Politiikkaa

Tehyn lakko, YLEn rahoitusongelmat ja oman tutkimustyön rahoituksellisen lyhytjänteisyys ovat laittaneet minut pohtimaan talouspolitiikkaa aika paljon. Rahaa on tietysti aina liian vähän, joten meidän on pakko tehdä poliittisia päätöksiä keille sitä annetaan ja ketkä jäävät ilman. Nämä poliittiset päätökset ovat tietysti aina arvo-päätöksiä, eli päätöksiä joiden perusteina ovat yhteiskunnan arvomaailma - mikä on tärkeää ja mikä on vähemmän tärkeää.

Eräs minun henkilökohtaisen arvomaailman peruspilareita on periaate: jos et voi tehdä asioita hyvin, ei niitä oikeastaan kannata tehdä laisinkaan. Tehyn osalta asiat menivät siksi ihan oikein; emme voi/halua kuvitella elävämme maailmassa jossa ei ole sairaanhoitajia, joten meidän pitää hoitaa sairaanhoito hyvin, eli maksaa heille kunnon palkka. Ehkä hieman mustavalkoinen asenne, mutta näin se kuitenkin lopulta meni.

YLEn osalta asian pohdinta on vielä kesken. Ruotsinkielisen uutistoimituksen ja X3Min lopetusuhat saivat medialta ja yleisöltä armottoman tuomion - ei onnistu. Jostain muualta pitää säästää. YLE on vastikään ostanut oikeudet HBO:n tuottamiin laatusarjoihin - epäilemättä kalliiseen hintaan - onkohan se tarpeellista? Voisimmeko elää ilman laatusarjoja ilmaiskanavilla? En kuule kovin montaa vastalausetta. Jos YLEllä ei ole varaa tehdä kaikkea mitä se nyt tekee, jostain pitää karsia. Ruotsinkielistä tarjontaa ei paljon voi enää karsia. Ja ne asiat joita tehdään, pitäisi tehdä hyvin. Jos YLEn lisäksi oletetaan olevan yhteiskunnallisessa tehtävässä, niin voisin kuvitella monta parempaa ohjelmaa laatu/hinta mielessä kuin HBO:n sarjat, vaikkapa enemmän luontodokumentteja tms.

Oman tutkijanuran kannalta samanlaisista periaatteista kiinni pitäminen vaikuttaa ensisilmäykseltä kovin raskaalta. Jos yhteiskunta arvostaa minun työtä pitäisi minulle taata jatkuva ja hyvä rahoitus, jos se ei arvosta minua, ei minun nykyistä työtä tule rahoittaa. Itse olen tietysti sitä mieltä että minun työni on kovin tärkeää ja sitä tulisi rahoittaa, mutta se on vain subjektiivinen mielipiteeni. Vaikeampi kysymys on määrittää, mikä on se mittari jolla tutkimustyön laatua arvioidaan ja jolla päätetään kenen työtä rahoitetaan? Nykyiset mittarit eivät toimi: on helppo osoittaa että huipputasoista tutkimusta tehdään kovin monessa paikassa ja valittaessa ketkä näistä saavat rahoitusta jää sattumalle kovin suuri osuus. Joskus tuntuu kuin Suomen Akatemian päätökset ovat yhtä luotettavia kuin Oy Veikkaus Ab:n. Älkää ymmärtäkö väärin, en ole katkera, en ainakaan myönnä sitä, vaan tämä on niin objektiivinen arvioni kuin mihin kykenen. Pyrkimykseni on toisaalla, mielestäni olisi tärkeä että se rahoitus joka tutkimukselle annetaan, olisi laadukasta, sellaista että tutkija voisi keskittyä rauhassa omaan työhönsä. Tämä tarkoittaa sitä että hän voi olla varma työn jatkuvuudesta ja että hänellä suodaan hallinnon puolesta työrauha, eli hänelle ei kaadeta kohtuutonta hallinnollista vastuuta. Tämä on ehkä ainoa kohta missä Suomen Akatemia onnistuu; ne harvat jotka saavat rahoitusta, saavat sen kohtuullisen pitkäksi ajaksi eikä heidän tekemisiään valvota liian pikkutarkasti.

Ongelma on siis tutkimustyön laadun arvioiminen, miten se tehdään luotettavasti? Siinä riittäisi jollekulle purtavaa.

Valokuvia

Puhdistautumisriitti

Ei siksi että juuri nyt olisin erityisesti sen tarpeessa, vaan koska juuri nyt on äärimmäisen sopiva hetki.

Olen aloittanut inventaarion koko omaisuudestani. Syön jääkaapista pois siellä pitkään lojuneita mustikoita. Käyn läpi vanhoja pukupaitoja - säilytä, roskiin, keräykseen. Ylimääräinen maastopyörä menee myyntiin - "annetaan hyvään kotiin". Tissuttelen viskin jämät pois illan ratoksi.

En alun perin aloittanut tätä puhdistumistarkoituksessa, vaan käytännöllisyyden vuoksi, mutta sen puhdistava vaikutus on yllättänyt. Tulee oikeasti niin hyvä olo kun saa jonkun vanhan asian pois nurkista. Jälkeenpäin ilma on raikkaampaa hengittää.

Unelmatehdas? Epäonnistumistehdas?

Istuin tänään aamulla autossa matkalla töihin kun näin bussin kyljessä mainoksen jossa sanottiin "kuka tahansa voi olla sankari" ja samassa teki mieleni älähtää. Olen tästä kirjoittanut aiemminkin. Tavallaan on totta että kuka tahansa voi olla sankari, mutta samalla on myös totta että kaikki eivät voi olla sankareita. On peräti paljon todennäköisempää että joku keskimääräinen jamppa epäonnistuu yrityksessään nousta sankariksi kuin onnistuu siinä. Todennäköisyyksien perusteella voitaisiin siis sanoa kyynisesti että "kuka tahansa voi epäonnistua".
Ongelma on näin ollen siinä että väite "kuka tahansa voi olla sankari", vaikkakin se on itsessään tosi, rakentaa odotuksia ja oletuksia onnistumisesta. Siihen liittyy siis implisiittinen oletus että koska sinä voit onnistua, sinä myös tulet onnistumaan. Minusta tuo lause kuulostaa tästä syystä hieman liian helpolta, se on halpa tapa myydä tuotetta.
Minulle tulee sellainen tunne että mainostamalla unelmia ei itse asiassa saavutetakkaan mitään hyvää vaan pikemminkin levitetään riittämättömyyden tunnetta. Karrikoiden voidaan päätellä: Kuka tahansa voi olla sankari, minä en selvästikään ole sankari, joten minä olen huonompi kuin tuo "kuka tahansa".
Ehkä tämä on turhankin synkeä näkemys, mutta minusta siinä totuuden jyvänen kätkettynä. Minun täytyy tätä vielä vähän pyöritellä, ehkä saan tähän vielä jonkun rakentavan lähestymistavan.

Joskus elämä vie

Joskus niin vain käy että elämä vie sinua etkä sinä elämää, eli huomaat olevasi matkustaja etkä ohjaaja. Työtpaikat vaihtuvat, ihmissuhteet muuttuvat, ilman että kukaan kysyy sinun mielipidiettä. Ensinnäkin tulee tietysti mieleen että se on pelottavaa - oman elämän kontrollin kadottaminen on kova koulu. Toisaalta sen voi ottaa helpotuksena - joku tai jokin muu on tehnyt (vaikeatkin) päätökset puolestasi eikä sinun tarvitse niistä huolehtia. Samalla se on mahdollisuus, kun ulkoisen voiman muutoksen tuulet järjestävät osan elämää uudestaan voit samassa rytäkässä muutta tai korjata elämän muita asioita kohdalleen.
Itselläni on kyseessä uuden työpaikan hakeminen. Työttömyys ei oikeastaan pelota, mutta epävarmuus tulevaisuudesta, erityisesti asuinpaikan ja -maan valitseminen on aika, ööh, jännittävää. Itsessään tavallaan "pieni" asia, työpaikan vaihtaminen, muuttaa kaikkea: Kaikki ystäväpiirit, kaikki harrastukset, asuminen, perhe ja arki pitää miettiä uudestaan.
Olisi tavattoman helppo vaihtoehto heittäytyä masennukseen, mutta minä en perusta helppohin valintoihin. Tietysti minua pelottaa, mutta samalla olen varovaisen optimistinen. Toisaalta en millään jaksaisi, toisaalta olen hieman innostunut. Tämä on mahdollisuus.
Elämän korttipelissä kortit on nyt jaettu. Miten pelaan jaetut kortit ratkaisee olenko voittaja vai luuseri.

Sukelluskuvia

Miksi älykkäät ihmiset tekevät tyhmiä asioita?

Pitkästä aikaan havahduttavin teksti mitä olen lukenut löytyy National Geographic Adventure -lehdestä. Se käsittelee hyväksi havaittuihin tapoihin jämähtämistä siinä määrin että tilanteen hieman muuttuessa teemme jotain todella tyhmää. Otsikko on hieman harhaanjohtavasti "How to survive (almost) anything?", kun mielestäni kyseessä on paljon laajempi asia kuin vain äärimmäisistä tilanteista selviytyminen.

Luomua

Kävin vastikään luomukaupassa ja tein siellä havainnon joka koskee suurinta osaa luomukaupoista ja joka jäi minua ihmetyttämään. Näissä kaupoissa on lähes aina jonkinlaiset Lundia- tai muut puiset maalamattomat hyllyt, valkoiset seinät eikä juuri mitään muita sisustuselementtejä. Perustelu on tietysti luontoystävällisyys; kaikki luontoarasittavat turhat tavarat on jätetty sisustuksesta pois. Mutta onko näiden kauppojen silti pakko olla niin järjettömän ankeita? Valkoiseksi maalatut seinät ja puunväriset (lakatut, ei maalatut) Lundia-hyllyt saavat ihmeitä aikaan - tila näyttää oitis varastotilalta. Toisaalta WWF:llä on hyvin viihtyisä liike Helsingin Kampissa, vaikka he edustavat aivan samoja arvoja, joten mahdotonta se sisustaminen ei voi olla.

Kuvia matkalta Antwerpeniin

Ulkopuolisuus

Katsellessani tänään elokuvaa Kapteeni Corellin mandoliini, muistin yhtäkkiä erään tilanteen eilisistä bileistä, jonka toisinto löytyi elokuvasta. Se liittyy jotenkin tuohon pohdiskelu-tekstiin jonka kirjoitin jonkin aikaa sitten. Olin eilen siis juhlissa, joissa oli tosiaankin vauhdikas ja hieno meininki. Porukka tanssi ja lauloi, meidät ympäröi nauru ja yleinen mekkala. Itselläni oli kuitenkin takana vaikea, takaiskujen värittämä viikko, joten oma tunnelmani oli aika ristiriitainen. Toisaalta halusin irtautua arjesta, heittäytyä kokonaan hauskanpitoon jo pelkästään sen vuoksi että saisin ajatukseni muualle, toisaalta tuntui teennäiseltä juhlia kun omassa elämässä ei tuntunut olevan mitään juhlimisen arvoista. Toki irtautuminen saattaisi puhdistaa ilmaa, mutta tällaisen takaa-ajatuksen tuoma utilitaristinen huvittelu ei ehkä kuitenkaan ole aitoa huvittelua. Lopputuloksena oli kuitenkin että tunsin itseni hieman ulkopuoliseksi. Näin itseni hääräämässä ihmispaljouden keskellä, roolissa jossa minäkin olin iloinen ja mukana juhlinnassa, mutta osa minua jäi ulkopuoliseksi, pienen osan säästin itselleni, varjolle, jota kannoin mukanani.
Elokuvassa oli täsmälleen samanlainen tilanne, jossa juhlinnan keskellä kaksi ihmistä katsoivat toisiinsa aivan kuin sitä ulkoista hälinää ei olisikaan olemassa. Aivan kuin he olisivat kahdestaan torilla, hiljaisuuden keskellä, jossa vain tuuli ujeltaa ja puhaltaa tomua silmiin. He jakoivat tuskan. Tällaisessa tilanteessa tulee oudon jakautunut olotila, toisaalta maailmasta irrallinen juhlinta, toisaalta täysin yksinäinen olotila. Toisten juhliminen ja oma olotila ovat niin voimakkaassa ristiriidassa että sitä ajautuu ulkopuoliseksi tarkkailijaksi, jossa ulkokohtaisesti voi kyllä osallistua juhlintaan, mutta jossa sydän sulkeutuu omaan yksinäisyyteen ja juhlinta kääntyy fatalistiseksi tuomiopäivän julistukseksi, vaikka oma olo ei alun perin olisi ollutkaan niin valtavan huono. Kontrasti juhlivaan yleisöön vain alleviivaa kontrastia niin vahvasti että sitä on vaikea pitää mieli positiivisena.

En nyt oikein jälkeenpäin enää tiedä mihin tämä kirjoitus nyt tähtäsi, mutta kirjoitinpahan kuitenkin.

Ajattelu ja tietoisuus

Sain äidiltäni kuulla jonkin aikaa sitten että kummisetäni oli käynyt lukemassa tätä blogia ja kommentoinut "taitaa olla aika pohtivainen tämä Tommi". Tottahan se on, mutta minusta siinä ei ole mitään erikoista. Olen täysin vakuuttunut että me kaikki ajattelemme jatkuvasti ja monet meistä pohtivat säännöllisesti syvällisiäkin ajatuksia, mutta silti heitä ei pidetä pohtivaisina ihmisinä, eivätkä he ole pohtivaisia edes omasta mielestään.
Ajatukseni taustalla on omakohtainen havainto oman ajattelun tiedostamisesta. Olen nimittäin huomannut pohdiskelevani usein kaikennäköisiä asioita itsekseni, mutta vasta kun huomaan ajattelevani tätä nimenomaista asiaa jäävät ne mieleeni. Tämä siis toimii vaiheittain näin

1. Jokin useimmiten ulkoinen impulssi saa minut miettimään jotain asiaa, vaikkapa värien merkitystä vaatteiden valinnassa, koska satun juuri kulkemaan vaatekaupan ohi.
2. Tämän jälkeen seuraa kaksi vaihtoehtoa:
• En huomaa miettiväni värien merkitystä, jolloin hetken kuluttua unohdan asian.
• Huomaan miettiväni niinkin jännittävää asiaa kuin värien merkitystä vaatteiden valinnassa, jolloin kysymys ja koko päättelyketju jättää pysyvän jäljen muistiini.
3. Koska havaitsin ajattelevani jotain tiettyä asiaa, pohdin sitä jo abstraktimmalla tasolla, ja pääsen heti ylemmälle tasolle ja alan miettiä vaikkapa (vaate)valintojen sattumanvaraisuutta ja riippuvuutta täysin merkityksettömistä asioista.

Näistä vaiheista seuraa vääjäämättä sykli joka nousee yhä abstraktimpiin maailmoihin kunnes tylsistyn tai huomioni karkaa muualle.
Väitteeni on näin ollen että meillä kaikilla on nuo vaiheen 1. ajatukset, mutta moni meistä pysähtyy vaiheessa 2. eikä lähde kehittämään ajatuksiaan niiden luonnolliseen jatkeeseen vaikka heille olisi siihen kyky ja kaikki mahdollisuudet, vain koska he eivät tiedosta ajatuksiaan tai eivät arvosta niitä kylliksi.

Kehon kieli lavalla

Luin työmatkalla opusta "The Definitive Book of Body Language: How to Read Others' Attitudes by Their Gestures" joka käsittelee kehon kieltä. Matkan jälkeen kävin heti konsertissa enkä voinut olla havainnoimasta esiintyjien kehon kieltä lavalla, erityisesti aplodien aikana. Aivan ensimmäinen havainto on että kumarruksen syvyys on suoraan verrannollinen esiintyjän tärkeyteen (tai hänen kokemukseen omasta tärkeydestään). Konsertin suurin solisti kumartaa syvään ja pitkään, kun taas sivunkääntäjä nyökkää hieman ja kaikki siltä väliltä kumartavat oman arvonsa mukaisen kumarruksen.

Asian tekee kiinnostavaksi että tämä on täysin vastakkainen normaalin kumarruskäytännön kanssa tai ainakin intiution kanssa, sillä yleensähän kumarrus osoittaa nöyryyttä, joten syvään kumartaminen osoittaa suurempaa nöyryyttä, eli alemmuutta. Tervehdittäessä suurin pamppu tekee pienimmän liikkeen, mutta aplodien aikana suurin pamppu tekeekin suurimman liikkeen.

Uskoisin että syy tähän käytökseen kätkeytyy tilanteen kuvaukseen sanoilla "aplodien vastaanottaminen" tai "suosionosoitusten vastaanottaminen". Kumartamalla esiintyjä ottaa vastaan suosionosoituksia ja hän ikäänkuin omii näistä itselleen suuremman osan mikäli hän kumartaa muita syvempään. Näin diiva jonka kumarrus ulottuu lattiaan saakka ja kestää puoli ikuisuutta kahmaisee itselleen valtaosan aplodeista. Nöyryyttä, eli oman suorituksen vähäisyyttä, korostetaan siten kumartamalla vain aivan pienesti nyökkäyksellä. Tällaista käytöstä osoittavat usein suuret kapelimestarit kun heillä on rinnallan suuri solisti; asettumalla taputuksien aikana taka-alalle ja kumartamalla pienesti, he antavat enemmän tilaa ja aplodeja solistille. Joskus tästä kehkeytyy peräti pientä kilpajuoksua, jossa kaksi esiintyjää kulkevat lavalla taaksepäin yrittäen antaa toiselle enemmän suosionosoituksia.

Asia ei tietysti vielä ole aivan näin yksinkertainen; suuren kapelimestarin antaessa suuremman osan suosionosoituksista solistille, hän ottaa isällisen roolin - hän pääsee ohjailemaan tilannetta - jolloin hän saa kuitenkin hekisen yliotteen. Tämä on myös syy siihen joskus nähtävään kilpajuoksuun taaksepäin lavalla, jossa kukaan ei halua asettua suosionosoitusten keskipisteeseen.

Aivan toinen asia on sitten kumarruksen nopeus. Vauhdikas kumarrus liittyy useimmiten syvään kumarrukseen kun hidas vauhti liittyy pieneen nyökkäykseen. Hidas assosioituu arvokkuuteen joka edelleen sopii yhteen isällisen roolin kanssa. Hidas syvä kumarrus on jo niin valtava ele, että sitä harvoin näkee. Siinä on sekä arvokkutta että samanaikaisesti kaiken suosionosoituksen itselleen omimista, joten se on hyvin vahva ele. Nopea pieni kumarrus taas antaa ristiriitaisia signaaleja - toisaalta se on innokas ja halukas ottamaan kaikki aplodit vastaan, toisaalta se on hillityn pieni.

Onnen kapitalismi

Edellisen kirjoituksen kommenteissa Meeri sai minut pohtimaan determinismiä, onnellisuutta ja kapitalismia. Hän pohti toimiiko onnellisuudessa sama "näkymätön käsi" joka erään teorian mukaan vaikuttaa talouselämässä. Toisaalta yhdyn hänen ajatukseen, toisaalta vastustan sitä voimakkaasti.
Näkymätön käsi teoria onnellisuuden suhteen toimisi varmaan siten, että onnellisuuteen pyrkivä tuottaa samalla myös yhteisön onnellisuutta ja peräti paremmin kuin jos hän yrittäisi tuottaa yhteisön onnellisuutta. Eli näkymätön käsi ohjaa koko yhteisöä onnellisuuteen mikäli yksilöt tavoittelevat onnellisuutta. Tai jotain. En juuri nyt ehdi sen tarkemmin tutkia talousteorian perusteita.
Ajatus jonka allekirjoitan täysin on että omaan onnellisuuteen pyrkivä edistää myös yhteisön onnellisuutta. "No man is an island." Emme voi elää eristyksissä eri yhteisöistä, ja siksi meidän tulee, pyrkiessämme onnellisuuteen, muokata yhteisöitämme sellaisiksi että niissä voi olla onnellinen. Onnelliseen elämäntapaan liittyy myös sellaisia hyveitä kuin toisten huomioiminen ja rakastaminen, joten hyvän leviäminen on aika väistämätöntä.
Mutta sitten seuraa se suuri mutta. Teoria väittäisi että tällä tavoin epäitsekkäästi yhteisölle tuotettu onnellisuus olisi parempi kuin sellainen joka on varta vasten rakennettu. Mutta jo tietoisuus tästä teoriasta tekee näistä kahdesta päämäärästä ekvivalentteja. Jos haluan yhteisön parasta, tunnen em teorian, on minun järkevintä pyrkiä omaan onnellisuuteen niin yhteisö saa samalla parasta mahdollista onnellisuutta osakseen. Lisäksi ainoastaan toisten onnellisuuteen pyrkivillä henkilöillä on lähtökohtaisesti perspektiivi hukassa - ilmeisesti he tuntevat onnistumisia ja nostavat omanarvontuntoaan ainoastaan kun he saavat toiset onnellisiksi. Tämä ei ole kovin vakaa perusta. Olisi helppo yleistää ja sanoa että tällaisilla ihmisillä saattaa olla jotain isompia ongelmia käyttäytymisensä takana, eikä se ole kovin lupaava lähtökohta hänen itsensä tai koko yhteisön onnellisuuden kannalta.
Suurin protesti tulee kuitenkin teorian fatalistisuudesta. Aivan kuin emme voisi vaikuttaa joihinkin asioihin tietoisesti, vaan ainoastaan sattuman kautta. Aivan kuin olisimme liian tyhmiä ymmärtääksemme mikä on yhteisölle hyväksi. Minusta tällainen asenne aliarvioi ihmiskunnan älykkyyttä, suorastaan parjaa sitä. Samalla turvautuminen näkymättömän käden ohjaukseen antaa vastuun jollekin muulle. "Minä teen vain tämän oman hommani niin näkymätön käsi ohjaa kokonaisuutta." Jos otamme huomioon tekojemme vaikutuksen kokonaisuuteen, sen että olemalla itse onnellinen autamme koko yhteisöä onnellisuuteen, ei minusta tietoiset yhteisön hyväksi tehdyt valinnat voi ainakaan heikentää lopputulosta.
Minun vastaus Meerin kysymykseen "..tuletko omaa onnellisuutta maksimoidessasi parhaiten edistäneeksi myös muiden/yleistä onnea?" on ehdollisesti myöntävä. Et voi olla onnellinen jos ympäröivä yhteisö on onneton. Onnellisuus on siis aina sekä yksilön että yhteisön asia, mutta itse voi suoraan vaikuttaa ainoastaan omaan toimintaansa, joten onnellisuutta tavoitellessa on keskityttävä omien tekojen valitsemiseen.

Näkökulmia

Keksin yhtäkkiä uuden ajatusleikin. Se alkoi päänsärystä jota on kestänyt jo kolme päivää ja se johti minut ajattelemaan aivokasvaimia ja kuoleman ajankohdan arvaamattomuutta. Minulla on kauan ollut onnellisuuden määritelmänä kuolinvuode-näkökulma; voinko katsella taaksepäin elämääni kuolinvuoteellani ja sanoa eläneeni onnellisen elämän? Miten minun tulisi elää, jotta voisin kuolinvuoteellani olla täydellisen onnellinen? Yhtäkkiä havaitsin, että tähän konseptiin on minulla liittynyt implisiittinen oletus elämän pituudesta. Olen aina ajatellut itseäni kuolinvuoteellani vanhana miehenä, ehkä noin 70 vuotiaana. Nyt huomasin että tämä oletus on täysin sattumanvarainen. Saattaa olla että kuolen huomenna, vuoden kuluttua tai 100-vuotiaana. En voi sitä tietää.
Siitä oletuksesta että kuolen vanhana, seuraa onnellisuuskriteerini perusteella että pääpaino elämäntavassani on ollut pitkäntähtäimen suunnitelmat. Tämän päivän onnellisuudella ei ole niin kovin suurta väliä, kunhan vain pitkällä aikavälillä olen onnellinen.
Ehkä tähän väliin on syytä ottaa käytännön esimerkki. Eilen minulla oli mahdollisuus joko tavata eräs ystäväni joka on käymässä Suomessa tai mennä toisen ystäväporukan kanssa kiipeilemään. Kiipeilyssä minulla on juuri nyt hyvä treeniputki käynnissä ja edistyminen on pitkälti kiinni miten tiivisti pystyn pitämään kiinni harjoitusohjelmastani. Treenin jättäminen väliin olisi merkinnyt takapakkia näille pyrkimyksille. Ulkomaalaista ystävääni en toisaalta usein saa tavata. En tarvinnut pitkää miettimistaukoa tehdäkseni valintani vaikka dilemma on ilmeinen. Valitsin pitkäntähtäimen suunnitelman, koska se tukee onnellisuustavoitettani ja lähdin kiipeilemään.
Tarkoitukseni ei ole sanoa että tein väärän valinnan. Pitkäjänteiseen ja tavoitteelliseen toimintaan osallistuminen ystävieni kanssa on minulle merkityksellistä ja se tekee minut onnelliseksi. Mutta perusteet jolla perustelin valinnan itselleni olivat väärät.
Onnellisuus on päivittäisessä elämässä kumuloituva asia. Mikäli pitkäntähtäimen suunnitelma aiheuttaa harmitusta lyhyellä tähtäimellä on joko elämän painopiste tai näkökulma pielessä. Minä oivalsin että tavoitteellinen toiminta on minulle tärkeä ja siksi lähdin sitä seuraamaan. Vaikka päiväni päättyisivät huomenna olisin silloin onnellinen, koska olen kuitenkin saanut osallistua näihin itselleni mielekkäältä tuntuviin aktiviteetteihin.

Amerikkalainen unelma

Erä Amerikkalaisten suurimmista saavutuksista on "Amerikkalaisen unelman" konseptin vakinaistaminen. Kuka tahansa voi onnistua! Se on totta. Siitä on monta osoitusta. Tyhjästä voi luoda imperiumin. Tyhjästä voi ponnistaa kuuluisuuteen. Yleinen mielikuva on että tämä takaa amerikkalaisille mahdollisuuden olla onnellisia. Paljon enemmän esimerkkejä löytyy kuitenkin tapauksista joissa unelman toteuttaminen ei onnistunut ja useimmiten se ei edes ole heidän itsensä syy. Maailmamme ei ole sellainen että kaikki voisivat olla voittajia. Lotossa voi kuka tahansa voittaa mutta päävoittoja jaetaan vain yksi. Kyynikko voisi sanoa että amerikkalainen unelma mahdollistaa epäonnistumisen aiempaa paljon suuremmassa mittakaavassa. Tämä ei suoranaisesti tue onnellisuutta.
Amerikkalaisen unelman haaste on ymmärtää että mahdollisuus unelmaan ja mahdollisuus sen toteuttamiseen eivät takaa unelman toteutumista. Astronautteja ei nykyisellään yksinkertaisesti voida lähettää enempää kuin muutama vuodessa. Unelmat ovat tärkeitä, mutta niiden toteutumiseen ei pidä luottaa.

Punainen meri

Sukellusleiri Utössä

Juhannuskuvia

Procrastination

Viivyttely, eli englanniksi procrastination, on tuttu ilmiö kaikille jotka tekevät luovaa työtä kuten tutkimustyötä. Joskus liikkelle pääseminen on niin mahdottoman hankalaa. Sitä keksii mahdottoman määrän sijaistoimintoja jottei vain tarvitsisi aloittaa uuden asian tekemistä. Ainakin minä tarkistan sähköpostit noin 47 kertaa, luen verkosta uutisia, sukellus- ja kiipeilykuulumisia, käyn kahvilla, juttelen kaverien kanssa ja kaikkea muuta mitä nyt voi keksiä, vain jotta ei tarvitsisi ryhtyä toimeen. Tuntuu että yritän vältellä sitä mitä kuitenkin tulee tapahtumaan ja mitä pidempään odotan, sitä vaikeammaksi aloittaminen muuttuu.
Jos kuitenkin miettii tutkimustyötä ja muuta luovaa työtä, siihen liittyy aina jonkunlainen kypsyttelyaika, ajanjakso, jossa vanhat käsitykset alkavat entistä enemmän hiertää mieltä ja uuden ajatusrakennelman muodostaminen käy välttämättömäksi. Nykyinen (virheellinen) ajatusmalli käy vain kestämättömäksi ja siitä aiheutuu tuskaa joka liittyy olennaisesti procrastination-ilmiöön. Näin tulen ensimmäiseen havaintooni, tämä procrastnaatio on välttämätön osa tutkimustyötä ja siksi sitä pitää varjella eikä antaa ilmiön sinänsä ahdistaa itseään.
Mainittu tuska taasen liittyy varmaankin luopumisen vaikeuteen. Kun vanha ajatusmalli käy sietämättömäksi, siitä pitää luopua jotta saataisiin tilaa uudelle. Vanhasta luopuminen on tuskallista. Synnyttämisen prosessi on tuskallinen. Mutta tiedättehän sen vapauttavan tunteen kun uusi idea lopulta putkahtaa maailmoihin - sen hetken tunne korvaa kaikki tuskat.
Mitä jää siis käteen? Procrastinaatiota ei pidä vältellä, sitä pitää syleillä. Se on se hetki jolloin uusi idea muhii ja valmistautuu synnytykseen. Ihastelemalla tätä prosessia itsessään koko ahdistus laukeaa.

Mahdollisuus

Hankaluudet tuovat mahdollisuuksia. -Albert Einstein

Mennyt viikko on ollut aika työläs. On osoittautunut että rinnakkaisen tutkimusryhmän esimies on ylittänyt budjettinsa, jonka vuoksi koko yksikön budjetti on miinuksella joka taas käytännössä tarkoittaa sitä yksiköllä ei ole varaa maksaa minulle täyttä palkkaa syksyllä. Tämä asia on minua vaivannut aika lailla koko viikon, eikä työnteosta ole tullut paljon mitään. Tässä nähdään hyvä käytännön esimerkki siitä mitä epävarmuus työelämässä aikaansaa - heikompaa tehokkuutta.
Mutta hankaluudet tuovat mahdollisuuksia. Minulle oli pian selvää että jos en saa täyttä palkkaa, en tule tekemään täyttä päivää. Minulla on siis syksyn aikana noin kuukauden verran vapaata aikaa! Ja tästä seuraa mielenkiintoisia mahdollisuuksia!
Kaksi hieman erilaista suunnitelmaa ovat nousseet ylitse muiden. Ensimmäinen idea oli että pitäisin koko kuukauden lomaa, jonka päälle käyttäisin vielä talvilomaakin, jolloin voisin olla 4-6 viikkoa lomalla, keskellä Suomen pimeintä syystalvea ja lähteä johonkin lämpimään aurinkoiseen maahan sukeltelemaan ja kiipeilemään. Voisin suorittaa vaikka sukellusopaskurssin (DM) ja sen jälkeen toimia sukellusoppaanakin jonkun aikaa. Ensimmäinen kohde idea olisi Krabi, koska siellä voi sekä sukeltaa että kiipeillä.
Toinen vaihtoehto olisi tehdä koko syksy lyhempää viikkoa, käytännössä 4 päivää töitä viikossa. Tällöin minulle jäisi enemmän aikaa itselleni ja harrastuksilleni, eli voisin kiipeillä, harjoitella laulua, kirjoittaa ja lukea enemmän. Yksi päivä viikossa on toki vähän, mutta luulen että se olisi tärkeä ero.
Todennäköisesti teen näistä jonkunlaisen kombinaation, hieman lyhyempi viikko, hieman lomaa, mutta se jää vielä nähtäväksi. Joka tapauksessa tunnen innostuvani - minulle on uusi suunnitelma, uusi haaste. Olen onnistunut kääntämään vaikeuden innostukseksi!

Forrest Gump

Suuri taide pysäyttää, se panee ajattelemaan. Parhaimmillaan se "osuu" suurimpaan osaan yleisöä, saa heidät kaikki miettimään elämän suuria kysymyksiä. Tänään Forrest Gump kolahti hieman samaan tapaan kuin Amelie teki tammikuussa.
Luulen että sellainen taide joka panee ajattelemaan on useimmiten sellaista mihin voi jollain tavalla samaistua. Tämän elokuvan päähenkilö, Forrest Gump, on juuri sellainen hahmo johon voi helposti samaistua. Minulla on sellainen tunne että hänessä on jotain yleismaailmallista, jotain sellaista johon moni meistä voi samaistua; yksinäisyys, kykenemättömyys ymmärtää elämän suuria kysymyksiä, sattumanvaraisesti elämässä eteenpäin kulkeminen mutta siinä menestyminen siitä huolimatta, ja tietysti aivan erityisesti myös rakkauden kaipuu.
Omalla kohdallani yhtäläisyyksiä löytyy ehkä enemmänkin; en minä tiedä miksi juuri minä olen menestynyt - olenko minä ansainnut sen? En minä sitä tiedä.
Samalla Forrest Gump on puhdas. Hän on sellainen kuin me kaikki haluaisimme olla - tarkoitusperiltään täysin puhtoinen ja rehellinen, sekä itselleen että muille. Hänessä ei ole mitään teeskenneltyä eikä peiteltyä vaan hän on juuri ja vain oma itsensä. Elokuvassa tämä on viety niin pitkälle että se missä tahansa luonnollisessa kontekstissa olisi epäuskottavaa, mutta koska hänen hahmossa samalla on niin silmiinpistäviä puutteita, käyvät nämä epäilyt absurdeiksi, suorastaan halveksittaviksi. Tietysti hän on aito, eihän sitä voi edes kyseenalaistaa.
Tässä kohden on pakko nostaa hattua Tom Hanksille, sillä hänen suorituksensa on henkeäsalpaava. Roolihahmon puutteet ja rikkaus ovat räikeän ylilyöviä, mutta jotenkin Hanks selättää roolihahmon niin vakuuttavasti että hahmo ei ole vain luonnollinen vaan hänessä näkee itsensä. Hahmo ei ole esitetty eikä havainnoitu, vaan hänessä näkee peilikuvan omasta itsestään ja tämän häkellyttävän saavutuksen asettaisin suurimmilta osin kokonaan Tom Hanksin hartioille. Mykistävää.
Kaikesta ylistyksestä huolimatta elokuvan alkuperästä ei voi erehtyä. Se on täynnä Hollywoodille ominaista sokerikuorrutusta ja nykyisin niin muodikasta digitaalitekniikkaa, että heikompien on pideltävää vatsaansa. Samalla kaikki nämä kliseet palvelevat kokonaisuutta, ne johdattelevat elokuvan kaarta ja kannattelevat sitä niin kuin ilmavirta höyhentä. Ne hyväilevät toisiaan ja leikkivät ilmassa iloisesti tanssien melankoliseen melodian tahdissa.
Tämä elokuva on suuri elokuva. Hollywood elokuvien joukossa se on kaikkein suurimpien listalla. Siinä missä Amelie on ranskalisen elokuvan iloisen melankolian taidonnäyte, jonka äärestä vain paatuneimmat kyynikot voivat poistua ilman hymyä suupielillä, on Forrest Gump Hollywoodin melankolisen ilon mestarityö, jonka ääressä vain paatuneimmat voivat istua ilman nenäliinaa.

Herääminen

Olo on kuin olisin vasta herännyt talviunilta. Varovasti raotan silmiäni - haistelen ja kuulostelen miltä elämä ympärilläni tuntuu.

Missä olen? Mitä täällä tapahtuu?

Kevät tapahtuu. Olen takaisin elämässäni.

Ymmärsin sen koko ajan mutta vasta nyt koen sen koko laajuuden sisälläni. Olen ollut zombie-tilassa koko kevään. Olen ollut elävä-kuollut. Sisälläni ei ole liikkunut mitään. Pääni on ollut tyhjää täynnä. Jossain välissä kaikki on pysähtynyt enkä vain ole jaksanut enää ajatella mitään.

Se on jossain mielessä turvallinen olotila. Mikään ei pakota minua poistumaan siitä tilasta - mieli turtana voin vain olla ja antaa virran viedä mukanani. Voin antautua koneen osaksi. Liikkua mekaanisesti. Päivittäisessä elämässä kun ei ollut minkäänlaista liikkumavaraa. Aamupala, töihin, töitä, lounas, töitä, välipala, töitä, urheilemaan tai ruokakauppaan, kotiin, illallinen, hieman telkkaria, nukkumaan. Samalla pieni epätoivon huuto on kaikunut mielen syvimmissä sokkeloissa. "Päästäkää minut ulos täältä! Tahdon vapaaksi! Tahdon liikkua."

Tänään sain yhden suuren työurakan käytännössä valmiiksi. Ensi viikolla on vielä pieniä jämiä, sitten olen vapaa. Voin taas tehdä ns. "omia töitä", eli niitä töitä joita tänne olen tullut tekemään. Tämä taakse jäänyt urakka on imenyt minusta kaikki mehut, olen ollut iltaisin henkisesti täysin kuitti vaikka en ole juurikaan tehnyt edes ylitöitä. Mitään ajatus-energiaa ei ole jäänyt vapaa-ajalle jäljelle ja olen sortunut katselemaan televisioita päivittäin. Nyt kun se rasitus on jätetty taakse huomaan että iltaisinkin olen vielä jossain määrin vireässä tilassa. Tarkkailen ympäristöäni ja havaitsen asioita - kuin nyt vaikka tuo yllä ollut auringonlasku. Aiemminkin olisin nähnyt sen, huomannut sen kauneuden, mutta nyt se sykähdyttää, se pysäyttää hengityksen, jään siihen haukkomaan henkeä hyväksi aikaa ihaillen hetken kauneutta, juoksen hakemaan kameran ja ikuistan hetken ennen kuin on mahdollista tehdä mitään muuta. Aiemmin keväällä olisin vain katsonut ja ajatellut väsyneesti, "oho, onpa hieno auringonlasku" ja jatkanut matkaani.

Minulla on sellainen tunne että tästä alkaa "uusi elämä" - taas kerran. Kämpän kaaos saa vähitellen kyytiä. Alan taas harjoitella laulua ja keittämään kunnon ruokia. Sammutin eilen television virtakytkimestä ja menin nukkumaan ajoissa. Askel parannukseen seuraa toistaan. Lumipalloilmiö on alkanut. Piristyn pelkästä ajatuksesta.

Kuiva kausi

Viime aikoina kirjoittaminen on ollut vaikeaa. Ideoita on kyllä ollut, mutta aina kun olisi ollut aikaa kirjoittaa, en ole saanut yhtäkään ideaa enää mieleeni.

Sain maanantaina uuden kirjan "Training for climbing" (Eric J. Hörst) ja siinä on ensimmäisenä aiheena tavoitteiden asettelu lyhyellä, keskipitkällä ja pitkällä tähtäimellä. Sanottiin vielä, että tavoitteet pitäisi kirjata ylös jotta niihin voi myöhemmin palata ja mikä onkaan parempi paikka siihen kuin blogini.

1. Lyhyellä tähtäimellä (1vko) minulla on kaksi tavoitetta; Säännöllisen ja määrätietoisen kiipeilyharjoittelun jatkaminen, sekä laulukurssille valmistautuminen.
2. Keskipitkällä tähtäimellä (3 kuukautta) tavoitteenani on saada kiipeilyssä sellainen perusvarmuus, että voin varmuudella sanoa osaavani minkä tahansa "helpon" reitin. Laulun osalta tavoittelen pääsemistä takaisin siihen innostuksen ja tiiviin harjoittelun tilaan jossa olen välillä ollut.
3. Pitkällä tähtäimellä (yli 1 vuosi) tavoitteenani on sekä kiipeilyn että laulun osalta että pystyisin säännöllisesti saamaan itsestäni ulos 100-prosenttisia suorituksia. Eli että saisin kaikki osa-alueet sillä tavoin kuntoon että normi-päivänä voin tehdä parhaani. Laulussa olen jo aikaa sitten huomannut että moni opettaja on saanut minusta tunnin aikana hiottua yhden ominaisuuden kuntoon, mutta vain yksi opettaja on ollut sellainen että hän hyvin nopeasti, esim. 15 minuutissa, saa lähes kaikki osa-alueeni sille tasolle, millä olen ollut parhaimmillani. Eli hän saa minusta ulos parhaan osaamiseni. Tavoitteeni on, että saisin toimintaan sellaista rutiinia, sekä kiipeilyssä että laulussa, että saisin parhaan osaamisen esille muutoinkin kuin jonkun erityisen opettajan ohjauksessa. Tämä on etupäässä henkisen keskittymiskyvyn tavoite.
   

Jälkihuomautuksena on hyvä tiedostaa että olen tahallani (vastoin Hörstin ohjeita), antanut itselleni aika abstrakteja tavoitteita. Minusta kun prosessi on tärkeämpi kuin lopputulos, joten en halua asettaa itselleni tavoitteeksi esimerkiksi vaikeustaso 7 reitin kiipeämistä, vaan tavoittelen mieluummin sitä henkistä ja fyysistä tilaa joka mahdollistaa vaikeiden reittien kiipeämisen. Se tila on hyödyllinen kun kiipeän 6:a tai 8:a, eikä rajoitu 7:ään. Myös jos saavutan 7 ennen aikojaan, voin jatkaa optimaalisen suorituksen hiomista.

Kuumotus

Yhtäkkiä tuntuu siltä että kaikki käyttävät sanaa "kuumotus"; korkealle kiipeäminen ilman köyttä on kuumottavaa, syvälle sukeltaminen huonossa näkyvyydessä kuumottaa. Mutta eikö tämä sana ole synonyymi sanalle "pelko"; korkealle kiipeäminen ilman köyttä on pelottavaa, syvälle sukeltaminen huonossa näkyvyydessä pelottaa.
Toisaalta, sana "kuumotus" on muodikas, sen käyttäminen on hyväksyttävää. Tuntuu siltä että "kuumotus" ei ilmaise heikkoutta. Missä heikko ihminen musertuu pelon alla, voi vahva ihminen tuntea kuumotuksen antamatta sen häiritä.
Tässä mielessä sanaan "pelko" liittyy aina myös pelko pelosta, eli pelko siitä että musertuu pelon alla. Kuumotus taasen ilmaisee voimaa - vaikkakin tilanne on pelottava, en silti anna sen vaikuttaa itseeni.

Rehellisesti sanoen me kaikki kuitenkin pelkäämme pelottavia asioita jonkin verran, emmekä koskaan voi toimia ilman että se tilanne vaikuttaisi meihin. Tässä mielessä sanan "pelko" käyttäminen olisi rehellisempää ja rehellisyydessään oikeastaan rohkeampaa, kun se samalla implikoi oman heikkouden myöntämistä.

Pelkokerroin

Katsoessani televisiosta sarjaa Pelkokerroin, jossa syötiin mitä ihmeellisimpiä kuolleita mädäntyneitä hyönteisiä ja eläimen osia, tuli mieleeni vanha vitsi kahdesta ekonomista. Nämä kaksi kaverusta kulkivat esplanadipuistossa kun he huomasivat nurmikolla tien vieressä läjän koirankakkaa. Kaveri kysyi toiselta, syötkö kakan jos annan sinulle 100 euroa? Toinen epäröi, mutta ei lopulta voinut vastustaa, söi läjän ja sai ansaitsemansa rahat. Molemmat olivat tyytyväisiä ja niin he jatkoivat käyskentelyä puistossa. Hetkeä myöhemmin tuli vastaan toinen läjä, ruskea, mehukas, tuore läjä koiran kakkaa. Toisella oli vielä aika vastenmielinen maku suussa, joten hän sai idean ja kysyi kaveriltaan; Syötkö kakan jos annan sinulle 100 euroa? Kaveri oli vielä hieman käärmeissään menettämistään rahoista, joten pienen epäröinnin jälkeen hän päätti tehdä sen - hän söi kakan ja sai ansaitsemansa rahat. Ei siinä mitään, ajattelivat kaverit, ja jatkoivat eteenpäin. Päästyään puiston toiseen päähän avasi kaveri sanaisen suunsa, "Hei, mieti, olemme molemmat syöneet läjän paskaa, ja kumpikaan ei ole tienannut mitään, onko vähän tyhmää?". Hetken mietittyään toinen vastasi, "Ei ollenkaan, ajattele sitä liikevaihtoa!".

Mitä tällä on tekemistä Pelkokertoimen kanssa? No, miettikää sitä.

Lomakuvia

Valokuvia pääsiäislomalta Posiolta.

Kevät on täällä

Uusia kuvia täällä.

Oikeudenmukaisuus ja vapaus

Kerroin aiemmin että olen lukenut kirjaa "Ajattele, filosofoi" ja että se on herättänyt paljon ajatuksia. Pienen tauon jälkeen olen nyt lukenut luvut Oikeusfilosofiasta, Monikulttuurisuudesta ja Feminismistä. Oikeusfilosofia perustuu muutaamaan perusolettamukseen, eritoten siihen että jokaisella on oikeus vapauteen ja kaikkien on oltava tasavertaisia oikeuden edessä. Samat perusolettamukset käyvät ilmi myös YK:n ihmisoikeuksien määritelmästä.

Monikulttuurisuuden näkökulmasta jää väistämättä sellainen olo että oikeusfilosofian ja feminismin perusteet ovat länsimaisessa kulttuurissa, eikä niitä välttämättä voi soveltaa kaikkialla maailmassa. Esimerkiksi naisten asema on monessa kulttuurissa meidän näkökulmasta heikko. Miehet ovat perheiden päättäjiä ulospäin ja naiset hoitavat kotia. Jos tätä taas tarkastellaan onnellisuuden näkökulmasta ei tällaista järjestelyä voida suoralta kädeltä tuomita. On esimerkiksi mahdollista, että miehet määräävät vain kodin ulkopuolella ja että naiset todellisuudessa hallitsevat kodin sisällä tapahtuvia asioita. Näin molemmat, sekä mies että nainen tuntevat voivansa hallita omaa elämäänsä, joka miehen näkökulmasta on suhteet muihin miehiin, ja naisen näkökulmasta on kodin toiminta. Lisäksi nainen saa ylimääräistä turvallisuuden tunnetta miehen suojellessa häntä - miehethän ovat tunnetusti stereotyypiltään aika voimallisia luonteeltaan. En tiedä kuinka totuudenmukainen tällainen skenaario on, mutta se on mahdollinen. Meidän on siis tarkasteltava asioita lähtien mikro-kulttuureista (perheiden sisältä), eikä vain makro-tasolla (yhteisöjen ulkopuolelta).

Tämän esimerkin perusteella vapaus ei sinällään ole niin helposti määriteltävissä, eikä se ole yksiselitteisesti perusoikeus. Minusta olisi tärkeämpää asettaa perusoikeudeksi mahdollisuuden onnellisuuden tavoitteluun. Tällöin vapaus muuttuu tärkeäksi ja olennaiseksi työkaluksi onnellisuuden tavoittelussa, mutta vapaus ei yksinään takaa onnellisuutta. Täydellinen vapaus ei myöskään ole mahdollista saatikka toivottavaa. Joitain lakeja ja sääntöjä on aina oltava.

Oikeudenmukaisuus on samalla tavalla ongelmallinen asia. Minusta se on hyödyllinen ainoastaan siinä mielessä että se helpottaa yksilön pyrkimyksessä onnellisuuteen, mutta ei ole realistista luvata kenellekään absoluuttista oikeudenmukaisuutta (mitä se edes on?) eikä se välttämättä ole edes toivottavaa.

Valokuvia

Minun uusi web-albumi löytyy täältä. Uusimpana parit jääsukelluskuvat.

Sankaritarinoita

Monessa ammattiryhmässä kerrotaan sankaritarinoita; palomiehet kertovat pelastamistaan ihmisistä, myyntimiehet kertoilevat onnistuneista kaupoista jne., mutta yhtäkkiä tajusin, että eräs tarina jota kuulen usein, onkin sankaritarina. Eräs ystäväni on töissä mainosalalla, jossa säännöllisesti tulee sellaisia tilanteita että aikataulut ovat pettäneet ja tuotantolinjan loppupäässä (jossa ystäväni työskentelee) asetetaan työntekijöille varsin kohtuuttomia vaatimuksia, tyyliin "huomenna klo16 pitää olla valmis". Tämän seurauksena ei ole laisinkaan epätavallista että ystäväni tekee töitä vuorokauden tai kaksi putkeen nukkumatta välissä. Tällaisessa työtavassa on tietysti kasapäin terveydellisiä ja sosiaalisia haittavaikutuksia, mutta ne ovat niin ilmeisiä etten niistä nyt jankuta.
Mikä minusta on mielenkiintoista on että ystäväni usein kertoo minulle näistä epäinhimillisistä työrupeamista tarinoita, jotka ovat saaneet kaikki sankaritarinan tunnusmerkit. Hän on "taistellut" epäinhimillistä aikataulua vastaan ja "voittanut", selvitynyt hengissä jälleen yhdestä "seikkailusta". Eikä ystäväni ole yksin tämän tarinoinnin kanssa: hänen kolleegansa tekevät töitä aivan samaan tyyliin ja heidän sankaritarinoissaan on olennaisesti aivan sama sisältö. Itse asiassa, alan ihmiset ovat kehittäneet näistä sankaritarinoista itselleen oman kulttuurin jonka kautta uskoisin heidän tuntevan yhteenkuuluvuuden tunnetta. He vahvistavat "me" henkeä näillä tarinoilla. Heillä on yhteinen vihollinen, aikataulut, joita vastaan he taistelevat.
Kun olen joskus kysynyt miksi he eivät tee mitään pysyvien aikatauluongelmien korjaamiseksi, saan vastaukseksi käsienpyörittelyä ja laimeita tekosyitä. He väittävät haluavansa parantaa aikatauluja, mutta kukaan ei halua olla ensimmäinen, koska se heikentäisi heidän sijoitustaan kollegiaalisessa vertailussa. Suurin sankari on se joka selviytyy epäinhimillisimmästä aikataulusta, joten jos haluat olla sankari, ei sinun kannata yrittää muuttaa aikataulua vaan mennä virran mukana.

Tämä ilmiö ei rajoitu mainosmaailmaan eikä vain kiireeseen. Olen myös kuullut tarinoita krapulapäivistä - tilanteista joissa on jouduttu tapaamaan asiakkaita, opettamaan ala-asteen luokkaa tai esiintymään suurelle yleisölle "hirvittävässä krapulassa". Taas kaikki sankaritarinan tunnusmerkit. Taistelu kauheaa vihollista "krapulaa" vastaan ja siitä selviytyminen.

Palomiesten tarinoissa on jotain hohtoa. He taistelevat onnettomuuksien seurauksia vastaan. He taistelevat luonnonvoimia vastaan. He taistelevat sellaisia voimia vastaan joihin ei suoraan voi vaikuttaa. Mutta nämä, mutta nämä kiireiset, krapulaiset työläiset. Heidän taistelunsa kohde, kiire ja krapula, ovat molemmat itseaiheutettuja. He voisivat ne välttää, mutta he tarvitsevat niitä oman egonsa pönkittämiseen. Voi heitä.

Pyöräilykausi on alkanut

Eilen oli tarkoitus mennä kiipeilemään, mutta en saanutkaan paria, joten päätin mennä punttikselle ja uimaan sen sijaan. Ehtiäkseni hallille ennen sulkemisaikaa, otin pyörän alle.

Ensimmäinen pyöräilykerta on aina yhtä hieno! Vauhdin huumaa, raikas ilma ja vapauden tunne! Vaikka pyöräilykausi ei koskaan oikeastaan loppunutkaan niin silti sen aloittaminen uudestaan tuntuu hyvältä.

Asian mielenkiintoinen puoli on että olisin voinut aloittaa pyöräilykauden milloin vain, olisin voinut aloittaa sen päivää aiemmin, viime viikolla tai olisin voinut olla pitämättä taukoa lainkaan. Sen aloittaminen olisi milloin vain ollut hauskaa, se olisi parantanut elämänlaatua, mutta odotin näin pitkään. Viivyttelin päivästä toiseen, koska en eilenkään ajanut pyörällä, vaikka se olisi ollut hauskaa. Miksi? Koska en jaksanut. Koska en viitsinyt.

Tämä on minusta hämmentävää. Viivyttelin hauskan aloittamisessa täysin ilman mitään hyvää syytä. Pyöräily ei ehkä ole niin tärkeää, mutta toimintatapa on mielenkiintoinen. Estänkö minä itseäni tekemästä jotain muuta hauskaa asiaa vain tottumuksesta?

Uusi matkakohdeidea

Lueskelin tässä Underwater Photography Magazine:a (nro. 34) ja löysin sieltä mielenkiintoisen matkakohteen - São Tomé ja Príncipe - ja innostuin heti. Mahtavaa! Kaksi pientä saarta Afrikan länsirannikolla Gabonin korkeudella. Lehden kuvauksen perusteella sukellusnähtävyydet ovat mainioita ja elintasokin näyttäisi siedettävältä.

Hetken innostuksen jälkeen ryhdyin miettimään käytännön mahdollisuuksia; lennot. Wikitravel antaa lentoyhtiöistä listan TAP Portugal, Air Angola ja Air Luxor. Näistä viimeinen on konkurssissa tai jonkun toisen ostama, mutta joka tapauksessa sitä ei enää ole olemassa. Air Angolan nimi on jo yksinään riittävä pelote, mutta sen kotisivut poistavat viimeisetkin epäilyksen rippeet. Jäljelle jää siis TAP. Astuin suoraan suden suuhen ja kirjoitin hauksi Helsinki-Sao Tome lähtö pääsiäsienä; hinta 4500e. Öööh, ei todellakaan. Ehkä huhtikuu tulee liian pian, ehkä pitäisi varata matka vasta syksylle. Miten olisi viikko syyskuussa, Helsinki-Sao Tome ja lottokauha arpoi 9500e menopaluu. Jaaha.

Se kai siitä sitten, ajattelin. Tuo hinta jäi kuitenkin vaivaamaan. Miten voi? TAP on portugalialainen, joten miten jos ottaisi lennon TAPilla vasta Lissabonista. Ladoin Lissabon-Sao Tome arvontakoneeseen ja kuitissa luki 333e. Tuohan on jo aika edullinen. Sillä kelpaisi. Ja Lissaboniin pääsee vaikka millä.

Päivän hyvä uutinen

http://www.hs.fi/kulttuuri/artikkeli/1135225514924

Suorituskeskeisyys

Veljeni Kai onnistui kiteyttämään asian joka on minua jo pitkään häirinnyt. Minulla ei ole sille mitään luontevaa alustusta joten täräytän sen pöytään saman tien. Bisnesmaailma on suorituskeskeistä. Milloin pitäisi tienata lisää rahaa, milloin pitäisi tehdä uusia keksintöjä ja milloin saada valtaa, tehdä vihamielinen valtaus tai suoriutua järjettömästä aikataulusta hengissä. Näillä saavutetaan rahaa, patentteja, statusta, valtaa ja onnistumisen tunteita.

Suoritukseen liittyykin aina niiden mitattavuus. Usein sitä mitataan pankkitilin avulla tai autoja, purjeveneitä tai kesämökkejä vertailemalla. Onko elämä näin suoraviivaista? Voidaanko kaikkea mitata? Olisiko elämässä jotakin muutakin arvokasta? Äkkiä tulee mieleen perhe, ystävät, musiikki, espresson nauttiminen sunnuntai-aamuna, läheisyys jne.

Samalla tuntuu kuin olisi muuttunut entistäkin vihamielisemmäksi yritysmaailmaa kohtaan. Toisaalta luulen että se on enemmän ulosantini syy kuin todellisten asenteiden syy - olen lähinnä surullinen niiden puolesta, jotka eivät vielä ole nähneet "totuutta".

Ironia

Minua on syytetty ironisuudesta. Tai tarkemmin sanoen, minua on syytetty siitä että aiemmin (2 vuotta sitten) olin ironinen, mutta samalla todettu että nykyään en enää ole niin ironinen. Olen sanaton. Syyttäminen ei niinkään tuntunut pahalta, vaan enemmänkin se etten ollut tällaista ominaisuutta huomannut.

Ei minulle ehkä ole yllätys että olen joskus ollut ironinen, mutta että vielä kaksi vuotta sitten olisin ollut, se on järkytys. En ole itse ollut siitä tietoinen. Enkä ollut ollut edes huomannut mitään suurempaa muutosta käyttäytymisessäni viimeisen kahden vuoden aikana.

Minusta ironia on helppo (=halpa) tapa ohittaa vaikeat asiat, ilman että niitä edes jää pohtimaan. Kun havaitsen muiden olevan ironisia häiritsee se minua, enkä siksi haluaisi itse olla ironinen.

Vaalikoneet

Koneet ovat auki (HS, HBL, MTV3). Pikaisella otoksella sain seuraavat tulokset

1. Lista A
2. Oikeusturva
3. Vas
4. Skp
5. Sdp
6. Vihr
7. Köyh
8. Stp
9. Ps
10. Kesk
11. Kd
12. Rkp
13. Ipu
14. Kok
15. Ktp
16. Lib

1. Rkp
2. Kesk
3. Lib
4. Kd
5. Seniori
6. Vihr
7. Sdp
8. Ps
9. Kok
10. Lista A
11. Köyh
12. Vas
13. Sks
14. Ip
15. Stp
16. Skp
17. Sik

1. Rkp
2. Kok
3. Kes
4. Vihr
5. Sdp
6. Vas
7. Skp
8. Ps
9. Stp
10. Lib
11. Krist
12. Köyh
13. ...
    

Hämmentävää. Aika lailla erilaisia tuloksia eri koneista. Varsinkin pienpuolueet läiskyvät laidasta laitaan, joten kovin luotettaviksi ei tuloksia voi kutsua.
Tuossa ensimmäisessä listassa on kaikki vasemman pään puolueet eturivissä. Toisessa on keskustan aluella olevat puolueet ensimmäisenä. Kolmannessa on oikeisto ensimmäisenä.
Joko mielipiteeni ovat jotenkin olennaisesti erillainen kuin kaikkien puolueiden mielipiteet tai sitten vaalikoneet ovat yhtä suurta huijausta. Molemmat tuntuvat uskottavilta vaihtoehdoilta.

Yhteiskuntafilosofia

Olen jo jonkun aikaa lukenut kirjaa "Ajattele, filosofoi" (toimittanut Räikkä Juha ja Siipi Helena) ja se on herättänyt kovasti ajatuksia. Kirja käy läpi kaikki filosofian pääotsikot kuten metafysiikka, kielifilosofia, tietoteoria, estetiikka jne. ja esittää niissä esiintyvät klassiset ja modernit pääväittämät. Monesta teemasta minulla olisi paljon sanottavaa, mutta juuri nyt olen lukenut kappaletta joka kertoo yhteiskuntafilosofiasta. Kun tämä aihe on vielä tuoreena mielessä haluan sitä nyt sitten kommentoida.

Yhteiskuntafilosofiassa tarkastellaan yhteiskuntarakennetta, siten käytännössä paljolti päätöksentekojärjestelmää ja lopulta päädytään demokratian ja viisainvallan vastakkainasetteluun. Demokratia on meille varmasti tuttu asia ja sen vaihtoehto, viisainvalta on sellainen järjestelmä jossa yhteiskunnan viisaimmat päättävät kaikista yhteisistä asioista. Täten tämä käsittää myös tyrannian vaihtoehdon, mutta myös paljon muunlaisia sovelluksia, joten sitä ei pidä suoralta kädeltä tyrmätä vaikka tyranniaa nykyään pidetäänkin huonona vaihtoehtona. Useimmiten tyranniaa pidetään lähtökohtaisesti niin pahana ettei sen pahuutta edes muisteta perustella, vaan oletetaan tyrannian pahuus totuudeksi.
Näiden kahden vertailun lähtökohtana pidetään kysymyksenasettelua, miten paljon/hyvin yhteiskuntarakenne tuottaa "yhteistä hyvää"? Eli kumpi rakenne onnistuu tekemään parempia päätöksiä, sellaisia, jotka tuottavat mahdollisimman monelle mahdollisimman paljon hyvää ja mahdollisimman vähän pahaa kenellekään. Tämä on tietysti filosofisesti herkullinen asetelma, koska päädytään helposti pohtimaan arvokysymyksiä kuten miten paljon hyvää pitää aikaansaada toiselle, jotta se korvaisi toiselle aiheutetun pahan? Tällainen arvottaminen lankeaa kuitenkin käytännössä poliitikkojen syliin, riippumatta siitä ovatko he demokraattisesti valittuja, vai jollakin toisella tavalla vallankahvaan singahtaneita.
Se asia mikä minusta tässä on jännittävää ei ole niinkään se mitä näissä teorioissa käsitellään, vaan se mitä ne eivät käsittele. Minusta demokratian perusominaisuus, vallan jakaminen kansalle, on sen paras ominaisuus siinä mielessä, että näin ihmiset kokevat (ainakin teoriassa) että heillä on mahdolllisuus vaikuttaa omiin asioihinsa. Tunne siitä että pystyy ohjaamaan omaa elämäänsä on eräs tärkeimpiä onnellisuuden mahdollistavia tekijöitä. Tässä mielessä demokratia mahdollistaa onnellisuuden, koska ihmiset kokevat että heidän päätöksillään on vaikutusta heidän omaan elämäänsä. Kääntäen, tyrannian suurin ongelma ei ole niinkään se että kansakunnan viisat tekisivät huonoja päätöksiä, vaan se, että kansa ei tunne olevansa oman elämänsä ohjaimissa. He tuntevat olevansa orjia.
Tämän näkökulman huomattuamme joudumme katselemmaan nykyistä demokratiaamme aivan uusin silmin. Näemme aivan uudenlaisen demokratian, illuusion demokratiasta. Onko sinulla sellainen tunne, että sinun ongelmasi huomioidaan kun eduskunnassa tehdään päätöksiä? Onko sinulla sellainen tunne, että suomalaisten etuja vartioidaan kun EU säätää uusia direktiivejä? Me tavalliset ihmiset olemme kadottaneet yhteyden päätöksentekoon. Ihmisiä on niin paljon ja valtakoneisto niin suuri, että yksittäisen ihmisen ääni katoaa tämän koneiston rattaisiin. Riippumatta äänestänkö Paavo Lipposta, Paavo Väyrystä vai Paavoa Paavosta ja Elviksestä, tullaan samat ihmiset valitsemaan eduskuntaan. On äärimmäisen harvinaista että äänestyksen tulos jää riippumaan yhden ihmisen äänestä. Eli käytännössä minun äänellä ei ole mitään väliä.
Tästä näkökulmasta demokratian parhaisiin ominaisuuksin yleensä luettavat tasavertaisuus ja oikeudenmukaisuus näyttävät merkitsettömiltä. Minusta historia on aika tehokkaasti osoittanut että tasavertaisuutta tai oikeudenmukaisuutta on mahdoton saavuttaa. Marx jalanjäljissä on yritetty saavutta tasavertaisuus mutta epäonnistuminen saavutti riemukkaan katastrofaalisiet seuraukset. Länsimaiset demokratiat ovat olleet enemmän oikeudenmukaisuuden perään, mutta niiden epäonnistuminen on ollut vain hieman diskreetimpi. Kumpaakaan ei siis ole saavutettu. Jospa nämä ovatkin vääriä tavoitteita? Mitä jos oikeudenmukaisuus ja tasa-arvoisuus ovat vain välillisiä tavoitteita? Mitä jos tärkeämpää olisikin saada ihmiset onnellisiksi?

EDIT: Olennaista tässä oli siis se että perinteinen näkemys demokratiasta on että se tuottaa onnellisuutta vain hyvien päätöstensä kautta, kun taas vaihtoehtoinen näkemyksen mukaan myös jo demokraattinen prosessi itsessään tuottaa onnellisuutta.

No news is good news

No news.

Pitkän tähtäimen pelko

Edellisessä kirjoituksessa pohdin helppoja ratkaisuja. Väitteeni oli että minulla on suuri tarve tehdä oikeita päätöksiä, riippumatta siitä ovatko ne päätökset helppoja vai vaikeita. Lopulta asia kääntyy tietoisuuteen; jos on tietoinen päätöstensä pitkän aikavälin vaikutuksista, on suuri osa päätöksistä vaikeita.
Toden totta - ei tämä helppoa ole. Tietoisuus pitkän tähtäimen vaikutuksista kasvattaa epäonnistumisen pelkoa. Tehtyjen päätösten kanssa pitää elää. Pelko vääristä päätöksistä taasen ajaa lykkäämään päätöksentekoa - odotetaan hetki, jos sitten olisi varmempi. Mutta päätöksen lykkääminen on juuri sellainen "helppo" valinta, josta en lainkaan pidä. Päätöksen lykkääminen on myös lähes aina valinta josta ei seuraa mitään hyvää, eli se on huono päätös. Tästäkään en varsinkaan pidä. Tietoisuus lisää tuskaa.

Helppoja ratkaisuja

Tänään tein itsestäni havainnon; minulla on voimakas vietti kulkea helppoja ratkaisuja vastaan. Minulla on tarve välttää helppoja ratkaisuja koska helpot ratkaisut ovat harvoin hyviä ratkaisuja. Vielä toisella tavalla ilmaistuna, mukavuudenkaipuuni on paljon heikompi, kuin se tuska jonka koen huonosta päätöksestä.

Minä tahdon, että tekemäni päätökset ovat sellaisia että voin elää niiden kanssa pitkään. Helpot ratkaisut ovat usein lyhytnäköisiä ja omaa mukavuutta korostavia, mutta samalla ne aiheuttavat pidemmällä tähtäimellä paljon harmia.

Taas kerran merkittäväksi tekijäksi astuu tietoisuus. Kun tulemme tietoiseksi tekojemme ja päätöstemme pitkän aikavälin seurauksista, on helppojen ratkaisujen aika automaattisesti ohi. Jos todella ymmärrämme mitä seuraamuksia esimerkiksi ympäristörikoksista seuraa, emme voi sellaisia tehdä, koska tiedämme, ettemme voisi sen jälkeen elää oman itsemme kanssa. Minun olisi hyvin vaikea antaa itselleni enää anteeksi. (Nyt syyllistyn selkeään ristiriitaisuuteen aiempien kirjoitusteni kanssa, koska en pidä koko anteeksiantamisen käsitteestä, mutta tässä yhteydessä sen sanan käyttäminen oli tarpeellista.)

Moderni käsityöammatti

Kuuntelin eilen esitelmää jonka aihe sivusi ohjelmoinnin opetusta ohjelmointi tekniikan laboratoriossa TKK:lla. Tärkeän osan opetusta muodostaa hyvin suuri 14op:n harjoitustyökurssi, koska ohjelmointia ei opi muuten kuin ohjelmoimalla. Samassa ajatukseni tekee loikan; puusepän ammattia voi lukea kirjasta, mutta sitä ei opi muuten kuin tekemällä. Muilla käsityöammateilla kuten vaikka suutari tai seppä, lienee asia samoin.

Ohjelmointi on tässä mielessä siis käsityöammatti ja samalla myös taiteenlaji, sehän on selvä. Kaikki käsityöammatit ovat taidetta. Saman asian voi ohjelmoida äärettömän monella eri tavalla, mutta paras on se joka on kaunein.

Kaikki klassiset käsityöammatit ovat kaikki jossain vaiheessa jääneet teollistumisen uhreiksi. Kenkiä on vain halvempi tuottaa tehtaassa. Tästä herää kysymys, milloin syntyy ensimmäinen automaattinen ohjelmointi-laite?

Suomalaisia Irlannissa ja Suomessa

Niille jotka henkilön tuntevat saattavat nämä uutiset olla aika iloisia:
http://www.rte.ie/arts/2007/0207/eurosong.html
http://www.mattikallio.com/index2.htm
Go Matti, Go!

Syyllisyydentunto

Havaitsin jonkin aikaa sitten erään mielenkiintoisen toimintamallin. Jos vaikka ajattelemme, että olemme jollakin porukkalla järjestämässä bileitä joihin pitää järjestää syötävää. Isäntä asettaa kunnainhimoiset tavoitteet ja lähtee niitä toteuttamaan. Hänen aikansa kuitenkin loppuu kesken ja hän joutuu pyytämään apua muilta bileitä järjestämässä olevilta. Toimintatapa jota hän tässä tilanteessa voi olla seuraava: hän kuvailee kuinka paljon töitä hän on jo tehnyt bileiden eteen ja kuinka vähän sinä olet tehnyt, joten sinun olisi nyt parasta alkaa tehdä jotain.

Tämä kuviteltu esimerkki on luonteeltaan ehkä hieman osoitteleva, mutta lopputulos lienee ymmärrettävä. Isäntä yrittää käyttää syyllisyydentuntoa motivoinnin työkaluna, eli hänen tavoitteensa on saada apua asettamiensa tavoitteiden saavuttamiseksi ja työkalunaan hän käyttää sinun syyllisyydentuntoa. Tilanne on aika epämiellyttävä. Sinun mahdollisuutesi on repiä aikaa tehtävään selkänahastasi tai loukata isäntää, eli hyviä ratkaisuja ei ole, ainoastaan huonoja vaihtoehtoja. Riippumatta siitä mitä valitset, jää sinulle huono omatunto ("eihän mulla olisi tähän aikaa, mutta..."), samoin isännälle ("koskaan kukaan ei tee mitään ellei motkota").

Isännän näkökulmasta toinen lähestymistapa voisi olla kysyä sinulta, paljonko aikaa sinulla saattaisi olla ruuan laittamiseen ja samalla kertoa paljonko isännällä itsellään on aikaa. Tämän jälkeen katsotaan yhdessä paljonko näillä resursseilla on mahdollista tehdä ruokaa. Lopuksi vertaillaan tavoitteita ja mahdollisuuksia. Jos sinä tulet siihen tulokseen että oikeasti haluat sitoutua isännän asettamiin tavoitteisiin, silloin et tarvitse enää motivointia. Mutta mikäli tulette yhdessä siihen tulokseen että aika ei riitä tavoitteisiin, olette löytäneet force majeur -tyyppisen syyn olla toteuttamatta suunniteltuja tavoitteita, eli tavoitteita pitää laskea realistisemmalle tasolle. Tämä vaihtoehto riisuu käsittelystä pois lähes kaikki negatiiviset tunteet. Toki havainto siitä että aika ei riitä toteuttamaan asetettuja tavoitteita voi olla raskas, mutta koska syy on force majeur -tyyppinen, ei sitä kohtaan yleensä tunneta katkeruutta. Voila!

Innostumisen taito

Nyt viime viikolla olin kovasti kiireinen ja merkittäviä vastoinkäymisiäkin oli matkalla, mutta ei se mitään. Olen löytänyt innostumisen taas uudestaan! Aivan erityisesti olen innostunut työstäni; minulla on pari uutta ideaa ja palan halusta päästä niitä kokeilemaan. Näen niissä sellaista potentiaalia jotka toteutuessaan toisivat sellaisia tuloksia joita harvoin jos koskaan olen todistanut urallani aiemmin. Samalla tiedän että jalat pitää pitää maassa. Juuri mennä viikolla työkaverini kompastuivat samaan kiveen; he saivat loistavia tuloksia joista innostuivat valtavasti, aina siihen saakka että huomasivat tehneensä systemaattisen virheen. Siihen lankaan ei pidä mennä.

Innostumisen tunne sisältää energiavaraston, jonka voimalla voi taistella tuulimyllyjä vastaan hyvän aikaa. Siinä on myös aimo annos itsevarmuutta ja turhasta varovaisuudesta luopumista. Innostuneessa tilassa ei tarvitse jäädä pohtimaan toisten mielipiteitä, koska ne menettävät merkityksensä. Ainoa jolla oikeasti on merkitystä on innostuksen kohde. Innostuksen voimalla jaksaa harjoitella myös sellaista taitoa, jota ei ennestään osaa laisinkaan ja jossa ei siis tunne itseään vielä taitavaksi. Hyvän taidon harjoittelu ja toteuttaminenhan on helppoa, koska siinä tuntee itsensä hyväksi. Mutta jos minä vaikka alkaisin harjoitella virkkaamista, olisi vaarana nopea turhautuminen, koska olen kömpelö sormistani enkä lainkaan osaa virkata. Mutta jos innostun asiasta, jaksan harjoitella paljon pidempään.

Innostuminen on kuitenkin taito-laji. Koen sen jonkinlaisena meta-taitona, eli taidon tyyppinä, joka mahdollistaa toisten taitojen kehittämisen, toteuttamisen ja luomisen. Jokaista asiaa josta innostuu, voi harrastaa tuntematta väsymystä (ainakin tiettyyn rajaan saakka) ja tämän peräänantamattoman harjoittelun voimalla tässä taidossa kehittyy (yleensä aika nopeasti) ja kehittyminen on sinänsä palkitsevaa. Meidän siis kannattaisi innostua kaikista asioista joita teemme. Otetaanpa vaikka esimerkiksi siivoaminen. Monelle meistä se on vastenmielistä, mutta jos osaisin innostua asiasta, saisin sen tehtyä paremmin ja se olisi palkitsevampaa.

Ainoa havaitsemani sudenkuoppa innostumisessa on todellisuuden kadottaminen. Jos jalat eivät pysy maanpinnassa, saatta todellisuus jossain vaiheessa aiheuttaa törmäyksen omien haaveiden kanssa, eikä se useinkaan ole kaunista. Tästä muodostuu äärimmäinen meta-haaste; innostuksen ja todellisuudentajun samanaikainen säilyttäminen.

PS. Päivän linkki aforismi-blogiin.

Politiikka on ihanaa!

Se mikä toisen silmissä saattaisi olla loistava mahdollisuus yhteistyösuhteen muodostamiseen, on toisen silmissä hyökkäys omalle reviirille. Kyllä se politiikka sitten on ihanaa!

Lennokas uni

Absurditeetin taso on tässä blogissa ollut luvattoman heikkoa ja siksi kerronkin tässä unen jonka näin eilen aamulla.

Osallistuin esiintyjän ominaisuudessa improvisatooriseen teokseen kahden muun taiteilijan kanssa. Koska uni oli minun, olin itse tietysti teoksen pääroolissa laulajan ominaisuudessa. Minua säesti Andrew Lawrence-King cembalolla ja laululla. Kolmas esiintyjä oli optimisti-jollan olympia-mestari (jonka ulkomuoto ja olemus muistutti erehdyttvästi suomenruotsalaista sukelluskaveriani jonka tapasin Indonesiassa) ja hän luonnollisesti esiintyi optimisti-jollalla, aivan kuten minäkin. Eli teos oli kahdelle laulu-äänelle, kahdelle optimisti-jollalle sekä cembalolle. Areenana oli suuri teollisuushalli, jonka päihin oli rakennettu pyöristetyt rampit sekä tuulikone siten, että jollilla oli hyvä porhaltaa hallin päästä päähän ja rampin avulla saattoi käännökset tehdä hyvinkin lennokkaasti. Toiminta oli kuin skeittirampilla konsanaan - ajoimme jollillamme ramppia ylös aina seinälle saakka, kääntyäksemme vastakkaiseen suuntaan hurjalla vauhdilla. Andrew tuli luonnollisesti perässä cembalonsa kanssa vinhalla vauhdilla (en jäänyt kovin pitkäksi aikaa pohtimaan miten cembalo liikkui ja miten Andrew sitä ohjasi).
Esittämämme teos sai muodokseen ABA rakenteen, ilman että sitä olisi etukäteen sovittu tai harjoiteltu. Se alkoi molli-voittoisella hieman atonaalisella maalaillua, vaihtuen väliosassa enemmän kansanlaulutyyliseen duuriin, päättyäkseen uudestaan molliin. Alkupuolella laulu oli sanatonta, mutta vähitellen myös lyriikka kehittyi. Näin teoksessa oli kaksi rinnakkaista rakennetta, yhtenä orjallinen ABA-muoto, sekä toisena progressiivinen kehitys.

Yleisö, joka koostui 18-22 vuotiaista neitokaisista (mitähän Freud tuumisi tästä?), tuntui nauttivan esityksestä ja minullakin oli kivaa, vaikka en ollut aivan tyytyväinen loppupuolen melodian hallintaan, koska teos alkoi saada liiaksi yhtäläisyyksiä kappaleen "Have yourself a merry little Christmas" kanssa. Kokonaisuutena esitys oli kuitenkin varsin suuri elämys. Enemmän tällaisia.

Kunnianhimosta

Keskustelin eilen lounaalla kolleegan kanssa kunnianhimosta ja jäin sitä vielä jälkeenpäinkin pohtimaan. Kunnianhimo on jonkunlainen yhdistelmä määrätietoisuutta ja tavoitteellisuutta, johon yhdistetään tunnepohjainen tarve, "himo". Ihan sanantarkasti himon kohde on kunnia, eli vertaisten arvostus. Perinteiseen suomalaiseen arvomaailmaan ei kunnianhimo tietysti sovi, mutta rationaalisesti ajatelleen en näe siinä mitään pahaa. Toisten arvostus voidaan saavuttaa pääsääntöisesti vain tekemällä asioita hyvin ja tekemällä hyviä asioita (huomaa näiden kahden ero!). Hyvien asioiden tekemisessä ei minusta ole mitään pahaa ja sen kautta saatu arvostus on anasaittua.
Ongelmat tulevat tarkoitusperissä. Mikäli tavoitteena on kunnian ansaitseminen ja hyvien asioiden tekeminen on vain väline kunnian saavuttamiseksi, ollaan jo heikommilla jäillä. Uskoisin että kunnian saavuttamisen tavoitteeseen liittyy myös usein vallanhimo. Arvostetun henkilön sanalla on painoarvoa enemmän kuin muilla, joten arvostettu asema on valta-asema. Kunnianhimossa näyttäisi erottuvan kolme eri tarkoitusperää, i) halu tehdä hyviä asioita, ii) kunnian tavoittelu ja iii) vallanhimo. Täysin omavaltaisella tavalla arvotan nämä seuraavasti: Hyvän tekemisen halu on puhtaasti hyveellinen halu. Kunnian tavoittelu on minusta aika neutraali tavoite - se ei lisää eikä vähennä inhimillistä hyvää maailmassa. Vallanhimo on pelkästään pahasta, koska kun valta keskittyy jollekin yhdelle henkilölle, on se pois muilta. Tilanne missä ihminen ei tunne pitävänsä omaa elämäänsä hallinnassa, missä hänellä ei ole valtaa oman elämänsä hallitsemiseen, on suuri onnellisuuden surkastuttaja.

Todellisuudessa kunnianhimon tarkoitusperät eivät ole näin selväpiirteisiä - jokaisella on mukava cocktail erillaisia tarkoitusperiä jotka vuorovaikuttavat. Itse tunnen kyllä suurta tarvetta saavuttaa kunniaa, mutta valtaan minulla on aika ambivalentti suhde. En tunne tarvetta harjoittaa valtaa, mutta olisihan se kiva jos sitä olisi. Tämä on hieman samanlainen suhde kuin minulla on rahaan; en tunne suurta tarvetta olla rikas, mutta elämän epäoikeudenmukaisuutta on mukavempi itkeä Jaguaarissa kuin HKL:n bussissa. Hyvän tekemiseen minulla on myös tarve, mutta minun on vaikea erottaa onko se oikea tarve, vai tarve, jonka älyni on synnyttänyt koska siitä olisi "hyötyä"?

Hyviö

Onnekkaan kirjoitusvirheen ansiosta keksimme erään ystäväni kanssa uuden sanan ja lanseeraan sen nyt täälläkin. Ja se sanahan on "hyviö". Paralellina mainittakoon että kuten sana "hymiö" myös sana "hyviö" tuottaa kuuliassa aika positiivisen mielenyhtymän. Sanan syntyhistorian saatatkin jo arvata:)

Emme kuitenkaan päässeet täysin yksiselitteiseen kuvaukseen hyviön merkityksestä. Perusmuodossaan sana on yksikössä ja se liittyy jotenkin hyvään. Haasteena on ymmärtää sanojen "hyvä" ja "hyviö" erotus. Hyvä on yleisempi ja käytetympi, joten hyviön pitää olla jotain erityistä. Minusta sanaan myös liittyy pieni koko; kuten hymiö on pieni versio hymystä, on hyviö pieni versio hyvästä.

Tämän jaarittelun lopputuloksena tulen lopputulokseen että hyviö on pieni toimiva ratkaisu, näppärä, samalla tavalla kuin niksi, mutta ilman niksi-pirkka assosiaatiotia, eli hyviö on oikeasti myös hyödyllinen.

Hiljaiseloa

Huhuu? ..huu? ..uu? uu.. ..

Hiljaista on ollut. Siis täällä blogissa. Ei ole ollut aikaa tai tarvetta kirjoitella. En oikein tiedä mikä on ollut syynä. Ei vain jotenkin ole irronnut. Kai minulla on ollut myös aika vauhti päällä joten ei ole ollut kovasti aikaa kirjoitella. Kun olen päässyt myöhään illalla kotiin on ensimmäisenä ajatuksena ollut peiton alle pääseminen. Aamut ovat menneet peräti niin myöhäiseksi ettei ole ollut aikaa edes kirjoittaa lyhyttä kirjoitelmaa ennen kuin pitää jo rynnätä töihin. Ja töissä, no, niinkuin kaikilla, ei siellä kovasti luppoaikaa ole ollut. Joten blogi on ollut hieman taka-alalla.

Voin kuitenkin raportoida että elämäni on nyt hieman toisenlaista. Natsoja on rinnanpielessä enemmän kuin aiemmin; professori (määräaikainen) sekä dosentti. Uuuh! No-jaa, eipäs noista kauheasti ole syytä innostua. Työ on sama kuin ennenkin ja työpaikan jatkuvuus yhtä heikoissa kantimissa kuin aina ennenkin. Vasta 8 vuotta pätkätyöllistettynä ei kuitenkaan vielä ole lähimainkaan ennätys. Luin vastikään naisesta joka on ollut 25 vuotta pätkätyöllisestty yliopistossa. Hurraa! Suunnitteleppa siinä sitten omaa elämääsi, kun ei ole mitään tietoa rahatilanteesta puolen vuoden kuluttua. Ja kaikki vielä täysin tietoisena siitä että vakituinen työsuhde parantaa pysyvästi työntekijän motivaatiota, tehokkuutta ja onnellisuutta (= eli sairaspoissaoloja). Tieteenteon jatkuva kilpailuttaminen, apuraha-arvontojen muodossa, saa näin aika mielenkiintoisen sivumausteen. Kilpailuttamalla tuotetaan lyhyitä ja epävarmoja työsuhteita joka heikentää motivaatiota ja työtehoa. Hurraa!

Nyt menee vähän väsyneeksi tämä huumori. Jos tulisi pian talvi ja jääpeite mereen niin pääsisin edes jääsukeltamaan. Siinä olisi jotain uutta ja extremeä. Hurraa.

Jotain hyvääkin

Joskus edes jotain hyvääkin, siis mainoksissa. Minä, mainosten kategorinen vihaaja, olen löytänyt jotain hyvää yhdestä mainoksesta. Leiras on järjestänyt mainoskampanjan "Kiitokset" jossa kuka vain voi lähettää kiitokset lääkärille, hoitajalle, farmaseutille tai ties mille ja rahoittaja vien ne perille. Nerokasta! Lääkäri saa hyvää mieltä kun saa positiivista palautetta - voisi kuvitella etteivät he saa yleensä muuta kuin huutoa silloin kun asiat menee huonosti - potilas saa ylimääräistä hyvänolontunnetta kun pääsee kiittämään ja rahoittaja saa hyvää karmaa.

Matkakuume

Nyt kun olen jo hyvän aikaa ollut Suomessa (vajaa kaksi kuukautta), alkaa matkakuume iskeä uudestaan. Tämä on minulle tyypillinen Tammikuun ilmiö - viimeksi aloin suunnitella Aasian matkaa. Tällä kertaa on vaikea jakautua niin moneen paikkaan kun olisi kiinnostusta. Pitäisi olla yksi Peter Pan matka, pitäisi olla yksi sukellusmatka, kuorolla on suunnitteilla yksi matka ja uusia maita pitäisi kerätä listalle. Selvästi matkoja pitäisi siis olla vähintään kaksi, käytännössä parempi jos olisi kolme.

Peter Panin matkoista on pitkään kiinnostanut Nepalin Annapurna. Vaellusta ja kevyttä vuorikiipeilyä, korkein korkeus 4200m. Eikö kuulostakin aika hienolta?

Kuoromatka on oma yksikkönsä viikko syyskuussa, eikä siitä voi paljon tinkiä. Sitä voisi laajentaa viikolla automatkaksi Euroopan läpi, mutta se on sitten sen ajan ongelma. Saa nähdä. Se vaikuttaa näihin muihin suunnitelmiin oikeastaan vain lomapäivien riittävyyden osalta. Kaksi viikkoa Nepalissa ja kaksi kuoromatkalla, tekee 24 lomapäivää, mutta kummatkin lomakauden ulkopuolella, joten päivä kuluu hieman vähemmän.

Tästä saattaisi vielä riittää kaksi viikkoa alkukesään, vaikkapa kesäkuulle. Silloin pitäisi päästä sukeltamaan, ja koska Nepaliin uppoa rahaan jo pelkkiin lentoihin, ei tämä voi olla kovin hintava matka. Se merkitsisi sitten lähinnä Välimerta tai Egyptiä. Jos lähden Välimerelle, olisi kohde todennäköisesti Kreikka, josta voisi jonain päivänä mukavasti vuokra-autolla käydä Albanian puolella, ja mahdollisesti myös Makedonia ja Montenegro. Silloin jäisi tuolla suunnalla vain Moldova jäljelle. Sen ehtii tehdä joskus myöhemmin :) ja tuossahan oli jo neljä uutta maata plus se Nepal joka tulisi Marraskuussa.

Kaiken tämän lisäksi tiedossa on yksi työmatka loppukeväällä, joten eiköhän tästä tule aika hyvä suunnitelma. Vuoden aikana viisi uutta maata, sukellusta, kiipeilyä ja lomailua.

Vapaudesta

Törmäsin kartasto-blogissa kiintoisiin huomiohin vapaudesta. Lyhyesti; on olemassa kahden tyyppistä vapautta. On vapautta jostakin ja on vapautta johonkin. Ja tämä onkin tärkeä erotus. Matemaatikon silmin tämä on tietysti banaali erotus, koska jos A ja B ovat vastakohtia, niin vapaus A:sta tarkoittaa vapautta B:hen. Mutta nyt onkin kysymys siitä miten ihmiset ilmaisevat itseään. Argumentoivatko he vapautta pois jostakin vai päästäkseen johonkin?

Toinen mielenkiintoinen ajatus on introspektiivinen. Kartasto-blogi on kovasti vasemmistolainen ja löysin kovasti kiinnostavia mietteitä myös muista vasemmistolaisista blogeista. Samalla nämä kuitenkin aiheuttavat minussa jonkin emotionaalisen vastareaktion. Saan näppylöitä niiden puritaanisesta asenteestaan. Tuntuu kuin he taistelisivat oikeistoa vastaan siten, että oikeiston vastustaminen on tärkeämpää kuin heidän edustamiensa arvojen puolesta taisteleminen. Tässä päädytään samaan erotukseen kuin tuossa vapaus-asiassa. Taistellaanko jonkin puolesta vai jotakin vastaan? Esimerkiksi anarkistit taistelevat nykyistä valtarakennetta vastaan. Samoin jotkut ympäristöaktivistit taistelevat ydinvoimaa vastaan. Ongelma on että he eivät tarjoa mitään ratkaisuja. He keskittyvät ongelman tarkasteluun, toimivat sitä vastaan, mutta eivät tarjoa mitään tilalle. Me emme voi toimia ilman valtakoneistoa emmekä ilman sähköä. Tarvitsemme ratkaisuja, emme kritiikkiä.

Nämä ajatukset saavat minut hylkäämään koko vasemmisto/oikeisto-ajattelun turhana erotteluna. Minusta pitäisi enemmän tarkastella viekö jokin argumentointi asiaa eteenpäin vai taaksepäin. Siksi ehdotan, vasemman ja oikean sijaan, uudeksi poliittiseksi jaotteluksi eteenpäin ja taaksepäin. (Sitten voidaan miettiä erikseen ovatko he edemmistö ja taaemmisto/takalisto, vai etumus ja takamus, jne., mutta se onkin sitten jo kokonaan toinen tarina.)