Todennäköisyysfilosofia

Descartesin ehkä tärkein, perustavanlaatuinen idea tai tekniikka oli epäilyn tekniikka - epäile kaikkea minkä tiedät kunnes onnistut osoittamaan sen todeksi. Tällä tekniikalla hän ilmeisesti tuli tulokseen Cognito, ergo sum (Ajattelen, siis olen), eli ainoa mikä on varmaan on se että ajattelen ja siksi olemassaoloni on varmaa. Kaikki perustuu siihen että on mahdollista, hyvin epätodennäköistä, mutta mahdollista että kaikki aistimukseni maailmasta ovat harhaisia illuusioita. Tiedättehän miten helppoa on huijata ihmisiä illuusioilla, mutta silti olemme sitä mieltä että yleensä meitä ei huijata, koska se olisi hyvin epätodennäköistä. Sanon sen uudestaan koska se on niin tärkeää; se että näkemämme ei olisikaan totta on äärimmäisen epätodennäköistä, se on ääritapaus.

Tästä innostuneena, tänä sunnuntaiaamuna sain idean; meidän ei niinkään pitäisi keskittyä äärimmäisyyksiin, koska ne ovat vain erikoistapauksia ja useimmiten ne ovat, itse asiassa worst-case tapauksia eli kaikken pahimpia mahdollisuuksia. On aika mieletöntä uhrata suuria määriä ajatusvoimaa tapauksille jotka loppujen lopuksi ovat todella epätodennäköisiä. Tässä vaiheessa olisi helppo hypähtää todennäköisyyslaskun puolelle ja sanoa että vaikka näiden tapaukset ovat mahdollisia, on niiden todennäköisyys nolla, mutta samalla en halua sanoa sitä totuutena ilman tarkkaa määrittelyä, vaan käytän sitä tässä enemmänkin metaforana. Jos emme siis tarkkaile äärimmäisyyksiä, mitä meidän sitten tulisi tarkkailla?

Minä lähtisin miettimään kahta asiaa, ensinnäkin sitä todennäköisintä vaihtoehtoa, että tämä meidän elämämme ja maailmamme kuitenkin on totta ja toiseksi koko kokonaisuutta - niitä todennäköisiä ja epätodennäköisiä vaihtoehtoja yhdessä. Nyt on tärkeä huomata että minä en lähde kokonaan torppaamaan Descartea ja kumppaneita, ne ovat tärkeitä kokonaisuuden kannalta, mutta kokonaisuudesta puuttuu vielä monta osaa. Erityisesti, kokonaisuudelle juuri Descartesin jälkeen asetettu paljon raameja ja reunaviivoja, mutta sen kokonaisuuden tärkein asia, sen sisältö, puuttuu vielä. Lähtökohta sisällölle voisi olla että on hyvin todennäköistä että maailma on olemassa.

Näen tämän ajatuksen, jälleen metaforana, eräänlaisena analogiana sumealle logiikalle. Ja nyt käytän äärimmäistä varovaisuutta etten tee loogisia päätelmiä sumean logiikan sääntöjen perusteella. Se mitä voin sanoa varmasti on että sumeaan logiikkaan perustuvaa filosofiaa ei juurikaan ole näkynyt mainstream filosofiassa, tai ainakaan populäärifilosofian kirjallisuudessa.

Samalla näen tämän ajatuksen jatkumona joillekin Esa Saarisen ideoille joihin minulla on ollut kunnia tutustua. Saarisen elämänfilosofiassa eräs kulmakivi tuntuu olevan arvostamisen filosofia - koska meidät on opetettu olemaan kaikella tapaa kriittisiä, tulisi meidän nyt samalla tavalla harjoitella olemaan kaikella tapaa arvostavia. Vain viemällä ajattelumme vähäksi aikaa mittarin toiseen päähän, voimme myöhemmin löytää tasapainon ääripäiden välillä. Descartes jälkeläisineen on opettanut meille kritiikin ja tuonut sitä kautta kokonaiskuvalle rajat. Nyt meidän pitää viedä asia toiseen ääripäähän. Meidän tulisi miettiä mikä oikeasti on todennäköistä, mitä elämämme oikeasti on eikä vain mitä se ei ole. Nimitän tämä filosofian tässä ja nyt todennäköisyysfilosofiaksi.

PS. Em. pohdiskelu lähti liikkeelle kun luin Russelin kirjaa Filosofian ongelmat. Se tosiaan laittaa vauhtia ajatteluun vaikken kaikkiin ideoihin yhdykkään.