Tyrmäävä hiljaisuus

Tajusin sen vasta nyt, vuosien jälkeen. Minulla oli mahtava suunnitelma, spektaakkeli jonka halusin toteuttaa, niin absurdi ja mieletön, että se ei voinut kuin onnistua. Mutta tarvitsin siihen tukea, en voinut, en uskaltanut sitä toteuttaa yksin. Niinpä pyysin siihen apua eräältä tuttavalta. Hän ei koskaan vastannut, ei reagoinut mitenkään, ei edes näiden kaikkien vuosin jälkeen sitä ole mitenkään kommentoinut.

Hiljaisuus. Onko parempaa tyrmäystä? Jos hän olisi tukenut minua, olisin toteuttanut suunnitelmani, jos hän ei olisi halunnut osallistua, olisin löytänyt toisen, jos hän olisi vastustanut ideaa, olisin kääntynyt häntä vastaan ja entistä suuremmalla uholla etsinyt toisen auttamaan. Sen sijaan minua kohtasi hiljaisuus - näännyttävä, kuristava hiljaisuus.

Ensinnäkin, se on viivytys - koska hän ei ole vielä vastannut en voi siirtyä eteenpäin. Toisaalta se on pelkurimaista - hän ei uskaltanut kohdata haastetta, eikä uskaltanut kieltäytyä siitä. Lisäksi se on loukkaavaa, olin uskonut suunnitelmani hänelle, mutta hän sivuutti sen.

Olen antanut ystävälleni anteeksi jo vuosia sitten, mutta suunnitelmani on edelleen toteuttamatta. Ehkä nyt olisin kasvanut kylliksi, ehkä olisin saanut tarpeeksi itsevarmuutta, että voisin ryhtyä toimeen ja aloittaa uudestaan.

EDIT: Jälkeenpäin muistin erään ilmiselvän toisenlaisen mahdollisuuden; ystäväni ei ehkä vain koskaan muistanut vastata. Mutta se on lähes yhtä paha; minä olin uskoutunut hänelle, eikä hän asettanut sille sen vertaa arvoa että olisi sen muistanut.