Pientä ja suurta

Ensin viite mielenkiintoiseen podintaan parisuhteiden toiminnasta Kain blogissa. Sitten tämänkertaiseen asiaan.

Jouduin aloittamaan anteeksipyynnöllä, ryöstän Kailta ajatuksen josta keskustelimme muutama päivä sitten: Oletteko huomanneet miten kadulla kävellessä saattaa joutua hankalaan tilanteeseen jos sattuu kävelemään jonkun toisen kanssa samaan suuntaan samalla nopeudella? Siinä jotenkin tuntuu siltä että pitäisi lähtä ohittamaan tai hidastamaan ettei tarvitsisi ihan vierekkäin kävellä. Äkkiä ajatukset alkavat etsiä tekosyitä miksi voisi pysähtyä katselemaan vaikka näyteikkunaa hetkeksi, jotta epämielyttävästä tilanteesta pääsisi pois.

No, jätän tämän tapauksen syvemmän analyysin Kaille, mutta mielenkiintoista tässä abstraktimmalla tasolla on se, että nämä pienet asiat voivat olla merkityksellisiä ja mielenkiintoisia. Kirjoitin hyvinvointivaltiosta, Suuresta asiasta, ja sellaisetkin asiat voivat olla merkityksellisiä ja mielenkiintoisia. Siis sekä suuret että pienet asiat voivat olla mielenkiintoisia. Luulen, että tässä yksinkertaisessa ajatuksessa on jotain suurta. Ainakin itselläni on usein tapa jumittaa jonkin tietyn tyyppisiin ajatuksiin, pohdin vaikka sitten tätä ihanhyvinvointivaltiota ja maailmaa ja ihmisiä ja onnellisuutta, kaikkea suurta ja niitä pohtiessani minulta menee ohi jokin pieni merkitysellinen asia, joka olisi voinut sillä hetkellä olla paljon tärkeämpi. On myös mahdollista että jonain päivänä kuljen kadulla katselemassa lehtien lentoa ja miettimässä pitäisikö ostaa omenoita vai banaaneja, eli pieniä asioita. Niitä pohtiessa on joskus vaikea vaihtaa vaihdetta isommalle ja miettiä rakkauden syvintä olemusta.

Minusta on tärkeää ja mielenkiintoista aktiivisesti hakeutua miettimään eri suuruusluokan asioita. Se on hieman samanlaista kuin valokuvatessa; pitää tehdä päätöksiä haluaako kuvata kukkaniittyä auringonlaskussa, vaiko yksittäistä kukkaa, niityllä leikkivää lasta vai taivaanrannassa lentäviä lintuja. Jokaisesta otoksesta, jokaisesta ajatuksesta voi tulla napakymppi, mutta kaikkia ei voi käydä läpi samanaikaisesti.

Hyvinvointivaltio

Suomi on hyvinvointivaltio, tai ehkä ihanhyvinvointivaltio ja vieläpä siinä määrin, että koko sanasta on tullut latteus. Hyvinvointihan sisältää Maslowin tarvehierarkian kahden alimman portaan asiat, eli fysiologiset tarpeet (ruoka, lämpö) ja turvallisuus. Kolmas askel, yhteenkuuluvuus, toteutuu vain joiltain osin. Moni meistä on ylpeä suomalisuudestaan, mutta esimerkiksi Kamppissa riehuneet graffiitti-jengit eivät varmaankaan miellä itseään osaksi valtaväestöä. Juuri valtaväestöä vastaanhan he olivat protestoimassa. Sama oli syynä Pariisin mellakoissa jokin aika sitten; maahanmuuttajat ja monet nuoret eivät tunne olevansa osa yheistkuntaa.

Tällaisia asioita ihanhyvinvointiyhteiskunta ei ota huomioon. Maslown teoria puolestaan ei ota huomioon sitä, että mikäli ylempien tasojen asiat ovat kunnossa, esimerkiksi jos rakkauden ja yhteenkuuluvuuden tarpeet ovat kunnossa, niin silloin olemme valmiit tinkimään huomattavastikin alemmista tarpeista. Nämä ylemmät tarpeet ovat kuitenkin ne jotka lopulta aikaansaavat onnellisuutta, kun alemmat tasot vain mahdollistavat onnellisuuden. Kun yhteiskuntamme nykyisin panostaa lähinnä ihanhyvinvointiin, muuttuu se holhousyhteiskunnaksi, jossa ei enää tarvitse kantaa vastuuta, koska aina on jokin turvaverkko valmiina ottamaan vastaan kun ote lipeää.

Siksi ehdotan, että lakkaamme pitämästä hyvinvointivaltion ylläpitoa tavoitteenamme ja tähtäämme korkeammalle. Tämä on jossain määrin samansuuntainen ajatus kuin Pekka Himasen parin vuoden takaisen tulevaisuusraportissa esittämät asiat. Minusta päämääräksi pitäisi ottaa onnellisuus ja pyrkiä luomaan utopistinen onnellisuusvaltio. Jo tämä termi yksinään, onnellisuusvaltio, saa minulla ajatuksen liikkeelle. Minkälainen se olisi? Mitä tekisimme toisin?

Päivän kuvia

Äärimmäisen tärkeä havainto

Istuin tänään aamulla (=klo13 jälkeen) parvekkeella lukien kirjaa samalla juoden kahvia. Olin keittänyt espressoa ja tein siitä itselleni cappuccinon, jota join oikeaoppisesti keraamisesta isohkosta kahvikupista. Mmmm. Hyvää. Oikeaa loikoisaa elämää!

Keitettäessä espressoa mutterikannulla jää sitä cappuccinon jälkeen tietysti hieman yli, ja join sitten yli jäänen espresson cappuccino-kupista. Nyt seuraa se luvattu suuri havainto; kun juo espressoa cappuccino-kupista, maistuu se ihan erilaiselta. Juoma tulee suuhun paljon leveämmin, eikä vain kielen keskelle, kuten pienestä espressokupista juotaessa. Kielen reunoilla espresso ei ole niin hyvän makuinen kuin keskellä! Elämää mullistava havainto! :)

Tämä pieni havainto sai minut hyvälle tuulelle. En tiedä miksi. Ehkä sillä on jotain tekemistä asioiden ymmärtämisen kanssa. Ymmärsin uuden asian. Ja aivan erityisesti, ymmärsin asian jota en ollut aiemmin tajunnut pohtia. Ymmärrys tavallaan yllätti minut. Se tuli nurkan takaa ja potkaisi. Ja se yllätys ehkä oli se havainnon suuri ja tärkeä ominaisuus.

Yllätyksen voima on siinä että se saa ajatukset pois normaalilta raiteiltaan. Vaikka espresson juonti on yksi minun pyhimmistä sunnuntairituaaleista jonka tuoma nautinto on tiedostettu ja vaalittu, olen tehnyt sitä sen verran pitkään että siihen kuitenkin hieman tottuu. Siksi tämä pieni uusi asia oli tänään tärkeä.

Onnellisuus löytyy pienistä asioista, on kulunut viisaus mutta sitäkin enemmän tosi. Tälläkertaa se löytyi espresson maun muodostumisesta kielen eri osissa. Mutta sillähän ei ole mitään väliä mistä sen onnellisuuden löytää, kunhan sen löytää, eikö vain?

Talouselämästä

Silmäilin eilen kaverin luona Talouselämä-lehteä. Jo kannessa komeilee otsikko "Raha on paras mittari". Ei prkl. Ahdistaa. Kaverini, toimittaja ammatiltaan, kehui otsikkoa hyväksi, koska se herättää keskustelua. Pahoinvointia se herättää, vastasin. Tällainen otsikko kannessa saattaisi tietysti pudota "lööppi" sarakkeeseen, mutta selaillessa lehteä mielikuva vain vahvistui. "Vain hyvä koulutus lisää kassavirtaa"-tyyppisiä otsikoita toisen perään. Kassavirta, kasvu ja maailmanvalloitus ovat itseisarvoja joilla perustellaan kaikki muu. Toki koulutus on hyvä asia, mutta eikö mitään muuta mittaria voisi käyttää? Eikö esimerkiksi työntekijöiden motivaatiota voisi mitata, puhumattakaan heidän elämänlaadusta tai onnellisudesta? Mutta eihän työntekijöillä ole mitään merkitystä, vain omistajien rahapussin syvyys ratkaisee. Marimekko on tietääkseni niitä harvoja yrityksiä Suomessa joiden agendalla on korkeimpana työntekijät, sillä asenteella, että jos työntekijöistä pidetään huolta, niin kyllä se kirjanpito pitää itsestään huolen. Hyvin näyttäisi toimivan tämä taktiikka.

Oli lehdessä yksi hyväkin artikkeli, "Sipoolaiset ovat Suomen tshekkejä". En minäkään ymmärrä millä isomman oikeudella Helsinki luulee voivaansa määrätä alueita itselleen. Yhtä mielivaltaisesti Espoo voisi vaatia Kauniaisen liitettäväksi itseensä kokonaisuudessaan. Tässä jää sellainen tunne että yleisölle ei ole kerrottu niitä oikeita syitä miksi Sipoo pitäisi vähitellen lakkauttaa. Ainoa mieleen tuleva asia on puoluepolitiikka; Sipoossa määrää RKP, jota olisi tällä tavoin Helsingin demarien ja kokoomuslaisten yhteisrintamalla hyvä kyykyttää. Voivoi.

Ensimmäisiä havaintoja

Televisionkatselulakko on pitänyt ja kahden päivän jälkeen voin jo raportoida teille, arvoisat kuulijani, ensimmäisiä havaintoja. Kaikkein päälimmäisenä on mielessä se, että tuntuupa hyvältä. Olen tyytyväinen itseeni kun olen saanut tarkan kirurigsesti kuin moottorisahalla operoitua tavoistani sen asian joka on minua eniten ärsyttänyt. Välittömästi olen aktivoitunut monessa asiassa; polkaisin syksyn urheilukauden käyntiin käymällä lenkillä toissapäivänä ja eilen punttiksella ja uimassa. Joka ilta olen myös lukenut enemmän - oikein huomaan miten lukeminen aktivoi minua. Ajatukseni liitelevät kaksinkertaisella vauhdilla verrattuna aikaisempaan (pientä hyperventilaatiota tosin on havaittavissa). Toki näitä positiivisia vaiktuksia ei voi vielä asettaa pelkästään television jättämisen ansioksi, vaan ylipäätään jo se että on tehnyt jotain elintapojensa parantamiseksi aiheuttaa huikean hyvänolontunteen.

Nyt kun olen sitten taas lukenut enemmän, innostun aivan hirveästi lukemistani asioista (pienellä tauolla on minuun tällainen huvittavakin vaikutus). Esimerkiksi nyt tämä kirja "Hullu työtä tekee" josta kerroin viimeksikin. Eräs teemoista jota siinä pohditaan on työn ja kulutuksen suhde. Primääri selitys on tietysti että käymme työssä jotta voisimme kuluttaa. Tekemällä työtä ostamme itsellemme mukavuuksia, eli luovumme mukavuudesta (vapaa-ajasta) saadaksemme toisia mukavuuksia jotka koemme arvokkaammiksi. Mutta monelta osin näyttäisikin olevan niin että kulutamme voidaksemme tehdä työtä. Esimerkiksi, hukutamme lapsemme (tai kummilapsemme) leikkikaluihin kompensoidaksemme sitä että emme työn vuoksi voi olla heidän kanssaan riittävästi. Eli ostamme (=kulutamme) voidaksemme käydä töissä. Toisaalla, käymme lomalla palautumassa (eli kuluttamassa rahaa), jotta jaksaisimme entistä paremmin paneutua työntekoon. Käymme hieronnassa jotta jaksaisimme paremmin töissä, käymme parturissa/kampaajalla menestyäksemme paremmin työssämme ja ostamme paremman sängyn jotta pärjäisimme vähemmällä unella jotta ehtisimme tehdä enemmän töitä. Kääk.

Tämän irvokkaan demonstraation jälkeen täytyy myöntää, että asia ei ole aivan näin yksioikoinen kuin kirjassa annetaan ymmärtää. Asia on monimutkaisempi. Kyse on vuorovaikutuksesta. Työnteko tarvitsee kasvavaa kulutusta, jotta työnteko olisi järkevää. Kulutus taas vaatii kasvavaa rahavirtaa, jotta voisimme kuluttuaa yhä vain enemmän, koska nykytasoon tottuu niin nopeasti ja tarvitse aina vain enemmän. Se on pahan kierre, josta ei seuraa mitään hyvää. Kuulostaa tuomiopäivänennustukselta, mutta sitä se vähän onkin.

Päinvastoin

Löysin yhden suurta totuutta sisältävän lauseen lisää samaisesta kirjasta kuin viimeksi (Juhani Seppänen: Hullu työtä tekee). Se menee näin: Useat asiat ovat päinvastoin kuin on tapana ajatella. Tämä on syvällinen lause jonka sulattamiseen menee hetki.

Jos lähdemme ensin tarkkailemaan tapojamme ajatella. Sana tapa jo sinänsä merkitsee vakiintunutta käytäntöä jonkin asian suorittamisessa, nyt ajattelemisessa. Alunperin on siis tehty jollain muulla tavalla tai sitten ei ole tehty ollenkaan, mutta sitten vähitellen on ajauduttu tekemään jollain tietyllä tavalla. Tämä vakiintunut käytäntö voi olla perusteltu tai sitten se ei ole perusteltu, sillä ei ole väliä, siihen ei oteta kantaa, koska se on tapa. Tavan rationalisuutta mietitään harvoin jos koskaan, koska siihen ollaan tottuneita. On työlästä kyseenalaistaa olemassaolevat tavat ja ihminen on loppujenlopuksi aika laiska olento.

No, koska tapamme syntyperät ovat aika sattumanvaraisia, on todennäköistä että niistä jotkut ovat hyviä ja jotkut ovat huonoja. Tärkeä havainto on että kaikki ajatteluttavat eivät ole huonoja. Yhtälailla on tärkeää havaita että useat ajattelutavat ovat huonoja. Asiat ovat yksinkertaisesti usein juuri päinvastoin kuin meillä on tapana ajatella.

Esimerkiksi työnteko (jota Seppäsen kirja juuri käsittelee). Miksi teemme työtä? Ensimmäinen ajatus on raha. Teemme sitä rahan vuoksi. Mutta juuri tämä on harhaa. Valtio takaa jokaiselle suomalaiselle sellaisen perusturvan, että työtä ei tarvitse tehdä rahan vuoksi. Syy on jossain muualla, mutta näin me emme useimmiten ajattele. Työnteolla on jotain paljon tärkeämpi sosiaalisia funktioita, joita emme yleensä havaitse. Niitä on jopa vaikea mennä listaamaan, koska emme ole tottuneeta ajattelemaan asiaa tällä tavoin.

EDIT: Tuli vielä mieleeni jälkeenpäin, että tuo lause "Useat asiat ovat päinvastoin kuin on tapana ajatella" on myös yksi Esa Saarisen perusteeseistä.

Vihollinen olohuoneessasi

Koska olen vastavirtaankulkija en tee uudenvuodenlupauksia, koska minusta niitä pitää voida tehdä yhtä hyvin minä tahansa vuoden päivänä, eikä säästä niitä uudeksivuodeksi. Nyt teen siis elokuun 22:n päivän lupauksen: En katsele televisiota lainkaan kuukauteen. Langetan tämän tuomion itselleni sen vuoksi että televisiosta on tullut minun suurin viholliseni tai ainakin suurin elämänlaatua heikentävä yksittäinen tekijä. En pidä sellaisesta elämäntyylistä, jossa televisiolla on suuri rooli. Inhoan itseäni aina kun olen kokonaisen illan katsellut televsioita, mutta tullessaan väsyneenä kotiin sitä on niin helppo laittaa se päälle "hetkeksi", kunnes on vain vähän levähtänyt. Mutta siinä kävikin niin, että tunteja myöhemmin huomaa että kello on jo myöhä ja taas on huomattava osa uneen varatuista ajasta käytetty television katseluun. Tästä seuraus on tietysti että huomenna olen entistä väsyneempi ja on entistä todennäköisempää että katselen televisiota myös huomenna. Katkaistakseni tämän oravanpyörän teen lupaukseni. En katsele televisiota lainkaan kuukauteen. Tämän kokeen tai harjoituksen jälkeen arvioin asiaa uudestaan.

Nyt kun heti tänään panin päätökseni toimeen, sain heti tehtyä valtavasti asioita. Siivosin, vein tavaroita varastoon ja laitoin niitä komeroon, ja vein roskia pois. Ja mikä vielä parempaa, sain luettua hieman. Tämä on yksi niistä tärkeimmistä syistä miksi halusin eroon televisiosta: halusin lukea enemmän. Nyt luin viikonloppuna ostaamaani kirjaa Juhani Seppänen: Hullu työtä tekee. Alleviivasin sieltä muutaman lauseen jotka haluan jakaa kanssanne.

* Miksi ihminen tekee omaa työntekoaan koskevia valintoja, jotka itse asiassa etäännyttävät häntä hyvinvoinnin päämäärästä?
* Työttömyys on tragedia, joka ei kohdistu välttämättömimmän perustoimeentulon saamiseen.

(Alleviivasin aiemmin kolmannenkin lauseen mutta sitä en nyt löydä. Ehkä se oli jossain toisessa kirjassa.)

Tämä kysymys ja toteamus valaisevat osuvasti työntekoon liittyviä paradokseja. Miksi tehdä liika töitä, kun se selvästi heikentää elämänlaatua, enemmän kuin se alemmuuden tunne joka seuraa siitä että joku muu saa enemmän töitä tehtyä? Aivan yhtä totta on se että työttömyys on tragedia jolla ei ole mitään tekemistä perustoimeentulon kanssa. Sossusta saa rahaa ruokaan ja vuokraan. Paljon enemmän on kysymys asioista jotka tapahtuvat oman pään sisässä. Häpeä, alemmuuden ja epäonnistumisen tunne, sekä totutuista (turhista) mukavuuksista luopumisen pelko, siinä on paljon suurempia "tragedioita". Eikä niistä mikään liity hengissä selviytymiseen tai elämänlaatuun.

Itse pelkään tietysti työttömyyttä siinä missä kuka tahansa muukin, mutta se ei tee näistä paradokseista sen suurempia tahi pienempiä.

Kirjoittamisesta ja säveltämisestä

Luin Kiltin Tytön Blogia, josta päädyin Limingan taidekoulun sivuille ja siellä kirjoittajalinjan kuvaukseen. Sieltä löytyvä kuvaus opinnoista kirjoittamisesta oli mahtava.

...
Persoonallinen tyyli kehittyy ja kypsyy käytännön harjoittelulla. Oman ilmaisun etsiminen onkin opinnoissa etusijalla. Tekstistä alkaa löytyä kultakimpaleita kirjoittamisen työtapoihin ja prosessiin tutustumalla.

Samanhenkisessä seurassa kirjoittajaidentiteetti saa vahvistusta. Palautteen antaminen ja saaminen rohkaisevat oman persoonallisen kielen ja ajattelun löytämiseen. Oman ja muiden tekstien lukemisen ja arvioimisen taito paranee.
...

Tämä on sellainen yleiskuvaus taideopinnoista joka minusta on perusteltua! Erityisesti tuo "Oman ilmaisun etsiminen" on tärkeää. Oma kokemukseni sävellysopinnoista kompastui juuri tähän, tai siis, kompastui siihen että omaa ilmaisua ei saanut harjoitella. Harjoittelimme vain ja ainoastaan tekniikkaa: Muotoja, rakenteita, työkaluja. Kertaakaan ei mainittu mitään ilmaisusta. Plääh.

No, se leikki loppui lyhyeen, vaikka näin jälkeenpäin hieman harmittaa että se polku jäi käymättä loppuun saakka. Olisi pitänyt löytää joku toinen reitti perille, mutta turhautuminen esti sen.

Sanoja

konstruktiivinen - pidän siitä sanasta. Olen käyttänyt sitä viime aikoina paljon, liian paljon. Pidän ideasta - on aina hyvä yrittää lähestymistapaa joka mahdollisimman vähän rikkoo olemassaolevaa rakennetta. Mutta sanan liikakäyttö aiheuttaa inflaatiota ja pahimamssa tapauksessa vastareaktion. Liikakäyttö aiheuttaa tottumusta, sana ei enää aikaansa sellaista vaikutusta kuulijassa että jotain muutostakin syntyisi. Lyhyesti, sana kokee inflaation. Pahempaa on kuitenkin jos kuulijaa alkaa ärsyyntyä sanan tiheästä käytöstä. Hänestä voi tuntua että häneen yritetään vaikuttaa liiaksi. Se voi tuntua tunkeilevalta ja hän käy puolustuskannalle. Samalla hän myös asettuu koko sanan ajatusta vastaan, ei siksi että ajatus olisi huono, vaan koska se on esitetty huonosti.

rationaalinen - sana jonka yleensä mielletään merkitsevän järkevää toimintaa. Sana on peräisin Latinan sanasta rationalis ja on ilmeistä sukua sanalle ratio (joka merkitsee laskentaa tai järjenkäyttöä). Se kuitenkin minulla assosioituu sen matemaattiseen merkitykseen, eli kahden luvun suhteeseen. Jos asiaa näin laveasti tulkitsee, saa sanan merkitys aivan uuden luonteen. Rationalisuus voitaisiin tässä valossa tulkita suhteellisuudeksi. Jännittävää! Se herättää vähintään yhtä paljon kysymyksiä kuin vastauksia; minkä asioiden suhteesta puhutaan? Minkälaisen pitää näiden asioiden suhteen olla? Minkälainen on asioiden hyvä tai huono suhde?

Luottamus ihmisiin yleensä

Lukiessani kirjaa Richard Layard: Happiness - Lessons from a New Science palasi mieleeni asia, jonka olin jo aiemmin "tiennyt" mutta joka kolahti nyt uudella tavalla. On nimittäin havaittu, että viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana, ihmisten luottamus kanssaihmisiin on pudonnut dramaattisesti erityisesti Yhdysvalloissa (olipa yllätys!). Aikaisemmin jopa 60% ihmisistä Yhdysvalloissa oli sitä mieltä että toisiin ihmisiin voi yleisesti ottaen luottaa kun nykyisin luku on alle 30%.

Kuitenkaan ainakaan minä en ole vielä tavannut elämässäni kuin muutaman sellaisen ihmisen joka jälkeenpäin katsoen ei ole osoittautunut luottamuksen arvoiseksi. Tässä siis luen mukaan niin Suomessa, muualla Euroopassa, Yhdysvalloissa ja ylipäätään missä vain tapaamani ihmiset. Ihmisiin voi yleensä luottaa! Vielä tärkeämmin: Ihmisiin pitäisi yleensä luottaa, koska luottamus synnyttää lähes aina vastuuntuntuoa, joka on puolestaan kaikkien yhteisien intressien mukaista.

Mitä tämä sitten tarkoittaa? Ainakin se on indikaatio samasta asiasta josta kirjoitin aiemmin, eli pelon kulttuurin voimistumisesta. Olemme aiempaa individiualistisempia ja vähemmän yhteisöllisiä. Itsekin huomaan toivovani etten olisi riippuvainen muista. Riippuvuus ei ehkä olekaan hyvästä, mutta yhteisöllisyys on hyvä asia. Itseäni arvottaen huomaan että mittarilla "yhteisöllisyys" pärjäänkin yllättävän hyvin. Ainakin itse olen hieman yllättynyt. Suhteeni perheeseeni on enimmäkseen erinomainen ja minulla on laaja ystäväpiiri. Sellaista parasta ystävää, jonka kanssa jakaisin kaiken ei ehkä ole (veljeni on kyllä lähellä "paras ystävä" nimikettä, mutta hän on enemmän veli kuin ystävä), mutta muuten annan itselleni korkeat pisteet.

Iloksemme luottamukseen perustuviin ja siihen kannustaviinkin ilmiöihin törmää aina välillä. Helsingin sanomat on lanseerannut book crossing tapahtuman Helsingin Juhlaviikoilla, joissa ajatuksena on antaa ilmaiseksi kirjoja luettavaksi. Omiakin kirjoja saa antaa mukaan. Tempaus on kopioitu kansainvälisestä BookCrossing yhteisöstä, jossa jätetään kirjoja yleisille paikoille asettaen kirjan väliin viestin jossa pyydetään lukemisen jälkeen laittamaan kirja eteenpäin ja ilmoittamaan verkkoon kirjan sijainti. Kirjoja voi tietysti ottaa itselleen sanomatta mitään kenellekkään, mutta usein kirjat jatkavat kiertoaan pitkäänkin. Yleisesti ottaen ihimiset ovat luottamuksen arvoisia. Taidan itsekin laittaa tuon yllämainitun "Happiness" kirjan kiertoon kunhan saan sen luettua.

Päivän kuva

Otettu kotipihalla sateen jälkeen. Tarkennus ei ole ihan kohdallaan, mutta muuten ihan kiva kuva. Ehkä minä vielä joskus opin.

Hallintapakkomielle

Otsikko on tökerö käännös termistä "control freak", mutta tajusin äskettäin olevani sellainen. Tai oikeasti olen aina tiennyt olevani, mutta uskoin päässeeni siitä paremmin eroon. Huomasin, että koen suurta tarvetta hallita minusta kerrottavia huhuja. Tuntuu siltä että voisin tehdä mitä vain jos en jää kiinni, jos kukaan ei tietäisi mitä teen. Kuin suljettujen ovien takana voisi tapahtua mitä tahansa.

Sain itseni kiinni siitä etten uskaltanut pitää hauskaa sen vuoksi että pelkäsin mitä muut ajattelisivat jos sen tietäisivät. (Lisäväriä tarina saa siitä, että vahvasti epäilen että minut kuitenkin saatiin kiinni hauskanpidosta josta aiheutui mielipahaa eräälle henkilölle.) Tästä seuraakin moraalinen dilemma. Olen vakaasti sitä mieltä ettei minun pitäisi miettiä mitä muut ajattelevat tekemisistäni vaan tehdä omat päätökseni, mutta samalla toisten loukkaaminen ei ole hyvä asia.

Olen tämä blogin kohdalla vetänyt sellaisen rajanvedon että kaikki mitä voin tässä rehellisesti kertoa on oikein ja hyvää, ja sellainen josta en voi kertoa, on jotain mitä ei muutenkaan pitäisi tehdä. Se on melkein hyvän käytöksen määritelmä - minkä voin pelotta ja avoimesti kaikille muille kertoa, on väkisinkin hyvää käytöstä. Mutta se mikä on minusta oikein, ei välttämättä ole muiden mielestä oikein. En halua tehdä sitä päätöstä muiden puolesta, ja siksi en ole tässä blogissa maininnut herkkien asioiden kohdalla mitään nimiä. Mutta se ei ole ratkaisu, se on ongelman välttelyä. Ongelma lienee se että muiden tarkastelessa minun tekojani, joita minä pidän oikeina, eivät he tiedä kaikkia yksityiskohtia ja voivat tulkita tilanteen väärin. Tällöin tilanne saattaa näyttää toiselta kuin mitä se on.

Tässä kuitenkin eksyin kauas aiheesta, hallintapakkomielteestä. Tunnen haluavani hallita niitä tekoja joita muut näkevät minun tekevän. Eli välttää tilanteita jotka voidaan tulkita väärin, tai joita sosiaaliset normit eivät pidä hyväksyttävinä. Tajusin nyt että tämä on tavallaan holhousta - pyrin hallitsemaan mitä muut ajattelevat minusta koska en luota että he näkisivät asiat hyvin päin. Tämä on juuri sitä ylenkatsomista jonka mainitsin edellisessä kirjoituksessani - ominaisuus minussa josta en erityisemmin pidä (syystäkin). Tässä tapauksessa ystäväni, joka syytti minua ylenkatsomisesta, on oikeassa. Minun on joskus vaikea luottaa siihen, että toiset ihmiset asiat eivät ajattelisi minusta pahasti. Tai vaikka ajattelisivatkin, että sillä ei ole väliä.

Yksilölisyydestä ja ylemmyydestä

Keskustelin viikolla erään ystäväni kanssa yksilöllisyydestä. Erityisesti, keskustelimme minun tavastani pyrkiä olemaan yksilöllinen. On nimittäin ilmeistä että "minä vain olen sellainen että" koen suurta tarvetta olla yksilöllinen. Minulla on suuria vaikeuksia kulkea joukon mukana ja haluan aina tehdä toisin kuin muut ryhmässä, mikäli tämä ei ole minulle erityisen haitallinen vaihtoehto.

Ystäväni väittämä on että pyrkimys yksilöllisyyten implikoi samalla itsensä asettamista muiden yläpuolelle. "Minä en halua olla samanlainen kuin 'rahvas', vaan haluan toimia omalla tavallani". Toisin sanoen, väitteen mukaan asetan itseni muiden yläpuolelle kun haluan olla erillainen. Sen mukaan en arvosta heidän tapaansa tehdä asioita (mitä ne lienevätkin) vaan preferoin omaa lähestymistapaani. Tällä tavoin pitäisin itseäni (tämän väitteen mukaan) parempana kuin muut.

Oman katsomukseni mukaan ei tässä kuitenkaan ole kyse paremmuudesta. Toki syyllistyn ylenkatsomiseen turhan usein, mutta se ei ole, mielestäni, se perimmäinen syy miksi koen sellaista tarvetta olla yksilöllinen. Paljon suurempi merkitys on vapaudella. Tekemällä omat päätökseni tunnen olevani vapaa. Mikäli vain seuraan joukkoa annan jonkun muun tehdä päätökset puolestani, enkä enää hallitse tilannetta. Kyse on siis myös hallinnan tunteesta.

Jokaisen väittämän kohdalla, jossa törmään ajatukseen "minä vain olen sellainen että" yritän muistaa pohtia asiaa myös siltä kannalta, että tässä on juuri sellainen asia jossa minä olen huono ja juuri sellaisessa asiassa minun kannattaisi kehittyä. Tällaisessa asiassa kehittyminen olisi peräti poikkeuksellisen hyvä mahdollisuus kehittyä "ihmisenä" ylipäätään. Äärimmäinen yksilöllisyys, virtaa vasten kulkeminen ei ole kovin konstruktiivista. Välillä pitäisi pystyä päästämään irti ja vain antamaan asian mennä eteenpäin omalla painollaan. Se ei ole minun vahvoja puoliani. Mutta ehkä vähitellen voisin kehittyä siinäkin.

Toisaalta, en myöskään näe siinä mitään pahaa että tekee itse omat päätöksensä. Minusta joukon mukana kulkeminen osoittaa valtavaa luottamusta siihen että joukko tekee viisaita valintoja, tai ainakin viisaampia kuin mihin itse pystyn. On tietysti todennäköistä että joku muu on viisaampi kuin minä, mutta sen viisaamman valinnat eivät useinkaan ole minun kannalta viisaita. Tämä menee aika pahaksi sananväännöksi, joten ehkä lopetan tähän.

Bromarv

Poliittisesti korrektia vitsailua

Minusta poliittisesti epäkorrektit vitsit ovat hauskoja, sellaiset, tiedätte, sovinistiset ja rasistiset vitsit. Ne vain ovat hauskoja. Mutta samalla ne sattuvat. Ehkä ne juuri siksi ovat niin hauskoja. Nämä vitsit tietysti halventavat jotakin vähemmistöä, mutta samalla ne ovat niin yliampuvia, että niitä "ei voi" pitää pahana. Yritän selittää itselleni, että nämä vitsit ovat itse asiassa siinä mielessä hyviä, että ne pitävät nämä vaikeat asiat mielessä. Ne ovat itseironisia ja yliampuvuudessaan ne halventavat niitä, jotka oikeasti ovat esim. sovinistisia tai rasisteja. Silti ne tuntuvat väärältä.

Luulen että syy on että ne kuitenkin vähättelevät ongelmaa ja ylläpitävät tätä poliittisesti epäkorrektia rakennetta. Tai vaikka ne eivät ylläpitäisi rakennetta, nämä vitsit eivät aktiivisesti pyri sitä rakennetta murentamaan. Tällä tavalla vitsit vain havainnoivat ongelmaa, mutta eivät millään tavoin pyri siihen vaikuttamaan. Tämä aktiivisuuden puute on käytännössä vallitsevan tilanteen hyväksymistä. Tämän kirjoitettuani ymmärrän, että tämä on itse asiassa ongelman ydin. Aktiivisen vaikuttamisen puute tarkoittaa käytännössä tilanteen hyväksymistä ja on jo sinällään poliittisesti epäkorrektia käytöstä.

Tämä väite siis kieltää poliittisesti epäkorrektit vitsit. Mutta on tärkeää että asioista kuitenkin voida puhua ja vitsailla. Muuten päädytään samanlaiseen tilanteeseen kuin sanan "neekeri" kohdalla: kielletään sana muttei vaikuteta lainkaan asenteeseen. Ongelma on ehkä siinä, että nämä vitsit ovat siis sovinistisia tai rasistisia, eivätkä vitsaile sovinistien tai rasistien kustannuksella. Siinä olisikin haastetta, koittaa keksiä vitsi, joka ei ole rasistinen vaan vitsailee rasistin kustannuksella. Se onkin paljon vaikeampaa - koska vitsin pitää hieman satuttaa. Muuten se ei ole hauska.

Silti, kaikista näistä järkisyistä huolimatta tiedän, että jatkossakin tulen nauramaan poliittisesti epäkorrekteille vitseille. Ehkä kuitenkin ajattelen asiaa hieman tarkemmin. Ehkä en naura niin sydämmellisest. Saatan peräti olla hieman surullinen vitsinkertojan puolesta. Hän ei tarkoita pahaa. Hän ei ymmärrä. Vielä.

Systeemiäly

Tässä pari linkkivinkkiä systeemiälystä:
* Juttu systeemiälystä hesarissa.
* Systeemiälytutkimus TKK:lla
* Vasta perustettu blogi, systeemiälyblogi. Saa nähdä ottaako se siivet alleen (kaunis ajatus, mutta...)
* Esa Saarisen kirjavinkit.

Itsekin olin tässä tutkimuksessa aiemmin aktiivinen, mutta nyttemin olen jostain syystä jäänyt (osittain tahtomattani) sivu-uralle.

Katkeilevaa Ajatusvirtaa: Kiltin Tytön Blogi

Luin tuossa mielenkiintoista blogia Katkeilevaa Ajatusvirtaa: Kiltin Tytön Blogi kun muistin taas vanhoja ajatuksia. Kyse on siitä tavallisesta illuusiosta, että olisi olemassa jokin sellainen asia kuin unelmatyöpaikka (tai mikä tahansa unelma-asia). Ei ole. Se on toiveajattelua, illuusiota. Tai vaikka se olisi olemassa, se ei ole niin unelmallista kuin haluaisit uskoa. Myös unelmatyöpaikassa tulee arki vastaan ennemin tai myöhemmin.

Tuntuu siltä että tämä väitteeni olisi äärimmäisen kyyninen. Niin kuin en uskoisi unelmiin, mutta se on vain fakta, että kaikki eivät voi olla astronautteja, formulakuskeja ja pop-idoleita. Me tarvitsemme paljon enemmän tavallisten ammattien tekijöitä kuin taiteiljoita ja urheilijoita. Tässä mielessä esitän vastakkaisen unelman; eikö olisikin hienoa jos osaisimme unelmoida jostain aivan tavallisesta ammatista? Jos elämämme olisi täyttynyt jos saisimme olla Alepan kassana? Tai jos emme haluaisi mitään muuta enemmän kuin kantaa aamun lehtiä? Sehän olisi paljon helpompi tapa tulla onnelliseksi, eikö vain? Jos haluamme levyttäväksi artistiksi, pitäisi meidän ensin harjoitella vähintään sellaiset kymmenen vuotta, sattua olemaan ulkonäöltä riittävän edustava ja sitten vielä vain olla niin pirun paljon tuuria, olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan, että saa levytyssopimuksen. Se on todella epätodennäköistä. Se on todella vaikeaa. Pitää olla todella varma menestyksestään että sitä edes kannattaa yrittää.

Monet ystäväni jo tietävät, että minullakin on unelma-ammatti. Tai oikeastaan se on vara-unelma, unelma, jonka otan käyttöön mikäli nykyinen työni tyssäisi jostain syystä täydellisesti. Olen nimittäin suunnitellut ryhtyväni remonttireiskaksi. Minulla on siihen täydellinen markkinaidea. Tekisi työni hyvin, ihan viimeisen päälle ja pitäisin kiinni sovituista aikatauluista (!). Menestys olisi varmaa. Voisin vieläpä pitää muita korkeampia hintoja (vaikka ne muutenkin jo ovat kovia), koska tilaajat saisivat juuri sen mitä haluavat (!) ja vähän lisää. Rakennusmiehillähän on jo nyt täystyöllisyys, joten työllistyminen olisi helppoa.

Mutta ei sentään. Tämä unelma on vain varalla. Minä olen jo unelma-ammatissani. Nyt kun olen ollut lomalla olen vain odottanut päästäkseni takaisin töihin. Niin monta jännittävää asiaa on siellä kesken. Silti kesken ovat asiat eivät ollenkaan stressaa, ne pikemminkin innostavat. Eli asiani ovat mielestäni aika hyvin, eikö vain? :)

Lapissa

Tässä vielä kuvia Lapista, jossa kävin retkeilemässä ja snorklailemassa. Matkalla bongasin mm. kuukkeleita, pohjantikkoja, laulujoutsenen ja teeriä.

Saaristomerellä purjehtimassa

Kävimme purjehtimassa Mikaelin ja muutamien muiden kanssa viikon verran. Lähdimme Maarianhaminasta, josta tulimme hitaasti kotiapäin, käyden matkalla Tallinnassa. Porukka vaihtui välillä, mutta meno oli koko matkan oiva.