Seiska boikottiin

Jos et vielä ole boikotoinut seiskaa, nyt on aika aloittaa. Älä osta, älä lue. Tässä syy.
Pirkka kirjoitti jo aiemmin buzz-ilmiöstä Lordin ympärillä ja nyt uudestaan. Eiköhän tehdä sellainen boikotti että Seiskakin sen huomaa.

Minä. Minusta. Minua.

Pyydän anteeksi jo ennakkoon kielenkäyttöäni, mutta välillä tulee sellainen tunne että kaikki tämän palstan kirjoitukset ovat itserakasta pseudointellektuaalia mastrubaatiota. Pitäisi kai kirjoittaa blogin otsikkoon "Omaan napaan katselua ja oman egon pönkitystä." Mutta samalla, lukiessani esimerkiksi edellistä tekstiä uudestaan "Kritiikkiä kritiikistä", totean että allekirjoitan edelleen käytännössä kaiken mitä olen tänne kirjoittanut. Minusta nämä kirjoitukset pohtivat oikeita asioita ja pääsevät oikeisiin lopputuloksiin. Looginen päätelmä; jos mielestäni esittämäni asiat ovat oikein, mutta en silti pidä niistä, en oikeastaan pidä itsestäni. Outoa.

Onko tämä siis todiste huonosta itsetunnosta? Entä itsevarmuudesta? Tunntetustihan nämä ovat eri asioita (jätän eron tunnistamisen kotitehtäväksi). Huonon itsevarmuuden voin avoimesti myöntää, enkä sitä pidä edes kokonaan huonona asina, mutta huono itsetunto olisi huonompi asia. Itsensä tunteminen ja itseensä luottaminen ovat tärkeitä asioita. Itsevarmuus taas on (nyt vastaan jo kotitehväksijättämääni kysymkseen) sokeaa luottamusta itseensä ja omaan hyvyyteensä, eli egon pönkittämistä. Nyt siis kiertelen myös kehää. Tässä on osasyy miksi olen kirjoitellut niin harvakseltaan viimeaikoina. Luottamus itseeni on ollut hieman heikoilla.

Edit: Toinen näkökulma asiaan on että tarkastelen liiankin henkilökohtaisia asioita julkisesti. Mutta rehellisesti sanoen olen sitä mieltä että jos tekee asiat oikein ja rehellisesti ei mikään asia ole sellainen ettei sitä voisi julkisesti tunnustaa. Se käy melkein määritlemästä; asia jota ei voi julkisesti tunnustaa on eettisesti tai moraalisesti arvelluttava.

Kritiikin kritiikkiä

Väitetään, että oppiminen tapahtuu virheiden kautaa. Tällä tarkoitetaan sitä että vain havaitessaan virheen tai epäonnistumisen alkaa ihminen miettiä miten asian voisi tehdä paremmin. Tämä tarkoittaa siis sitä että reagoidaan virheisiin ja pyritään välttää virheitä. Kritiikki on tähän erinomainen työväline. Sen avulla pyritään etsimään asioiden heikkouksia.

Tämä kritiikkiasia tuli mieleeni kun kuulin (taas) käsitteen ongelmalähtöinen opettaminen. Ilman sen tarkempaa tietoa tai kokemusta olen ymmärtänyt että ongelmalähtöisessä opettamisessa otetaan esiin erillaisia todellisia ongelmia ja lähdetään etsimään niille ratkaisua ryhmätyömuodossa. Tällä menetelmällä on selviä pedagogisia etuja, antaahan se tuntuman oikeisiin ongelmiin, ryhmätyöhön ja luovaan ajatteluun.

Ongelma on se että kritiikki ja ongelmlähtöinen oppiminen keskittyy ongelmiin (tarkkaavainen lukija huomaa että myös tämä kirjoitus keskittyy ongelmiin). Kun keskitytään ongelmiin pyrimme vain pois ongelmista ajatellen että ongelmaton tila on se mitä oikeasti haluamme. Ongelmaton tila ei mitenkään edellytä että asiat olisivat hyvin, se vain edellyttää että asiat eivät ole erityisen huonosti. Tämä ei ole se mitä haluamme. Se mitä oikeasti haluamme on jonkinlainen "onnellisuuden tila" tai "hyvän elämän tila" tms. Sovellettuna johonkin arkielämän tilanteeseen voisin väittää että sellainen auto jolla pääsee perille ei ole sellainen auto jota haluamme. Autoon liittyy myös monia muita mielihaluja joita täytämme kuin vain perille pääseminen, jotka kaikki tulee ottaa huomioon auton valinnassa. Onnellinen auton omistaja voi hyvin kestää sen että se joskus jättää tielle, jos vain se auto on muilta ominaisuuksiltaan aivan loistava.

Samaan aikaan toisaalla; Tieteellisyyden ja akateemisen ajattelun peruskivinä pidetään kritiikkiä ja itsekritiikkiä. Edellä kuvatun perusteella tämä on minusta vajavainen ajattelutapa. Kritiikin ohella, sen vastapainona tai peräti sen vaihtoehtona, pitäisi edistää konstruktiivista ajattelua. Ei pelkästään konstruktiivista kritiikkiä (joka on sekasikiö ja halpa komrpomissi kummastakin ajattelutavasta) vaan konstruktiivista ajattelua. Voisimme kysyä: "Miten parannan "tätä" asiaa?" tai "Miten parannan itseäni?"

Erityisesti, nyt kun olemme koko ikämme opiskelleet kritiikkiä ja itsekritiikkiä, ja kehittäneet kritiikille jopa oman huumori-muodonkin, ironian ja itseironian, pitäisi meidän harjoituksen vuoksi rynnätä aivan toiseen ääripäähän, ääripositiiviseen ajatteluun. Voisi ensituntumalta luulla että tälläinen ääripäähän heittäytyminen olisi hullua ja totalitääristä, mutta koska olemme niin pitkään olleet totalitäärisiä kriitikoita, on meidän välttämätöntä heittäytyä vastakkaiseen laitaan, vain jotta joskus hamassa tulevaisuudessa voisimme saavuttaa tasapainon ääripäiden välillä.

Voisimme alakajaiskisi esimerkiksi katsella toisiamme ja yrittää etsiä toisista asioita mitkä muut tekevät paremmin kuin me itse, ihailla näitä asioita ja sitä kautta löytää toimintatapoja itsellemme, joka tekisi omista elämistämme parempaa. Myös itsereflektion kautta voimme havaita mitkä toimintatavat tuntuvat toimivan erityisen hyvin tai sopivan omaan henkilöömme erityisen hyvin, ja pyrkiä soveltamaan näitä samoja toimintatapoja myös muille elämänalueille.

Sanotaan että paras puolustus on hyökkäys. Jos haluamme puolustautua ongelmia vastaan voimme lähtä hyökkäämään parempien toimintatapojen puolesta. Tällöin lakkaamme reagoimasta toisten ulkoisista syistä aiheutuneisiin ongelmiin, otamme aloitteen itsellemme ja alamme viemään itseämme kohti parempaa huomista. Siinä sivussa saamme itsellemme tunteen että olemme hallinnassa omassa ympäristössämme, joka jo yksinään tuottaa meille hyvänolon- ja turvallisuudentunnetta.

Päivän kotiharjoitus; Kysy itseltäsi: Mihin toimintatapaan elämässäsi olet erityisen tyytyväinen? Mihin toiseen elämänalueeseen voisi soveltaa samaa toimintatapaa?

Viikon uusi lintuhavainto; punarinta.

Järki vs. tunteet osa 2

Matkalla perjantai-iltana baarista kotiin jäin miettimään tällaista asiaa. Olen periaatteessa sitä mieltä, että jos tekee jotain, se kannattaa tehdä täysillä, eli täydellä sydämmellä. Jos jotakin ei kannata tehdä kunnolla, kannattaa miettiä kannattaako sitä tehdä laisinkaan. Tämä on siis minun lähtökohta. Samalla kuitenkin vastustan suuresti amerikkalaista tyyliä paisutella, jossa tosiasioilla ei ole niin väliä, kunhan asiat tehdään suurella sydämmellä. Kun asiat tehdään pelkän tunteen vuoksi välittämättä tosiasioista, syntyy bulshittia. Kysymys on siten, miten välttää bulshitti, miten välttää olematta amerikkalainen, mutta samalla tehdä asioita täysillä?

Minusta osa vastausta on oltava se, että pitää tosiasioita aina ylempänä kuin tunnetta. Otetaan haastava esimerkki; kuvittele itsesi kuuntelemassa hurmoksellista esitystä jostain sopivasta aiheesta kuten vaikka rakkaus. Terve järki asettaa tällaisessa tilanteessa esteitä: hurmoksellinen esitys ei voi olla järkiperäinen eli tosi, koska jos se olisi järkiperäinen, ei sitä tarvitsisi esittää hurmoksellisesti. Samalla unohdetaan kuitenkin, että esityksessä voi olla jotain mitä sinä itse voisit oppia, siitä huolimatta että esitys on hurmoksellinen. Mutta tätä totuuden jyvää on lähes mahdoton löytää ellei heittäydy mukaan siihen hurmokselliseen henkeen, koska saattaahan olla, että hurmos on tärkeä työkalu totuuden löytämiseen. Siksi tähän hurmokseen pitää heittäytyä täydellä sydämmellä, ja avoimella sydämmellä. Se on pelottavaa koska siinä tulee sellainen tunne, kuin luopuisi itsensä hallinnasta.

Mikä siinä pelottaa? Uskotko sinä, että sinä itse olet todella niin tyhmä, ettet erottaisi humpuukia todesta vaikka heittäytyisit hetkeksi mukaan hurmokseen? Onko luottamuksesi itseesi näin pieni?

Päivän uusi lintuhavainto; sinitiainen.

Aamuherätys

Tänään aamulla kännykän muistutus herätti minut kovin paljon aiemmin kuin olin arvellut herääväni. Enhän ole käyttänyt herätyskelloa pitkään aikaan ja tottumuksesta aamut ovat jääneet aika myöhäiseksi. Elämä on tältä osin hymyillyt ja olo on ollut varsin hyvä kun väsymys on ollut lähes tuntematon ilmiö. Tänään kuitenkin oli asiat toisin. Hieman olen ollut väsynyt, mutta päivä on muuten ollut todella mainio. Nyt kun piti olla aikaisin aamulla töissä ehtiäkseni kurssille, pääsin myös töistä pois jo hyvissä ajoin. Ja kun pääsee töistä ajoissa, voi myös tehdä paljon asioita iltapäivällä. Tulin kotiin, söin ja lähdin kauppaan. Ostin tarvikkeet Vichyssoise keittoon sekä kasvis-kastikepohjaan jotka saman tien laitoin porisemaan. Istutin myös ylimääräiset yrtit parvekkeelle kukkalaatikkoon. Nyt on hyvä olo ja sellainen tunne että on saanut jotain aikaan.

Nyt olen kuitenkin dilemman edessä; herätyskello vai ei herätyskelloa? Luulen, että oikea vastaus on edelleen pääsääntöisesti ei herätyskelloa, mutta nukkumaanmenoa pitäisi onnistua rukkaamaan aikaisemmaksi. Myös aamuisia hitaita töihinlähtöjä voisi aika paljon nopeuttaa. On ihan turhaa oleilla aamulla kotona 2-3 tuntia, kun 1 riittäisi varsin hyvin kaikkiin aamutoimiin. Mitä siis opimme tästä kaikesta? En tiedä.

Norsunluutorneja

Keskustelin tänään pitkään hyvän ystävän kanssa elämästä. Eräs aiheista liittyi järkeen ja tunteisiin. Olen usein kuullut sanottavan että tunteita ja tunne-elämää ei saisi liiaksi rationalisoida mutta jotenkin tämä väite kolahtaa minuun epävireisesti. Uskon kyllä ymmärtäväni mitä asiaa väitteellä haetaan; tunteille ei kannata liian kovasti yrittää löytää järkiperäisiä selityksiä. Loppujen lopuksi tunteethan usein eivät ole mitenkään rationalisia ja näin ollen rationalisten selitysten löytäminen tunteilleen on tuhoon tuomittu hanke. Se ei voi koskaan onnistua. Paljon hedelmällisempää on antaa tunteiden tulla ja heittäytyä niihin mukaan niitä samalla havainnoiden. Esim. jos itkettää ei pidä pyristellä vastaan vaan antaa itkun tulla ja havainnoida sitä tunnetta, "tältä tuntuu itkeminen". Minusta se on usein vapauttava tunne päästää tunteista irti, eli heittäytyä niiden varaan. Ja kun se pääsee purkautumaan katoaa niiden negatiivisten tunteiden lohduttomuuskin saman tien. Kuvittele, jos puristaisit papaatin tai jonkun muun ilotulitteen kämmenesi sisään, räjähtäessään se tekisi pahaa jälkeä. Mutta jos pitäisit sitä avoimella kämmenellä, jäisi siitä pieni musta jälki eikä muuta. Tämä on juuri se, mitä olen aiemmin sanonut, pitää antaa itselleen anteeksi tunteensa. Kun antaa esim. juuri itkun tulla, merkitsee se ainakin minulle samalla sen tunteen hyväksymistä ja anteeksiantoa omalle heikkoudelleen.

Rationaalisuus ei minusta ole tämän asian kanssa lainkaan ristiriidassa, päinvastoin, minusta järjen käyttäminen ei ole koskaan pahasta. Tarkkailemalla ja tunnustelemalla itseään, reaktioitaan ja tunteitaan päästään kehityksen polulle itsetuntemuksessa (vertaa myös termiin "itsevarmuus" - sehän ei ole lainkaan sama asia). Tässä mielessä parivaljakko "järki ja tunteet" ovat kärjistetty vastakohta. Oikeastaan ne eivät ole lainkaan vastakkaisia, looginen ajattelu ei sulje pois tunteellisuutta. Toki tunnekuohut tekevät ajattelusta vaikeampaa, mutta se ei muuta vääriä päätöksiä oikeiksi.

Minulla itselläni on vahva rooli monissa yhteyksissä loogisena ajattelijana. Toisten mielestä en ehkä päästä ihmisiä lähelleni. Minulle on kerrottu että joidenkin mielestä elän norsunluutornissa, muiden yläpuolella, tarkkaillen ja halliten, tai pyrkien hallitsemaan, irrallaan todellisesta maailmasta. Ymmärrän hyvin että minusta voi saada tällaisen kuvan. Tämä kaikki liittyy järkeen ja tunteisiin. Kuten olen monesti tällä palstalla aikaisemmin maininnut, olen loppujen lopuksi hyvin tunteellinen ihminen. Niin tunteellinen, että varsinkin nuorempana opin suojautumaan muurin taakse, piilottamaan tunteeni muulta maailmalta ja lähes kieltämään ne itseltänikin. Nyt kun näistä yritän irtautua näistä opituista tavoista, prosessi joka on hidas ja vaivalloinen, olen päässyt vasta sille asteelle, että olen itse sinut omien tunteideni kanssa. Pelon muuri on kuitenkin vielä liian suuri, on paljon tilanteita joissa en osaa kommunikoida tunteitani muille ihmisille. Uskon että useimmat muutkin ovat samassa tilanteessa, eivät uskalla aina kommunikoida kaikkia tunteitaan, mutta se ei ole perustelu miksi minun ei kannattaisi yrittää parantaa tapojani.

Pelottavinta tässä on miten paljon näen itsessäni yhtäläisyyksiä vanhempiini, varsinkin heidän heikommissa kohdissaan. En haluaisi toistaa samoja virheitä. Heidän kunniakseen on kuitenkin mainittava että he ovat näistä heikkouksistaan suurilta osin tietoisia ja pyrkivät itse aktiivisesti parantamaan tapaansa. Se on kunnioitettava pyrkimys.

Kesäsunnuntai

Kävin kaverin kanssa rannassa pyöräilemässä ja kävelemässä, ja siinä sivussa otin muutaman kuvan.

Sukellusretki

Olimme tänään Samin kanssa sukeltamassa. Lämpöä oli ilmassa mukavasti yli +20C ja vedessäkin jo +5C. Ohessa vähän kuvia. Ne on enimmäkseen täysin käsittelemättömiä vaikka pieni retusointi olisi voinut tehdä terää.


















Ai niin, aikaisemmin viikolla olin tunnistanut pari lintua listää; harmaalokki ja silkkiuikku.