Pelon kulttuuri

Rakkauskirjoitelmani kommenttina sain kysymyksen, miksi niin harva avaa sydäntänsä? Miksi sulkeudumme kuoreemme, emmekä päästä ketään lähelle, ainakaan psyykkisesti lähelle? Kysymyksen luettuani tunsin että minullahan on vastaukset valmiina ja aloin heti muodostaa päässäni vastausta; kysymys on pelon kulttuurista. Mutta samantien ajauduin vaikeuksiin. Käyttämäni termi "pelon kulttuuri" on moniulotteinen enkä sitä ihan heti osaa määritellä tai edes kuvailla. En saa siihen otetta. Silti aistin siinä jotain syvällisempää totuutta.

Jos katsotaan nyt kuitenkin ensin sitä, mitä osaan sanoa pelon kulttuurista. Väittämäni on, että ihmiset ovat nykyisin niin tottuneita suhtautumaan asioihin pelon kautta, että siitä on tullut osa kulttuuria ja sitä ei osata kyseenalaistaa. Tästä amerikkalaiset antavat helpoimmat esimerkit; pelätään murtovarkaita, jonka vuoksi ostetaan ase oman turvallisuuden nimissä. Mutta juuri tässä tulevat vaikeuteni vastaan. Mitkä ovat ne muut esimerkit? Mitä me pelkäämme? Amerikkalaiset tietysti pelkäävät terroristeja. Suomessa pelätään idän mafiaa, työttömyyttä, luonnon saastumista, avohoitopotilaita, vieraita ihmisiä kaupungilla, lento-onnettmuuksia, ydinvoimalaräjähdystä, pörssiromahdusta, jne.

Ongelma pelossa on se, että pelätessään harvoin osataan toimia ajatuksella, vaan yleensä vain reagoidaan. Panikoidaan. Reagoidessaan sitä saattaa melkeinpä vahingossa toimia järkevästi, mutta yleensä harkintakyky on pelon alaisuudessa aika heikko. Tehdään jotain mikä vie mitä suurimmalla todennäköisyydellä aivan metsään.

Vielä pahempaa on että pelko on itsensätoteuttava. Yksin yöllä kaupungilla kulkeva nainen joka pelkää näyttää paljon helpommalta saalillta kuin toinen, joka ei ole tilanteesta moksiskaan. Ympärilleen vilkuileva henkilö näyttää siltä kuin hänellä olisi jokin syy olla peloissaan, eli hän on heikko, eli hän on helppo saalis. Siinä hetkessä kadulla kulkiessaan tätä pelkoa on tietysti vaikea kitkeä itsestään pois, mutta se ei vähennä syy-yhteyttä. Jos vaellat vuorilla ja yhtäkkiä alat pelätä putoamista, niin samassa koko keho jäykistyy huomaamattasi. Tulet paljon jäykemmäksi ja kömpelömmäksi ja samalla kaatumisen todennäköisyys kasvaa.

Sama pätee rakkauteen. Jos pelkäät toisen pettävän sinua, huomaa toinen pian että olet hieman etäinen, suhde viilenee ja kohta hänellä on syy pettää - koska "eihän tämä meidän suhde toimi." Samalla on kuitenkin totta, että hyväuskoista on helpompi viilata linssiin. Toisaalta olet ehkä huomannutkin, että lapselta tikkarin varastaminen tuntuu jotenkin paljon pahemmalta kuin samanikäiseltä toveriltasi. On tyypillistä että tuntuu paljon pahemmalta rikkoa sellaista vastaan joka ei lainkaan odota että häntä vastaan rikottaisiin. Hyväuskoista on paljon vaikeampi mennä pettämään kuin epäluuloista.

Nyt on kuitenkin niin, että kun olemme tottuneet siihen, että kaupungilla liikkuessaan ja yleensä maailmassa pitää olla epäluuloinen. Kun sinulle tullaan myymään kadulla todella halpoja kultakelloja, herää heti epäilys että nämä kellot ovat varastettuja. Kun työpaikalla työtoverisi yhtäkkiä muuttuu kovin ystävälliseksi, alat epäillä että hänellä on jokin oma lehmä ojassa. Tämä nykyinen yhteiskuntamme edellyttää, se vaati meiltä tällaista käyttäytymistä. Ongelma on se, että meidän on vaikea muuttaa käyttäytymistämme elämän eri ympyröissä. Se käyttäytymismalli, mikä on hyvä liike-elämässä (sen nykyisten arvojen ja tapojen valossa), ei näytäkkään olevan lainkaan toimiva parisuhteessa tai muissa sosiaalisissa tilanteissa. Eli talouspuolelta oppimamme pelon kulttuuri (vrt. kvartaalitalous) on leviämässä vähitellen kaikille elämän aloille.

PS. Tämä oli sananmukaisesti ajatusvirtaa. Lähdin yhdestä aiheesta liikkeelle ja jotenkin löyhästi pysyin saman otsikon alla koko matkan, mutta silti poukkoilin aika lailla. C'est la vie.