Jokin aika sitten kirjoittelin anteeksiantamisesta ja se onkin mielestäni parhaita ahaa-elämyksiäni pitkään aikaan. Mutta oivallus on epätäydellinen. Se idea elää utopiassa, täydellisessä maailmassa ja me olemme kuitenkin kaikki kovin epätäydellisiä.
Ajatushan oli että anteeksiantamiseen liittyy aina virheen havainto. Minä huomaan sinun virheesi, mutta annan sen anteeksi. Virheen huomaamisessa taasen asettaa aina itsensä toisen yläpuolelle. Sinä teit virheen, minä huomasin. Anteeksiantaminen on tässä mielessä isällinen ele, "voi pientä kun sinä teit virheen". Tarjosin ratkaisuksi rakkautta. Rakastaessaan toista kylliksi, ei alunperinkään loukkaannu, eikä sen vuoksi ole tarpeellista asettua toisen yläpuolelle kyetäkseen antamaan anteeksi. Voila!
Mutta, me olemme epätäydellisiä, me loukkaannumme kun meitä vastaan rikotaan. Rakastaminen on ylväs ja tavoittelemisen arvoinen tavoite, mutta useimmat meistä ovat kaukana sen saavuttamisesta. Siksi on syytä miettiä mitä tehdä nyt vielä kun emme ole saavuttaneet tätä ylvästä rakkautta.
Ongelma tulee parhaiten esille riitatilanteessa, jossa tunteet paukkaavat pintaan. Toinen tuntee itsensä epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi ja on tästä vihainen, loukkantunut tai surullinen. Nämä tunteet ovat aivan luonnollisia eikä niitä ole syytä tukahduttaa. Paljon hedelmällisempää on tarkastella itseään ja syleillä tunteitaan. "Tältä tuntuu viha, tällainen minä olen vihaisena." Olen havainnut, että näin tehdessään, välittömästi, agressiviselta tunteelta häviää sen terä. Se muuttuu ja pehmenee, se muuttuu vihasta enemmän surun kaltaiseksi. Tällöin anteeksiantaminenkin on enää vain askeleen päässä.
Jälkeenpäin voi sitten tarkastella prosessia ja miettiä, miksi tunteet olivat niin pinnalla. Loukkaantuminenhan johtuu siitä jokin asiaa ei mene sillä tavalla kuin on odottanut, olettanut tai halunnut. Yksinkertainen selitys olisi silloin että jokin näistä olettamuksista on ollut epärealistinen. Tärkeä on havaita että vaikka jokin asia olisi oikeudenmukaista, ei se silti välttämättä ole realistista. Jotkut ihmiset vain ovat ns. kusipäitä tai muuten hajamielisiä, eikä heidän varaansa kannata laskea mitään, vaikka jonkin asian suorittaminen kuinka kuuluisi heidän velvollisuuksiinsa. Tällaisessa tapauksessa loukkantuminen on energian hukkaan heittämistä, koska asian meneminen parhain päin ei alunperinkään ollut realistista.
Toki hankaliin ihmisiin ja tilanteisiin kannattaa yrittää vaikuttaa ja saada heidät toimimaan omalta kannaltaan paremmin. Loukkaantuminen ja vihastumien eivät kuitenkaan ole rakentavia vaihtoehtoja. Paljon paremmin voi asiaan vaikuttaa puhumalla asiasta jonkun toisen kerran, kun tunteet ovat laantuneet. Tunteiden ollessa pinnassa käy asetelma helposti hyökkääväksi/puolustavaksi, jolloin kumpikaan osapuoli ei halua myöntyä ja muuttaa tapojaan.
tiistaina, syyskuuta 26, 2006
sunnuntaina, syyskuuta 24, 2006
Kuvia
Kävimme sukeltamassa Iso-tiilijärvellä Hollolassa. Se oli selkeästi paras järvisukellus Suomessa tähän mennessä. Hyvä näkyvyys, hyvä sää ja lämmintä vettä. Syvyyttä ei ollut kuin 8m, joten ilma riitti sen verran pidempään ja kun nähtävääkin oli, ei ollut tylsää. Näimme kaloja pari eri lajia, mutta ainoa jonka tunnistin oli ahven. Harmillisesti kuvat muista kaloista kuin ahvenesta eivät onnistuneet. Tunnistaminen olisi helpompaa jos olisi jäänyt dokumentaatiota.
torstaina, syyskuuta 21, 2006
Ihmisistä
Mietin tässä näitä edellisiä kirjoituksiani, josta monet ovat käsitelleet ihmissuhteita ja erityisesti sinkkuutta. Heräsin tähän uusimpaan ajatuksen polkuun muutama ilta sitten kun maistelimme viinejä kavereiden kanssa, jossa eräs kavereistani sanoi jotain tyyliin "emmänyt tiedä onko bileet niin tärkeitä", tai jotain sinne päin, tai ainakin minä ymmärsin sen niin, tai ainakin siitä lähti ajatukseni liikkeelle. Itse tietysti puolustin kovasti bileissä käyntiä, koska minusta uusien ihmisten tapaaminen on hauskaa ja bileet ovat sellainen asetelma jossa myös minä ujoudeltani uskallan mennä juttelemaan ihmisille spontaanisti. (Baarissa on haastavampaa.) Puolustin kantaani niin innokkaasti, että hätkähdyin itsekin. Siitä hätkähdyksestä jäin sitten miettimään asiaa.
Otetaanpa tässä vaiheessa askel sivuummalle. Eräs Anthony de Mellon (kirjoittanut mm. kirjan "Havahtuminen"), kuten monen itämaisen filosofian, keskeisistä teeseistä on ettei mihinkään maalliseen saisi takertua. Erityisesti siis ei saisi tehdä mitään oletuksia omaisuuden tai yhteiskunnalliseen asemaan tms. pysyvyydestä. Kirjassa "Way to Love" (mahdollisesti myös aiemmin mainitussa "Havahtuminen", en oikein muista) de Mello vie ajatuksen niinkin pitkälle, että emme saisi takertua ihmissuhteisiin. Parisuhteessa takertuminen on tietysti ikävä asia, mutta luulen, että de Mello tarkoittaa asiaa laajemmin. Emme saisi tulla emotionaalisesti riippuvaisiksi ihmisistä. Hän perustelee sitä sillä että mikä tahansa riippuvuus on pitkän päälle ahdistavaa ja orjuuttavaa, ja ihmissuhteissa se synnyttää helposti valtapeliä.
Taistelen mielessäni kuitenkin tätä ajatusta vastaan. Minusta seurankipeys on keskeisiä inhimillisiä ominaisuuksia. Tiedämme, että hellyys ja rakkaan ihmisen kosketus tuottaa meissä endorfiineja ja tiesmitä hyvänolon hormooneja. (Kosketelkaa siis toisianne!) Uskon vakaasti että myös läheisyys, siis sellaisella ystävien/perheen kanssa yhdessäololla on samanlaisia vaikutuksia, vaikkei ehkä yhtä huomattavia kuin koskettelussa. Nämä kemialliset reaktiot tietysti altistavat addiktioille yhtä lailla kuin muiden kemiallisten tuotteiden nauttiminen, joten tämä ei vielä kelpaa vasta-argumentiksi. On siis siirryttävä fysiologiasta psykologiaan.
Muistan lukeneeni kirjasta Carl R Rogers "On becoming a person", että tärkeimpiä psyklogian työkaluja on kuunteleminen ihmisenä. Terapeutti siis muodostaa avoimen ystävyyssuhteen potilaan kanssa, siten että hän saa terveen ihmissuhteen kautta peilata omia ajatuksiaan ja tunteitaan toiseen ihmiseen. Rogersin kirja ei nyt ihan uusi enää ole, mutta luulen että tämä perusajatus ei ole tästä kovasti muuttunut. Avainajatus tässä on nyt se, että psyykkisen terveyden kannalta on tärkeää että meillä jokaisella on jokin kanava, joku ihminen, jonka kanssa on solmittu niin syvä luottamussuhde, että pystymme aitoon, pelottomaan kommunikaatioon. Siksi ystävyys- ja perhessuhteet ovat tärkeitä.
Nyt alan olla lähempänä sitä, mitä olin hakemassa, mutta ammun ehkä hieman liian suurilla aseilla. Tarkoitus oli perustella, miksi minusta on onnellisen elämän kannalta perusteltua käydä bileissä. Ystävyyssuhteethan kuitenkin ovat muualla. Tietysti jos ystäviä on liian vähän, saatamme löytää uusia bileistä, mutta kommunikaatio on juhlissa yleensä aika pinnallista.
Se havahdus tai peljästys josta tämä kirjoitus lähti liikkeelle, oli ajatus siitä, että minä olisin riippuvainen näistä bileistä. Tai ajatus siitä, että minä olisin takertunut ihmissuhteisiin tai ylipäätään pakkomielteisesti etsimässä parisuhdetta. Tämä oli ajatuksena niin epämiellyttävä, että en päässyt siitä irti. Nyt kun olen tämä ihmissuhdenäkökulman aika perinpohjaisesti käynyt läpi, voin todeta, että en ole riippuvainen näistä bileistä ihmissuhteiden takia. Haluni käydä bileissä kumpuaa jostain muualta.
On siis vielä jokin asia joka minulta jäi huomaamatta. Mikä siis vetää minua juhlimisessa puoleensa? Nyt juuri, tätä kirjoittaessa minulla välähti. Kyse on vapauden tunteesta. Asetelma bileissä on erilainen kuin kaikki muut normaaliympyrät. Juhliessa on tapana juoda alkoholia, ja muutenkin ollaan paljon rennompia; pidetään hauskaa. Myönnän, että alkoholi laukaisee minulle estot, mutta pääsen niistä joskus irti muutenkin. Se siis, mikä minua vetää juhliin, on tunne, että voin siellä olla paremmin itseni. Voin paremmin heittäytyä fiiliksen mukaan ja hullutella, tehdä akrobaattisia temppuja (kuin veljeni konsanaan) ja muutenkin käyttäytyä tyylillä sopimattomasti. Välillä vedän päälleni boheemit hippivaatteet, välillä kokonaan mustaa. Joskus laitan tukaan pystyyn ja otan maanisen ilmeeni päälle, toisinaan vedän punaista kynsilakkaa. Ja aina haluan aiheuttaa jonkunlaisen reaktion.
Juhlat ovat useimmiten tilaisuuksia, jossa erillaisuus on ainoastaan hyvä asia, jossa erillaisuudella saa aikaan keskutelua, ja pääsee haastamaan toiset ajattelemaan uudella tavalla. Tämä se on. Tätä minä etsin. Löysin vihdoin sen syyn miksi pidän juhlimisesta. Tuntuu siltä, kuin bileet olisivat ainoa paikka, missä oikeasti päästän irti ja annan mennä. Siispä: Huomenna on bileet! Jee! Pois tieltä risut, männynkävyt ja perunarisotto!
Otetaanpa tässä vaiheessa askel sivuummalle. Eräs Anthony de Mellon (kirjoittanut mm. kirjan "Havahtuminen"), kuten monen itämaisen filosofian, keskeisistä teeseistä on ettei mihinkään maalliseen saisi takertua. Erityisesti siis ei saisi tehdä mitään oletuksia omaisuuden tai yhteiskunnalliseen asemaan tms. pysyvyydestä. Kirjassa "Way to Love" (mahdollisesti myös aiemmin mainitussa "Havahtuminen", en oikein muista) de Mello vie ajatuksen niinkin pitkälle, että emme saisi takertua ihmissuhteisiin. Parisuhteessa takertuminen on tietysti ikävä asia, mutta luulen, että de Mello tarkoittaa asiaa laajemmin. Emme saisi tulla emotionaalisesti riippuvaisiksi ihmisistä. Hän perustelee sitä sillä että mikä tahansa riippuvuus on pitkän päälle ahdistavaa ja orjuuttavaa, ja ihmissuhteissa se synnyttää helposti valtapeliä.
Taistelen mielessäni kuitenkin tätä ajatusta vastaan. Minusta seurankipeys on keskeisiä inhimillisiä ominaisuuksia. Tiedämme, että hellyys ja rakkaan ihmisen kosketus tuottaa meissä endorfiineja ja tiesmitä hyvänolon hormooneja. (Kosketelkaa siis toisianne!) Uskon vakaasti että myös läheisyys, siis sellaisella ystävien/perheen kanssa yhdessäololla on samanlaisia vaikutuksia, vaikkei ehkä yhtä huomattavia kuin koskettelussa. Nämä kemialliset reaktiot tietysti altistavat addiktioille yhtä lailla kuin muiden kemiallisten tuotteiden nauttiminen, joten tämä ei vielä kelpaa vasta-argumentiksi. On siis siirryttävä fysiologiasta psykologiaan.
Muistan lukeneeni kirjasta Carl R Rogers "On becoming a person", että tärkeimpiä psyklogian työkaluja on kuunteleminen ihmisenä. Terapeutti siis muodostaa avoimen ystävyyssuhteen potilaan kanssa, siten että hän saa terveen ihmissuhteen kautta peilata omia ajatuksiaan ja tunteitaan toiseen ihmiseen. Rogersin kirja ei nyt ihan uusi enää ole, mutta luulen että tämä perusajatus ei ole tästä kovasti muuttunut. Avainajatus tässä on nyt se, että psyykkisen terveyden kannalta on tärkeää että meillä jokaisella on jokin kanava, joku ihminen, jonka kanssa on solmittu niin syvä luottamussuhde, että pystymme aitoon, pelottomaan kommunikaatioon. Siksi ystävyys- ja perhessuhteet ovat tärkeitä.
Nyt alan olla lähempänä sitä, mitä olin hakemassa, mutta ammun ehkä hieman liian suurilla aseilla. Tarkoitus oli perustella, miksi minusta on onnellisen elämän kannalta perusteltua käydä bileissä. Ystävyyssuhteethan kuitenkin ovat muualla. Tietysti jos ystäviä on liian vähän, saatamme löytää uusia bileistä, mutta kommunikaatio on juhlissa yleensä aika pinnallista.
Se havahdus tai peljästys josta tämä kirjoitus lähti liikkeelle, oli ajatus siitä, että minä olisin riippuvainen näistä bileistä. Tai ajatus siitä, että minä olisin takertunut ihmissuhteisiin tai ylipäätään pakkomielteisesti etsimässä parisuhdetta. Tämä oli ajatuksena niin epämiellyttävä, että en päässyt siitä irti. Nyt kun olen tämä ihmissuhdenäkökulman aika perinpohjaisesti käynyt läpi, voin todeta, että en ole riippuvainen näistä bileistä ihmissuhteiden takia. Haluni käydä bileissä kumpuaa jostain muualta.
On siis vielä jokin asia joka minulta jäi huomaamatta. Mikä siis vetää minua juhlimisessa puoleensa? Nyt juuri, tätä kirjoittaessa minulla välähti. Kyse on vapauden tunteesta. Asetelma bileissä on erilainen kuin kaikki muut normaaliympyrät. Juhliessa on tapana juoda alkoholia, ja muutenkin ollaan paljon rennompia; pidetään hauskaa. Myönnän, että alkoholi laukaisee minulle estot, mutta pääsen niistä joskus irti muutenkin. Se siis, mikä minua vetää juhliin, on tunne, että voin siellä olla paremmin itseni. Voin paremmin heittäytyä fiiliksen mukaan ja hullutella, tehdä akrobaattisia temppuja (kuin veljeni konsanaan) ja muutenkin käyttäytyä tyylillä sopimattomasti. Välillä vedän päälleni boheemit hippivaatteet, välillä kokonaan mustaa. Joskus laitan tukaan pystyyn ja otan maanisen ilmeeni päälle, toisinaan vedän punaista kynsilakkaa. Ja aina haluan aiheuttaa jonkunlaisen reaktion.
Juhlat ovat useimmiten tilaisuuksia, jossa erillaisuus on ainoastaan hyvä asia, jossa erillaisuudella saa aikaan keskutelua, ja pääsee haastamaan toiset ajattelemaan uudella tavalla. Tämä se on. Tätä minä etsin. Löysin vihdoin sen syyn miksi pidän juhlimisesta. Tuntuu siltä, kuin bileet olisivat ainoa paikka, missä oikeasti päästän irti ja annan mennä. Siispä: Huomenna on bileet! Jee! Pois tieltä risut, männynkävyt ja perunarisotto!
Päivän kantaaottava
Törmäsin oivaan vastamainos-kilpailuun. Vastamainoksen idea on tehdä pilailumainos, jossa alkuperäisen mainoksen idea vesitetään taikka muutoin kritisoidaan kulutusjuhlaa. Kilpailuun voi osallistua laatimalla oman vastamainoksensa. Ammattilaisille oma sarjansa. Viileetä.
tiistaina, syyskuuta 19, 2006
Lankeamuksen jälkeen
Pääsinpäs kehumasta itseäni. Tätä tämä moderni kilpailutettu tiedemaailma on. Kaikki Suomen tutkijat lähettävät joka vuosi samat arpalipukkeet Suomen Akatemialle, josta he sitten suuressa viisaudessaan arpovat onnekkaat apurahansaajat. "Ei voittoa" luki minun arpalipukkeessa taas kerran.
Odotan suurella mielenkiinnolla arvioitsijoiden kommentteja, ne saapunevat postissa viikon sisällä. En oikein tiedä mitä kriteerejä tällä kertaa on käytetty, koska objektiivisilla mitoilla..., niin, no, minun subjektiivinen näkemys objektiivisista mitoista taitaa olla hieman erillainen kuin Akatemian väellä, nimim. parhaan 10% kvartiilissa vertailtuna apurahan saajiin.
Onneksi työpaikka ei ihan vielä mene alta. Ainakin kolme lottoarvontaa jäljellä ennen kilometritehdasta. Toisaalta, onhan minulla pitkästä aikaa myös Veikkauksen kymmenen viikon lottoarpa vetämässä. Akatemian ja Veikkauksen voittotodennäköisyyksiä voisi joskus vertailla.
Oikeastaan omalla sairaalla tavallani haaveilen myös potkuista; saattaisi ammattiliiton lakimiehillä olla sen jälkeen asiaa rehtorille - ketjutettujen pätkätöiden jälkeen potkut. Olen jo pidempään ihmetellyt miksei kukaan oikeasti ole käynyt lakimiesten kanssa toimeen, koska siinä riittäisi työnsarkaa.
Odotan suurella mielenkiinnolla arvioitsijoiden kommentteja, ne saapunevat postissa viikon sisällä. En oikein tiedä mitä kriteerejä tällä kertaa on käytetty, koska objektiivisilla mitoilla..., niin, no, minun subjektiivinen näkemys objektiivisista mitoista taitaa olla hieman erillainen kuin Akatemian väellä, nimim. parhaan 10% kvartiilissa vertailtuna apurahan saajiin.
Onneksi työpaikka ei ihan vielä mene alta. Ainakin kolme lottoarvontaa jäljellä ennen kilometritehdasta. Toisaalta, onhan minulla pitkästä aikaa myös Veikkauksen kymmenen viikon lottoarpa vetämässä. Akatemian ja Veikkauksen voittotodennäköisyyksiä voisi joskus vertailla.
Oikeastaan omalla sairaalla tavallani haaveilen myös potkuista; saattaisi ammattiliiton lakimiehillä olla sen jälkeen asiaa rehtorille - ketjutettujen pätkätöiden jälkeen potkut. Olen jo pidempään ihmetellyt miksei kukaan oikeasti ole käynyt lakimiesten kanssa toimeen, koska siinä riittäisi työnsarkaa.
sunnuntaina, syyskuuta 17, 2006
Vieroitusoireita?
Televisionkatselutauko on lähestymässä loppuaan. Päätin siis lähes kuukausi sitten lopettaa televisionkatselun kokonaan. Nyt kun tuo rajapyykki, 22. syyskuuta, lähestyy, on aika arvioida tilannetta. Onko lakolla ollut toivottu vaikutus?
Lyhyt vastaus: on. Lakko piti, enkä ole oikeastaan edes kaivannut televisiota. Muutaman kerran väsyneenä istuin alas sohvalle ja hapuilin kauko-ohjainta hetken, kunnes muistin lakon. Tässäkään tilanteessa se ei lainkaan harmittanut. Päälimmäisenä on vapautumisen tunne. Kahle, jota olen raahannut perässäni, on poissa.
Suora seuraus lisääntyneestä vapaa-ajasta on että luen enemmän. Sain sen Juhani Seppäsen kirjan "Hullu työtä tekee" luettua ja nyt olen lähes päässyt loppuun Gustave Flaubertin kirjassa "Madame Bovary". Rinnalla olen lukenut Rainer Maria Rilken "Kirjeitä nuorelle ruonoilijalle". Jonossa tai kesken on myös Jacques Cousteaun "Silent world", Albrechtin "Social intelligence", Kanigel "The Man Who Knew Infinity" ja Layard "Happiness". Jokaista kirjaa odotan innoissani.
Ensimmäisen viikon hyperventiloitu innostus elämänparantamiseen kuitenkin laantui. Tahtoa on edelleen, mutta vauhti hävisi. Tai no, kyllä minä olen nyt viikonloppuna tehnyt kasan kotitöitä jotka ovat odottaneet kuukausia (silittänyt kolmen kuukauden aikana kertyneet pyykit, imuroinut, pessyt keittiön yms.), mutta näitä en laita television piikkiin. Tuntuu siltä että olen palannut arkeen. Hieman parempaan arkeen kuin aikaisemmin, mutta arkea se silti on.
Oikeastaan ainoa harmitus on että ehdin maksaa televisiolupamaksun. Nyt jos en kerran katso televisiota, on turha maksaa lupamaksua. Selavii. Ehkä sitä voisi kutsua omantunnon korvaukseksi ajalta ennen ensimmäistä lupamaksua.
Nyt tunnen hekisellä tasolla pallaneeni siihen autuaaseen tilaan jossa leijailin toissa vuonna, kun vietin 3kk Coloradossa. Lukuunottamatta kammoksuntaani paikallista kulttuuria kohtaan, oli vierailuni siellä mainio; täysin kiireetöntä, yksinkertaista elämää. Urheilua, kirjoja ja hieman töitä. Täällä Suomessa minulla on lisäksi musiikki ja ystäviä, mutta muuten kuvio on sama. Yksinkertaista, rauhallista mutta samalla aktiivista ja sisältörikasta elämää. Rauhallisuus ei mene tv:n piikkiin, mutta kaikissa muissa kohdissa televisionkatselulla on merkittävä osuus. Vähemmän televisiota tarkoittaa vähemmän apatiaa.
Lienee sanomattakin selvää että en laita televisiota edelleenkään päälle. Jätän "lakon" pitämään ainakin toistaiseksi.
Lyhyt vastaus: on. Lakko piti, enkä ole oikeastaan edes kaivannut televisiota. Muutaman kerran väsyneenä istuin alas sohvalle ja hapuilin kauko-ohjainta hetken, kunnes muistin lakon. Tässäkään tilanteessa se ei lainkaan harmittanut. Päälimmäisenä on vapautumisen tunne. Kahle, jota olen raahannut perässäni, on poissa.
Suora seuraus lisääntyneestä vapaa-ajasta on että luen enemmän. Sain sen Juhani Seppäsen kirjan "Hullu työtä tekee" luettua ja nyt olen lähes päässyt loppuun Gustave Flaubertin kirjassa "Madame Bovary". Rinnalla olen lukenut Rainer Maria Rilken "Kirjeitä nuorelle ruonoilijalle". Jonossa tai kesken on myös Jacques Cousteaun "Silent world", Albrechtin "Social intelligence", Kanigel "The Man Who Knew Infinity" ja Layard "Happiness". Jokaista kirjaa odotan innoissani.
Ensimmäisen viikon hyperventiloitu innostus elämänparantamiseen kuitenkin laantui. Tahtoa on edelleen, mutta vauhti hävisi. Tai no, kyllä minä olen nyt viikonloppuna tehnyt kasan kotitöitä jotka ovat odottaneet kuukausia (silittänyt kolmen kuukauden aikana kertyneet pyykit, imuroinut, pessyt keittiön yms.), mutta näitä en laita television piikkiin. Tuntuu siltä että olen palannut arkeen. Hieman parempaan arkeen kuin aikaisemmin, mutta arkea se silti on.
Oikeastaan ainoa harmitus on että ehdin maksaa televisiolupamaksun. Nyt jos en kerran katso televisiota, on turha maksaa lupamaksua. Selavii. Ehkä sitä voisi kutsua omantunnon korvaukseksi ajalta ennen ensimmäistä lupamaksua.
Nyt tunnen hekisellä tasolla pallaneeni siihen autuaaseen tilaan jossa leijailin toissa vuonna, kun vietin 3kk Coloradossa. Lukuunottamatta kammoksuntaani paikallista kulttuuria kohtaan, oli vierailuni siellä mainio; täysin kiireetöntä, yksinkertaista elämää. Urheilua, kirjoja ja hieman töitä. Täällä Suomessa minulla on lisäksi musiikki ja ystäviä, mutta muuten kuvio on sama. Yksinkertaista, rauhallista mutta samalla aktiivista ja sisältörikasta elämää. Rauhallisuus ei mene tv:n piikkiin, mutta kaikissa muissa kohdissa televisionkatselulla on merkittävä osuus. Vähemmän televisiota tarkoittaa vähemmän apatiaa.
Lienee sanomattakin selvää että en laita televisiota edelleenkään päälle. Jätän "lakon" pitämään ainakin toistaiseksi.
lauantaina, syyskuuta 16, 2006
Menestyksestä
(Tavallaan edelleen jatkoa autoinventariosarjalle, eli osa 4)
Eräs sana jolla kuvailin itseäni autoinventarion alussa oli "menestyvä". Olen saanut ylimmän akateemisen koulutuksen, olen taloudellisesti tasapainossa, harrastan korkeakulttuuria ylimmällä tasolla, pärjään hyvin niissä urheilumuodoissa jota harrastan ja olen esimerkiksi toimittanut yhden kirjan. Joten on aivan kohtuullista sanoa että olen menestynyt. On myös aivan kohtuullista sanoa että olen tottunut menestymään. Ja kun päästään tottumuksen puolelle, ollaankin jo tukevasti kaulaamyöden lirissä.
Olen ehkä jo liiankin usein toistanut tapaani kyseenalaistaa kaikki lauseet jotka alkavat "Minä olen sellainen että.." ja tässä tapauksessa kyseenalaistan sen lauseen joka päättyy "olen tottunut menestymään." Lause on sinänsä oikein, eikä anna syytä kyseenalaistukseen, mutta sen sisällön mielekkyys on syytä kyseenalaista. Tottumus on syytä kyseenalaistaa. Erityisesti menestymiseen tottuminen ei ole hyvästä, koska aina tulee epäonnistumisia, ja kun on tottunut onnistumaan, on epäonnistuminen sitäkin karvaampaa.
Mutta tämä lienee jokaiselle sanomattakin selvä. Pihvi on paljon mehukkaampi jos sen kytkee johonkin tiettyyn tapaukseen (josta koko tämä idea alunperin minulla lähtikin liikkeelle). Olen useassa edellisessä kirjoituksessa pohtinut sinkkuutta. Sinkkuudenhan voi tulkita epäonnistumiseksi. Useimmat sinkut kuitenkin mielummin olisivat ei-sinkkuja, ja ei-sinkkuuten pyrkimyksessä sinkkuus on epäonnistuminen. Nyt kun minä olen tottunut menestymään, tuntuu epäonnistuminen tällaisessa elämän perusasiassa, jota voisi pitää tärkeämpänä kuin mikään muu asia, se tuntuu aivan erityisen raskaalta. Menestyksestäni huolimatta en ole sellainen joka ottaa epäonnistumisia raskaasti (taas tuo lause "minä en ole sellainen..."), mutta ajoittain sinkkuus kirpaisee. Erityisesti se kirpaisee siksi koska se on ainoa merkittävä epäkohta minun elämäni suuressa suunnitelmassa. Oikeastaan kaikki muu on kohdallaan.
Aiheutuuko tästä minun itse itselleni ottamasta menestyjän roolista sitten minulle jotain haittaa? Toki. Muistan kerran sanoneeni lauseen "Olen tottunut menestymään kaikilla elämän aloilla ja minusta parisuhde ei ole se ensimmäinen asia jossa pitäisi tinkiä." Kääk. Asiayhteydestä irrallaan se kuulostaa vielä pahemmalta. Kyse ei ollut siitä ettenkö olisi valmis tekemään kompromisseja, vaan siitä että minulla oli sellainen olo että tämä kyseinen parisuhde ei ollut "aivan erityinen", vaan "ihankiva". Kun kaikki muu elämässä on "aivanerityistä" olin sitä mieltä että "ihankiva" ei riittänyt. Jälkiviisautta tässä ei kaivata, mutta tänään saattaisin ajatella toisin.
Katumusta teoistani en harrasta koska se ei ole konstruktiivista, mutta virheistään tulee oppia. Vastaisuudessa minun pitää tarkemmin miettiä mitkä ovat realistisia vaatimuksia menestykselle. Toki menestykseen tottuminen tai voittamisen kulttuuri on siinä mielessä hyvä asia että silloin uskaltaa asettaa tavoitteensa niin korkealle kuin ne realistisesti katsoen on mahdollista asettaa. Häviämiseen tottunut ei uskalla edes yrittää voittaa. Joten toisaalta tämä asia on vähän tämmöinen "toisaalta ja toisaalta".
Eräs sana jolla kuvailin itseäni autoinventarion alussa oli "menestyvä". Olen saanut ylimmän akateemisen koulutuksen, olen taloudellisesti tasapainossa, harrastan korkeakulttuuria ylimmällä tasolla, pärjään hyvin niissä urheilumuodoissa jota harrastan ja olen esimerkiksi toimittanut yhden kirjan. Joten on aivan kohtuullista sanoa että olen menestynyt. On myös aivan kohtuullista sanoa että olen tottunut menestymään. Ja kun päästään tottumuksen puolelle, ollaankin jo tukevasti kaulaamyöden lirissä.
Olen ehkä jo liiankin usein toistanut tapaani kyseenalaistaa kaikki lauseet jotka alkavat "Minä olen sellainen että.." ja tässä tapauksessa kyseenalaistan sen lauseen joka päättyy "olen tottunut menestymään." Lause on sinänsä oikein, eikä anna syytä kyseenalaistukseen, mutta sen sisällön mielekkyys on syytä kyseenalaista. Tottumus on syytä kyseenalaistaa. Erityisesti menestymiseen tottuminen ei ole hyvästä, koska aina tulee epäonnistumisia, ja kun on tottunut onnistumaan, on epäonnistuminen sitäkin karvaampaa.
Mutta tämä lienee jokaiselle sanomattakin selvä. Pihvi on paljon mehukkaampi jos sen kytkee johonkin tiettyyn tapaukseen (josta koko tämä idea alunperin minulla lähtikin liikkeelle). Olen useassa edellisessä kirjoituksessa pohtinut sinkkuutta. Sinkkuudenhan voi tulkita epäonnistumiseksi. Useimmat sinkut kuitenkin mielummin olisivat ei-sinkkuja, ja ei-sinkkuuten pyrkimyksessä sinkkuus on epäonnistuminen. Nyt kun minä olen tottunut menestymään, tuntuu epäonnistuminen tällaisessa elämän perusasiassa, jota voisi pitää tärkeämpänä kuin mikään muu asia, se tuntuu aivan erityisen raskaalta. Menestyksestäni huolimatta en ole sellainen joka ottaa epäonnistumisia raskaasti (taas tuo lause "minä en ole sellainen..."), mutta ajoittain sinkkuus kirpaisee. Erityisesti se kirpaisee siksi koska se on ainoa merkittävä epäkohta minun elämäni suuressa suunnitelmassa. Oikeastaan kaikki muu on kohdallaan.
Aiheutuuko tästä minun itse itselleni ottamasta menestyjän roolista sitten minulle jotain haittaa? Toki. Muistan kerran sanoneeni lauseen "Olen tottunut menestymään kaikilla elämän aloilla ja minusta parisuhde ei ole se ensimmäinen asia jossa pitäisi tinkiä." Kääk. Asiayhteydestä irrallaan se kuulostaa vielä pahemmalta. Kyse ei ollut siitä ettenkö olisi valmis tekemään kompromisseja, vaan siitä että minulla oli sellainen olo että tämä kyseinen parisuhde ei ollut "aivan erityinen", vaan "ihankiva". Kun kaikki muu elämässä on "aivanerityistä" olin sitä mieltä että "ihankiva" ei riittänyt. Jälkiviisautta tässä ei kaivata, mutta tänään saattaisin ajatella toisin.
Katumusta teoistani en harrasta koska se ei ole konstruktiivista, mutta virheistään tulee oppia. Vastaisuudessa minun pitää tarkemmin miettiä mitkä ovat realistisia vaatimuksia menestykselle. Toki menestykseen tottuminen tai voittamisen kulttuuri on siinä mielessä hyvä asia että silloin uskaltaa asettaa tavoitteensa niin korkealle kuin ne realistisesti katsoen on mahdollista asettaa. Häviämiseen tottunut ei uskalla edes yrittää voittaa. Joten toisaalta tämä asia on vähän tämmöinen "toisaalta ja toisaalta".
torstaina, syyskuuta 14, 2006
Sukelluskuvia
Valokuvaaminen veden alla on vaikeaa, ei vähiten siksi että lämpötila oli +3C ja sormet oli jäässä, mutta myös siksi että valoa on vähän ja paikallaanolo on vaikeaa. Nyt kävimme museoviraston hylkypuistossa katsomassa Kronprins Gustav Adolfia.
Tässä on pylpyrä, eli sellainen mötikkä jonka ympäri köydet menee.
Puistossa on opastaulut ja tässä opasköysi, jota pitkin kannattaa liikkua.
Yksityiskohta laivan laidalla.
Tässä kuva Samin takalistosta, mukana sen vuoksi, että näkee kuinka hyvä näkyvyys oli, ehkä varmaan sellaiset 7 metriä.
Vieraskirja. Jos tarkkaan katsoo niin voi erottaa Samin käsialanäytteen.
Yksityiskohta ankkurista. Tämä on siis sellainen perinteisen muotoinen ankkuri ja tässä näkyy sen toinen kärki. Pituutta kuvassa näkyvällä osalla on yli metri, joten kokoa on.
Vastaantulevia sukeltajia. Näistä turisteista ei sitten pääse missään eroon!
Tässä on pylpyrä, eli sellainen mötikkä jonka ympäri köydet menee.
Puistossa on opastaulut ja tässä opasköysi, jota pitkin kannattaa liikkua.
Yksityiskohta laivan laidalla.
Tässä kuva Samin takalistosta, mukana sen vuoksi, että näkee kuinka hyvä näkyvyys oli, ehkä varmaan sellaiset 7 metriä.
Vieraskirja. Jos tarkkaan katsoo niin voi erottaa Samin käsialanäytteen.
Yksityiskohta ankkurista. Tämä on siis sellainen perinteisen muotoinen ankkuri ja tässä näkyy sen toinen kärki. Pituutta kuvassa näkyvällä osalla on yli metri, joten kokoa on.
Vastaantulevia sukeltajia. Näistä turisteista ei sitten pääse missään eroon!
keskiviikkona, syyskuuta 13, 2006
Jatkoa autoinventariolle
(Tämä on kolmas kirjoitus sarjassa autoinventario.)
Olen hyvin visuaalinen luonteeltani. Koen voimakkaasti monia asioita jotka näen. Erityisesti värit, pinnat ja tekstuurit ovat jännittäviä. Minusta on erityisen mielenkiintoista tarkkailla milloin kuviot muuttuvat tekstuuriksi: miten kaukaa pitää katsella tiiliseinää jotta se ei enää ole tiilejä rivissä vaan yhtenäinen, mutta jatkuvasti muuttuva pinta? (Siitä esimerkkinä pari päivää sitten julkaistu valokuva.) Toinen visuaalisessa tärkeä asia on syvyys. Sen tallentaminen valokuvalle on vaikeaa, mutta sen haasteellisuus tekee sen sitäkin mielenkiintoisemmaksi.
Nyt kun puhuin vain visuaalisuudesta, täytyy asiaa toki laajentaa. Minulle on hyvin tärkeää myös musiikki ja teksti. Jälkimmäisestähän myös tämä kirjoittamani teksti on osoitus. Etsin jatkuvasti uusia ja tehokkaampia tapoja ilmaista itseäni. Tai ei, se meni ehkä väärin, yritän tehokkaammin kanavoida minulle tärkeitä asioita ulos taiteiden kautta.
Kuvailin aiemmin kuinka ankara olen itselleni, vaadin itseltäni aika ehdottomasti omien aatteideni soveltamista omaan, oikeaan elämääni. Tästä voisi äkkiseltään virheellisesti päätellä että olen perfektionisti, mutta se ei voisi olla kauempana totuudesta. Ensinnäkin, perfektionismiin pyrkiminen on itsensä johtamista harhaan. Se on kangastus jota ei koskaan saavuta. Aina jää jotain. Aina jää jokin yksityiskohta hoitamatta, joka jää harmittamaan. Ja toiseksi, perfektionismi on ristiriidassa onnellisuuden pyrkimyksen kanssa. Toiset ovat tietysti luonnostaan persoja nippelin viilaamiselle, mutta koska se on pohjaton suo, ei siitä tule koskaan loppua. Mitä lähemmäs maaliansa pääsee, sitä enemmän ahdistaa jäljelle jäävät asiat, ja sitä kauemmas jää onnellisuus.
Toisaalta, kuten Kaikin uusimmassa kirjoituksessaan toteaa, kaikki, mikä kannattaa tehdä, kannattaa tehdä hyvin. 110% Olennainen ero perfektionismiin on että asian tekeminen hyvin ei ole läheskään täydellisesti. Ylittämällä itsensä on tehnyt asian varmasti hyvin ja siihen on hyvä pyrkiä, mutta silloin on tähtäin prosessissa, ei lopputuloksessa. Hyvä prosessi on jo osa onnellisuutta, mutta hyvä lopputulos on vain osa turhamaisuutta pönkittävää pintaa.
Samalla perfektionismin välttäminen on minun luonteessani todiste äärimmäisestä laiskuudesta. Ei minusta tulisi hyvää perfektionistia :) En jaksa välittää riittävästi pikkuseikoista. Laiskuus Linus Torvaldsin määrittelemässä muodossa, kun se ajaa häntä tekemään innovaatioita koska hän ei jaksa tehdä samoja asioita moneen kertaan, on vain hyvä asia. Mutta kun laiskuus minussa ilmenee liian usein saamattomuutena, ei se ole hyvä asia. Sillä saralla olen tehnyt viime viikkoina merkittäviä edistysaskeleita, mutta se onkin jo kokonaan toinen kertomus.
Olen hyvin visuaalinen luonteeltani. Koen voimakkaasti monia asioita jotka näen. Erityisesti värit, pinnat ja tekstuurit ovat jännittäviä. Minusta on erityisen mielenkiintoista tarkkailla milloin kuviot muuttuvat tekstuuriksi: miten kaukaa pitää katsella tiiliseinää jotta se ei enää ole tiilejä rivissä vaan yhtenäinen, mutta jatkuvasti muuttuva pinta? (Siitä esimerkkinä pari päivää sitten julkaistu valokuva.) Toinen visuaalisessa tärkeä asia on syvyys. Sen tallentaminen valokuvalle on vaikeaa, mutta sen haasteellisuus tekee sen sitäkin mielenkiintoisemmaksi.
Nyt kun puhuin vain visuaalisuudesta, täytyy asiaa toki laajentaa. Minulle on hyvin tärkeää myös musiikki ja teksti. Jälkimmäisestähän myös tämä kirjoittamani teksti on osoitus. Etsin jatkuvasti uusia ja tehokkaampia tapoja ilmaista itseäni. Tai ei, se meni ehkä väärin, yritän tehokkaammin kanavoida minulle tärkeitä asioita ulos taiteiden kautta.
Kuvailin aiemmin kuinka ankara olen itselleni, vaadin itseltäni aika ehdottomasti omien aatteideni soveltamista omaan, oikeaan elämääni. Tästä voisi äkkiseltään virheellisesti päätellä että olen perfektionisti, mutta se ei voisi olla kauempana totuudesta. Ensinnäkin, perfektionismiin pyrkiminen on itsensä johtamista harhaan. Se on kangastus jota ei koskaan saavuta. Aina jää jotain. Aina jää jokin yksityiskohta hoitamatta, joka jää harmittamaan. Ja toiseksi, perfektionismi on ristiriidassa onnellisuuden pyrkimyksen kanssa. Toiset ovat tietysti luonnostaan persoja nippelin viilaamiselle, mutta koska se on pohjaton suo, ei siitä tule koskaan loppua. Mitä lähemmäs maaliansa pääsee, sitä enemmän ahdistaa jäljelle jäävät asiat, ja sitä kauemmas jää onnellisuus.
Toisaalta, kuten Kaikin uusimmassa kirjoituksessaan toteaa, kaikki, mikä kannattaa tehdä, kannattaa tehdä hyvin. 110% Olennainen ero perfektionismiin on että asian tekeminen hyvin ei ole läheskään täydellisesti. Ylittämällä itsensä on tehnyt asian varmasti hyvin ja siihen on hyvä pyrkiä, mutta silloin on tähtäin prosessissa, ei lopputuloksessa. Hyvä prosessi on jo osa onnellisuutta, mutta hyvä lopputulos on vain osa turhamaisuutta pönkittävää pintaa.
Samalla perfektionismin välttäminen on minun luonteessani todiste äärimmäisestä laiskuudesta. Ei minusta tulisi hyvää perfektionistia :) En jaksa välittää riittävästi pikkuseikoista. Laiskuus Linus Torvaldsin määrittelemässä muodossa, kun se ajaa häntä tekemään innovaatioita koska hän ei jaksa tehdä samoja asioita moneen kertaan, on vain hyvä asia. Mutta kun laiskuus minussa ilmenee liian usein saamattomuutena, ei se ole hyvä asia. Sillä saralla olen tehnyt viime viikkoina merkittäviä edistysaskeleita, mutta se onkin jo kokonaan toinen kertomus.
maanantaina, syyskuuta 11, 2006
Anteeksiantamisesta
Edellisestä kirjoituksesta jäi niin paljon sanottavaa jäljelle etten tiedä mistä aloittaa, mutta ehkä sanon vielä jotain anteeksiantamisesta. Päädyin siis viimeksi siihen, että anteeksiantaminen on vaikea asia. Antamalla anteeksi toisen virheet ja puutteet, asettaa itsensä samalla toisen yläpuolelle samaisessa asiassa. Hän teki virheen, minä huomasin. Anteeksiantamattajättäminen ei myöskään ole hyvä vaihtoehto, joten jotain muuta pitäisi keksiä. Minulla on tähän kysymkseen yksi maaginen taikasana; rakkaus. Jos rakastat lähimmäistäsi, ei sinun tarvitse antaa anteeksi, koska et alunperinkään jää kantamaan kaunaa. Mahtavaa!
sunnuntaina, syyskuuta 10, 2006
Autoinventario
Tuli mieleeni että autoinventario, minun itseni inventario, olisi sekä mielenkiintoista että potentiaalisesti hyödyllistä. Pohdinta "Millainen minä olen vs. millainen haluaisin olla" voisi selkiyttää ajatuksia. Siispä ryhydin toimeen.
Päälimmäisenä tulee mieleen yksittäisiä sanoja: looginen, laiska, luova, tunteellinen, tiedostava, menestyvä, monipuolinen, menevä, nautiskelija, boheemi, pohdiskelija yms. Olen esimerkiksi äärimmäisen looginen järki-ihminen. En keksi mitään syytä miksi järkeänsä ei pitäisi käyttää aina. Järjen käyttämättä jättäminen on määritelmällisesti tyhmää. Tunnen ihmisiä jotka usein menevät mielummin tunteiden mukana, koska se tuntuu oikealta. He siis hylkäävät järjen ja prioritisoivat tunteita. Minusta järjenkäyttöä ja tunteita ei pidä asettaa vastakkain. Ne eivät ole ristiriitaisia. Jos jokin tuntuu oikealta, pitää kysyä miksi se tuntuu oikealta? Onko siihen jokin syy? Pitää olla. Onko syy tiedostettu vai tiedostamaton? Varsinkin jos syy on tiedostamaton, on syytä pohtia onko tämä "oikea" asia järkevä.
Olen kuitenkin hyvin tunteellinen ja herkkä ihminen. Myönnettäköön että tunnepuolen ilmaisu on hieman jäykkää. En aina saa itsestäni ulos kaikkia fiiliksiä. Mutta koska uskon olevan tietoinen tunteistani, olen päässyt niiden kanssa aika hyvään tasapainoon. Välillä olen taipuvainen pieneen synkistelyyn ja itsesääliin, mutta järjen kautta pyrin niistä vääntäytymään ylös.
Pohdimme taannoin erään kaverin kanssa omaa lapsuuttamme, ja havaitsimme että meissä kummassakin on paljon Asperger-oireita. Itselläni on erityisesti ollut ongelmia toisten ihmisten lukemisessa; välillä en vain rekisteröi toisten tunteita. Tätä puutetta paikkaamaan olen, jälleen, valjastanut järkeni. Se toimiikin useimmiten, mutta yllättävissä tilanteissa olen hieman jäljessä, koska joudun kierrättämään tiedon järjen kautta koska en aina saa emotionaalista reaktiota luonnostaan. Mutta tällainen järjenkäyttö on siis minulle ominaista; kompensoin puutteitani järjenkäytöllä.
Olen myös luonnostani hyvin tiedostava. Uskon sen liittyvän Asperger-oireisiin, vaikken tiedä aiheesta kovin paljoa. Rekisteröin lähes aina tarkkaan mitä ympärilläni tapahtuu. Yhdessä järjenkäytön kanssa se on rautainen kombinaatio. Pysyn tilanteen herrana, koska rekisteröin ihmisten väliset vuorovaikutussuhteet ja pystyn sitä kautta valitsemaan oman roolini tehokkaasti.
Kuitenkin se ominaisuus josta olen melkeinpä ylpein on se että elän aatteeni mukaisesti. Elä aatetta, aate elää. Esimerkiksi, keskeisiä teemoja ajattelussani on pyrkimys onnelisuuteen ja tätä dogmia sovellan ankarasti. En salli itselläni tapoja, jotka ovat ristiriidassa ajatteluni kanssa. Näin ilmaistuna tämä tuntuu ankaralta ja epäinhimilliseltä, mutta toisaalta, mitä väärää voi olla onnellisuuden tavoittelussa?
Vaikka olen itselleni ankara, pidän itseäni anteeksiantavana toisia ihmisiä kohtaan. Surumielisenä tarkkailen toisten heikkouksia ja annan heille anteeksi, he ovat vain ihmisiä. Mutta siihen anteeksiantamiseen liittyy ongelma. Antaessaan anteeksi toisten lapsuksia ja heikkouksia, asettaa itsensä samalla ongelman yläpuolelle. (Wau! Mikä ahaa-elämys! Yhtäkkiä ymmärsin jotain!) "He ovat vain ihmisiä" - enkö minä ole ihminen, olenko yli-ihminen, kun tarkkailen muita "ihmisinä"? Minun ehkä suurimpia heikkouksia on ylimielisyys, asettaudun mielessäni turhan usein toisten yläpuolelle. En tee sitä tietoisesti, mutta se on rakennettu asenteisiini ja havaitsen sen useimmiten vasta jälkeenpäin. Tämä ongelma anteeksiantamisen kanssa saattaa olla siihen vaikuttava asia. (Päivän järisyttävin havainto tähän meneessä!) Kummallista miten asiat vaikuttavat toisiin. Aatteen eläminen, josta olen ylpeä, tuottaa sivutuotteena anteeksiantamista, josta seuraa ylimielisyyttä. Ei sen näin pitänyt mennä. Ylpeys kulkee lankeemuksen edellä.
Nyt tämä kirjoitus on jo niin pitkä, että jätän osion "minkälainen haluaisin olla" seuraavaan kertaan. Tuudiluu!
Päälimmäisenä tulee mieleen yksittäisiä sanoja: looginen, laiska, luova, tunteellinen, tiedostava, menestyvä, monipuolinen, menevä, nautiskelija, boheemi, pohdiskelija yms. Olen esimerkiksi äärimmäisen looginen järki-ihminen. En keksi mitään syytä miksi järkeänsä ei pitäisi käyttää aina. Järjen käyttämättä jättäminen on määritelmällisesti tyhmää. Tunnen ihmisiä jotka usein menevät mielummin tunteiden mukana, koska se tuntuu oikealta. He siis hylkäävät järjen ja prioritisoivat tunteita. Minusta järjenkäyttöä ja tunteita ei pidä asettaa vastakkain. Ne eivät ole ristiriitaisia. Jos jokin tuntuu oikealta, pitää kysyä miksi se tuntuu oikealta? Onko siihen jokin syy? Pitää olla. Onko syy tiedostettu vai tiedostamaton? Varsinkin jos syy on tiedostamaton, on syytä pohtia onko tämä "oikea" asia järkevä.
Olen kuitenkin hyvin tunteellinen ja herkkä ihminen. Myönnettäköön että tunnepuolen ilmaisu on hieman jäykkää. En aina saa itsestäni ulos kaikkia fiiliksiä. Mutta koska uskon olevan tietoinen tunteistani, olen päässyt niiden kanssa aika hyvään tasapainoon. Välillä olen taipuvainen pieneen synkistelyyn ja itsesääliin, mutta järjen kautta pyrin niistä vääntäytymään ylös.
Pohdimme taannoin erään kaverin kanssa omaa lapsuuttamme, ja havaitsimme että meissä kummassakin on paljon Asperger-oireita. Itselläni on erityisesti ollut ongelmia toisten ihmisten lukemisessa; välillä en vain rekisteröi toisten tunteita. Tätä puutetta paikkaamaan olen, jälleen, valjastanut järkeni. Se toimiikin useimmiten, mutta yllättävissä tilanteissa olen hieman jäljessä, koska joudun kierrättämään tiedon järjen kautta koska en aina saa emotionaalista reaktiota luonnostaan. Mutta tällainen järjenkäyttö on siis minulle ominaista; kompensoin puutteitani järjenkäytöllä.
Olen myös luonnostani hyvin tiedostava. Uskon sen liittyvän Asperger-oireisiin, vaikken tiedä aiheesta kovin paljoa. Rekisteröin lähes aina tarkkaan mitä ympärilläni tapahtuu. Yhdessä järjenkäytön kanssa se on rautainen kombinaatio. Pysyn tilanteen herrana, koska rekisteröin ihmisten väliset vuorovaikutussuhteet ja pystyn sitä kautta valitsemaan oman roolini tehokkaasti.
Kuitenkin se ominaisuus josta olen melkeinpä ylpein on se että elän aatteeni mukaisesti. Elä aatetta, aate elää. Esimerkiksi, keskeisiä teemoja ajattelussani on pyrkimys onnelisuuteen ja tätä dogmia sovellan ankarasti. En salli itselläni tapoja, jotka ovat ristiriidassa ajatteluni kanssa. Näin ilmaistuna tämä tuntuu ankaralta ja epäinhimilliseltä, mutta toisaalta, mitä väärää voi olla onnellisuuden tavoittelussa?
Vaikka olen itselleni ankara, pidän itseäni anteeksiantavana toisia ihmisiä kohtaan. Surumielisenä tarkkailen toisten heikkouksia ja annan heille anteeksi, he ovat vain ihmisiä. Mutta siihen anteeksiantamiseen liittyy ongelma. Antaessaan anteeksi toisten lapsuksia ja heikkouksia, asettaa itsensä samalla ongelman yläpuolelle. (Wau! Mikä ahaa-elämys! Yhtäkkiä ymmärsin jotain!) "He ovat vain ihmisiä" - enkö minä ole ihminen, olenko yli-ihminen, kun tarkkailen muita "ihmisinä"? Minun ehkä suurimpia heikkouksia on ylimielisyys, asettaudun mielessäni turhan usein toisten yläpuolelle. En tee sitä tietoisesti, mutta se on rakennettu asenteisiini ja havaitsen sen useimmiten vasta jälkeenpäin. Tämä ongelma anteeksiantamisen kanssa saattaa olla siihen vaikuttava asia. (Päivän järisyttävin havainto tähän meneessä!) Kummallista miten asiat vaikuttavat toisiin. Aatteen eläminen, josta olen ylpeä, tuottaa sivutuotteena anteeksiantamista, josta seuraa ylimielisyyttä. Ei sen näin pitänyt mennä. Ylpeys kulkee lankeemuksen edellä.
Nyt tämä kirjoitus on jo niin pitkä, että jätän osion "minkälainen haluaisin olla" seuraavaan kertaan. Tuudiluu!
lauantaina, syyskuuta 09, 2006
Suunta
Sain privaatisti mielenkiintoista palautetta tuosta paritus-kirjoitelmastani. Siitä lähti ajatus eteenpäin pohtimaan sinkkuuden olemusta. Suuri osa sinkuistahan, minä mukaan lukien, ei ole sinkkuja omasta tahdostaan vaan enemmänkin olosuhteiden pakosta. Toisin sanoen, olisimme paljon mielummin parisuhteessa, mutta sellaista ei vain juuri nyt ole sattunut kohdalle. Asialle voi tehdä paljonkin, voit harrastaa erilaisia asioita toivoen että siellä tapaisi muita samanhenkisiä tai voit kiertää kaupunigin juottoloita seuran toivossa. Ongelman ydin on että mikään määrä yritystä ei takaa että sinkkuudesta pääsisi eroon.
No, nythän pitää sitten miettiä suhdettaan tähän asiantilaan. Olen sinkku, miten elän nyt? On täysin mahdollista että sinkkuus loppuu vaikka juuri tänään kun tästä kohta lähden kaupungille, mutta tilastojen valossa sen todennäköisyys on aika heikko. Tätä pohtiessa elämä jatkaa kulkuaan. "Life is what happens to you while you're busy making other plans." (John Lennon) Rationalisesti ajatellen en voi jäädä odottamaan että nainen putkahtaa eteeni, vaan minun on vain elettävä tänään tämän päivän ehdoilla. En kuitenkaan haluaisi rakentaa elämääni sellaisia rakenteita jotka olisivat haittana jonkun naisen putkahtaessa esiin. Tämä tulee erityisen ilmeiseksi käytännön asioissa kuten kodin sisustamisessa. Sisustanko sillä ajatuksella että asun tässä yksin lopun ikää, vai varaudunko toiseen puoliskoon? Ostanko pussilakanoita pareittain vain yksittäin? Alanko ostamaan vähitellen kokonaista yhdenmukaista astiastoa vai enemmän käytännöllisiä minkä-kanssa-vaan-yhteensopivia?
Nyt nämä käytännön asiat ovat tietysti vain maallisia asioita, mutta samanlaisia asioita löytyy myös abstraktimmalta tasolta. Esimerkiksi, kuinka juurtunut minä olen omiin tapoihini? Minkälaisia tapoja minulla on, tyyliin, "kalsareissa sohvalla television ääressä vatsaa rapsuttaen", jotka sopivat huonosti parisuhteeseen? Nythän on niin etten katselle tällä hetkellä lainkaan tv:tä, mutta ymmärtänette ajatuksen. Onko hammasharjallani tietty paikka jota ei voi muuttaa?
Nämä ovat tällaisia elämän suunnan valintoja, joihin minulla ei ole vastausta, mutta jotka ovat, luulen, tärkeitä. Silti niitä ei pidä liiaksi miettiä koska se helposti asettaa paineita parinhakuun. Vaikeaa!
No, nythän pitää sitten miettiä suhdettaan tähän asiantilaan. Olen sinkku, miten elän nyt? On täysin mahdollista että sinkkuus loppuu vaikka juuri tänään kun tästä kohta lähden kaupungille, mutta tilastojen valossa sen todennäköisyys on aika heikko. Tätä pohtiessa elämä jatkaa kulkuaan. "Life is what happens to you while you're busy making other plans." (John Lennon) Rationalisesti ajatellen en voi jäädä odottamaan että nainen putkahtaa eteeni, vaan minun on vain elettävä tänään tämän päivän ehdoilla. En kuitenkaan haluaisi rakentaa elämääni sellaisia rakenteita jotka olisivat haittana jonkun naisen putkahtaessa esiin. Tämä tulee erityisen ilmeiseksi käytännön asioissa kuten kodin sisustamisessa. Sisustanko sillä ajatuksella että asun tässä yksin lopun ikää, vai varaudunko toiseen puoliskoon? Ostanko pussilakanoita pareittain vain yksittäin? Alanko ostamaan vähitellen kokonaista yhdenmukaista astiastoa vai enemmän käytännöllisiä minkä-kanssa-vaan-yhteensopivia?
Nyt nämä käytännön asiat ovat tietysti vain maallisia asioita, mutta samanlaisia asioita löytyy myös abstraktimmalta tasolta. Esimerkiksi, kuinka juurtunut minä olen omiin tapoihini? Minkälaisia tapoja minulla on, tyyliin, "kalsareissa sohvalla television ääressä vatsaa rapsuttaen", jotka sopivat huonosti parisuhteeseen? Nythän on niin etten katselle tällä hetkellä lainkaan tv:tä, mutta ymmärtänette ajatuksen. Onko hammasharjallani tietty paikka jota ei voi muuttaa?
Nämä ovat tällaisia elämän suunnan valintoja, joihin minulla ei ole vastausta, mutta jotka ovat, luulen, tärkeitä. Silti niitä ei pidä liiaksi miettiä koska se helposti asettaa paineita parinhakuun. Vaikeaa!
torstaina, syyskuuta 07, 2006
Paritusta
Viimeaikoina ystäväni ovat jostain kummallisesta syystä päättäneet yrittää parittaa minua erillaisille naisille. Heillä on tietysti pohjimmiltaan kunniakas ja ystävällinen tavoite, mutta menetelmä vain on pielessä. Parisuhteen syntymiseen vaikuttaa olennaisesti ihastuminen; se uutuudenviehätys ja jännitys. Uusi henkilö tuo omaan elämään uusia asioita, hänen läsnäolo ikäänkuin parantaa omaa elämää tuomalla siihen mukaan uusia ja jännittäviä asioita. Juuri tämä jännitys on olennainen osa ihastusta. Jännitystä tuo omalta osaltaan mukaan myös yllätyksellisyys. Tavatessasi jonkun mukavan ihmisen jossain yllättävässä tilanteessa tuo mukaan sellaista jännitystä josta on paljon helpompi päästä ihastukseen.
Kun sitten joku hyvää tarkoittava ystävä yrittää parittaa sinua johonkin toiseen sinkkuun, on tilanne aivan toinen. Järjestäen ovat tilanteet sellaisia että tilanteessa lukee päällä kissankokoisin kirjaimin "Paritus". Järjestävä taho on itse niin innoissaan tilanteesta, että unohtavat että tämän parin pitäisi olla se liikkeellepaneva voima. Koko tilanne muuttuu järjestetyksi ja kaikki yllätyksellisyys katoaa. Koko tapaaminen alkaa muistuttaa työhaastattelua tai jotakin muuta liiketapaamista. Minulla olisi tämmöinen juttu jota yritän myydä (=minä), hänellä olisi tarjottavaa (=hän itse) ja nyt pitäisi sitten vertailla osuvatko kysyntä ja tarjonta yhteen. Oikein romanttista.
Samaan ongelmaan törmää nettideittailussa. Kun tapaa ihmisen johon on tutustunut nettin deittipalvelun kautta, on se ensitapaaminen kuin liikeneuvottelu. Minä olen etsimässä paria ja sinä olet etsimässä paria, osuvatko kriteerit yksiin. Pragmaattista.
Itse olen vielä niin naiivin romanttinen, että toivoisin että ongelmaan löytyisi jokin muukin ratkaisu. Mutta toisaalta olen liian viisas kääntyäkseni pois mahdolllisuuksista. Kyllähän sokeakin kana löytää joskus munan ja paritus voi joskus onnistuakin. Mutta samalla nämä tilanteet ovat niin turhauttavia.
Nettideittailuun liittyy toinenkin tällainen hauska yksityiskohta. Kaikki tuntuvat tietävän paljon skenestä, mutta harva itse myöntää lukevansa ilmoituksia, saatika ilmoittelevansa siellä itse. Paljon enemmän on näitä "kaverit ovat kertoneet" juttuja. Minun matematiikalla nämä eivät oikein mene yhteen. Se kertoo paljon ongelman luonteesta, että kukaan ei halua puhua asiasta omalla nimellään. Kukaan ei halua vaikuttaa epätoivoiselta, koska juuri silloin päädytään em. liikeneuvottelutyyppisen parinvalintaan. Koska me kaikki kuitenkin haluamme sitä romantiikkaa.
Loppukaneettina voisin sanoa, että paras paritus on sellainen joka tehdään mahdollisimman huomaamatta. Järjestetään esimerkiksi suuret bileet jossa molemmat kohteet ovat kutsuttuina, mutta ei tehdä mitään muita järjestelyä kohteiden pään menoksi. Silloin voi itse kokea onnistumisen iloa ja yllätyksiä. Ja ehkä se sokeakin ukko voisi vihdoin löytää eukon.
Kun sitten joku hyvää tarkoittava ystävä yrittää parittaa sinua johonkin toiseen sinkkuun, on tilanne aivan toinen. Järjestäen ovat tilanteet sellaisia että tilanteessa lukee päällä kissankokoisin kirjaimin "Paritus". Järjestävä taho on itse niin innoissaan tilanteesta, että unohtavat että tämän parin pitäisi olla se liikkeellepaneva voima. Koko tilanne muuttuu järjestetyksi ja kaikki yllätyksellisyys katoaa. Koko tapaaminen alkaa muistuttaa työhaastattelua tai jotakin muuta liiketapaamista. Minulla olisi tämmöinen juttu jota yritän myydä (=minä), hänellä olisi tarjottavaa (=hän itse) ja nyt pitäisi sitten vertailla osuvatko kysyntä ja tarjonta yhteen. Oikein romanttista.
Samaan ongelmaan törmää nettideittailussa. Kun tapaa ihmisen johon on tutustunut nettin deittipalvelun kautta, on se ensitapaaminen kuin liikeneuvottelu. Minä olen etsimässä paria ja sinä olet etsimässä paria, osuvatko kriteerit yksiin. Pragmaattista.
Itse olen vielä niin naiivin romanttinen, että toivoisin että ongelmaan löytyisi jokin muukin ratkaisu. Mutta toisaalta olen liian viisas kääntyäkseni pois mahdolllisuuksista. Kyllähän sokeakin kana löytää joskus munan ja paritus voi joskus onnistuakin. Mutta samalla nämä tilanteet ovat niin turhauttavia.
Nettideittailuun liittyy toinenkin tällainen hauska yksityiskohta. Kaikki tuntuvat tietävän paljon skenestä, mutta harva itse myöntää lukevansa ilmoituksia, saatika ilmoittelevansa siellä itse. Paljon enemmän on näitä "kaverit ovat kertoneet" juttuja. Minun matematiikalla nämä eivät oikein mene yhteen. Se kertoo paljon ongelman luonteesta, että kukaan ei halua puhua asiasta omalla nimellään. Kukaan ei halua vaikuttaa epätoivoiselta, koska juuri silloin päädytään em. liikeneuvottelutyyppisen parinvalintaan. Koska me kaikki kuitenkin haluamme sitä romantiikkaa.
Loppukaneettina voisin sanoa, että paras paritus on sellainen joka tehdään mahdollisimman huomaamatta. Järjestetään esimerkiksi suuret bileet jossa molemmat kohteet ovat kutsuttuina, mutta ei tehdä mitään muita järjestelyä kohteiden pään menoksi. Silloin voi itse kokea onnistumisen iloa ja yllätyksiä. Ja ehkä se sokeakin ukko voisi vihdoin löytää eukon.
keskiviikkona, syyskuuta 06, 2006
Sosiaalinen ongelma alokoholinkäytöstä
Mikä tahansa väite jossa esiintyy sanat alkoholi ja ongelma assosioidaan aina alkoholismiin. Aina. Siitä ei nyt kuitenkaan ole kyse. Tai niin ainakin väitän.
Minulle on tullut eteen sellainen sosiaalinen ongelma, että haluaisin vähentää alkoholinkulutusta, mutta en sitä sosiaalista elämää, joka liittyy sen kulutukseen. Minusta on valtavan hauska kuluttaa aikaa baarissa ja turista joutavia, mutta siihen konseptiin kuuluu olennaisesti se että juo olutta tms. Se vain toimii niin. Aina jos ottaa vaikka kolan joutuu selittelemään että "minä nyt tässä vähän vähennän kulutusta". Tämä lausunto aiheuttaa pienen vaivaantuneen hiljaisuuden, koska kaikki muutkin oikeastan haluaisivat vähentää, mutta heillä on juuri nyt edessään huurteinen ja nyt he sitten tuntevat syyllisyyttä siitä että minä pidän taukoa mutta he eivät.
Tai jos lähdemme kavereiden kanssa mökille viikonlopuksi, siihen konseptiin kuuluu äijämäinen örveltäminen humalassa. Sitä saa oitis tylismyksen leiman otsaan jos ei örvellä toisten mukana.
Alkoholilla on kuitenkin niin huono vaikutus minuun. Ehkä se on osa vanhenemista. Pienessäkin humalassa nukun paljon huonommin. Monet kertovat nukahtavansa parmmin lasillisen jälkeen. En minä. Sydän hakkaa ja valvon puoli yötä. Seuraavana päivänä on fyysisesti heikko olo, vaikkei olisi edes krapulaa. Koko keho tuntuu vanhemmalta ja raihnaiselta.
Toki pidän humalatilasta. Se on euforista lentoa. Siihen kuitenkin pitää antautua täysin, tai sitten voi lopettaa alkuunsa. Juomamäärän kyttääminen vie ainkin minulta kaiken hauskuuden. Jos ottaa vähän vähemmän kuin haluaisi, sitten voi melkein olla kokonaan ilman.
Tämän kaiken lisäksi juomiseen liittyy loistava aate joutilaisuudesta. Olet ehkä kuullut kirjasta Tom Hodgkinson "Joutilaisuuden ylistys". Siinä muistellaan haikeana vanhanajan kuuden marttiinin lounaita. Se on upeaa löhöilyä. Kävimme keväällä muutaman kaverin kanssa Che Dominiquessa lounaalla, ja se oli juuri sitä. Ei sen edes tarvitsisi olla näin ylellistä, mutta se tekee siitä vielä paremman. Siihen liittyy sellainen rentous ja irtautuminen kiireestä, jota nykyään niin usein kaivattaisiin.
En haluaisi ottaa myöksään absoluuttista stoppia ja lopettaa juomista kokonaan, koska absolutisimi ei poista itse sitä ongelmaa. Sen avulla voi asettaa arvot kohdalleen, mutta se ei ole lopullinen ratkaisu. Tärkeämpää olisi saada rukattua nämä sosiaaliset ympyrät sellaisiksi että niissä voisi toimia myös selvin päin.
Noh. Saa nähdä.
PS. Olen viime päivinä kirjoitellut tänne vähän vähemmän kuin aikaisemmn. Se johtuu siitä että olen kuluttanut loppuun aiheet. Tuntuu kuin ei olisi mitään uutta kirjoitettavaa ja muutenkin on ollut vähän hiljainen olo - ei masentunut, mutta hidas ja tylsistynyt olo. Mutta se onkin toinen tarina.
Minulle on tullut eteen sellainen sosiaalinen ongelma, että haluaisin vähentää alkoholinkulutusta, mutta en sitä sosiaalista elämää, joka liittyy sen kulutukseen. Minusta on valtavan hauska kuluttaa aikaa baarissa ja turista joutavia, mutta siihen konseptiin kuuluu olennaisesti se että juo olutta tms. Se vain toimii niin. Aina jos ottaa vaikka kolan joutuu selittelemään että "minä nyt tässä vähän vähennän kulutusta". Tämä lausunto aiheuttaa pienen vaivaantuneen hiljaisuuden, koska kaikki muutkin oikeastan haluaisivat vähentää, mutta heillä on juuri nyt edessään huurteinen ja nyt he sitten tuntevat syyllisyyttä siitä että minä pidän taukoa mutta he eivät.
Tai jos lähdemme kavereiden kanssa mökille viikonlopuksi, siihen konseptiin kuuluu äijämäinen örveltäminen humalassa. Sitä saa oitis tylismyksen leiman otsaan jos ei örvellä toisten mukana.
Alkoholilla on kuitenkin niin huono vaikutus minuun. Ehkä se on osa vanhenemista. Pienessäkin humalassa nukun paljon huonommin. Monet kertovat nukahtavansa parmmin lasillisen jälkeen. En minä. Sydän hakkaa ja valvon puoli yötä. Seuraavana päivänä on fyysisesti heikko olo, vaikkei olisi edes krapulaa. Koko keho tuntuu vanhemmalta ja raihnaiselta.
Toki pidän humalatilasta. Se on euforista lentoa. Siihen kuitenkin pitää antautua täysin, tai sitten voi lopettaa alkuunsa. Juomamäärän kyttääminen vie ainkin minulta kaiken hauskuuden. Jos ottaa vähän vähemmän kuin haluaisi, sitten voi melkein olla kokonaan ilman.
Tämän kaiken lisäksi juomiseen liittyy loistava aate joutilaisuudesta. Olet ehkä kuullut kirjasta Tom Hodgkinson "Joutilaisuuden ylistys". Siinä muistellaan haikeana vanhanajan kuuden marttiinin lounaita. Se on upeaa löhöilyä. Kävimme keväällä muutaman kaverin kanssa Che Dominiquessa lounaalla, ja se oli juuri sitä. Ei sen edes tarvitsisi olla näin ylellistä, mutta se tekee siitä vielä paremman. Siihen liittyy sellainen rentous ja irtautuminen kiireestä, jota nykyään niin usein kaivattaisiin.
En haluaisi ottaa myöksään absoluuttista stoppia ja lopettaa juomista kokonaan, koska absolutisimi ei poista itse sitä ongelmaa. Sen avulla voi asettaa arvot kohdalleen, mutta se ei ole lopullinen ratkaisu. Tärkeämpää olisi saada rukattua nämä sosiaaliset ympyrät sellaisiksi että niissä voisi toimia myös selvin päin.
Noh. Saa nähdä.
PS. Olen viime päivinä kirjoitellut tänne vähän vähemmän kuin aikaisemmn. Se johtuu siitä että olen kuluttanut loppuun aiheet. Tuntuu kuin ei olisi mitään uutta kirjoitettavaa ja muutenkin on ollut vähän hiljainen olo - ei masentunut, mutta hidas ja tylsistynyt olo. Mutta se onkin toinen tarina.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)