Minä. Minusta. Minua.

Pyydän anteeksi jo ennakkoon kielenkäyttöäni, mutta välillä tulee sellainen tunne että kaikki tämän palstan kirjoitukset ovat itserakasta pseudointellektuaalia mastrubaatiota. Pitäisi kai kirjoittaa blogin otsikkoon "Omaan napaan katselua ja oman egon pönkitystä." Mutta samalla, lukiessani esimerkiksi edellistä tekstiä uudestaan "Kritiikkiä kritiikistä", totean että allekirjoitan edelleen käytännössä kaiken mitä olen tänne kirjoittanut. Minusta nämä kirjoitukset pohtivat oikeita asioita ja pääsevät oikeisiin lopputuloksiin. Looginen päätelmä; jos mielestäni esittämäni asiat ovat oikein, mutta en silti pidä niistä, en oikeastaan pidä itsestäni. Outoa.

Onko tämä siis todiste huonosta itsetunnosta? Entä itsevarmuudesta? Tunntetustihan nämä ovat eri asioita (jätän eron tunnistamisen kotitehtäväksi). Huonon itsevarmuuden voin avoimesti myöntää, enkä sitä pidä edes kokonaan huonona asina, mutta huono itsetunto olisi huonompi asia. Itsensä tunteminen ja itseensä luottaminen ovat tärkeitä asioita. Itsevarmuus taas on (nyt vastaan jo kotitehväksijättämääni kysymkseen) sokeaa luottamusta itseensä ja omaan hyvyyteensä, eli egon pönkittämistä. Nyt siis kiertelen myös kehää. Tässä on osasyy miksi olen kirjoitellut niin harvakseltaan viimeaikoina. Luottamus itseeni on ollut hieman heikoilla.

Edit: Toinen näkökulma asiaan on että tarkastelen liiankin henkilökohtaisia asioita julkisesti. Mutta rehellisesti sanoen olen sitä mieltä että jos tekee asiat oikein ja rehellisesti ei mikään asia ole sellainen ettei sitä voisi julkisesti tunnustaa. Se käy melkein määritlemästä; asia jota ei voi julkisesti tunnustaa on eettisesti tai moraalisesti arvelluttava.