuitenkin hieman liiallisen lokeroimisen mahdollisuus. Onko jako selitettyihin ja selittämättömiin asioihin liian lokeroiva? Ja onko jaottelun takana kuitenkin pyrkimys selittämiseen, eli siihen liialliseen selittämiseen myös silloin kuin luotettavaa vastausta ei ole saatavilla? Oma spontaani vastaukseni on "ei", pyrkimys ei ole liiallinen selittäminen, vaan primääri pyrkimys on pikemminkin vastakkainen. Tämä jaottelu antaa mahdollisuuden jättää asiat selittämättömiksi, ja tämä pätee myös tapauksiin joissa ei vain viitsi selvittää asiaa perin pohjin. Eli näin saan mahdollisuuden luopua angstista kun tajuan etten ymmärrä jotain.
Luulen että selittämisen tarve on kovin inhimillinen tarve. Asian selittäminen tuo hyvänolontunteen. Mutta kun tästä tulee riippuvaiseksi, aiheuttaa asian selittämättömyys angstia, eli menetettyä hyvänolontunnetta. Nyt kun pystyn selittämään minkä tahansa asian sillä, että se on "selittämätön", pääsen eroon angstista oikosulkemalla sen menetetyn selityksen tunteen.
Nyt voin onnellisena leimata tämän jo käytössä olleen ajattelutapani selitetyksi, tiedän miten toimin ja miksi toimin niin. Ymmärrettyäni tämän olen taas hieman onnellisempi.
Samalla vastustan pakonomaista selittämisen tarvetta. Kaikkea ei tarvitse selittää. On asioita joita ei voi selittää, asioita, joiden selittämiseen meillä ei ole riittävää tietoa. Tällöin pitää minun kuitenkin tehdä tietoinen päätös selittämättä jättämisestä selittämättömänä ilmiönä. Kun saan asiat tähän tilaan, tunnen että voin rauhoittua. Maailma on hallussa. Ei siten että maailma olisi muuten angistinen, mikäli en pysty selittämään asioita ovat ne selittämättömiä ja kun saan ne selitettyä, siirtyvät ne selitettyihin asioihin. Molempi tila antaa mahdollisuuden rauhoittua. Se tila jossa jotakin asiaa ei vielä ole leimattu selittämättömäksi eikä selitetyksi on useimmiten innostava tila, jossa pyrin rakentamaan loogista kokonaisuutta, joten senkään ei tarvitse olla angstinen.
Nyt huolestuttaa kuitenkin hieman liiallisen lokeroimisen mahdollisuus. Onko jako selitettyihin ja selittämättömiin asioihin liian lokeroiva? Ja onko jaottelun takana kuitenkin pyrkimys selittämiseen, eli siihen liialliseen selittämiseen myös silloin kuin luotettavaa vastausta ei ole saatavilla? Oma spontaani vastaukseni on "ei", pyrkimys ei ole liiallinen selittäminen, vaan primääri pyrkimys on pikemminkin vastakkainen. Tämä jaottelu antaa mahdollisuuden jättää asiat selittämättömiksi, ja tämä pätee myös tapauksiin joissa ei vain viitsi selvittää asiaa perin pohjin. Eli näin saan mahdollisuuden luopua angstista kun tajuan etten ymmärrä jotain.
Luulen että selittämisen tarve on kovin inhimillinen tarve. Asian selittäminen tuo hyvänolontunteen. Mutta kun tästä tulee riippuvaiseksi, aiheuttaa asian selittämättömyys angstia, eli menetettyä hyvänolontunnetta. Nyt kun pystyn selittämään minkä tahansa asian sillä, että se on "selittämätön", pääsen eroon angstista oikosulkemalla sen menetetyn selityksen tunteen.
Nyt voin onnellisena leimata tämän jo käytössä olleen ajattelutapani selitetyksi, tiedän miten toimin ja miksi toimin niin. Ymmärrettyäni tämän olen taas hieman onnellisempi.
maanantaina, kesäkuuta 19, 2006
Vihdoin helpotusta
Viimeiset puolitoista kuukautta on ollut kiireistä, todella kiireistä. Tämä ei ole minulle tyypillistä - olenhan päättänyt viettää rauhallista elämää koska rauhallinen elämä on hyvää elämää. Eikä tämä ole vain tavallinen voivottelu kiireisestä elämästä. Suurin osa kevättä oli rauhallista, melkeinpä liian rauhallista ja nyt väännettiin sitten mittari toiseen ääripäähän vähäksi aikaa.
Nyt kun kiire on takanapäin on aika ja aikaa pohtia asioita. Kestänee pari päivää ennenkuin ehdin taas asettua. Kuulin ystävältäni viikonloppuna tarinan, jonka mukaan amerikan intiaaneilla on tapana sanoa (tämä saattaa hyvin olla urbaani legenda) että matkustaessa kestää kolme päivää ennenkuin sielu tulee perässä. Vaikka en itse usko fyysisen sielun olemassaoloon, uskon kuitenkin tähän abstraktiin ideaan, samoin kuin uskon että sieluun abstraktissa mielessä, metaforan kaltaisena. Uuteen paikkaan saapuessa menee tovi ennen kuin pystyy rauhoittumaan, ennen kuin kotiutuu. Tämän minun kiireisen periodin osalta uskon että asia on aika lailla samoin. Menee hetki ennen kuin sielu löytää kotiin, löytää paikkansa.
Eilen olin kotona lähes koko päivän, hetken kävin pyöräilemässä, mutta käytännössä koko päivän olin itsekseni. Se oli alku. Tänään työpäivän jälkeen olen ollut kotona. En ole tehnyt kovin paljon mitään ja tarkoitukseni on pitää kiinni siitä. Saatan käydä vielä pikaisesti kaupassa tai lenkillä, mutta en mene shoppailemaan enkä mene urheilemaan. Ymmärrätte varmaan eron.
Voi hyvin olla että tämän matkan jälkeen ei kolme päivää riitä. Voin tarvita enemmänkin aikaa ennenkuin asetun jälleen aloilleni. Suunnittelen jo juhannusta sen varalle. Jospa olisinkin kotona yksin, tai ehkä veljeni kanssa, jos hän on maisemissa. Grillaisin jotain, kävisin lenkillä, saunoisin, enkä oikeastaan tekisi mitään hyödyllistä. Tuntuu kuin tarvitsisin sitä juuri nyt; tekemättömyyttä.
Nyt kun kiire on takanapäin on aika ja aikaa pohtia asioita. Kestänee pari päivää ennenkuin ehdin taas asettua. Kuulin ystävältäni viikonloppuna tarinan, jonka mukaan amerikan intiaaneilla on tapana sanoa (tämä saattaa hyvin olla urbaani legenda) että matkustaessa kestää kolme päivää ennenkuin sielu tulee perässä. Vaikka en itse usko fyysisen sielun olemassaoloon, uskon kuitenkin tähän abstraktiin ideaan, samoin kuin uskon että sieluun abstraktissa mielessä, metaforan kaltaisena. Uuteen paikkaan saapuessa menee tovi ennen kuin pystyy rauhoittumaan, ennen kuin kotiutuu. Tämän minun kiireisen periodin osalta uskon että asia on aika lailla samoin. Menee hetki ennen kuin sielu löytää kotiin, löytää paikkansa.
Eilen olin kotona lähes koko päivän, hetken kävin pyöräilemässä, mutta käytännössä koko päivän olin itsekseni. Se oli alku. Tänään työpäivän jälkeen olen ollut kotona. En ole tehnyt kovin paljon mitään ja tarkoitukseni on pitää kiinni siitä. Saatan käydä vielä pikaisesti kaupassa tai lenkillä, mutta en mene shoppailemaan enkä mene urheilemaan. Ymmärrätte varmaan eron.
Voi hyvin olla että tämän matkan jälkeen ei kolme päivää riitä. Voin tarvita enemmänkin aikaa ennenkuin asetun jälleen aloilleni. Suunnittelen jo juhannusta sen varalle. Jospa olisinkin kotona yksin, tai ehkä veljeni kanssa, jos hän on maisemissa. Grillaisin jotain, kävisin lenkillä, saunoisin, enkä oikeastaan tekisi mitään hyödyllistä. Tuntuu kuin tarvitsisin sitä juuri nyt; tekemättömyyttä.
sunnuntaina, kesäkuuta 18, 2006
torstaina, kesäkuuta 15, 2006
Mahdottoman haluamisesta
Tässä viimeaikoina olen useaan otteeseen huomannut että monet, minä itse ja monet muut, tuntuvat aina haluavan sitä mitä ei voi saada. Tuntuu siltä että sitä aina haluaisi juuri sen naisen jota ei voi saada tai sen lomamatkan johon ei ole varaa. Miksi? Miksi en voisi haluta sitä mikä on ulottuvillani? Vai onko tässä kysmyksessä tilastollinen harha; ne asiat jotka haluan ja jotka myös saan eivät rekisteröidy muistiini?
Toinen vaihtoehto on että meidät on jotenkin geneettisesti koodattu haluamaan asioita joita meillä ei vielä ole, mutta jotka voisivat olla mahdollisia. Voisi kuvitella että tämä on ollut hyvä strategia ja ajanut ihmiset esimerkiksi tutkimaan kaukaisia maita jos sieltä löytyisi paremmat metsästysmaat.
Siitä ei kuitenkaan pääse mihinkään että tällaiset halut ovat lähtökohtaisesti mahdottomia, siksi turhia ja peräti haitallisia. Ne vievät huomion pois niistä asioista joita voi saada. En tietenkään kannata kunnianhimoisista suunnitelmista luopumista, mutta kaikki eivät voi olla astronautteja, supermalleja ja filmitähtiä. Mutta kaikki tämä ei kuitenkaan vastaa kysmykyseen miksi juuri ne naiset ovat kiinnostavimpia joita tietää ettei voi saada?
Toinen vaihtoehto on että meidät on jotenkin geneettisesti koodattu haluamaan asioita joita meillä ei vielä ole, mutta jotka voisivat olla mahdollisia. Voisi kuvitella että tämä on ollut hyvä strategia ja ajanut ihmiset esimerkiksi tutkimaan kaukaisia maita jos sieltä löytyisi paremmat metsästysmaat.
Siitä ei kuitenkaan pääse mihinkään että tällaiset halut ovat lähtökohtaisesti mahdottomia, siksi turhia ja peräti haitallisia. Ne vievät huomion pois niistä asioista joita voi saada. En tietenkään kannata kunnianhimoisista suunnitelmista luopumista, mutta kaikki eivät voi olla astronautteja, supermalleja ja filmitähtiä. Mutta kaikki tämä ei kuitenkaan vastaa kysmykyseen miksi juuri ne naiset ovat kiinnostavimpia joita tietää ettei voi saada?
perjantaina, kesäkuuta 09, 2006
Kuvia Islannista
Päivitetty 13.6.2006
Vuorilla oli vähän sumua.
Gullfoss-putos
Gullfoss-putos
Ihan normaali SUV
Vuorilla oli vähän sumua.
Gullfoss-putos
Gullfoss-putos
Ihan normaali SUV
torstaina, kesäkuuta 08, 2006
Sukellus Islantiin
Sain mahdollisuuden käydä työmatkan yhteydessä sukeltamassa Islannissa, tarkkaan ottaen maan kuuluisimmassa sukelluskohteessa Silfrassa. Vesi on kylmää, Vyper näytti 3-5C vedessä, ilma oli 8C. Saimme käyttöömme vuokrakamppeet, mukaanlukien neopreenikuivapuku, mutta ainoastaan märkishanskat. Joten muuten pysyimme kyllä lämpimänä, mutta sormet jäätyivät tunnottomiksi. Mutta maisemat korvasivat kyllä kärsimykset; aivan mahtavaa! Ohessa muutama kuva. Olen myös kuvannut muita maisemia tällä matkalla, mutta niistä enemmän ensi kerralla.
Matkan toteutti http://www.diveiceland.com/ ja osa oheisista kuvista on oppaan ottamia. Kaikki omat kuvat löytyvät osoitteesta http://www.flickr.com/photos/19906099@N00/sets/72157594160392859/.
Matkan toteutti http://www.diveiceland.com/ ja osa oheisista kuvista on oppaan ottamia. Kaikki omat kuvat löytyvät osoitteesta http://www.flickr.com/photos/19906099@N00/sets/72157594160392859/.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)