Ennen lomaani ylitin jonklaisen henkisen raja-aidan tämän blogin suhteen. Aiemmin olin täysin vakuuttunut että voin kirjoittaa tänne mistä tahansa mikäli olen vain täysin rehellinen itselleni ja avoin tarkoitusperistäni. Nyt se ei enää ole mahdollista. Jo aiemmin olin rajannut pois tiettyjä intiimejä asioita, mutta nyt havaitsin että tietyistä ihmissuhdeasioista ei vain voi kirjoittaa tänne, koska niin moni tietää kenestä on kyse. Tänne kirjoitettu asia saattaa vaikuttaa näihin suhteisiin, enkä voi kirjoittaa riippumattomasti kun tiedostan kirjoitusten vaikutuksen. Olisi helppoa yrittää vaikuttaa asioihin epäsuorasti kirjoittamalla niistä täällä, mutta silloin en olisi välttämättä enää täysin rehellinen. Jo pelko siitä että tällinen vaikutus on mahdolista vaikuttaa itsessään jo kirjoituksiini. En halua käyttää tätä mediaa sellaisena vallan välineenä.
Juuri nyt tapahtuu tällä rintamalla paljon asioita joista mielellään vuodattaisin huoliani ja sydänsurujani, mutta se ei siis ole mahdollista. Koska tarve kirjoittaa on kuitenkin ilmeinen, siirryn näissä suhdeasioissa kokonaan takaisin paperimuotoiseen päiväkirjaan tai sitten, jos jaksan, johonkin kokonaan anonyymiin blogiin jollain toisella palvelimella. Mikäli tällainen blogi syntyy, en tiedota siitä kuin ehkä jollekin aivan läheisimmälle ihmiselle.
Tämä blogi kuitenkin jatkuu, se ei lopu tähän. Mutta olettekin jo ehkä huomanneet että tuon loman jälkeen ovat kirjoitukset olleet kokonaan yleisellä tasolla. Tämä linja tulee jatkumaan ainakin toistaiseksi.
maanantaina, marraskuuta 27, 2006
perjantaina, marraskuuta 24, 2006
Joo, ja...
Luin Digikkoon poissaoloni aikana ilmestyneitä tekstejä ja yksi juttu siellä kiinnitti huomioni. Se käsitteli improvisaatiobloggausta, tai oikeastaan, se joka minua siinä inspiroi, oli "Joo, ja..." asenne (katso myös Improvisaatiosta eväitä bloggaukseen). Muistin heti Simo Routarinteen kirjan Improvisoi! jonka luin muutama vuosi sitten. Se on mahtava!
Tämä "joo, ja..." asenne antaa minusta elämälle rakentavan perustan. Ja sehän toimii näin; mihin tahansa saamasi kommenttiin tai missä tahansa elämäntilanteessa, yritä aloittaa vastauksesi sanoin "joo, ja...". Esimerkiksi jos kaverisi juttelee että "tekisi mieli mennä joskus ulos syömään" johon sinä voisit jatkaa "joo, ja elokuviin myös".
Menetelmän hienous piilee siinä että se on aina rakentava. Jos saat ehdotuksen josta et nyt ole niin kauhean innostunut, vaikkapa käyminen koiranäyttelyssä, voit jatkaa että olisi myös kiva käydä jääkiekko-ottelussa. Tällöin kaverisi ehdotus ei tule tyrmätyksi, mutta jatkoehdotus tuo sen uuteen perspektiiviin jossa eri ideoiden meriittejä voidaan vertailla ilman tyrmäämistä.
Pirkan kuvailema Improvisaatioblogi on tästä sivuhaara, jossa ideana on viitata kolmeen muuhun webbisaittiin/blogiin, ja jatkaa niiden esittämiä ajatuksia omilla ideoilla. Eli konstruktiivista ja luovaa yhteistyötä parhaimmillaan. Hienoa!
Tämä tekniikka on siis alunperin peräisin improvisaatioteatterista, jota tuo mainitsemani Simo Routarinteen kirja käsittelee. Minusta näistä teatterin harjoituksista saa paljon ellei enemmänkin oppia elämään yleensä kuin vain teatteriin. En vain enää muista tarkaan moniakaan siinä kuvailtuja harjoitteita. Nyt kun tähän aiheeseen törmäsin pitäisi melkein ottaa tuo kirja käteen uudestaan. Siitä voisi oppia lisää positiivisesta elämänasenteesta.
Tämä "joo, ja..." asenne antaa minusta elämälle rakentavan perustan. Ja sehän toimii näin; mihin tahansa saamasi kommenttiin tai missä tahansa elämäntilanteessa, yritä aloittaa vastauksesi sanoin "joo, ja...". Esimerkiksi jos kaverisi juttelee että "tekisi mieli mennä joskus ulos syömään" johon sinä voisit jatkaa "joo, ja elokuviin myös".
Menetelmän hienous piilee siinä että se on aina rakentava. Jos saat ehdotuksen josta et nyt ole niin kauhean innostunut, vaikkapa käyminen koiranäyttelyssä, voit jatkaa että olisi myös kiva käydä jääkiekko-ottelussa. Tällöin kaverisi ehdotus ei tule tyrmätyksi, mutta jatkoehdotus tuo sen uuteen perspektiiviin jossa eri ideoiden meriittejä voidaan vertailla ilman tyrmäämistä.
Pirkan kuvailema Improvisaatioblogi on tästä sivuhaara, jossa ideana on viitata kolmeen muuhun webbisaittiin/blogiin, ja jatkaa niiden esittämiä ajatuksia omilla ideoilla. Eli konstruktiivista ja luovaa yhteistyötä parhaimmillaan. Hienoa!
Tämä tekniikka on siis alunperin peräisin improvisaatioteatterista, jota tuo mainitsemani Simo Routarinteen kirja käsittelee. Minusta näistä teatterin harjoituksista saa paljon ellei enemmänkin oppia elämään yleensä kuin vain teatteriin. En vain enää muista tarkaan moniakaan siinä kuvailtuja harjoitteita. Nyt kun tähän aiheeseen törmäsin pitäisi melkein ottaa tuo kirja käteen uudestaan. Siitä voisi oppia lisää positiivisesta elämänasenteesta.
torstaina, marraskuuta 23, 2006
Matkalukemistoa
Minulla oli pino kirjoja mukana matkalla joista muutamat tekivät niin suuren vaikutuksen että pitää niistä täälläkin hehkuttaa. Luin yhteensä kolme kirjaa joista ensimmäisen nimen olen jo unohtanut joka ehkä kertoo jotain, mutta nämä kaksi kirjaa olivat mieleenpainuvia. Ensinnäkin Hermann Hessen Narkissos ja Kultasuu jota ystäväni oli minulle suositellut. Olin aiemmin lukenut Hessen kirjan Sidharta, joka myös teki minun suuren vaikutuksen ja minulla oli hieman sekavat tunteet tämän Narkissoksen kanssa epäillen että rakensin sitä varten liian suuria ennakko-odotuksia. Onneksi nämä pelot olivat aivan turhia. Narkissos ja Kultasuu on erinomainen kirja. Se on filosofinen romaani, joka pohtii järjen ja tunteiden ristiriitaa ja vuorovaikutusta, sekä samalla pohtii tieteen ja taiteen suhdetta. Suuri asioita, joiden puristuksessa kirjan henkilöt kulkevat. Tunnistin itseni ja samaistuin kummapaankin kirjan päähenkilöstä, jonka lisäksi, hieman ristiriitaisesti, näin heissä yhteyksiä minun ja veljeni Kain suhteeseen. Niinpä Kai voikin odottaa saavansa minulta kirjan aika pian luettavaksi;)
Se kolmas kirja oli Aron Ralstonin "Between a rock and a hard place". Aron on hyvin aktiivisesti vuorikiipeilyä harrastava hemmo, ja hän pitää hallussaan ennätystä eniten yli 14-tuhat-jalkaisia huippuja talvella soolona USA:ssa. Hänelle kävi sitten köpelösti erällä helpolla vaelluksella kun suuri kivenlohkare liikahti ja putosi hänen oikean kätensä päälle siten että hän jäi jumiin. Hän oli yksin liikkeellä eikä kukaan tiennyt minne hän oli lähtenyt, joten ongelma oli aika ilmeinen. Viiden vuorokauden jälkeen ilman vettä ja ruokaa hänen onnistui amputoimaan kätensä murtamalla ensin luut ja leikkaamalla Lehtermänillä.
Aluksi pelkäsin että tämä kirja aiheuttaisi pahoinvointia, onhan tarina aika groteski, mutta onneksi siitä ei ollut pelkoa. Eniten jäin pohtimaan Aronin havaintoaan omasta elämästään; hän oli keskittynyt tekemään asioita ja määritteli itsensä tekojensa mukaan. Hän luuli olevansa onnellinen juuri tekojen kautta. Mitä lähemmäs hän pääsi tavoitteitaan (kaikkien yli 14-tuhat-jalkaisten huippujen nousua), sen enemmän hän tuntisi elävänsä. Lopulta hän itsekin huomasi että onnellisuus tulee jostain muualta. Hän siteeraa jotain ajattelijaa (jonka nimen nyt unohdan) "love what you do and do what you love". Itse en allekirjoita täysin tätä jälkimmäistä osaa, vaan pidän erityisen tärkeänä tuota "love what you do" osaa.
Olen itsekin käynyt läpi saman havainnon; aiemmin etsin aina vain suurempia seikkailuita, kuten matkustelua Väli-Amerikkaan tai Afrikkaan. Jossain vaiheessa tuli raja vastaan. Panokset ja panostukset alkoivat olla niin kovia ettei minulla enää riittänyt rahkeet tuottaa suurempia seikkailuita, eikä oikeastaan haluakaan enää riittänyt. Ehkä minä aikuistuin. Tämä ei tarkoita että nämä matkat olisivat olleet suoritushenkisiä eksursioita fysiikan äärirajalle, vaan että niiden tarkoitus oli tuottaa suurempia ja suurempia elämyksiä. Yöpyminen intiaanikylässä viidakon keskellä tai jouluaatto Timbuktussa. Lopulta se ei vain riittänyt.
Nyt kun kävin Indonesiassa oli tavoite toisenlainen. Halusin pitää lomaa. Halusin rauhoittua. Halusin irtautua arjesta - tarvitsin sitä. Kun samalla sain hienoja elämyksiä oli se täydellinen kombinaatio. Jotenkin paradoksaalisesti tämä samalla antaa minulle vastaisuudessa luvan lähteä lomalle vaikka Teneriffalle, koska siellä voi varmasti samalla tavalla irtautua arjesta ja todennäköisesti myös rauhoittua.
Se kolmas kirja oli Aron Ralstonin "Between a rock and a hard place". Aron on hyvin aktiivisesti vuorikiipeilyä harrastava hemmo, ja hän pitää hallussaan ennätystä eniten yli 14-tuhat-jalkaisia huippuja talvella soolona USA:ssa. Hänelle kävi sitten köpelösti erällä helpolla vaelluksella kun suuri kivenlohkare liikahti ja putosi hänen oikean kätensä päälle siten että hän jäi jumiin. Hän oli yksin liikkeellä eikä kukaan tiennyt minne hän oli lähtenyt, joten ongelma oli aika ilmeinen. Viiden vuorokauden jälkeen ilman vettä ja ruokaa hänen onnistui amputoimaan kätensä murtamalla ensin luut ja leikkaamalla Lehtermänillä.
Aluksi pelkäsin että tämä kirja aiheuttaisi pahoinvointia, onhan tarina aika groteski, mutta onneksi siitä ei ollut pelkoa. Eniten jäin pohtimaan Aronin havaintoaan omasta elämästään; hän oli keskittynyt tekemään asioita ja määritteli itsensä tekojensa mukaan. Hän luuli olevansa onnellinen juuri tekojen kautta. Mitä lähemmäs hän pääsi tavoitteitaan (kaikkien yli 14-tuhat-jalkaisten huippujen nousua), sen enemmän hän tuntisi elävänsä. Lopulta hän itsekin huomasi että onnellisuus tulee jostain muualta. Hän siteeraa jotain ajattelijaa (jonka nimen nyt unohdan) "love what you do and do what you love". Itse en allekirjoita täysin tätä jälkimmäistä osaa, vaan pidän erityisen tärkeänä tuota "love what you do" osaa.
Olen itsekin käynyt läpi saman havainnon; aiemmin etsin aina vain suurempia seikkailuita, kuten matkustelua Väli-Amerikkaan tai Afrikkaan. Jossain vaiheessa tuli raja vastaan. Panokset ja panostukset alkoivat olla niin kovia ettei minulla enää riittänyt rahkeet tuottaa suurempia seikkailuita, eikä oikeastaan haluakaan enää riittänyt. Ehkä minä aikuistuin. Tämä ei tarkoita että nämä matkat olisivat olleet suoritushenkisiä eksursioita fysiikan äärirajalle, vaan että niiden tarkoitus oli tuottaa suurempia ja suurempia elämyksiä. Yöpyminen intiaanikylässä viidakon keskellä tai jouluaatto Timbuktussa. Lopulta se ei vain riittänyt.
Nyt kun kävin Indonesiassa oli tavoite toisenlainen. Halusin pitää lomaa. Halusin rauhoittua. Halusin irtautua arjesta - tarvitsin sitä. Kun samalla sain hienoja elämyksiä oli se täydellinen kombinaatio. Jotenkin paradoksaalisesti tämä samalla antaa minulle vastaisuudessa luvan lähteä lomalle vaikka Teneriffalle, koska siellä voi varmasti samalla tavalla irtautua arjesta ja todennäköisesti myös rauhoittua.
keskiviikkona, marraskuuta 22, 2006
Asioista ja niiden merkityksestä
Ottaessani sukellus- ja muita kuvia tuolla lomalla huomasin tosiasian, joka on varmasti monille tuttu. Itse otetuilla kuvilla on paljon suurempi merkitys kuin jonkun muun ottamilla muutoin täsmälleen samanlaisilla kuvilla. Tai jos joku teistä lukijoista katselee ottamiani kuvia, on niillä teillekin enemmän merkitystä, koska tiedättä että ne ovat minun ottamia, kuin jos ne olisivat jonkun täysin tuntemattoman (persoonattoman) kuvaajan ottamia.
Tietoisuus kontekstista tuo kuvalle siis lisäarvoa. Tämä on jännittävä ilmiö. Kun siis katselen vaikkapa kuvia suomalaisten sotilaiden julmuuksista toisen maailmansodan aikana, eivät ne minua muuten koskettaisi, mutta kun tiedän että nämä ihmiset ovat suomalaisia, voisin tuntea jonkun kuvissa näkyvistä ihmisistä, koskettavat kuvat minua aivan toisella tavalla. Ties vaikka joku näistä olisi minun sukulaiseni? Äkkiä tulee raskas olo sydämmeen.
Insinööriminä yrittää turhaan väittää vastaan; kuva on kuva ja kaikken kuvassa näkyvän on luotava kuvan merkitys, koska kuvassa ei ole mitään muuta sisältöä kuin se mikä siinä näkyy. Kuitenkin tiedän asian olevan toisin. Kuvassa on muutakin sisältöä kuin se mikä siinä näkyy. Usein, kuten noissa Hesarin sotakuvissa, luodaan viitekehys kuvatekstillä. Teksti liittää kuvan johonkin jonka tunnen ennestään, johonkin, johon minulla on ennestään jonkunlainen kosketuspinta. Tällä tavoin kuvasta tulee henkilökohtainen osa minun maailmankuvaani.
Nyt jos olisin esimerkiksi mainosalalla, lähtisin tietysti pohtimaan miten tällaisia asioiden merkityksiä voisi hyödyntää mainostamisessa, mutta ainainen hyötynäkökulma saa minut voimaan pahoin. Kaikki kunnia Pirkalle, hänen blogissansa on paljon teräviä havaintoja, mutta pelkän hyödyn tavoittelu on aika pinnallista. Itse haluaisin pohtia miten voin ottaa valokuvia siten, että niillä on katsojalle merkitys ilman kuvatekstiä. En haluaisi "selittää vitsiä" kuvateksteillä, vaan haluaisin ottaa kuvia jotka toimivat itsenäisinä taideteoksina.
Päästyäni näin pitkälle huomaan että asioiden merkitys on moniulotteinen asia. Sitä pitäisi pohtia vielä paljon. En voi muuta kuin päätyä osoittelevan rekursiiviseen ja monimieliseen kysymykseen; Mikä on asioiden merkityksen merkitys?
Tietoisuus kontekstista tuo kuvalle siis lisäarvoa. Tämä on jännittävä ilmiö. Kun siis katselen vaikkapa kuvia suomalaisten sotilaiden julmuuksista toisen maailmansodan aikana, eivät ne minua muuten koskettaisi, mutta kun tiedän että nämä ihmiset ovat suomalaisia, voisin tuntea jonkun kuvissa näkyvistä ihmisistä, koskettavat kuvat minua aivan toisella tavalla. Ties vaikka joku näistä olisi minun sukulaiseni? Äkkiä tulee raskas olo sydämmeen.
Insinööriminä yrittää turhaan väittää vastaan; kuva on kuva ja kaikken kuvassa näkyvän on luotava kuvan merkitys, koska kuvassa ei ole mitään muuta sisältöä kuin se mikä siinä näkyy. Kuitenkin tiedän asian olevan toisin. Kuvassa on muutakin sisältöä kuin se mikä siinä näkyy. Usein, kuten noissa Hesarin sotakuvissa, luodaan viitekehys kuvatekstillä. Teksti liittää kuvan johonkin jonka tunnen ennestään, johonkin, johon minulla on ennestään jonkunlainen kosketuspinta. Tällä tavoin kuvasta tulee henkilökohtainen osa minun maailmankuvaani.
Nyt jos olisin esimerkiksi mainosalalla, lähtisin tietysti pohtimaan miten tällaisia asioiden merkityksiä voisi hyödyntää mainostamisessa, mutta ainainen hyötynäkökulma saa minut voimaan pahoin. Kaikki kunnia Pirkalle, hänen blogissansa on paljon teräviä havaintoja, mutta pelkän hyödyn tavoittelu on aika pinnallista. Itse haluaisin pohtia miten voin ottaa valokuvia siten, että niillä on katsojalle merkitys ilman kuvatekstiä. En haluaisi "selittää vitsiä" kuvateksteillä, vaan haluaisin ottaa kuvia jotka toimivat itsenäisinä taideteoksina.
Päästyäni näin pitkälle huomaan että asioiden merkitys on moniulotteinen asia. Sitä pitäisi pohtia vielä paljon. En voi muuta kuin päätyä osoittelevan rekursiiviseen ja monimieliseen kysymykseen; Mikä on asioiden merkityksen merkitys?
tiistaina, marraskuuta 21, 2006
Lomaltapaluu
Kotona taas. Kuvia löytyy verkosta; 2006-Bunaken-Indonesia sekä 2006-Singapore. Muokkasin myös tämän sivun ulkonäköä siten että tuonne oikealle tuli kohta "kuvat", jossa on linkit yksittäisiin sivuihin eri matkoilta.
Näiden lisäksi kurisoiteettina kuva Frankfurtin kentältä. Joku oli ilmeisesti halunnut autonsa mukaan matkatavarana. Taisi tulla muutama kilo ylipainoa.
Tunnistaako joku automallin? Voisi kelvata minullekin kauppakassiksi.
Näiden lisäksi kurisoiteettina kuva Frankfurtin kentältä. Joku oli ilmeisesti halunnut autonsa mukaan matkatavarana. Taisi tulla muutama kilo ylipainoa.
Tunnistaako joku automallin? Voisi kelvata minullekin kauppakassiksi.
maanantaina, marraskuuta 20, 2006
perjantaina, marraskuuta 17, 2006
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)