Vallankumouksista

Oletteko huomanneet vallankumouksien kehityskaarta:

• Vielä 1900-luvun alkupuolella vallankumouksiin kuului olennaisena osana parlamentin/kuninkaan linnan/eduskunnan tms. valtaaminen.
• Kylmän sodan päättymisen aikoina vallankumouksissa olennaista osaa näytteli TV-/radiotornien valtaaminen.
• Thaimaassa protestoijat ovat vallanneet lentokenttiä ja Intiassa terroristit hyökkäsivät hotelleihin.

Vallankumous kuvaa jo sanana itsessään valtarakenteen kaatamista. 100 vuotta sitten valta oli ilmiselvästi hallituksilla, parlamenteilla ja kuninkailla, hieman paikasta ja ajasta riippuen. 1900-luvun loppupuolella valta oli medioilla - se taho joka hallitsi uutismedioita, varsinkin televisioita, hallitsi kansan käsitystä oikeasta ja väärästä, ja siten hallitsi kansan mielipidettä. Internetin ja mobiilikommunikaation kehittymisen myötä uutismedioiden monopolinen rooli kansan totuuden määrittäjänä on heikentynyt.

Kun sitten tarkastelee Thaimaan ja Intian tapahtumia, en voi välttyä siltä päätelmältä, että siellä on isketty taloudellisesti merkittävimpiin kohtiin. Thaimaalle turismi on valtavan merkittävä tekijä, joten lentokenttien hallitseminen merkitsee turismista saatavan rahavirran hallitsemista. Intiassa asia ei ole yhtä yksioikoinen - hotellien jenkki- ja brittiasukkaat kuitenkin edustavat heidän edustamiensa maiden valtaa Intiassa, missä taloudellinen valta on etusijalla ja ideologinen valta (elämäntapaan ja kulttuuriin liittyvät asiat) tulevat talouden varjolla mukaan (ja sitä kai terroristit eniten vastustavat). Poliittisen vallan vähäinen merkitys on mielestäni tässä kehityksessä, molemmissa maissa, silmiinpistävää.

Unelmia

Sain viimein luettua Arne Naessin kirjan loppuun ja sieltä putkahti hetken viiveellä vielä yksi ajatus jonka koin merkittäväksi. Se koskee unelmointia - teema jota olen ennenkin pohtinut. Aiemmin olen kritisoinut unelmointia siitä, että unelmat muuttuvat helposti ja tahattomasti odotuksiksi, ja odotukset ovat pettymyksiä jotka eivät vielä ole aktivoituneet. Eli jos unelmoin astronautin urasta, alan salaa hieman sitä odottamaan, ja kun sitten jäänkin ulkopuolelle, koen epäonnistuneeni. Mitään ei tapahtunut, en menettänyt mitään oikeaa tässä maailmassa, mutta koen epäonnistuneeni. Se on niin turhaa. Mikäli unelmani olisivat olleet realistisella tasolla, en olisi pettynyt ja olisin ollut onnellisempi (katso myös tämä).
Arne Naess antoi minulle kuitenkin toisenkin syyn karttaa unelmointia, tai oikeastaan ajatus ei ole Naessin vaan Spinozan. Spinoza jakoit tunteet kahteen ryhmään aktiivisiin ja passiivisiin, tai ehkä aktivoiviin ja passivoiviin tunteisiin. Pääsääntöisesti positiiviset tunteet kuten innostus ja rakkaus ovat aktivoivia tunteita, koska ne saavat meidät tekemään asioita. Negatiiviset tunteet kuten viha ja kateus ovat passivoiva koska ne eivät saa meitä tekemään mitään konstruktiivista. Äärimmäisessä tapauksessa passivoivat tunteet ovat destruktiivisia, esimerkiksi silloin kuin viha päättyy tavaroiden rikkomiseen. Ajatus on tällöin yrittää keskittyä aktivoiviin tunteisiin, koska vain ne ovat konstruktiivisia, vievät meitä eteenpäin, pitävät meitä onnellisena ja tekevät "maailmasta paremman paikan". Tämä saattaa ensisilmäykseltä vaikuttaa sinisilmäiseltä, mutta ironiaan lankeaminen on luonnollisesti destruktiivinen eli passivoiva tunne ja siksi sitä tulisi välttää.
Minua hätkähdytti hieman kun Naess ohimennen mainitsi että myös unelmointi on passiivinen tunne! Pienen pohdinnan jälkeen havaitsin kuitenkin että hän on oikeassa. Jos kuvitellaan sellaista stereotyyppistä henkilöä joka kulkee "unelmoijan" nimellä, havaitaan pian että hän ei ole henkilö joka saa asioita tehtyä. Hän ei ole tekijä vaan hän on sellainen unelmoija. Täydellisen passiivinen henkilö!
Tämä johdattaa minut sen verran rajuille ajatusradoille että olen hieman huolestunut. Voi olla että joudun muuttaamaan muutamia minulle fundamentaaleja postulaatteja. Sillä nyt hän joka vain "menee ja tekee" näyttäisi olevan filosofisesti paljon vankemalla pohjalla kuin unelmoija. "Just do it!" Unelmien sijasta tarjoasin siksi tavoitteita.
Olen itse vastustanut tavoitteisiin perustuvaa elämäntapaa liian kylmänä, sellaisena joka ei jätä tilaa tunteille ja elämästä nauttimiselle. Tästä huolenaiheesta en vielä ole valmis luopumaan. Ainakin vielä haluan jättää tilaa ajatuksen vaeltelulle, päämäärättömille iltakävelyille ja joutenololle, koska koen saavani niistä henkistä energiaa. Ne aktivoivat minua ja varsinkin minun ajattelua.
On kuitenkin toinen perspektiivi, josta voin pitää edelleen kiinni. Kynttiläillallisesta unelmoinnin sijaan, voin sytyttää illalla kynttilän. Yksi kynttilä pimeänä iltana ei toki ole sama asia kuin kynttiläillallinen, mutta paljon parempi kuin yksin pimeydessä istuminen. Voin myös kokata itselleni maukkaan illallisen. Silloin kynttiläillallisesta ei puutu enää kuin seuralainen, mutta kaikki muu on jo paikallaan. Aktiivinen asenne tarttuu siis niihin asioihin, joihin voi vaikuttaa. Minä voin sytyttää kynttilän, minä voin kokata hienon illallisen ja siksi minun kannattaa tehdä niin. Ainoa este on se saamattomuus jonka unelmat tuottavat. En helppo takertua ajatukseen, että kynttiläillallinen ei ole mahdollinen koska minulla ei ole seuralaista. Aktiivinen asenne ei tämmöisistä pikkuasioista välitä vaan kokkaa silti kynttiläillallisen ja nauttii elämästä. Just do it.

Tunteet vs. tieto uutismedioissa

Näin eilen Eiger Nordwand elokuvan joka kertoo tarinaa Eiger-vuoren pohjoisseinämän ensinoususta sekä sen ympärillä pyörineestä mediahässäkästä. Elokuvassa sinänsä oli monta hienoa ja vaikuttavaa puolta; Kiipeilyllisesti oli hyvin mielenkiintoista nähdä miten lähes sata vuotta sitten noustiin vuoria - pojilla on ollut sisua ja rohkeutta! Elokuva oli myös visuaalisesti vaikuttava. Ehkä heikoin puoli oli tarinan kaari joka jäi hieman puolitiehen. Todellisuuten pohjautuva tarina asettaa tietysti rajoitteita kerronnalle, mutta silti loppuhuipennus oli hieman laimea.
Elokuvassa minua jäi pohdituttamaan eräs yksityiskohta joka ei tarinan kannalta ollut niin tärkeä mutta media-historiallisena välähdyksenä hätkähdyttävä. Kyse on kohtauksesta jossa kaksi toimittajaa ja turistipariskunta istuvat illallispöydässä ja toinen toimittajista kuvailee mikä tekee hyvän uutisraportin. Hän lähtee henkeäsalpaavan tunteikkaaseen monologiin Isänmaan poikien taistelusta Eigerin seinämällä. Kun kuuntelee vaikka vanhoja Paavo Noposen urheiluselostuksia (Yle Areena) pääsee samaan henkeen.
Silmiinpistävä ero näissä nykyiseen uutisointiin on niiden vahva emotionaalinen lataus. Ymmärtääkseni tuohon aikaan toimittajan tehtävä ei ollut ainoastaan raportoida oikeita faktoja, vaan välittää emotionaalinen totuus. Urheilutoimittajat ovat ehkä ainoa uutisoinnin kenttä jossa edelleen käytetään emotionaalista raportointia kuten vaikka Antero Mertaranta voi todistaa.
Näyttäisi siltä että nykyaikainen uutisointi on rajoittunut pelkän fakta-tiedon välittämiseen. Emotionaalinen tieto on kuitenkin meille kaikille hyvin todellinen tiedon muoto, mutta silti sillä ei ole merkittävää roolia uutisoinnissa. Toki pitää myöntää että toimittajat usein haastattelevat ihmisiä saadakseen emotionaalisen yhteyden, mutta silloin toimittaja ei itse eläydy tilanteeseen vaan ainoastaan raportoi toisten tunteita. Väittäisin että kokenut toimittaja pystyisi paremmin erittelemään myös emotionaalista totuutta kuin satunnainen haastateltava.
Toinen myönnytys on että iltapäivälehdet ja muut sensaatiomediat pyrkivät herättämään juuri lukian tunteet. Tässä tapauksessa tavoitteena ei kuitenkaan ole välittää tunteita, vaan luoda niitä lukijalle. Lisäksi sensaatiomediat ovat keskittyneet lähinnä negatiivisten tunteiden välittämiseen, jättäen positiiviset vähemmälle, merkittävimpänä poikkeuksena urheilukilpailuvoitot.
Kiinostava huomio on kuitenkin ero amerikkalaisten ja eurooppalaisten välillä. Amerikkalaiseen kulttuurihan kuuluu emotionaalinen paatos. Esimerkiksi presidenttipelissä ei välttämättä niin tarkkaan tarvitse eritellä minkälaisia päätöksiä ehdokas presidenttinä tekisi, vaan hänen on tärkeämpi osoittaa olevansa patrioottinen. Hänen tulee siis osoittaa että hänen sydämmensä (emootionsa) on isänmaallinen. Tästä aiheesta voi lukea paljon lisää mainiosta pienestä kirjasta nimeltä "On Bullshit".
Amerikkalaisen kulttuurin malli samalla myös osoittaa emotionaalisen raportoinnin ongelmia. Emotionaalinen osallistuminen hämärtää helposti rationaalisen totuuden. Amerikkalaisten terroristipelko sai heidät unohtamaan että Irakissa ei ole joukkotuhoaseita. Rationaalista ja emotionaalista totuutta ei siksi tulisi nähdä vaihtoehtoina, vaan saman totuuden eri puolina. Näistä totuuden puolista ei kumpikaan ole toista tärkeämpi ja niillä molemmilla pitäisi olla oma sijansa.