Forrest Gump

Suuri taide pysäyttää, se panee ajattelemaan. Parhaimmillaan se "osuu" suurimpaan osaan yleisöä, saa heidät kaikki miettimään elämän suuria kysymyksiä. Tänään Forrest Gump kolahti hieman samaan tapaan kuin Amelie teki tammikuussa.
Luulen että sellainen taide joka panee ajattelemaan on useimmiten sellaista mihin voi jollain tavalla samaistua. Tämän elokuvan päähenkilö, Forrest Gump, on juuri sellainen hahmo johon voi helposti samaistua. Minulla on sellainen tunne että hänessä on jotain yleismaailmallista, jotain sellaista johon moni meistä voi samaistua; yksinäisyys, kykenemättömyys ymmärtää elämän suuria kysymyksiä, sattumanvaraisesti elämässä eteenpäin kulkeminen mutta siinä menestyminen siitä huolimatta, ja tietysti aivan erityisesti myös rakkauden kaipuu.
Omalla kohdallani yhtäläisyyksiä löytyy ehkä enemmänkin; en minä tiedä miksi juuri minä olen menestynyt - olenko minä ansainnut sen? En minä sitä tiedä.
Samalla Forrest Gump on puhdas. Hän on sellainen kuin me kaikki haluaisimme olla - tarkoitusperiltään täysin puhtoinen ja rehellinen, sekä itselleen että muille. Hänessä ei ole mitään teeskenneltyä eikä peiteltyä vaan hän on juuri ja vain oma itsensä. Elokuvassa tämä on viety niin pitkälle että se missä tahansa luonnollisessa kontekstissa olisi epäuskottavaa, mutta koska hänen hahmossa samalla on niin silmiinpistäviä puutteita, käyvät nämä epäilyt absurdeiksi, suorastaan halveksittaviksi. Tietysti hän on aito, eihän sitä voi edes kyseenalaistaa.
Tässä kohden on pakko nostaa hattua Tom Hanksille, sillä hänen suorituksensa on henkeäsalpaava. Roolihahmon puutteet ja rikkaus ovat räikeän ylilyöviä, mutta jotenkin Hanks selättää roolihahmon niin vakuuttavasti että hahmo ei ole vain luonnollinen vaan hänessä näkee itsensä. Hahmo ei ole esitetty eikä havainnoitu, vaan hänessä näkee peilikuvan omasta itsestään ja tämän häkellyttävän saavutuksen asettaisin suurimmilta osin kokonaan Tom Hanksin hartioille. Mykistävää.
Kaikesta ylistyksestä huolimatta elokuvan alkuperästä ei voi erehtyä. Se on täynnä Hollywoodille ominaista sokerikuorrutusta ja nykyisin niin muodikasta digitaalitekniikkaa, että heikompien on pideltävää vatsaansa. Samalla kaikki nämä kliseet palvelevat kokonaisuutta, ne johdattelevat elokuvan kaarta ja kannattelevat sitä niin kuin ilmavirta höyhentä. Ne hyväilevät toisiaan ja leikkivät ilmassa iloisesti tanssien melankoliseen melodian tahdissa.
Tämä elokuva on suuri elokuva. Hollywood elokuvien joukossa se on kaikkein suurimpien listalla. Siinä missä Amelie on ranskalisen elokuvan iloisen melankolian taidonnäyte, jonka äärestä vain paatuneimmat kyynikot voivat poistua ilman hymyä suupielillä, on Forrest Gump Hollywoodin melankolisen ilon mestarityö, jonka ääressä vain paatuneimmat voivat istua ilman nenäliinaa.

Herääminen

Olo on kuin olisin vasta herännyt talviunilta. Varovasti raotan silmiäni - haistelen ja kuulostelen miltä elämä ympärilläni tuntuu.

Missä olen? Mitä täällä tapahtuu?

Kevät tapahtuu. Olen takaisin elämässäni.

Ymmärsin sen koko ajan mutta vasta nyt koen sen koko laajuuden sisälläni. Olen ollut zombie-tilassa koko kevään. Olen ollut elävä-kuollut. Sisälläni ei ole liikkunut mitään. Pääni on ollut tyhjää täynnä. Jossain välissä kaikki on pysähtynyt enkä vain ole jaksanut enää ajatella mitään.

Se on jossain mielessä turvallinen olotila. Mikään ei pakota minua poistumaan siitä tilasta - mieli turtana voin vain olla ja antaa virran viedä mukanani. Voin antautua koneen osaksi. Liikkua mekaanisesti. Päivittäisessä elämässä kun ei ollut minkäänlaista liikkumavaraa. Aamupala, töihin, töitä, lounas, töitä, välipala, töitä, urheilemaan tai ruokakauppaan, kotiin, illallinen, hieman telkkaria, nukkumaan. Samalla pieni epätoivon huuto on kaikunut mielen syvimmissä sokkeloissa. "Päästäkää minut ulos täältä! Tahdon vapaaksi! Tahdon liikkua."

Tänään sain yhden suuren työurakan käytännössä valmiiksi. Ensi viikolla on vielä pieniä jämiä, sitten olen vapaa. Voin taas tehdä ns. "omia töitä", eli niitä töitä joita tänne olen tullut tekemään. Tämä taakse jäänyt urakka on imenyt minusta kaikki mehut, olen ollut iltaisin henkisesti täysin kuitti vaikka en ole juurikaan tehnyt edes ylitöitä. Mitään ajatus-energiaa ei ole jäänyt vapaa-ajalle jäljelle ja olen sortunut katselemaan televisioita päivittäin. Nyt kun se rasitus on jätetty taakse huomaan että iltaisinkin olen vielä jossain määrin vireässä tilassa. Tarkkailen ympäristöäni ja havaitsen asioita - kuin nyt vaikka tuo yllä ollut auringonlasku. Aiemminkin olisin nähnyt sen, huomannut sen kauneuden, mutta nyt se sykähdyttää, se pysäyttää hengityksen, jään siihen haukkomaan henkeä hyväksi aikaa ihaillen hetken kauneutta, juoksen hakemaan kameran ja ikuistan hetken ennen kuin on mahdollista tehdä mitään muuta. Aiemmin keväällä olisin vain katsonut ja ajatellut väsyneesti, "oho, onpa hieno auringonlasku" ja jatkanut matkaani.

Minulla on sellainen tunne että tästä alkaa "uusi elämä" - taas kerran. Kämpän kaaos saa vähitellen kyytiä. Alan taas harjoitella laulua ja keittämään kunnon ruokia. Sammutin eilen television virtakytkimestä ja menin nukkumaan ajoissa. Askel parannukseen seuraa toistaan. Lumipalloilmiö on alkanut. Piristyn pelkästä ajatuksesta.

Kuiva kausi

Viime aikoina kirjoittaminen on ollut vaikeaa. Ideoita on kyllä ollut, mutta aina kun olisi ollut aikaa kirjoittaa, en ole saanut yhtäkään ideaa enää mieleeni.

Sain maanantaina uuden kirjan "Training for climbing" (Eric J. Hörst) ja siinä on ensimmäisenä aiheena tavoitteiden asettelu lyhyellä, keskipitkällä ja pitkällä tähtäimellä. Sanottiin vielä, että tavoitteet pitäisi kirjata ylös jotta niihin voi myöhemmin palata ja mikä onkaan parempi paikka siihen kuin blogini.

1. Lyhyellä tähtäimellä (1vko) minulla on kaksi tavoitetta; Säännöllisen ja määrätietoisen kiipeilyharjoittelun jatkaminen, sekä laulukurssille valmistautuminen.
2. Keskipitkällä tähtäimellä (3 kuukautta) tavoitteenani on saada kiipeilyssä sellainen perusvarmuus, että voin varmuudella sanoa osaavani minkä tahansa "helpon" reitin. Laulun osalta tavoittelen pääsemistä takaisin siihen innostuksen ja tiiviin harjoittelun tilaan jossa olen välillä ollut.
3. Pitkällä tähtäimellä (yli 1 vuosi) tavoitteenani on sekä kiipeilyn että laulun osalta että pystyisin säännöllisesti saamaan itsestäni ulos 100-prosenttisia suorituksia. Eli että saisin kaikki osa-alueet sillä tavoin kuntoon että normi-päivänä voin tehdä parhaani. Laulussa olen jo aikaa sitten huomannut että moni opettaja on saanut minusta tunnin aikana hiottua yhden ominaisuuden kuntoon, mutta vain yksi opettaja on ollut sellainen että hän hyvin nopeasti, esim. 15 minuutissa, saa lähes kaikki osa-alueeni sille tasolle, millä olen ollut parhaimmillani. Eli hän saa minusta ulos parhaan osaamiseni. Tavoitteeni on, että saisin toimintaan sellaista rutiinia, sekä kiipeilyssä että laulussa, että saisin parhaan osaamisen esille muutoinkin kuin jonkun erityisen opettajan ohjauksessa. Tämä on etupäässä henkisen keskittymiskyvyn tavoite.
   

Jälkihuomautuksena on hyvä tiedostaa että olen tahallani (vastoin Hörstin ohjeita), antanut itselleni aika abstrakteja tavoitteita. Minusta kun prosessi on tärkeämpi kuin lopputulos, joten en halua asettaa itselleni tavoitteeksi esimerkiksi vaikeustaso 7 reitin kiipeämistä, vaan tavoittelen mieluummin sitä henkistä ja fyysistä tilaa joka mahdollistaa vaikeiden reittien kiipeämisen. Se tila on hyödyllinen kun kiipeän 6:a tai 8:a, eikä rajoitu 7:ään. Myös jos saavutan 7 ennen aikojaan, voin jatkaa optimaalisen suorituksen hiomista.