Norsunluutorneja

Keskustelin tänään pitkään hyvän ystävän kanssa elämästä. Eräs aiheista liittyi järkeen ja tunteisiin. Olen usein kuullut sanottavan että tunteita ja tunne-elämää ei saisi liiaksi rationalisoida mutta jotenkin tämä väite kolahtaa minuun epävireisesti. Uskon kyllä ymmärtäväni mitä asiaa väitteellä haetaan; tunteille ei kannata liian kovasti yrittää löytää järkiperäisiä selityksiä. Loppujen lopuksi tunteethan usein eivät ole mitenkään rationalisia ja näin ollen rationalisten selitysten löytäminen tunteilleen on tuhoon tuomittu hanke. Se ei voi koskaan onnistua. Paljon hedelmällisempää on antaa tunteiden tulla ja heittäytyä niihin mukaan niitä samalla havainnoiden. Esim. jos itkettää ei pidä pyristellä vastaan vaan antaa itkun tulla ja havainnoida sitä tunnetta, "tältä tuntuu itkeminen". Minusta se on usein vapauttava tunne päästää tunteista irti, eli heittäytyä niiden varaan. Ja kun se pääsee purkautumaan katoaa niiden negatiivisten tunteiden lohduttomuuskin saman tien. Kuvittele, jos puristaisit papaatin tai jonkun muun ilotulitteen kämmenesi sisään, räjähtäessään se tekisi pahaa jälkeä. Mutta jos pitäisit sitä avoimella kämmenellä, jäisi siitä pieni musta jälki eikä muuta. Tämä on juuri se, mitä olen aiemmin sanonut, pitää antaa itselleen anteeksi tunteensa. Kun antaa esim. juuri itkun tulla, merkitsee se ainakin minulle samalla sen tunteen hyväksymistä ja anteeksiantoa omalle heikkoudelleen.

Rationaalisuus ei minusta ole tämän asian kanssa lainkaan ristiriidassa, päinvastoin, minusta järjen käyttäminen ei ole koskaan pahasta. Tarkkailemalla ja tunnustelemalla itseään, reaktioitaan ja tunteitaan päästään kehityksen polulle itsetuntemuksessa (vertaa myös termiin "itsevarmuus" - sehän ei ole lainkaan sama asia). Tässä mielessä parivaljakko "järki ja tunteet" ovat kärjistetty vastakohta. Oikeastaan ne eivät ole lainkaan vastakkaisia, looginen ajattelu ei sulje pois tunteellisuutta. Toki tunnekuohut tekevät ajattelusta vaikeampaa, mutta se ei muuta vääriä päätöksiä oikeiksi.

Minulla itselläni on vahva rooli monissa yhteyksissä loogisena ajattelijana. Toisten mielestä en ehkä päästä ihmisiä lähelleni. Minulle on kerrottu että joidenkin mielestä elän norsunluutornissa, muiden yläpuolella, tarkkaillen ja halliten, tai pyrkien hallitsemaan, irrallaan todellisesta maailmasta. Ymmärrän hyvin että minusta voi saada tällaisen kuvan. Tämä kaikki liittyy järkeen ja tunteisiin. Kuten olen monesti tällä palstalla aikaisemmin maininnut, olen loppujen lopuksi hyvin tunteellinen ihminen. Niin tunteellinen, että varsinkin nuorempana opin suojautumaan muurin taakse, piilottamaan tunteeni muulta maailmalta ja lähes kieltämään ne itseltänikin. Nyt kun näistä yritän irtautua näistä opituista tavoista, prosessi joka on hidas ja vaivalloinen, olen päässyt vasta sille asteelle, että olen itse sinut omien tunteideni kanssa. Pelon muuri on kuitenkin vielä liian suuri, on paljon tilanteita joissa en osaa kommunikoida tunteitani muille ihmisille. Uskon että useimmat muutkin ovat samassa tilanteessa, eivät uskalla aina kommunikoida kaikkia tunteitaan, mutta se ei ole perustelu miksi minun ei kannattaisi yrittää parantaa tapojani.

Pelottavinta tässä on miten paljon näen itsessäni yhtäläisyyksiä vanhempiini, varsinkin heidän heikommissa kohdissaan. En haluaisi toistaa samoja virheitä. Heidän kunniakseen on kuitenkin mainittava että he ovat näistä heikkouksistaan suurilta osin tietoisia ja pyrkivät itse aktiivisesti parantamaan tapaansa. Se on kunnioitettava pyrkimys.