Tuskallinen onnellisuus

Yhtäkkiä eri ajatusradat kohtasivat ja ymmärsin jotain suurta, tai niin ainakin luulen. Minulla on sellainen tunne tai intuitiivinen ajatus että onnellisuus johon ei liity mitään tuskaa on lähtökohtaisesti vain pinnallista. Puhdas onnellisuus ei tiedosta ympäröivää maailmaa, ei kaikkea sitä tuskaa mitä kuitenkin on olemassa.

Samalla lienee yleinen totuus että rakkaus on tuskallista. Vaikka se olisi miten hienoa, vaikka se olisi miten onnellista, siihen liittyy jonkinlainen tuska. Jotkut sanovat että "Rakastaa niin paljon että sattuu".

Vähentääkö tämä onnellisuuden tai rakkauden arvoa? Eli vähentääkö onnellisuuteen ja rakkauteen liittyvä tuska niiden arvoa? Ensin olin vähällä vastata että ne vähentävät, mutta heti ymmärsin virheeni. Tuska antaa onnellisuudelle vain lisää arvoa, kontrastia, jolla onnellisuuden mahtavuus tulee esille. Juuri onnellisuuteen liittyvä tuska tekee onnellisuudesta syvällistä, jotain enemmän kuin pelkkää pinnallista höttöä.

Loittonevan mielikuvan mukaan jotain samantapaista myös de Mello sanoo teoksessaan Havahtuminen, jonka lukeminen on minulle ja monelle ystävällenikin ollut eräänlainen merkkipaalu elämässä.

Tunteiden aikakäsitys

Mietipä tätä: Jos muistelet jotain mieleenpainuvaa kokemusta, muistatko paremmin sen aktiviteetin joka kokemukseen liittyy, vai sen tunnetilan jonka koit? Siis vaikka onnistunut lomamatka - muistatko paremmin paikat missä olette käyneet vai sen tunteen joka matkan aikana vallitsi? Itselleni vastaus on selvä; muistan aktiviteetit paljon paremmin ja sen enempää muilta kysymättä uskon että tulos on sama muillakin. Me muistamme paremmin aktiviteetteja kuin tunteita. Mistä se johtuu?
Käymättä sen enempää käsiksi tämän ilmiön syihin, huomaan vain että siitä seuraa että tunteet ovat paljon enemmän hetkellisiä ilmiöitä kuin aktiviteetit. Koemme tunteen hetkessä, juuri nyt. Ylipäätään "kokemus" liittyy juuri käsillä olevaan hetkeen, ei viime viikkoiseen eikä tulevaan. Tarkoittaako tämä siis sitä että jos haluamme elää hetkessä, haluamme oikeasti elää tunteiden aallon harjalla? Päättelyni puutteista huolimatta väitän että juuri näin on asia. Hetkessä eläminen tarkoittaa oikeasti juuri tunteiden herkkää ja aktiivista kuuntelemista.
Mutta onko sillä sitten merkitystä, muistammeko tunteitamme? Tärkeämpi kysymys minusta voisi olla onko sillä merkitystä muistammeko tekojamme? Jos pidämme elämän laatua mittarina, mittaamme olennaisesti onnellisuutta. Mikäli olemme onnellisia ei teoilla ole juuri väliä, eikö vain? Näin ollen me voisimme rauhassa unohtaa tekomme. Mutta jos olisikin olennaista muistaa jotain, eikö silloin olisi tärkeää muistaa ainakin jos on ollut onnellinen? Eli tavallaan tunteiden muistaminen olisi sittenkin se ainoa tärkeä asia muistaa. Se vaikuttaa olevan meille vaikeaa, tai ainakaan emme ole siihen tottuneita. Onpa hämmästyttävää.

PS. Sain inspiraationi tähän pohdintaan Arne Naess:in kirjasta Life's Philosophy.