Viimeiset puolitoista kuukautta on ollut kiireistä, todella kiireistä. Tämä ei ole minulle tyypillistä - olenhan päättänyt viettää rauhallista elämää koska rauhallinen elämä on hyvää elämää. Eikä tämä ole vain tavallinen voivottelu kiireisestä elämästä. Suurin osa kevättä oli rauhallista, melkeinpä liian rauhallista ja nyt väännettiin sitten mittari toiseen ääripäähän vähäksi aikaa.
Nyt kun kiire on takanapäin on aika ja aikaa pohtia asioita. Kestänee pari päivää ennenkuin ehdin taas asettua. Kuulin ystävältäni viikonloppuna tarinan, jonka mukaan amerikan intiaaneilla on tapana sanoa (tämä saattaa hyvin olla urbaani legenda) että matkustaessa kestää kolme päivää ennenkuin sielu tulee perässä. Vaikka en itse usko fyysisen sielun olemassaoloon, uskon kuitenkin tähän abstraktiin ideaan, samoin kuin uskon että sieluun abstraktissa mielessä, metaforan kaltaisena. Uuteen paikkaan saapuessa menee tovi ennen kuin pystyy rauhoittumaan, ennen kuin kotiutuu. Tämän minun kiireisen periodin osalta uskon että asia on aika lailla samoin. Menee hetki ennen kuin sielu löytää kotiin, löytää paikkansa.
Eilen olin kotona lähes koko päivän, hetken kävin pyöräilemässä, mutta käytännössä koko päivän olin itsekseni. Se oli alku. Tänään työpäivän jälkeen olen ollut kotona. En ole tehnyt kovin paljon mitään ja tarkoitukseni on pitää kiinni siitä. Saatan käydä vielä pikaisesti kaupassa tai lenkillä, mutta en mene shoppailemaan enkä mene urheilemaan. Ymmärrätte varmaan eron.
Voi hyvin olla että tämän matkan jälkeen ei kolme päivää riitä. Voin tarvita enemmänkin aikaa ennenkuin asetun jälleen aloilleni. Suunnittelen jo juhannusta sen varalle. Jospa olisinkin kotona yksin, tai ehkä veljeni kanssa, jos hän on maisemissa. Grillaisin jotain, kävisin lenkillä, saunoisin, enkä oikeastaan tekisi mitään hyödyllistä. Tuntuu kuin tarvitsisin sitä juuri nyt; tekemättömyyttä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti