Uusi aikakausi, uusi suunta

Ennen lomaani ylitin jonklaisen henkisen raja-aidan tämän blogin suhteen. Aiemmin olin täysin vakuuttunut että voin kirjoittaa tänne mistä tahansa mikäli olen vain täysin rehellinen itselleni ja avoin tarkoitusperistäni. Nyt se ei enää ole mahdollista. Jo aiemmin olin rajannut pois tiettyjä intiimejä asioita, mutta nyt havaitsin että tietyistä ihmissuhdeasioista ei vain voi kirjoittaa tänne, koska niin moni tietää kenestä on kyse. Tänne kirjoitettu asia saattaa vaikuttaa näihin suhteisiin, enkä voi kirjoittaa riippumattomasti kun tiedostan kirjoitusten vaikutuksen. Olisi helppoa yrittää vaikuttaa asioihin epäsuorasti kirjoittamalla niistä täällä, mutta silloin en olisi välttämättä enää täysin rehellinen. Jo pelko siitä että tällinen vaikutus on mahdolista vaikuttaa itsessään jo kirjoituksiini. En halua käyttää tätä mediaa sellaisena vallan välineenä.

Juuri nyt tapahtuu tällä rintamalla paljon asioita joista mielellään vuodattaisin huoliani ja sydänsurujani, mutta se ei siis ole mahdollista. Koska tarve kirjoittaa on kuitenkin ilmeinen, siirryn näissä suhdeasioissa kokonaan takaisin paperimuotoiseen päiväkirjaan tai sitten, jos jaksan, johonkin kokonaan anonyymiin blogiin jollain toisella palvelimella. Mikäli tällainen blogi syntyy, en tiedota siitä kuin ehkä jollekin aivan läheisimmälle ihmiselle.

Tämä blogi kuitenkin jatkuu, se ei lopu tähän. Mutta olettekin jo ehkä huomanneet että tuon loman jälkeen ovat kirjoitukset olleet kokonaan yleisellä tasolla. Tämä linja tulee jatkumaan ainakin toistaiseksi.

Joo, ja...

Luin Digikkoon poissaoloni aikana ilmestyneitä tekstejä ja yksi juttu siellä kiinnitti huomioni. Se käsitteli improvisaatiobloggausta, tai oikeastaan, se joka minua siinä inspiroi, oli "Joo, ja..." asenne (katso myös Improvisaatiosta eväitä bloggaukseen). Muistin heti Simo Routarinteen kirjan Improvisoi! jonka luin muutama vuosi sitten. Se on mahtava!

Tämä "joo, ja..." asenne antaa minusta elämälle rakentavan perustan. Ja sehän toimii näin; mihin tahansa saamasi kommenttiin tai missä tahansa elämäntilanteessa, yritä aloittaa vastauksesi sanoin "joo, ja...". Esimerkiksi jos kaverisi juttelee että "tekisi mieli mennä joskus ulos syömään" johon sinä voisit jatkaa "joo, ja elokuviin myös".

Menetelmän hienous piilee siinä että se on aina rakentava. Jos saat ehdotuksen josta et nyt ole niin kauhean innostunut, vaikkapa käyminen koiranäyttelyssä, voit jatkaa että olisi myös kiva käydä jääkiekko-ottelussa. Tällöin kaverisi ehdotus ei tule tyrmätyksi, mutta jatkoehdotus tuo sen uuteen perspektiiviin jossa eri ideoiden meriittejä voidaan vertailla ilman tyrmäämistä.

Pirkan kuvailema Improvisaatioblogi on tästä sivuhaara, jossa ideana on viitata kolmeen muuhun webbisaittiin/blogiin, ja jatkaa niiden esittämiä ajatuksia omilla ideoilla. Eli konstruktiivista ja luovaa yhteistyötä parhaimmillaan. Hienoa!

Tämä tekniikka on siis alunperin peräisin improvisaatioteatterista, jota tuo mainitsemani Simo Routarinteen kirja käsittelee. Minusta näistä teatterin harjoituksista saa paljon ellei enemmänkin oppia elämään yleensä kuin vain teatteriin. En vain enää muista tarkaan moniakaan siinä kuvailtuja harjoitteita. Nyt kun tähän aiheeseen törmäsin pitäisi melkein ottaa tuo kirja käteen uudestaan. Siitä voisi oppia lisää positiivisesta elämänasenteesta.

Matkalukemistoa

Minulla oli pino kirjoja mukana matkalla joista muutamat tekivät niin suuren vaikutuksen että pitää niistä täälläkin hehkuttaa. Luin yhteensä kolme kirjaa joista ensimmäisen nimen olen jo unohtanut joka ehkä kertoo jotain, mutta nämä kaksi kirjaa olivat mieleenpainuvia. Ensinnäkin Hermann Hessen Narkissos ja Kultasuu jota ystäväni oli minulle suositellut. Olin aiemmin lukenut Hessen kirjan Sidharta, joka myös teki minun suuren vaikutuksen ja minulla oli hieman sekavat tunteet tämän Narkissoksen kanssa epäillen että rakensin sitä varten liian suuria ennakko-odotuksia. Onneksi nämä pelot olivat aivan turhia. Narkissos ja Kultasuu on erinomainen kirja. Se on filosofinen romaani, joka pohtii järjen ja tunteiden ristiriitaa ja vuorovaikutusta, sekä samalla pohtii tieteen ja taiteen suhdetta. Suuri asioita, joiden puristuksessa kirjan henkilöt kulkevat. Tunnistin itseni ja samaistuin kummapaankin kirjan päähenkilöstä, jonka lisäksi, hieman ristiriitaisesti, näin heissä yhteyksiä minun ja veljeni Kain suhteeseen. Niinpä Kai voikin odottaa saavansa minulta kirjan aika pian luettavaksi;)

Se kolmas kirja oli Aron Ralstonin "Between a rock and a hard place". Aron on hyvin aktiivisesti vuorikiipeilyä harrastava hemmo, ja hän pitää hallussaan ennätystä eniten yli 14-tuhat-jalkaisia huippuja talvella soolona USA:ssa. Hänelle kävi sitten köpelösti erällä helpolla vaelluksella kun suuri kivenlohkare liikahti ja putosi hänen oikean kätensä päälle siten että hän jäi jumiin. Hän oli yksin liikkeellä eikä kukaan tiennyt minne hän oli lähtenyt, joten ongelma oli aika ilmeinen. Viiden vuorokauden jälkeen ilman vettä ja ruokaa hänen onnistui amputoimaan kätensä murtamalla ensin luut ja leikkaamalla Lehtermänillä.

Aluksi pelkäsin että tämä kirja aiheuttaisi pahoinvointia, onhan tarina aika groteski, mutta onneksi siitä ei ollut pelkoa. Eniten jäin pohtimaan Aronin havaintoaan omasta elämästään; hän oli keskittynyt tekemään asioita ja määritteli itsensä tekojensa mukaan. Hän luuli olevansa onnellinen juuri tekojen kautta. Mitä lähemmäs hän pääsi tavoitteitaan (kaikkien yli 14-tuhat-jalkaisten huippujen nousua), sen enemmän hän tuntisi elävänsä. Lopulta hän itsekin huomasi että onnellisuus tulee jostain muualta. Hän siteeraa jotain ajattelijaa (jonka nimen nyt unohdan) "love what you do and do what you love". Itse en allekirjoita täysin tätä jälkimmäistä osaa, vaan pidän erityisen tärkeänä tuota "love what you do" osaa.

Olen itsekin käynyt läpi saman havainnon; aiemmin etsin aina vain suurempia seikkailuita, kuten matkustelua Väli-Amerikkaan tai Afrikkaan. Jossain vaiheessa tuli raja vastaan. Panokset ja panostukset alkoivat olla niin kovia ettei minulla enää riittänyt rahkeet tuottaa suurempia seikkailuita, eikä oikeastaan haluakaan enää riittänyt. Ehkä minä aikuistuin. Tämä ei tarkoita että nämä matkat olisivat olleet suoritushenkisiä eksursioita fysiikan äärirajalle, vaan että niiden tarkoitus oli tuottaa suurempia ja suurempia elämyksiä. Yöpyminen intiaanikylässä viidakon keskellä tai jouluaatto Timbuktussa. Lopulta se ei vain riittänyt.

Nyt kun kävin Indonesiassa oli tavoite toisenlainen. Halusin pitää lomaa. Halusin rauhoittua. Halusin irtautua arjesta - tarvitsin sitä. Kun samalla sain hienoja elämyksiä oli se täydellinen kombinaatio. Jotenkin paradoksaalisesti tämä samalla antaa minulle vastaisuudessa luvan lähteä lomalle vaikka Teneriffalle, koska siellä voi varmasti samalla tavalla irtautua arjesta ja todennäköisesti myös rauhoittua.

Asioista ja niiden merkityksestä

Ottaessani sukellus- ja muita kuvia tuolla lomalla huomasin tosiasian, joka on varmasti monille tuttu. Itse otetuilla kuvilla on paljon suurempi merkitys kuin jonkun muun ottamilla muutoin täsmälleen samanlaisilla kuvilla. Tai jos joku teistä lukijoista katselee ottamiani kuvia, on niillä teillekin enemmän merkitystä, koska tiedättä että ne ovat minun ottamia, kuin jos ne olisivat jonkun täysin tuntemattoman (persoonattoman) kuvaajan ottamia.

Tietoisuus kontekstista tuo kuvalle siis lisäarvoa. Tämä on jännittävä ilmiö. Kun siis katselen vaikkapa kuvia suomalaisten sotilaiden julmuuksista toisen maailmansodan aikana, eivät ne minua muuten koskettaisi, mutta kun tiedän että nämä ihmiset ovat suomalaisia, voisin tuntea jonkun kuvissa näkyvistä ihmisistä, koskettavat kuvat minua aivan toisella tavalla. Ties vaikka joku näistä olisi minun sukulaiseni? Äkkiä tulee raskas olo sydämmeen.

Insinööriminä yrittää turhaan väittää vastaan; kuva on kuva ja kaikken kuvassa näkyvän on luotava kuvan merkitys, koska kuvassa ei ole mitään muuta sisältöä kuin se mikä siinä näkyy. Kuitenkin tiedän asian olevan toisin. Kuvassa on muutakin sisältöä kuin se mikä siinä näkyy. Usein, kuten noissa Hesarin sotakuvissa, luodaan viitekehys kuvatekstillä. Teksti liittää kuvan johonkin jonka tunnen ennestään, johonkin, johon minulla on ennestään jonkunlainen kosketuspinta. Tällä tavoin kuvasta tulee henkilökohtainen osa minun maailmankuvaani.

Nyt jos olisin esimerkiksi mainosalalla, lähtisin tietysti pohtimaan miten tällaisia asioiden merkityksiä voisi hyödyntää mainostamisessa, mutta ainainen hyötynäkökulma saa minut voimaan pahoin. Kaikki kunnia Pirkalle, hänen blogissansa on paljon teräviä havaintoja, mutta pelkän hyödyn tavoittelu on aika pinnallista. Itse haluaisin pohtia miten voin ottaa valokuvia siten, että niillä on katsojalle merkitys ilman kuvatekstiä. En haluaisi "selittää vitsiä" kuvateksteillä, vaan haluaisin ottaa kuvia jotka toimivat itsenäisinä taideteoksina.

Päästyäni näin pitkälle huomaan että asioiden merkitys on moniulotteinen asia. Sitä pitäisi pohtia vielä paljon. En voi muuta kuin päätyä osoittelevan rekursiiviseen ja monimieliseen kysymykseen; Mikä on asioiden merkityksen merkitys?

Lomaltapaluu

Kotona taas. Kuvia löytyy verkosta; 2006-Bunaken-Indonesia sekä 2006-Singapore. Muokkasin myös tämän sivun ulkonäköä siten että tuonne oikealle tuli kohta "kuvat", jossa on linkit yksittäisiin sivuihin eri matkoilta.

Näiden lisäksi kurisoiteettina kuva Frankfurtin kentältä. Joku oli ilmeisesti halunnut autonsa mukaan matkatavarana. Taisi tulla muutama kilo ylipainoa.



Tunnistaako joku automallin? Voisi kelvata minullekin kauppakassiksi.

 

Taakse jää paratiisi ja kotimatka alkaa. 

 

Toinen muotovalio nudibranch. 

 

Lionfish joka valitettavasti juuri ehti kääntää selkänsä. 

 

Seamans-eye koralli. 

 

Wrasse-parvi. 

 

Pienenpieni kalanpoikanen korallin päällä. 

 

Butterflyfish lähikuvassa, vai olisiko sittenkin vuokkokala (anemone fish)? 

 

Muotovalio merenelävä: nudibranch eli jonkunlainen merietana. 

 

Lähes kaksimetrinen kilpikonna. 

 

Pikkurapu korallin piiloissa. 

 

Batfish parvi haahuilee ohitse. 

 

Parvi bluestripe fusiilier kaloja ohittaa vauhdilla. Näitäkin on jokapuolella. 

 

Barrakuda parvi liihottaa ohitse. 

 

Sadoittain pikkukaloja. En edes yritä arvata lajia. 

 

Pienenpieni rapu - pituus jotain kahden sentin luokkaa 

 

Tässä on todennäköisesti blackspotted pufferfish, mutta eihän näistä koskaan voi olla ihan varma. 

Lomalla on rauhallista

 

Ei huolet paina, ei rasita polla :) 

Lähtötunnelmia

Pakkaamista ja uudelleen pakkaamista. Jääkaapin tyhjennystä. Pientä siivoamista. Suurta odotusta ja innostusta.

Vähän on väsynyttä menoa

Olen niin loman tarpeessa. Ehkä tietoisuus loman lähestymisestä lisää tarvetta. Tiistaina lähtee. Kaikki arkinen tuntuu jotenkin raskaammalta kuin normaalisti, mutta valo loistaa tunnelin päässä.

Siinä sivussa olen pohtinut luopumisen vaikeutta. Juuri nyt olen luopumassa salaisesta suunnitelmasta josta olin pitkään innoissani. Se ei sitten vaan näytä enää mahdolliselta. Tai sanotaanko näin, että onnistumisen todennäköisyys on alkanut näyttää niin pieneltä että edes sen tuomat hyödyt eivät enää kompensoi riskejä. Ja kaikki tämä siitä huolimatta että yritän olla antamatta negatiivisille ennakko-odotuksille liikaa tilaa. Toistaalta tämä on sellainen suunnitelma jonka voi aktivoida uudelleen mikäli tilanne muuttuisi, joten oikeasti laitan sen vain jäähylle toistaiseksi.

Mutta se luopuminen. Toisaalta luopuminen on, tai sen pitäisi olla, helpotus. Yksi asia vähemmän murhedittavana. Mutta luopumiseen liittyy myös kiintymys. Tämän hetken luopumisessa siihen liittyy kiintymys tähän suunnitelmaani. Jotenkin on sellainen olo, on hyvin mahdollista että suunnitelma oli lopulta tärkeämpi kuin sen toteuttaminen. Uskon että tämä on yleistä. Saamme päähämme vaikka haaveen mahtavasta lomasta kaukomailla ja asioiden pitkittyessä kiinnymme yhä enemmän siihen haaveeseen, enemmän kuin mitä haluamme sitä lomaa. Rakastamme ajatusta lomasta enemmän kuin rakastamme itse lomaa. Olemmehan jo käyttäneet niin paljon energia loman suunnitteluun, se loma on itse asiassa jo puoleksi eletty etukäteen, joten loman ideasta luopuminen näyttää mahdottomalta.

Itse en ole luopumasta lomastani, siihen on matkaliput varattu, mutta tästä toisesta suunnitelmasta olen siis luopumassa. En siis luovu sen toteuttamisesta, tai mahdollisesta toteuttamista, vaan luovun suunnitelmasta, juuri sen vuoksi että olen elänyt sitä suunnitelmaa päässäni niin pitkälle että kontakti maan pintaan on alkanut hämärtyä.

Juuri nyt tunnen helpotusta. Surumielistä helpotusta. Suunnitelma oli hieno, vähän liian hieno, mutta sen ylläpitäminen kävi liian raskaaksi. Ehkä jatkan myöhemmin haaveilua, mutta sitten se tapahtuu aivan uusista lähtökohdista.

Loma tulee kyllä juuri oikeaan kohtaan. Siellä +28C asteisessa vedessä polskuttaessa ei ehkä ark(t)iset asiat ihan pian tule mieleen.

Päätelmiä ilman tietoa

Soitin jonkin aikaa sitten kaverille, mutta se meni vastaajaan. Seuraavana päivänä soitin uudestaan - sama juttu. Aikaa kului eikä kuulunut mitään. Vähitellen aloin ihmetellä; Missä on vika kun hän ei soita? Onko vika hänessä vai minussa? Eikö hän halua soittaa minulle? Onko hän minulle jostain vihainen? Ja tätä rataa jatkoin hyvän aikaa.

Lopulta soitin vielä kerran ja hän vastasi heti iloisesti "hauskaa kun soitit" ja ennen kuin ehdin kysymään "olin töissä kiinni palavereissa koko päivän". Noloa. Olin ehtinyt käymään läpi niin monta negatiivista skenaariota että aloin uskoa niihin itsekin.

Olen huomannut samaa käytöstä myös muualla; Joku ei pidä työpaikastaan siksi että on päättänyt ettei pidä siitä ja puhuttuaan siitä vuosia on vähitellen alkanut uskoa sitä myös itse. Toinen haluaisi osata kirjoittaa mutta kun rakentavaa kritiikkiä on niin vaikea antaa (tai saada) niin hän on alkannut epäillä ettei osaa kirjoittaa ja lähes jo uskoo siihen itsekin. Myös Kai kirjoitti samansuuntaisesti vastikään hänen kyvystään psyykata itsensä joko positiiviseen tai negatiiviseen vauhtiin [link].

Itsekin samaan loveen langeneena ei minulla ole mitään kultaista avainta jolla ongelman voisi avata. Tiedän kuitenkin sen, että tietoisuus tästä tavasta, tai kyvystä negatiiviseen psyykkaukseen, on ensimmäinen askel. Kun huomaa psyykkaavansa itseänsä negatiivisesti, voi siitä vielä pyristellä irti. Tiedän myös, että meillä on tapana olettaa se negatiivisin vaihtoehto mikäli olemme vailla parempaa tietoa. Me ikäänkuin varaudumme häviämään jo ennen kuin olemme alkaneet hävitä. Surullisinta tässä on se että häviämisen olettaminen on itsensä toteuttava ennustus. Negatiivinen energia heijastuu ympäristöstämme takaisin. Kukaan ei halua olla häviäjän kanssa. Jos oletamme olevamme huono kirjoittaja niin muutumme vähitellen sellaiseksi. Jos uskomme että työpaikka on huono, muuttuu se vähitellen sellaiseksi. Jos uskon, että kaverini ei pidä minusta ja siksi ei soita, ei hän vähitellen enää pidä minusta.