Kuvia matkalta Antwerpeniin

Ulkopuolisuus

Katsellessani tänään elokuvaa Kapteeni Corellin mandoliini, muistin yhtäkkiä erään tilanteen eilisistä bileistä, jonka toisinto löytyi elokuvasta. Se liittyy jotenkin tuohon pohdiskelu-tekstiin jonka kirjoitin jonkin aikaa sitten. Olin eilen siis juhlissa, joissa oli tosiaankin vauhdikas ja hieno meininki. Porukka tanssi ja lauloi, meidät ympäröi nauru ja yleinen mekkala. Itselläni oli kuitenkin takana vaikea, takaiskujen värittämä viikko, joten oma tunnelmani oli aika ristiriitainen. Toisaalta halusin irtautua arjesta, heittäytyä kokonaan hauskanpitoon jo pelkästään sen vuoksi että saisin ajatukseni muualle, toisaalta tuntui teennäiseltä juhlia kun omassa elämässä ei tuntunut olevan mitään juhlimisen arvoista. Toki irtautuminen saattaisi puhdistaa ilmaa, mutta tällaisen takaa-ajatuksen tuoma utilitaristinen huvittelu ei ehkä kuitenkaan ole aitoa huvittelua. Lopputuloksena oli kuitenkin että tunsin itseni hieman ulkopuoliseksi. Näin itseni hääräämässä ihmispaljouden keskellä, roolissa jossa minäkin olin iloinen ja mukana juhlinnassa, mutta osa minua jäi ulkopuoliseksi, pienen osan säästin itselleni, varjolle, jota kannoin mukanani.
Elokuvassa oli täsmälleen samanlainen tilanne, jossa juhlinnan keskellä kaksi ihmistä katsoivat toisiinsa aivan kuin sitä ulkoista hälinää ei olisikaan olemassa. Aivan kuin he olisivat kahdestaan torilla, hiljaisuuden keskellä, jossa vain tuuli ujeltaa ja puhaltaa tomua silmiin. He jakoivat tuskan. Tällaisessa tilanteessa tulee oudon jakautunut olotila, toisaalta maailmasta irrallinen juhlinta, toisaalta täysin yksinäinen olotila. Toisten juhliminen ja oma olotila ovat niin voimakkaassa ristiriidassa että sitä ajautuu ulkopuoliseksi tarkkailijaksi, jossa ulkokohtaisesti voi kyllä osallistua juhlintaan, mutta jossa sydän sulkeutuu omaan yksinäisyyteen ja juhlinta kääntyy fatalistiseksi tuomiopäivän julistukseksi, vaikka oma olo ei alun perin olisi ollutkaan niin valtavan huono. Kontrasti juhlivaan yleisöön vain alleviivaa kontrastia niin vahvasti että sitä on vaikea pitää mieli positiivisena.

En nyt oikein jälkeenpäin enää tiedä mihin tämä kirjoitus nyt tähtäsi, mutta kirjoitinpahan kuitenkin.

Ajattelu ja tietoisuus

Sain äidiltäni kuulla jonkin aikaa sitten että kummisetäni oli käynyt lukemassa tätä blogia ja kommentoinut "taitaa olla aika pohtivainen tämä Tommi". Tottahan se on, mutta minusta siinä ei ole mitään erikoista. Olen täysin vakuuttunut että me kaikki ajattelemme jatkuvasti ja monet meistä pohtivat säännöllisesti syvällisiäkin ajatuksia, mutta silti heitä ei pidetä pohtivaisina ihmisinä, eivätkä he ole pohtivaisia edes omasta mielestään.
Ajatukseni taustalla on omakohtainen havainto oman ajattelun tiedostamisesta. Olen nimittäin huomannut pohdiskelevani usein kaikennäköisiä asioita itsekseni, mutta vasta kun huomaan ajattelevani tätä nimenomaista asiaa jäävät ne mieleeni. Tämä siis toimii vaiheittain näin

1. Jokin useimmiten ulkoinen impulssi saa minut miettimään jotain asiaa, vaikkapa värien merkitystä vaatteiden valinnassa, koska satun juuri kulkemaan vaatekaupan ohi.
2. Tämän jälkeen seuraa kaksi vaihtoehtoa:
• En huomaa miettiväni värien merkitystä, jolloin hetken kuluttua unohdan asian.
• Huomaan miettiväni niinkin jännittävää asiaa kuin värien merkitystä vaatteiden valinnassa, jolloin kysymys ja koko päättelyketju jättää pysyvän jäljen muistiini.
3. Koska havaitsin ajattelevani jotain tiettyä asiaa, pohdin sitä jo abstraktimmalla tasolla, ja pääsen heti ylemmälle tasolle ja alan miettiä vaikkapa (vaate)valintojen sattumanvaraisuutta ja riippuvuutta täysin merkityksettömistä asioista.

Näistä vaiheista seuraa vääjäämättä sykli joka nousee yhä abstraktimpiin maailmoihin kunnes tylsistyn tai huomioni karkaa muualle.
Väitteeni on näin ollen että meillä kaikilla on nuo vaiheen 1. ajatukset, mutta moni meistä pysähtyy vaiheessa 2. eikä lähde kehittämään ajatuksiaan niiden luonnolliseen jatkeeseen vaikka heille olisi siihen kyky ja kaikki mahdollisuudet, vain koska he eivät tiedosta ajatuksiaan tai eivät arvosta niitä kylliksi.

Kehon kieli lavalla

Luin työmatkalla opusta "The Definitive Book of Body Language: How to Read Others' Attitudes by Their Gestures" joka käsittelee kehon kieltä. Matkan jälkeen kävin heti konsertissa enkä voinut olla havainnoimasta esiintyjien kehon kieltä lavalla, erityisesti aplodien aikana. Aivan ensimmäinen havainto on että kumarruksen syvyys on suoraan verrannollinen esiintyjän tärkeyteen (tai hänen kokemukseen omasta tärkeydestään). Konsertin suurin solisti kumartaa syvään ja pitkään, kun taas sivunkääntäjä nyökkää hieman ja kaikki siltä väliltä kumartavat oman arvonsa mukaisen kumarruksen.

Asian tekee kiinnostavaksi että tämä on täysin vastakkainen normaalin kumarruskäytännön kanssa tai ainakin intiution kanssa, sillä yleensähän kumarrus osoittaa nöyryyttä, joten syvään kumartaminen osoittaa suurempaa nöyryyttä, eli alemmuutta. Tervehdittäessä suurin pamppu tekee pienimmän liikkeen, mutta aplodien aikana suurin pamppu tekeekin suurimman liikkeen.

Uskoisin että syy tähän käytökseen kätkeytyy tilanteen kuvaukseen sanoilla "aplodien vastaanottaminen" tai "suosionosoitusten vastaanottaminen". Kumartamalla esiintyjä ottaa vastaan suosionosoituksia ja hän ikäänkuin omii näistä itselleen suuremman osan mikäli hän kumartaa muita syvempään. Näin diiva jonka kumarrus ulottuu lattiaan saakka ja kestää puoli ikuisuutta kahmaisee itselleen valtaosan aplodeista. Nöyryyttä, eli oman suorituksen vähäisyyttä, korostetaan siten kumartamalla vain aivan pienesti nyökkäyksellä. Tällaista käytöstä osoittavat usein suuret kapelimestarit kun heillä on rinnallan suuri solisti; asettumalla taputuksien aikana taka-alalle ja kumartamalla pienesti, he antavat enemmän tilaa ja aplodeja solistille. Joskus tästä kehkeytyy peräti pientä kilpajuoksua, jossa kaksi esiintyjää kulkevat lavalla taaksepäin yrittäen antaa toiselle enemmän suosionosoituksia.

Asia ei tietysti vielä ole aivan näin yksinkertainen; suuren kapelimestarin antaessa suuremman osan suosionosoituksista solistille, hän ottaa isällisen roolin - hän pääsee ohjailemaan tilannetta - jolloin hän saa kuitenkin hekisen yliotteen. Tämä on myös syy siihen joskus nähtävään kilpajuoksuun taaksepäin lavalla, jossa kukaan ei halua asettua suosionosoitusten keskipisteeseen.

Aivan toinen asia on sitten kumarruksen nopeus. Vauhdikas kumarrus liittyy useimmiten syvään kumarrukseen kun hidas vauhti liittyy pieneen nyökkäykseen. Hidas assosioituu arvokkuuteen joka edelleen sopii yhteen isällisen roolin kanssa. Hidas syvä kumarrus on jo niin valtava ele, että sitä harvoin näkee. Siinä on sekä arvokkutta että samanaikaisesti kaiken suosionosoituksen itselleen omimista, joten se on hyvin vahva ele. Nopea pieni kumarrus taas antaa ristiriitaisia signaaleja - toisaalta se on innokas ja halukas ottamaan kaikki aplodit vastaan, toisaalta se on hillityn pieni.

Onnen kapitalismi

Edellisen kirjoituksen kommenteissa Meeri sai minut pohtimaan determinismiä, onnellisuutta ja kapitalismia. Hän pohti toimiiko onnellisuudessa sama "näkymätön käsi" joka erään teorian mukaan vaikuttaa talouselämässä. Toisaalta yhdyn hänen ajatukseen, toisaalta vastustan sitä voimakkaasti.
Näkymätön käsi teoria onnellisuuden suhteen toimisi varmaan siten, että onnellisuuteen pyrkivä tuottaa samalla myös yhteisön onnellisuutta ja peräti paremmin kuin jos hän yrittäisi tuottaa yhteisön onnellisuutta. Eli näkymätön käsi ohjaa koko yhteisöä onnellisuuteen mikäli yksilöt tavoittelevat onnellisuutta. Tai jotain. En juuri nyt ehdi sen tarkemmin tutkia talousteorian perusteita.
Ajatus jonka allekirjoitan täysin on että omaan onnellisuuteen pyrkivä edistää myös yhteisön onnellisuutta. "No man is an island." Emme voi elää eristyksissä eri yhteisöistä, ja siksi meidän tulee, pyrkiessämme onnellisuuteen, muokata yhteisöitämme sellaisiksi että niissä voi olla onnellinen. Onnelliseen elämäntapaan liittyy myös sellaisia hyveitä kuin toisten huomioiminen ja rakastaminen, joten hyvän leviäminen on aika väistämätöntä.
Mutta sitten seuraa se suuri mutta. Teoria väittäisi että tällä tavoin epäitsekkäästi yhteisölle tuotettu onnellisuus olisi parempi kuin sellainen joka on varta vasten rakennettu. Mutta jo tietoisuus tästä teoriasta tekee näistä kahdesta päämäärästä ekvivalentteja. Jos haluan yhteisön parasta, tunnen em teorian, on minun järkevintä pyrkiä omaan onnellisuuteen niin yhteisö saa samalla parasta mahdollista onnellisuutta osakseen. Lisäksi ainoastaan toisten onnellisuuteen pyrkivillä henkilöillä on lähtökohtaisesti perspektiivi hukassa - ilmeisesti he tuntevat onnistumisia ja nostavat omanarvontuntoaan ainoastaan kun he saavat toiset onnellisiksi. Tämä ei ole kovin vakaa perusta. Olisi helppo yleistää ja sanoa että tällaisilla ihmisillä saattaa olla jotain isompia ongelmia käyttäytymisensä takana, eikä se ole kovin lupaava lähtökohta hänen itsensä tai koko yhteisön onnellisuuden kannalta.
Suurin protesti tulee kuitenkin teorian fatalistisuudesta. Aivan kuin emme voisi vaikuttaa joihinkin asioihin tietoisesti, vaan ainoastaan sattuman kautta. Aivan kuin olisimme liian tyhmiä ymmärtääksemme mikä on yhteisölle hyväksi. Minusta tällainen asenne aliarvioi ihmiskunnan älykkyyttä, suorastaan parjaa sitä. Samalla turvautuminen näkymättömän käden ohjaukseen antaa vastuun jollekin muulle. "Minä teen vain tämän oman hommani niin näkymätön käsi ohjaa kokonaisuutta." Jos otamme huomioon tekojemme vaikutuksen kokonaisuuteen, sen että olemalla itse onnellinen autamme koko yhteisöä onnellisuuteen, ei minusta tietoiset yhteisön hyväksi tehdyt valinnat voi ainakaan heikentää lopputulosta.
Minun vastaus Meerin kysymykseen "..tuletko omaa onnellisuutta maksimoidessasi parhaiten edistäneeksi myös muiden/yleistä onnea?" on ehdollisesti myöntävä. Et voi olla onnellinen jos ympäröivä yhteisö on onneton. Onnellisuus on siis aina sekä yksilön että yhteisön asia, mutta itse voi suoraan vaikuttaa ainoastaan omaan toimintaansa, joten onnellisuutta tavoitellessa on keskityttävä omien tekojen valitsemiseen.

Näkökulmia

Keksin yhtäkkiä uuden ajatusleikin. Se alkoi päänsärystä jota on kestänyt jo kolme päivää ja se johti minut ajattelemaan aivokasvaimia ja kuoleman ajankohdan arvaamattomuutta. Minulla on kauan ollut onnellisuuden määritelmänä kuolinvuode-näkökulma; voinko katsella taaksepäin elämääni kuolinvuoteellani ja sanoa eläneeni onnellisen elämän? Miten minun tulisi elää, jotta voisin kuolinvuoteellani olla täydellisen onnellinen? Yhtäkkiä havaitsin, että tähän konseptiin on minulla liittynyt implisiittinen oletus elämän pituudesta. Olen aina ajatellut itseäni kuolinvuoteellani vanhana miehenä, ehkä noin 70 vuotiaana. Nyt huomasin että tämä oletus on täysin sattumanvarainen. Saattaa olla että kuolen huomenna, vuoden kuluttua tai 100-vuotiaana. En voi sitä tietää.
Siitä oletuksesta että kuolen vanhana, seuraa onnellisuuskriteerini perusteella että pääpaino elämäntavassani on ollut pitkäntähtäimen suunnitelmat. Tämän päivän onnellisuudella ei ole niin kovin suurta väliä, kunhan vain pitkällä aikavälillä olen onnellinen.
Ehkä tähän väliin on syytä ottaa käytännön esimerkki. Eilen minulla oli mahdollisuus joko tavata eräs ystäväni joka on käymässä Suomessa tai mennä toisen ystäväporukan kanssa kiipeilemään. Kiipeilyssä minulla on juuri nyt hyvä treeniputki käynnissä ja edistyminen on pitkälti kiinni miten tiivisti pystyn pitämään kiinni harjoitusohjelmastani. Treenin jättäminen väliin olisi merkinnyt takapakkia näille pyrkimyksille. Ulkomaalaista ystävääni en toisaalta usein saa tavata. En tarvinnut pitkää miettimistaukoa tehdäkseni valintani vaikka dilemma on ilmeinen. Valitsin pitkäntähtäimen suunnitelman, koska se tukee onnellisuustavoitettani ja lähdin kiipeilemään.
Tarkoitukseni ei ole sanoa että tein väärän valinnan. Pitkäjänteiseen ja tavoitteelliseen toimintaan osallistuminen ystävieni kanssa on minulle merkityksellistä ja se tekee minut onnelliseksi. Mutta perusteet jolla perustelin valinnan itselleni olivat väärät.
Onnellisuus on päivittäisessä elämässä kumuloituva asia. Mikäli pitkäntähtäimen suunnitelma aiheuttaa harmitusta lyhyellä tähtäimellä on joko elämän painopiste tai näkökulma pielessä. Minä oivalsin että tavoitteellinen toiminta on minulle tärkeä ja siksi lähdin sitä seuraamaan. Vaikka päiväni päättyisivät huomenna olisin silloin onnellinen, koska olen kuitenkin saanut osallistua näihin itselleni mielekkäältä tuntuviin aktiviteetteihin.

Amerikkalainen unelma

Erä Amerikkalaisten suurimmista saavutuksista on "Amerikkalaisen unelman" konseptin vakinaistaminen. Kuka tahansa voi onnistua! Se on totta. Siitä on monta osoitusta. Tyhjästä voi luoda imperiumin. Tyhjästä voi ponnistaa kuuluisuuteen. Yleinen mielikuva on että tämä takaa amerikkalaisille mahdollisuuden olla onnellisia. Paljon enemmän esimerkkejä löytyy kuitenkin tapauksista joissa unelman toteuttaminen ei onnistunut ja useimmiten se ei edes ole heidän itsensä syy. Maailmamme ei ole sellainen että kaikki voisivat olla voittajia. Lotossa voi kuka tahansa voittaa mutta päävoittoja jaetaan vain yksi. Kyynikko voisi sanoa että amerikkalainen unelma mahdollistaa epäonnistumisen aiempaa paljon suuremmassa mittakaavassa. Tämä ei suoranaisesti tue onnellisuutta.
Amerikkalaisen unelman haaste on ymmärtää että mahdollisuus unelmaan ja mahdollisuus sen toteuttamiseen eivät takaa unelman toteutumista. Astronautteja ei nykyisellään yksinkertaisesti voida lähettää enempää kuin muutama vuodessa. Unelmat ovat tärkeitä, mutta niiden toteutumiseen ei pidä luottaa.

Punainen meri

Sukellusleiri Utössä

Juhannuskuvia

Procrastination

Viivyttely, eli englanniksi procrastination, on tuttu ilmiö kaikille jotka tekevät luovaa työtä kuten tutkimustyötä. Joskus liikkelle pääseminen on niin mahdottoman hankalaa. Sitä keksii mahdottoman määrän sijaistoimintoja jottei vain tarvitsisi aloittaa uuden asian tekemistä. Ainakin minä tarkistan sähköpostit noin 47 kertaa, luen verkosta uutisia, sukellus- ja kiipeilykuulumisia, käyn kahvilla, juttelen kaverien kanssa ja kaikkea muuta mitä nyt voi keksiä, vain jotta ei tarvitsisi ryhtyä toimeen. Tuntuu että yritän vältellä sitä mitä kuitenkin tulee tapahtumaan ja mitä pidempään odotan, sitä vaikeammaksi aloittaminen muuttuu.
Jos kuitenkin miettii tutkimustyötä ja muuta luovaa työtä, siihen liittyy aina jonkunlainen kypsyttelyaika, ajanjakso, jossa vanhat käsitykset alkavat entistä enemmän hiertää mieltä ja uuden ajatusrakennelman muodostaminen käy välttämättömäksi. Nykyinen (virheellinen) ajatusmalli käy vain kestämättömäksi ja siitä aiheutuu tuskaa joka liittyy olennaisesti procrastination-ilmiöön. Näin tulen ensimmäiseen havaintooni, tämä procrastnaatio on välttämätön osa tutkimustyötä ja siksi sitä pitää varjella eikä antaa ilmiön sinänsä ahdistaa itseään.
Mainittu tuska taasen liittyy varmaankin luopumisen vaikeuteen. Kun vanha ajatusmalli käy sietämättömäksi, siitä pitää luopua jotta saataisiin tilaa uudelle. Vanhasta luopuminen on tuskallista. Synnyttämisen prosessi on tuskallinen. Mutta tiedättehän sen vapauttavan tunteen kun uusi idea lopulta putkahtaa maailmoihin - sen hetken tunne korvaa kaikki tuskat.
Mitä jää siis käteen? Procrastinaatiota ei pidä vältellä, sitä pitää syleillä. Se on se hetki jolloin uusi idea muhii ja valmistautuu synnytykseen. Ihastelemalla tätä prosessia itsessään koko ahdistus laukeaa.

Mahdollisuus

Hankaluudet tuovat mahdollisuuksia. -Albert Einstein

Mennyt viikko on ollut aika työläs. On osoittautunut että rinnakkaisen tutkimusryhmän esimies on ylittänyt budjettinsa, jonka vuoksi koko yksikön budjetti on miinuksella joka taas käytännössä tarkoittaa sitä yksiköllä ei ole varaa maksaa minulle täyttä palkkaa syksyllä. Tämä asia on minua vaivannut aika lailla koko viikon, eikä työnteosta ole tullut paljon mitään. Tässä nähdään hyvä käytännön esimerkki siitä mitä epävarmuus työelämässä aikaansaa - heikompaa tehokkuutta.
Mutta hankaluudet tuovat mahdollisuuksia. Minulle oli pian selvää että jos en saa täyttä palkkaa, en tule tekemään täyttä päivää. Minulla on siis syksyn aikana noin kuukauden verran vapaata aikaa! Ja tästä seuraa mielenkiintoisia mahdollisuuksia!
Kaksi hieman erilaista suunnitelmaa ovat nousseet ylitse muiden. Ensimmäinen idea oli että pitäisin koko kuukauden lomaa, jonka päälle käyttäisin vielä talvilomaakin, jolloin voisin olla 4-6 viikkoa lomalla, keskellä Suomen pimeintä syystalvea ja lähteä johonkin lämpimään aurinkoiseen maahan sukeltelemaan ja kiipeilemään. Voisin suorittaa vaikka sukellusopaskurssin (DM) ja sen jälkeen toimia sukellusoppaanakin jonkun aikaa. Ensimmäinen kohde idea olisi Krabi, koska siellä voi sekä sukeltaa että kiipeillä.
Toinen vaihtoehto olisi tehdä koko syksy lyhempää viikkoa, käytännössä 4 päivää töitä viikossa. Tällöin minulle jäisi enemmän aikaa itselleni ja harrastuksilleni, eli voisin kiipeillä, harjoitella laulua, kirjoittaa ja lukea enemmän. Yksi päivä viikossa on toki vähän, mutta luulen että se olisi tärkeä ero.
Todennäköisesti teen näistä jonkunlaisen kombinaation, hieman lyhyempi viikko, hieman lomaa, mutta se jää vielä nähtäväksi. Joka tapauksessa tunnen innostuvani - minulle on uusi suunnitelma, uusi haaste. Olen onnistunut kääntämään vaikeuden innostukseksi!

Forrest Gump

Suuri taide pysäyttää, se panee ajattelemaan. Parhaimmillaan se "osuu" suurimpaan osaan yleisöä, saa heidät kaikki miettimään elämän suuria kysymyksiä. Tänään Forrest Gump kolahti hieman samaan tapaan kuin Amelie teki tammikuussa.
Luulen että sellainen taide joka panee ajattelemaan on useimmiten sellaista mihin voi jollain tavalla samaistua. Tämän elokuvan päähenkilö, Forrest Gump, on juuri sellainen hahmo johon voi helposti samaistua. Minulla on sellainen tunne että hänessä on jotain yleismaailmallista, jotain sellaista johon moni meistä voi samaistua; yksinäisyys, kykenemättömyys ymmärtää elämän suuria kysymyksiä, sattumanvaraisesti elämässä eteenpäin kulkeminen mutta siinä menestyminen siitä huolimatta, ja tietysti aivan erityisesti myös rakkauden kaipuu.
Omalla kohdallani yhtäläisyyksiä löytyy ehkä enemmänkin; en minä tiedä miksi juuri minä olen menestynyt - olenko minä ansainnut sen? En minä sitä tiedä.
Samalla Forrest Gump on puhdas. Hän on sellainen kuin me kaikki haluaisimme olla - tarkoitusperiltään täysin puhtoinen ja rehellinen, sekä itselleen että muille. Hänessä ei ole mitään teeskenneltyä eikä peiteltyä vaan hän on juuri ja vain oma itsensä. Elokuvassa tämä on viety niin pitkälle että se missä tahansa luonnollisessa kontekstissa olisi epäuskottavaa, mutta koska hänen hahmossa samalla on niin silmiinpistäviä puutteita, käyvät nämä epäilyt absurdeiksi, suorastaan halveksittaviksi. Tietysti hän on aito, eihän sitä voi edes kyseenalaistaa.
Tässä kohden on pakko nostaa hattua Tom Hanksille, sillä hänen suorituksensa on henkeäsalpaava. Roolihahmon puutteet ja rikkaus ovat räikeän ylilyöviä, mutta jotenkin Hanks selättää roolihahmon niin vakuuttavasti että hahmo ei ole vain luonnollinen vaan hänessä näkee itsensä. Hahmo ei ole esitetty eikä havainnoitu, vaan hänessä näkee peilikuvan omasta itsestään ja tämän häkellyttävän saavutuksen asettaisin suurimmilta osin kokonaan Tom Hanksin hartioille. Mykistävää.
Kaikesta ylistyksestä huolimatta elokuvan alkuperästä ei voi erehtyä. Se on täynnä Hollywoodille ominaista sokerikuorrutusta ja nykyisin niin muodikasta digitaalitekniikkaa, että heikompien on pideltävää vatsaansa. Samalla kaikki nämä kliseet palvelevat kokonaisuutta, ne johdattelevat elokuvan kaarta ja kannattelevat sitä niin kuin ilmavirta höyhentä. Ne hyväilevät toisiaan ja leikkivät ilmassa iloisesti tanssien melankoliseen melodian tahdissa.
Tämä elokuva on suuri elokuva. Hollywood elokuvien joukossa se on kaikkein suurimpien listalla. Siinä missä Amelie on ranskalisen elokuvan iloisen melankolian taidonnäyte, jonka äärestä vain paatuneimmat kyynikot voivat poistua ilman hymyä suupielillä, on Forrest Gump Hollywoodin melankolisen ilon mestarityö, jonka ääressä vain paatuneimmat voivat istua ilman nenäliinaa.

Herääminen

Olo on kuin olisin vasta herännyt talviunilta. Varovasti raotan silmiäni - haistelen ja kuulostelen miltä elämä ympärilläni tuntuu.

Missä olen? Mitä täällä tapahtuu?

Kevät tapahtuu. Olen takaisin elämässäni.

Ymmärsin sen koko ajan mutta vasta nyt koen sen koko laajuuden sisälläni. Olen ollut zombie-tilassa koko kevään. Olen ollut elävä-kuollut. Sisälläni ei ole liikkunut mitään. Pääni on ollut tyhjää täynnä. Jossain välissä kaikki on pysähtynyt enkä vain ole jaksanut enää ajatella mitään.

Se on jossain mielessä turvallinen olotila. Mikään ei pakota minua poistumaan siitä tilasta - mieli turtana voin vain olla ja antaa virran viedä mukanani. Voin antautua koneen osaksi. Liikkua mekaanisesti. Päivittäisessä elämässä kun ei ollut minkäänlaista liikkumavaraa. Aamupala, töihin, töitä, lounas, töitä, välipala, töitä, urheilemaan tai ruokakauppaan, kotiin, illallinen, hieman telkkaria, nukkumaan. Samalla pieni epätoivon huuto on kaikunut mielen syvimmissä sokkeloissa. "Päästäkää minut ulos täältä! Tahdon vapaaksi! Tahdon liikkua."

Tänään sain yhden suuren työurakan käytännössä valmiiksi. Ensi viikolla on vielä pieniä jämiä, sitten olen vapaa. Voin taas tehdä ns. "omia töitä", eli niitä töitä joita tänne olen tullut tekemään. Tämä taakse jäänyt urakka on imenyt minusta kaikki mehut, olen ollut iltaisin henkisesti täysin kuitti vaikka en ole juurikaan tehnyt edes ylitöitä. Mitään ajatus-energiaa ei ole jäänyt vapaa-ajalle jäljelle ja olen sortunut katselemaan televisioita päivittäin. Nyt kun se rasitus on jätetty taakse huomaan että iltaisinkin olen vielä jossain määrin vireässä tilassa. Tarkkailen ympäristöäni ja havaitsen asioita - kuin nyt vaikka tuo yllä ollut auringonlasku. Aiemminkin olisin nähnyt sen, huomannut sen kauneuden, mutta nyt se sykähdyttää, se pysäyttää hengityksen, jään siihen haukkomaan henkeä hyväksi aikaa ihaillen hetken kauneutta, juoksen hakemaan kameran ja ikuistan hetken ennen kuin on mahdollista tehdä mitään muuta. Aiemmin keväällä olisin vain katsonut ja ajatellut väsyneesti, "oho, onpa hieno auringonlasku" ja jatkanut matkaani.

Minulla on sellainen tunne että tästä alkaa "uusi elämä" - taas kerran. Kämpän kaaos saa vähitellen kyytiä. Alan taas harjoitella laulua ja keittämään kunnon ruokia. Sammutin eilen television virtakytkimestä ja menin nukkumaan ajoissa. Askel parannukseen seuraa toistaan. Lumipalloilmiö on alkanut. Piristyn pelkästä ajatuksesta.

Kuiva kausi

Viime aikoina kirjoittaminen on ollut vaikeaa. Ideoita on kyllä ollut, mutta aina kun olisi ollut aikaa kirjoittaa, en ole saanut yhtäkään ideaa enää mieleeni.

Sain maanantaina uuden kirjan "Training for climbing" (Eric J. Hörst) ja siinä on ensimmäisenä aiheena tavoitteiden asettelu lyhyellä, keskipitkällä ja pitkällä tähtäimellä. Sanottiin vielä, että tavoitteet pitäisi kirjata ylös jotta niihin voi myöhemmin palata ja mikä onkaan parempi paikka siihen kuin blogini.

1. Lyhyellä tähtäimellä (1vko) minulla on kaksi tavoitetta; Säännöllisen ja määrätietoisen kiipeilyharjoittelun jatkaminen, sekä laulukurssille valmistautuminen.
2. Keskipitkällä tähtäimellä (3 kuukautta) tavoitteenani on saada kiipeilyssä sellainen perusvarmuus, että voin varmuudella sanoa osaavani minkä tahansa "helpon" reitin. Laulun osalta tavoittelen pääsemistä takaisin siihen innostuksen ja tiiviin harjoittelun tilaan jossa olen välillä ollut.
3. Pitkällä tähtäimellä (yli 1 vuosi) tavoitteenani on sekä kiipeilyn että laulun osalta että pystyisin säännöllisesti saamaan itsestäni ulos 100-prosenttisia suorituksia. Eli että saisin kaikki osa-alueet sillä tavoin kuntoon että normi-päivänä voin tehdä parhaani. Laulussa olen jo aikaa sitten huomannut että moni opettaja on saanut minusta tunnin aikana hiottua yhden ominaisuuden kuntoon, mutta vain yksi opettaja on ollut sellainen että hän hyvin nopeasti, esim. 15 minuutissa, saa lähes kaikki osa-alueeni sille tasolle, millä olen ollut parhaimmillani. Eli hän saa minusta ulos parhaan osaamiseni. Tavoitteeni on, että saisin toimintaan sellaista rutiinia, sekä kiipeilyssä että laulussa, että saisin parhaan osaamisen esille muutoinkin kuin jonkun erityisen opettajan ohjauksessa. Tämä on etupäässä henkisen keskittymiskyvyn tavoite.
   

Jälkihuomautuksena on hyvä tiedostaa että olen tahallani (vastoin Hörstin ohjeita), antanut itselleni aika abstrakteja tavoitteita. Minusta kun prosessi on tärkeämpi kuin lopputulos, joten en halua asettaa itselleni tavoitteeksi esimerkiksi vaikeustaso 7 reitin kiipeämistä, vaan tavoittelen mieluummin sitä henkistä ja fyysistä tilaa joka mahdollistaa vaikeiden reittien kiipeämisen. Se tila on hyödyllinen kun kiipeän 6:a tai 8:a, eikä rajoitu 7:ään. Myös jos saavutan 7 ennen aikojaan, voin jatkaa optimaalisen suorituksen hiomista.