Menestyksestä

(Tavallaan edelleen jatkoa autoinventariosarjalle, eli osa 4)

Eräs sana jolla kuvailin itseäni autoinventarion alussa oli "menestyvä". Olen saanut ylimmän akateemisen koulutuksen, olen taloudellisesti tasapainossa, harrastan korkeakulttuuria ylimmällä tasolla, pärjään hyvin niissä urheilumuodoissa jota harrastan ja olen esimerkiksi toimittanut yhden kirjan. Joten on aivan kohtuullista sanoa että olen menestynyt. On myös aivan kohtuullista sanoa että olen tottunut menestymään. Ja kun päästään tottumuksen puolelle, ollaankin jo tukevasti kaulaamyöden lirissä.

Olen ehkä jo liiankin usein toistanut tapaani kyseenalaistaa kaikki lauseet jotka alkavat "Minä olen sellainen että.." ja tässä tapauksessa kyseenalaistan sen lauseen joka päättyy "olen tottunut menestymään." Lause on sinänsä oikein, eikä anna syytä kyseenalaistukseen, mutta sen sisällön mielekkyys on syytä kyseenalaista. Tottumus on syytä kyseenalaistaa. Erityisesti menestymiseen tottuminen ei ole hyvästä, koska aina tulee epäonnistumisia, ja kun on tottunut onnistumaan, on epäonnistuminen sitäkin karvaampaa.

Mutta tämä lienee jokaiselle sanomattakin selvä. Pihvi on paljon mehukkaampi jos sen kytkee johonkin tiettyyn tapaukseen (josta koko tämä idea alunperin minulla lähtikin liikkeelle). Olen useassa edellisessä kirjoituksessa pohtinut sinkkuutta. Sinkkuudenhan voi tulkita epäonnistumiseksi. Useimmat sinkut kuitenkin mielummin olisivat ei-sinkkuja, ja ei-sinkkuuten pyrkimyksessä sinkkuus on epäonnistuminen. Nyt kun minä olen tottunut menestymään, tuntuu epäonnistuminen tällaisessa elämän perusasiassa, jota voisi pitää tärkeämpänä kuin mikään muu asia, se tuntuu aivan erityisen raskaalta. Menestyksestäni huolimatta en ole sellainen joka ottaa epäonnistumisia raskaasti (taas tuo lause "minä en ole sellainen..."), mutta ajoittain sinkkuus kirpaisee. Erityisesti se kirpaisee siksi koska se on ainoa merkittävä epäkohta minun elämäni suuressa suunnitelmassa. Oikeastaan kaikki muu on kohdallaan.

Aiheutuuko tästä minun itse itselleni ottamasta menestyjän roolista sitten minulle jotain haittaa? Toki. Muistan kerran sanoneeni lauseen "Olen tottunut menestymään kaikilla elämän aloilla ja minusta parisuhde ei ole se ensimmäinen asia jossa pitäisi tinkiä." Kääk. Asiayhteydestä irrallaan se kuulostaa vielä pahemmalta. Kyse ei ollut siitä ettenkö olisi valmis tekemään kompromisseja, vaan siitä että minulla oli sellainen olo että tämä kyseinen parisuhde ei ollut "aivan erityinen", vaan "ihankiva". Kun kaikki muu elämässä on "aivanerityistä" olin sitä mieltä että "ihankiva" ei riittänyt. Jälkiviisautta tässä ei kaivata, mutta tänään saattaisin ajatella toisin.

Katumusta teoistani en harrasta koska se ei ole konstruktiivista, mutta virheistään tulee oppia. Vastaisuudessa minun pitää tarkemmin miettiä mitkä ovat realistisia vaatimuksia menestykselle. Toki menestykseen tottuminen tai voittamisen kulttuuri on siinä mielessä hyvä asia että silloin uskaltaa asettaa tavoitteensa niin korkealle kuin ne realistisesti katsoen on mahdollista asettaa. Häviämiseen tottunut ei uskalla edes yrittää voittaa. Joten toisaalta tämä asia on vähän tämmöinen "toisaalta ja toisaalta".