Soitin jonkin aikaa sitten kaverille, mutta se meni vastaajaan. Seuraavana päivänä soitin uudestaan - sama juttu. Aikaa kului eikä kuulunut mitään. Vähitellen aloin ihmetellä; Missä on vika kun hän ei soita? Onko vika hänessä vai minussa? Eikö hän halua soittaa minulle? Onko hän minulle jostain vihainen? Ja tätä rataa jatkoin hyvän aikaa.
Lopulta soitin vielä kerran ja hän vastasi heti iloisesti "hauskaa kun soitit" ja ennen kuin ehdin kysymään "olin töissä kiinni palavereissa koko päivän". Noloa. Olin ehtinyt käymään läpi niin monta negatiivista skenaariota että aloin uskoa niihin itsekin.
Olen huomannut samaa käytöstä myös muualla; Joku ei pidä työpaikastaan siksi että on päättänyt ettei pidä siitä ja puhuttuaan siitä vuosia on vähitellen alkanut uskoa sitä myös itse. Toinen haluaisi osata kirjoittaa mutta kun rakentavaa kritiikkiä on niin vaikea antaa (tai saada) niin hän on alkannut epäillä ettei osaa kirjoittaa ja lähes jo uskoo siihen itsekin. Myös Kai kirjoitti samansuuntaisesti vastikään hänen kyvystään psyykata itsensä joko positiiviseen tai negatiiviseen vauhtiin [link].
Itsekin samaan loveen langeneena ei minulla ole mitään kultaista avainta jolla ongelman voisi avata. Tiedän kuitenkin sen, että tietoisuus tästä tavasta, tai kyvystä negatiiviseen psyykkaukseen, on ensimmäinen askel. Kun huomaa psyykkaavansa itseänsä negatiivisesti, voi siitä vielä pyristellä irti. Tiedän myös, että meillä on tapana olettaa se negatiivisin vaihtoehto mikäli olemme vailla parempaa tietoa. Me ikäänkuin varaudumme häviämään jo ennen kuin olemme alkaneet hävitä. Surullisinta tässä on se että häviämisen olettaminen on itsensä toteuttava ennustus. Negatiivinen energia heijastuu ympäristöstämme takaisin. Kukaan ei halua olla häviäjän kanssa. Jos oletamme olevamme huono kirjoittaja niin muutumme vähitellen sellaiseksi. Jos uskomme että työpaikka on huono, muuttuu se vähitellen sellaiseksi. Jos uskon, että kaverini ei pidä minusta ja siksi ei soita, ei hän vähitellen enää pidä minusta.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Totta puhut.
Minä yleensä jollain tasolla tiedostan sen, jos psyykkaan itseäni negatiivisesti, mutta annan yltiönegatiivisten ajatusten silti vain tulla, koska tuntuu siltä, ja ajattelen, että jos pahojen tunteiden antaa tulla ulos, ne paljastavat oman älyttömyytensä ja siten menettävät voimansa. Mutta jossain määrin niihinkin ajatuksiin alkaa uskoa, kun niitä toistelee päässään. Ja negatiivinen ajattelu ikävä kyllä toteuttaa itseään. Se on sellainen kierre.
Tarkoitukseni ei ollut kannustaa tunteiden kieltämiseen tai tukahduttamiseen, vaan enemmänkin tietoisuuden tason nostamiseen. Ensin tulee havainto psyykkaamisesta, sitten tarkastellaan itseään tarkemmin, tälläisia tunteita tunnen. Tällöin päästään pian juuri siihen tilanteeseen missä tunteiden älyttömyys, varsinkin niiden negatiivisten tunteiden älyttömyys, menettää voimansa.
Lähetä kommentti