lauantaina, marraskuuta 08, 2008

Unelmia

Sain viimein luettua Arne Naessin kirjan loppuun ja sieltä putkahti hetken viiveellä vielä yksi ajatus jonka koin merkittäväksi. Se koskee unelmointia - teema jota olen ennenkin pohtinut. Aiemmin olen kritisoinut unelmointia siitä, että unelmat muuttuvat helposti ja tahattomasti odotuksiksi, ja odotukset ovat pettymyksiä jotka eivät vielä ole aktivoituneet. Eli jos unelmoin astronautin urasta, alan salaa hieman sitä odottamaan, ja kun sitten jäänkin ulkopuolelle, koen epäonnistuneeni. Mitään ei tapahtunut, en menettänyt mitään oikeaa tässä maailmassa, mutta koen epäonnistuneeni. Se on niin turhaa. Mikäli unelmani olisivat olleet realistisella tasolla, en olisi pettynyt ja olisin ollut onnellisempi (katso myös tämä).
Arne Naess antoi minulle kuitenkin toisenkin syyn karttaa unelmointia, tai oikeastaan ajatus ei ole Naessin vaan Spinozan. Spinoza jakoit tunteet kahteen ryhmään aktiivisiin ja passiivisiin, tai ehkä aktivoiviin ja passivoiviin tunteisiin. Pääsääntöisesti positiiviset tunteet kuten innostus ja rakkaus ovat aktivoivia tunteita, koska ne saavat meidät tekemään asioita. Negatiiviset tunteet kuten viha ja kateus ovat passivoiva koska ne eivät saa meitä tekemään mitään konstruktiivista. Äärimmäisessä tapauksessa passivoivat tunteet ovat destruktiivisia, esimerkiksi silloin kuin viha päättyy tavaroiden rikkomiseen. Ajatus on tällöin yrittää keskittyä aktivoiviin tunteisiin, koska vain ne ovat konstruktiivisia, vievät meitä eteenpäin, pitävät meitä onnellisena ja tekevät "maailmasta paremman paikan". Tämä saattaa ensisilmäykseltä vaikuttaa sinisilmäiseltä, mutta ironiaan lankeaminen on luonnollisesti destruktiivinen eli passivoiva tunne ja siksi sitä tulisi välttää.
Minua hätkähdytti hieman kun Naess ohimennen mainitsi että myös unelmointi on passiivinen tunne! Pienen pohdinnan jälkeen havaitsin kuitenkin että hän on oikeassa. Jos kuvitellaan sellaista stereotyyppistä henkilöä joka kulkee "unelmoijan" nimellä, havaitaan pian että hän ei ole henkilö joka saa asioita tehtyä. Hän ei ole tekijä vaan hän on sellainen unelmoija. Täydellisen passiivinen henkilö!
Tämä johdattaa minut sen verran rajuille ajatusradoille että olen hieman huolestunut. Voi olla että joudun muuttaamaan muutamia minulle fundamentaaleja postulaatteja. Sillä nyt hän joka vain "menee ja tekee" näyttäisi olevan filosofisesti paljon vankemalla pohjalla kuin unelmoija. "Just do it!" Unelmien sijasta tarjoasin siksi tavoitteita.
Olen itse vastustanut tavoitteisiin perustuvaa elämäntapaa liian kylmänä, sellaisena joka ei jätä tilaa tunteille ja elämästä nauttimiselle. Tästä huolenaiheesta en vielä ole valmis luopumaan. Ainakin vielä haluan jättää tilaa ajatuksen vaeltelulle, päämäärättömille iltakävelyille ja joutenololle, koska koen saavani niistä henkistä energiaa. Ne aktivoivat minua ja varsinkin minun ajattelua.
On kuitenkin toinen perspektiivi, josta voin pitää edelleen kiinni. Kynttiläillallisesta unelmoinnin sijaan, voin sytyttää illalla kynttilän. Yksi kynttilä pimeänä iltana ei toki ole sama asia kuin kynttiläillallinen, mutta paljon parempi kuin yksin pimeydessä istuminen. Voin myös kokata itselleni maukkaan illallisen. Silloin kynttiläillallisesta ei puutu enää kuin seuralainen, mutta kaikki muu on jo paikallaan. Aktiivinen asenne tarttuu siis niihin asioihin, joihin voi vaikuttaa. Minä voin sytyttää kynttilän, minä voin kokata hienon illallisen ja siksi minun kannattaa tehdä niin. Ainoa este on se saamattomuus jonka unelmat tuottavat. En helppo takertua ajatukseen, että kynttiläillallinen ei ole mahdollinen koska minulla ei ole seuralaista. Aktiivinen asenne ei tämmöisistä pikkuasioista välitä vaan kokkaa silti kynttiläillallisen ja nauttii elämästä. Just do it.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Ah, unelmat.

Itse näkisin unelmoimisen yhtenä tärkeimmistä oman hyvinvointini mittareina. Ts. se, kuinka paljon olen uskaltanut unelmoida, korreloi puhtaasti sen kanssa miten hyvin voin.

Esim. vuosina 2003-2005 olin pitkään ahdistunut, kun en tiennyt mitä halusin tehdä, enkä kokenut saavani tyydytystä niistä asioista joita teen. Tulevaisuus tuntui niin toivottomalta etten yksinkertaisesti uskaltanut tai halunnut ajatella sitä. Käännekohta tapahtui alkuvuodesta 2005, kun uskalsin ruveta ajattelemaan asioita auki, eli unelmoimaan niistä asioista mitä optimaalisessa maaimassa haluaisin tehdä, miettiä miltä se minusta tuntuisi. Oma hyvinvointini nousi kohisten, ja ymmärsin että passiivinen muutoksen odottaminen ei tuota mitään.

Ts. vaikka ymmärrän Naessin väittämän unelmoimisen passiivisuuden, oli unelmoiminen minulle juuri se joka lopulta ajoi minut aktiiviseen tekemiseen. Vaikka olen toteuttanut silloin mielessä pyörineistä unelmista vain puolet, ajoi samainen aktiivinen ja out-of-the-box ajattelu minut lopulta melko täydelliseen muutokseen, eli uranvaihtoon.

Näkisin unelmoimisen siten usein aktivoivana toiminta sekä henkisenä voimavarana. Toisaalta en välttämättä edes tajua miksi asiat pitäisi jakaa aktiivisiin ja passiivisiin - mielestäni on paljon hedelmällisempää pohtia lähinnä sitä, mikä toimii minulle ja mikä ei.

Anonyymi kirjoitti...

Siistii.

Tom, palaa Kain kommentin ohella esim. E. Saarisen James Bond -filosofiaan, niin saat eloa Naessin näkemyksiin.

Sen ydinsanoma perustuu teesiin unelmasta rohkeana ja merkityksellisenä toimintana, ei vain kontrolloitavina, romanttisina tai rationaalisina odotuksina.

(Obs! Tässä romanttisuus ja rationaalisuus eivät ole toistensa vastakohtia, eivätkä realistisuutta.)

Naessin "unelma passiivisena tunteena" vaikuttaa mielestäni odotukselta, mikä on värittynyt negatiivisesti epäonnistuneesta lopputulemasta.

Unelma motivoi, ja se motivoi motivaatiotutkimusta.

Jos valmistat itsellesi kynttiläillallisen tai rakennat itsellesi merkityksellisemmän uran, toteutat unelmaasi toiminnassa.

Pitkässä juoksussa on toissijaista, kenen kanssa unelman jakaa. Pitkässä juoksussa on ensisijaista jakaa unelma itsensä kanssa.

"Just do it!" ja "Sweet dreams!".

Yst. terv. Pia