Politiikka on ihanaa!

Se mikä toisen silmissä saattaisi olla loistava mahdollisuus yhteistyösuhteen muodostamiseen, on toisen silmissä hyökkäys omalle reviirille. Kyllä se politiikka sitten on ihanaa!

Lennokas uni

Absurditeetin taso on tässä blogissa ollut luvattoman heikkoa ja siksi kerronkin tässä unen jonka näin eilen aamulla.

Osallistuin esiintyjän ominaisuudessa improvisatooriseen teokseen kahden muun taiteilijan kanssa. Koska uni oli minun, olin itse tietysti teoksen pääroolissa laulajan ominaisuudessa. Minua säesti Andrew Lawrence-King cembalolla ja laululla. Kolmas esiintyjä oli optimisti-jollan olympia-mestari (jonka ulkomuoto ja olemus muistutti erehdyttvästi suomenruotsalaista sukelluskaveriani jonka tapasin Indonesiassa) ja hän luonnollisesti esiintyi optimisti-jollalla, aivan kuten minäkin. Eli teos oli kahdelle laulu-äänelle, kahdelle optimisti-jollalle sekä cembalolle. Areenana oli suuri teollisuushalli, jonka päihin oli rakennettu pyöristetyt rampit sekä tuulikone siten, että jollilla oli hyvä porhaltaa hallin päästä päähän ja rampin avulla saattoi käännökset tehdä hyvinkin lennokkaasti. Toiminta oli kuin skeittirampilla konsanaan - ajoimme jollillamme ramppia ylös aina seinälle saakka, kääntyäksemme vastakkaiseen suuntaan hurjalla vauhdilla. Andrew tuli luonnollisesti perässä cembalonsa kanssa vinhalla vauhdilla (en jäänyt kovin pitkäksi aikaa pohtimaan miten cembalo liikkui ja miten Andrew sitä ohjasi).
Esittämämme teos sai muodokseen ABA rakenteen, ilman että sitä olisi etukäteen sovittu tai harjoiteltu. Se alkoi molli-voittoisella hieman atonaalisella maalaillua, vaihtuen väliosassa enemmän kansanlaulutyyliseen duuriin, päättyäkseen uudestaan molliin. Alkupuolella laulu oli sanatonta, mutta vähitellen myös lyriikka kehittyi. Näin teoksessa oli kaksi rinnakkaista rakennetta, yhtenä orjallinen ABA-muoto, sekä toisena progressiivinen kehitys.

Yleisö, joka koostui 18-22 vuotiaista neitokaisista (mitähän Freud tuumisi tästä?), tuntui nauttivan esityksestä ja minullakin oli kivaa, vaikka en ollut aivan tyytyväinen loppupuolen melodian hallintaan, koska teos alkoi saada liiaksi yhtäläisyyksiä kappaleen "Have yourself a merry little Christmas" kanssa. Kokonaisuutena esitys oli kuitenkin varsin suuri elämys. Enemmän tällaisia.

Kunnianhimosta

Keskustelin eilen lounaalla kolleegan kanssa kunnianhimosta ja jäin sitä vielä jälkeenpäinkin pohtimaan. Kunnianhimo on jonkunlainen yhdistelmä määrätietoisuutta ja tavoitteellisuutta, johon yhdistetään tunnepohjainen tarve, "himo". Ihan sanantarkasti himon kohde on kunnia, eli vertaisten arvostus. Perinteiseen suomalaiseen arvomaailmaan ei kunnianhimo tietysti sovi, mutta rationaalisesti ajatelleen en näe siinä mitään pahaa. Toisten arvostus voidaan saavuttaa pääsääntöisesti vain tekemällä asioita hyvin ja tekemällä hyviä asioita (huomaa näiden kahden ero!). Hyvien asioiden tekemisessä ei minusta ole mitään pahaa ja sen kautta saatu arvostus on anasaittua.
Ongelmat tulevat tarkoitusperissä. Mikäli tavoitteena on kunnian ansaitseminen ja hyvien asioiden tekeminen on vain väline kunnian saavuttamiseksi, ollaan jo heikommilla jäillä. Uskoisin että kunnian saavuttamisen tavoitteeseen liittyy myös usein vallanhimo. Arvostetun henkilön sanalla on painoarvoa enemmän kuin muilla, joten arvostettu asema on valta-asema. Kunnianhimossa näyttäisi erottuvan kolme eri tarkoitusperää, i) halu tehdä hyviä asioita, ii) kunnian tavoittelu ja iii) vallanhimo. Täysin omavaltaisella tavalla arvotan nämä seuraavasti: Hyvän tekemisen halu on puhtaasti hyveellinen halu. Kunnian tavoittelu on minusta aika neutraali tavoite - se ei lisää eikä vähennä inhimillistä hyvää maailmassa. Vallanhimo on pelkästään pahasta, koska kun valta keskittyy jollekin yhdelle henkilölle, on se pois muilta. Tilanne missä ihminen ei tunne pitävänsä omaa elämäänsä hallinnassa, missä hänellä ei ole valtaa oman elämänsä hallitsemiseen, on suuri onnellisuuden surkastuttaja.

Todellisuudessa kunnianhimon tarkoitusperät eivät ole näin selväpiirteisiä - jokaisella on mukava cocktail erillaisia tarkoitusperiä jotka vuorovaikuttavat. Itse tunnen kyllä suurta tarvetta saavuttaa kunniaa, mutta valtaan minulla on aika ambivalentti suhde. En tunne tarvetta harjoittaa valtaa, mutta olisihan se kiva jos sitä olisi. Tämä on hieman samanlainen suhde kuin minulla on rahaan; en tunne suurta tarvetta olla rikas, mutta elämän epäoikeudenmukaisuutta on mukavempi itkeä Jaguaarissa kuin HKL:n bussissa. Hyvän tekemiseen minulla on myös tarve, mutta minun on vaikea erottaa onko se oikea tarve, vai tarve, jonka älyni on synnyttänyt koska siitä olisi "hyötyä"?

Hyviö

Onnekkaan kirjoitusvirheen ansiosta keksimme erään ystäväni kanssa uuden sanan ja lanseeraan sen nyt täälläkin. Ja se sanahan on "hyviö". Paralellina mainittakoon että kuten sana "hymiö" myös sana "hyviö" tuottaa kuuliassa aika positiivisen mielenyhtymän. Sanan syntyhistorian saatatkin jo arvata:)

Emme kuitenkaan päässeet täysin yksiselitteiseen kuvaukseen hyviön merkityksestä. Perusmuodossaan sana on yksikössä ja se liittyy jotenkin hyvään. Haasteena on ymmärtää sanojen "hyvä" ja "hyviö" erotus. Hyvä on yleisempi ja käytetympi, joten hyviön pitää olla jotain erityistä. Minusta sanaan myös liittyy pieni koko; kuten hymiö on pieni versio hymystä, on hyviö pieni versio hyvästä.

Tämän jaarittelun lopputuloksena tulen lopputulokseen että hyviö on pieni toimiva ratkaisu, näppärä, samalla tavalla kuin niksi, mutta ilman niksi-pirkka assosiaatiotia, eli hyviö on oikeasti myös hyödyllinen.

Hiljaiseloa

Huhuu? ..huu? ..uu? uu.. ..

Hiljaista on ollut. Siis täällä blogissa. Ei ole ollut aikaa tai tarvetta kirjoitella. En oikein tiedä mikä on ollut syynä. Ei vain jotenkin ole irronnut. Kai minulla on ollut myös aika vauhti päällä joten ei ole ollut kovasti aikaa kirjoitella. Kun olen päässyt myöhään illalla kotiin on ensimmäisenä ajatuksena ollut peiton alle pääseminen. Aamut ovat menneet peräti niin myöhäiseksi ettei ole ollut aikaa edes kirjoittaa lyhyttä kirjoitelmaa ennen kuin pitää jo rynnätä töihin. Ja töissä, no, niinkuin kaikilla, ei siellä kovasti luppoaikaa ole ollut. Joten blogi on ollut hieman taka-alalla.

Voin kuitenkin raportoida että elämäni on nyt hieman toisenlaista. Natsoja on rinnanpielessä enemmän kuin aiemmin; professori (määräaikainen) sekä dosentti. Uuuh! No-jaa, eipäs noista kauheasti ole syytä innostua. Työ on sama kuin ennenkin ja työpaikan jatkuvuus yhtä heikoissa kantimissa kuin aina ennenkin. Vasta 8 vuotta pätkätyöllistettynä ei kuitenkaan vielä ole lähimainkaan ennätys. Luin vastikään naisesta joka on ollut 25 vuotta pätkätyöllisestty yliopistossa. Hurraa! Suunnitteleppa siinä sitten omaa elämääsi, kun ei ole mitään tietoa rahatilanteesta puolen vuoden kuluttua. Ja kaikki vielä täysin tietoisena siitä että vakituinen työsuhde parantaa pysyvästi työntekijän motivaatiota, tehokkuutta ja onnellisuutta (= eli sairaspoissaoloja). Tieteenteon jatkuva kilpailuttaminen, apuraha-arvontojen muodossa, saa näin aika mielenkiintoisen sivumausteen. Kilpailuttamalla tuotetaan lyhyitä ja epävarmoja työsuhteita joka heikentää motivaatiota ja työtehoa. Hurraa!

Nyt menee vähän väsyneeksi tämä huumori. Jos tulisi pian talvi ja jääpeite mereen niin pääsisin edes jääsukeltamaan. Siinä olisi jotain uutta ja extremeä. Hurraa.

Jotain hyvääkin

Joskus edes jotain hyvääkin, siis mainoksissa. Minä, mainosten kategorinen vihaaja, olen löytänyt jotain hyvää yhdestä mainoksesta. Leiras on järjestänyt mainoskampanjan "Kiitokset" jossa kuka vain voi lähettää kiitokset lääkärille, hoitajalle, farmaseutille tai ties mille ja rahoittaja vien ne perille. Nerokasta! Lääkäri saa hyvää mieltä kun saa positiivista palautetta - voisi kuvitella etteivät he saa yleensä muuta kuin huutoa silloin kun asiat menee huonosti - potilas saa ylimääräistä hyvänolontunnetta kun pääsee kiittämään ja rahoittaja saa hyvää karmaa.

Matkakuume

Nyt kun olen jo hyvän aikaa ollut Suomessa (vajaa kaksi kuukautta), alkaa matkakuume iskeä uudestaan. Tämä on minulle tyypillinen Tammikuun ilmiö - viimeksi aloin suunnitella Aasian matkaa. Tällä kertaa on vaikea jakautua niin moneen paikkaan kun olisi kiinnostusta. Pitäisi olla yksi Peter Pan matka, pitäisi olla yksi sukellusmatka, kuorolla on suunnitteilla yksi matka ja uusia maita pitäisi kerätä listalle. Selvästi matkoja pitäisi siis olla vähintään kaksi, käytännössä parempi jos olisi kolme.

Peter Panin matkoista on pitkään kiinnostanut Nepalin Annapurna. Vaellusta ja kevyttä vuorikiipeilyä, korkein korkeus 4200m. Eikö kuulostakin aika hienolta?

Kuoromatka on oma yksikkönsä viikko syyskuussa, eikä siitä voi paljon tinkiä. Sitä voisi laajentaa viikolla automatkaksi Euroopan läpi, mutta se on sitten sen ajan ongelma. Saa nähdä. Se vaikuttaa näihin muihin suunnitelmiin oikeastaan vain lomapäivien riittävyyden osalta. Kaksi viikkoa Nepalissa ja kaksi kuoromatkalla, tekee 24 lomapäivää, mutta kummatkin lomakauden ulkopuolella, joten päivä kuluu hieman vähemmän.

Tästä saattaisi vielä riittää kaksi viikkoa alkukesään, vaikkapa kesäkuulle. Silloin pitäisi päästä sukeltamaan, ja koska Nepaliin uppoa rahaan jo pelkkiin lentoihin, ei tämä voi olla kovin hintava matka. Se merkitsisi sitten lähinnä Välimerta tai Egyptiä. Jos lähden Välimerelle, olisi kohde todennäköisesti Kreikka, josta voisi jonain päivänä mukavasti vuokra-autolla käydä Albanian puolella, ja mahdollisesti myös Makedonia ja Montenegro. Silloin jäisi tuolla suunnalla vain Moldova jäljelle. Sen ehtii tehdä joskus myöhemmin :) ja tuossahan oli jo neljä uutta maata plus se Nepal joka tulisi Marraskuussa.

Kaiken tämän lisäksi tiedossa on yksi työmatka loppukeväällä, joten eiköhän tästä tule aika hyvä suunnitelma. Vuoden aikana viisi uutta maata, sukellusta, kiipeilyä ja lomailua.

Vapaudesta

Törmäsin kartasto-blogissa kiintoisiin huomiohin vapaudesta. Lyhyesti; on olemassa kahden tyyppistä vapautta. On vapautta jostakin ja on vapautta johonkin. Ja tämä onkin tärkeä erotus. Matemaatikon silmin tämä on tietysti banaali erotus, koska jos A ja B ovat vastakohtia, niin vapaus A:sta tarkoittaa vapautta B:hen. Mutta nyt onkin kysymys siitä miten ihmiset ilmaisevat itseään. Argumentoivatko he vapautta pois jostakin vai päästäkseen johonkin?

Toinen mielenkiintoinen ajatus on introspektiivinen. Kartasto-blogi on kovasti vasemmistolainen ja löysin kovasti kiinnostavia mietteitä myös muista vasemmistolaisista blogeista. Samalla nämä kuitenkin aiheuttavat minussa jonkin emotionaalisen vastareaktion. Saan näppylöitä niiden puritaanisesta asenteestaan. Tuntuu kuin he taistelisivat oikeistoa vastaan siten, että oikeiston vastustaminen on tärkeämpää kuin heidän edustamiensa arvojen puolesta taisteleminen. Tässä päädytään samaan erotukseen kuin tuossa vapaus-asiassa. Taistellaanko jonkin puolesta vai jotakin vastaan? Esimerkiksi anarkistit taistelevat nykyistä valtarakennetta vastaan. Samoin jotkut ympäristöaktivistit taistelevat ydinvoimaa vastaan. Ongelma on että he eivät tarjoa mitään ratkaisuja. He keskittyvät ongelman tarkasteluun, toimivat sitä vastaan, mutta eivät tarjoa mitään tilalle. Me emme voi toimia ilman valtakoneistoa emmekä ilman sähköä. Tarvitsemme ratkaisuja, emme kritiikkiä.

Nämä ajatukset saavat minut hylkäämään koko vasemmisto/oikeisto-ajattelun turhana erotteluna. Minusta pitäisi enemmän tarkastella viekö jokin argumentointi asiaa eteenpäin vai taaksepäin. Siksi ehdotan, vasemman ja oikean sijaan, uudeksi poliittiseksi jaotteluksi eteenpäin ja taaksepäin. (Sitten voidaan miettiä erikseen ovatko he edemmistö ja taaemmisto/takalisto, vai etumus ja takamus, jne., mutta se onkin sitten jo kokonaan toinen tarina.)