Kritiikin kritiikkiä

Väitetään, että oppiminen tapahtuu virheiden kautaa. Tällä tarkoitetaan sitä että vain havaitessaan virheen tai epäonnistumisen alkaa ihminen miettiä miten asian voisi tehdä paremmin. Tämä tarkoittaa siis sitä että reagoidaan virheisiin ja pyritään välttää virheitä. Kritiikki on tähän erinomainen työväline. Sen avulla pyritään etsimään asioiden heikkouksia.

Tämä kritiikkiasia tuli mieleeni kun kuulin (taas) käsitteen ongelmalähtöinen opettaminen. Ilman sen tarkempaa tietoa tai kokemusta olen ymmärtänyt että ongelmalähtöisessä opettamisessa otetaan esiin erillaisia todellisia ongelmia ja lähdetään etsimään niille ratkaisua ryhmätyömuodossa. Tällä menetelmällä on selviä pedagogisia etuja, antaahan se tuntuman oikeisiin ongelmiin, ryhmätyöhön ja luovaan ajatteluun.

Ongelma on se että kritiikki ja ongelmlähtöinen oppiminen keskittyy ongelmiin (tarkkaavainen lukija huomaa että myös tämä kirjoitus keskittyy ongelmiin). Kun keskitytään ongelmiin pyrimme vain pois ongelmista ajatellen että ongelmaton tila on se mitä oikeasti haluamme. Ongelmaton tila ei mitenkään edellytä että asiat olisivat hyvin, se vain edellyttää että asiat eivät ole erityisen huonosti. Tämä ei ole se mitä haluamme. Se mitä oikeasti haluamme on jonkinlainen "onnellisuuden tila" tai "hyvän elämän tila" tms. Sovellettuna johonkin arkielämän tilanteeseen voisin väittää että sellainen auto jolla pääsee perille ei ole sellainen auto jota haluamme. Autoon liittyy myös monia muita mielihaluja joita täytämme kuin vain perille pääseminen, jotka kaikki tulee ottaa huomioon auton valinnassa. Onnellinen auton omistaja voi hyvin kestää sen että se joskus jättää tielle, jos vain se auto on muilta ominaisuuksiltaan aivan loistava.

Samaan aikaan toisaalla; Tieteellisyyden ja akateemisen ajattelun peruskivinä pidetään kritiikkiä ja itsekritiikkiä. Edellä kuvatun perusteella tämä on minusta vajavainen ajattelutapa. Kritiikin ohella, sen vastapainona tai peräti sen vaihtoehtona, pitäisi edistää konstruktiivista ajattelua. Ei pelkästään konstruktiivista kritiikkiä (joka on sekasikiö ja halpa komrpomissi kummastakin ajattelutavasta) vaan konstruktiivista ajattelua. Voisimme kysyä: "Miten parannan "tätä" asiaa?" tai "Miten parannan itseäni?"

Erityisesti, nyt kun olemme koko ikämme opiskelleet kritiikkiä ja itsekritiikkiä, ja kehittäneet kritiikille jopa oman huumori-muodonkin, ironian ja itseironian, pitäisi meidän harjoituksen vuoksi rynnätä aivan toiseen ääripäähän, ääripositiiviseen ajatteluun. Voisi ensituntumalta luulla että tälläinen ääripäähän heittäytyminen olisi hullua ja totalitääristä, mutta koska olemme niin pitkään olleet totalitäärisiä kriitikoita, on meidän välttämätöntä heittäytyä vastakkaiseen laitaan, vain jotta joskus hamassa tulevaisuudessa voisimme saavuttaa tasapainon ääripäiden välillä.

Voisimme alakajaiskisi esimerkiksi katsella toisiamme ja yrittää etsiä toisista asioita mitkä muut tekevät paremmin kuin me itse, ihailla näitä asioita ja sitä kautta löytää toimintatapoja itsellemme, joka tekisi omista elämistämme parempaa. Myös itsereflektion kautta voimme havaita mitkä toimintatavat tuntuvat toimivan erityisen hyvin tai sopivan omaan henkilöömme erityisen hyvin, ja pyrkiä soveltamaan näitä samoja toimintatapoja myös muille elämänalueille.

Sanotaan että paras puolustus on hyökkäys. Jos haluamme puolustautua ongelmia vastaan voimme lähtä hyökkäämään parempien toimintatapojen puolesta. Tällöin lakkaamme reagoimasta toisten ulkoisista syistä aiheutuneisiin ongelmiin, otamme aloitteen itsellemme ja alamme viemään itseämme kohti parempaa huomista. Siinä sivussa saamme itsellemme tunteen että olemme hallinnassa omassa ympäristössämme, joka jo yksinään tuottaa meille hyvänolon- ja turvallisuudentunnetta.

Päivän kotiharjoitus; Kysy itseltäsi: Mihin toimintatapaan elämässäsi olet erityisen tyytyväinen? Mihin toiseen elämänalueeseen voisi soveltaa samaa toimintatapaa?

Viikon uusi lintuhavainto; punarinta.