Tänään asiat jotenkin loksahtelivat taas kohdalleen. Näen taas asiat selvemmin. Otin taas esiin kirjoitelmani, novellini, ja työstin sitä useamman tunnin. Luin myös pätkiä sieltä täältä. Kokonaisuus alkaa vähitellen hahmottua. Hieman on sellainen olo että teksti on lyhyempi kuin olin olettanut, mutta en tiedä pitäisikö siitä tehdä itselleen ongelmaa? Rakenne on kuitenkin selkeä ja aiheiden kehittely etenee mielestäni suunnitelman mukaisesti. Tekstin virtaus on hyvä, saan siihen sellaisen rytmin kuin olen toivonutkin. Tunnelmaankin olen tyytyväinen. Joten pituutta lukuunottamatta kaikki menee hyvin, eli ei siitä pituudesta varmaan tarvitse ottaa itsellen paineita. Suunnittelen siten seuraavan novellin eri tavalla.
Tänään lukiessani tekstiä havahduin siihen miten visuaalinen teokseni on. Se on paljolti tunnelmamaalailua tietyistä hetkistä, ehkä täydellisistä hetkistä (vrt. Sartren kirjaan Inho), ja nään sen itse usein valokuvina ja mustavalkoisina elokuvan pätkinä. Tämä oli jännittävä introspektiivinen havainto kirjoitustyylistäni.
Tiedän että Sartren ohella tekstissä on viitteitä paljon Samuel Beckettiin, esim. kokoelmateokseen Piiritetyn huoneen novelleja, mutta nämä eivät ole tietoisesti haettuja yhtäläisyyksiä vaan enemmänkin sattumaa. Pieni ääni sisälläni valittaa että teos on liiaksi älykkönovelli, jonka kaikkia nyansseja kukaan ei koskaan tule osaamaan arvostaa, mutta toisaalta, se ei ole ollut pyrkimykseni vaan lopputulos. En osaa uskoa että tekisin väärin jos kuuntelen tyylin suhteen ainoastaan sydämmeni ääntä.
Nyt kuitenkin ensi kertaa kirjoitusprojektin loppu alkaa häämöttää. Tunnen että tästä voisi tulla joskus valmista. Keskiosasta puuttuu vielä paljon tekstiä, mutta kun kokonaisuus on niin "valmis", en jaksa uskoa että tästä enää tulisi mitään ongelmaa.
Itseluottamus on tänään korkealla.
keskiviikkona, joulukuuta 06, 2006
Omistajuus ja oikeudet
Jatkona edelliseen jäin vielä miettimään monia asioita joita en maininnut. Esimerkiksi nyt vaikka omistajuus. Omistamme tavaroita, maa-alueita ja oikeuksia. Mutta mitä on omistaminen? Mikä tai kuka antaa meille oikeuden omistaa asioita? Jos haluaisin omistaa tähden tai kuun, kuka antaisi minulle sen oikeuden? Nehän ovat loppujen lopuksi vain isohkoja maa-plänttejä.
Toinen samanhenkinen kysymys on oikeus-ajattelu. Ajattelemme usein että meillä on oikeus tulla tasavertaisesti kohdelluksi, meillä on oikeus omaan rauhaan, meillä on oikeus toteuttaa itseämme. Miten niin? Kuka tämän oikeuden on antanut? Mitä jos minä päättäisin että minulla on oikeus päättää tämän maan asioista? Eikö se ole yhtä sattumanvarainen oikeus kuin mikä tahansa muu oikeus?
Ameriikkalaiset puhuvat itsestäänselvistä totuuksista ("selfevident truths") esimerkiksi heidän itenäisyysjulistuksessaan:
Sivuhuomatuksena huomattakoon että on ironista että he puhuvat onnellisuuden tavoittelusta perusoikeutena, kun sen toteutus nyky-yhteiskunnassa tuntuu olevan vain oikeus taloudellisen hyödyn tavoitteluun.
Minun ongelmani tässä tavassa ajatella, tässä oikeus-ajattelussa, on että kaikki mikä meistä on meille kuuluvaa, kaikki mihin meille on "oikeus", aiheuttaa mielipahaa ja kärsimystä jos siitä jostain syystä joutuu luopumaan. Toteutuessaan, yksilön saadessaan toimia niin kuin hän uskoo että hänen oikeutensa antavat luvan, ei hän koe onnellisuutta, mutta jos hänen oikeuksiaan rikotaan, aiheutuu hänelle kärsimystä. Ajatellessani että minulla on vapaus ilmaista mielipiteeni, saan siitä mielipahaa jos kirjoitukseni sensuroidaan. Uskoessani että minulla on oikeus tasa-arvoiseen kohteluun työelämässä, loukkaannun jos minut ohitetaan perusteettomasti. Emme koskaan kuitenkaan ole tasa-arvoisia, eikä elämä ole reilua. Kaikkia "oikeuksia" rikotaan joskus ja siitä aiheutuu kärsimystä, sellaista, joka olisi voitu välttää jos emme olisi niin kiintyneitä näihin oikeuksiin. Omistajuus ja oikeudet, nehän ovat lopulta vain sosiaalisia konstruktioita. Ei maailmankaikkeus välitä, katsellessaan meitä avaruudesta, siitä mitä me pidämme oikeuksinamme. Vain ihmisten välisessä kulttuurissa on oikeuksilla mitään merkitystä ja jos me käsitämme ne vain kulttuurin ilmiöinä, emmekä itsestäänselvinä totuuksina, on pettymyksemme vähäisempi ellei olematon, kun meidän nk. "oikeuksiamme" rikotaan.
Muistakaa tämä kun seuraavan kerran kuulette tai luette jotain intohimoista selostusta esimerkiksi sananvapaudesta, tekijänoikeuksista tai patenteista, Helsingin ja Sipoon rajakiistoista yms. Millään näistä ei ole mitään merkitystä esimerkiksi onnellisuuden kannalta. Sananvapaus on ehkä rajamailla, mutta siitäkin on poikkeuksensa.
Toinen samanhenkinen kysymys on oikeus-ajattelu. Ajattelemme usein että meillä on oikeus tulla tasavertaisesti kohdelluksi, meillä on oikeus omaan rauhaan, meillä on oikeus toteuttaa itseämme. Miten niin? Kuka tämän oikeuden on antanut? Mitä jos minä päättäisin että minulla on oikeus päättää tämän maan asioista? Eikö se ole yhtä sattumanvarainen oikeus kuin mikä tahansa muu oikeus?
Ameriikkalaiset puhuvat itsestäänselvistä totuuksista ("selfevident truths") esimerkiksi heidän itenäisyysjulistuksessaan:
We hold these truths to be self-evident, that all men are created equal, that they are endowed by their Creator with certain unalienable Rights, that among these are Life, Liberty and the pursuit of Happiness.
Sivuhuomatuksena huomattakoon että on ironista että he puhuvat onnellisuuden tavoittelusta perusoikeutena, kun sen toteutus nyky-yhteiskunnassa tuntuu olevan vain oikeus taloudellisen hyödyn tavoitteluun.
Minun ongelmani tässä tavassa ajatella, tässä oikeus-ajattelussa, on että kaikki mikä meistä on meille kuuluvaa, kaikki mihin meille on "oikeus", aiheuttaa mielipahaa ja kärsimystä jos siitä jostain syystä joutuu luopumaan. Toteutuessaan, yksilön saadessaan toimia niin kuin hän uskoo että hänen oikeutensa antavat luvan, ei hän koe onnellisuutta, mutta jos hänen oikeuksiaan rikotaan, aiheutuu hänelle kärsimystä. Ajatellessani että minulla on vapaus ilmaista mielipiteeni, saan siitä mielipahaa jos kirjoitukseni sensuroidaan. Uskoessani että minulla on oikeus tasa-arvoiseen kohteluun työelämässä, loukkaannun jos minut ohitetaan perusteettomasti. Emme koskaan kuitenkaan ole tasa-arvoisia, eikä elämä ole reilua. Kaikkia "oikeuksia" rikotaan joskus ja siitä aiheutuu kärsimystä, sellaista, joka olisi voitu välttää jos emme olisi niin kiintyneitä näihin oikeuksiin. Omistajuus ja oikeudet, nehän ovat lopulta vain sosiaalisia konstruktioita. Ei maailmankaikkeus välitä, katsellessaan meitä avaruudesta, siitä mitä me pidämme oikeuksinamme. Vain ihmisten välisessä kulttuurissa on oikeuksilla mitään merkitystä ja jos me käsitämme ne vain kulttuurin ilmiöinä, emmekä itsestäänselvinä totuuksina, on pettymyksemme vähäisempi ellei olematon, kun meidän nk. "oikeuksiamme" rikotaan.
Muistakaa tämä kun seuraavan kerran kuulette tai luette jotain intohimoista selostusta esimerkiksi sananvapaudesta, tekijänoikeuksista tai patenteista, Helsingin ja Sipoon rajakiistoista yms. Millään näistä ei ole mitään merkitystä esimerkiksi onnellisuuden kannalta. Sananvapaus on ehkä rajamailla, mutta siitäkin on poikkeuksensa.
sunnuntaina, joulukuuta 03, 2006
Tarkoitus
Mietin tässä aamulla Suuria asioita: Elämän tarkoitusta. Mutta se kuulostaa niin suurelta että siitä ei voi aloittaa. Täytyy aloittaa jostain pienemmästä arkisesta asiasta.
1. Kävin punttiksella ja näin siellä taas näitä jäykkäniskoja, joiden ainoa elämän sisältö tuntuu olevan raudan nostaminen. Ajatelkaapa nyt, he käyvät jossain töissä, hankkimassa rahaa, mutta sillä ei ole mitään muuta merkitystä kuin rahan hankkiminen. Töiden jälkeen mennään punttikselle nostamaan rautaa. Kaikki ystävät ovat toisia jäykkäniskoja ja heidän kanssaa keskustellaan raudan nostamisesta. Kuulostaako mielekkäältä?
Stereotyyppi nro 2. Kuvittele taitelija. Tekee taidetta sydämmestään aina kun vain pystyy. Taitelija ei olisi oikea taitelija jos hän olisi rikas, mutta joskus pitää syödä joten välillä pitää tehdä keikkahommia tarjoilijana. Ystävät ovat toisia taitelijoita, sillä he ovat ainoita jotka ymmärtävät taitelija kärsimyksiä. Tämä on elämää josta monet unelmoivat. Oikeaa taitelijanelämää!
Stereotyyppi nro 3. Perheenisä. Kaksi lasta, kaunis, työssäkyvä vaimo, rivitalonpätkä ja farmariauto. Päivät töissä, illat kotona paitsi 1-2 iltaa jolloin on joku harrastus. Turvallinen elämä joka on monelle unelmien täyttymys.
Missä mielessä taide on parempi elämäntehtävä kuin raudan nosto? Millä tavalla perhe-elämä on täydempää elämää kuin jonkin muunlainen elämä?
Minusta me olemme aika herkkiä tuomitsemaan toisten elämäntyylejä. Moni ei ymmärrä vaikka juuri näitä Testoja punttiksella. Mutta mikäs siinä? Se on haastava harrastus, jossa tapaa kavereita ja voi tuntea kehittyvänsä. Taide eroaa vain siinä että taiteessa käytetään päätä (ja sydäntä) kun punttiksella käytetään lihaksia.
Jos katsotaan oikein tarkkaan, niin kuitenkaan missään tekemisesessä ei ole mitään järkeä. Miksi pitäisi tehdä vaikka taidetta tai musiikkia? Joku vastaisi että se on kehittävää. Mutta kehittävää mitä varten? Jos teen työkseni tiedettä, niin sen sanotaan vievän ihmiskuntaa eteenpäin, tekevän tästä maailmasta paremman paikan. Mutta millä oikealla tavalla se on parempi jos tietämyksemme hieman kasvaa? Vaikka tietäisimme kaksi kertaa nykyistä enemmän asioita, vaikka taide tarjoaisi kymmenen kertaa suurempia elämyksiä kuin nyt, olisiko elämämme sen parempi?
Tulen siihen tulokseen että millään määrällä yhtään mitään väliä. Enemmän sitä tai tätä, ei tee elämäämme yhtään paremmaksi. Ainoa jolla on merkitystä on se mitä tapahtuu päämme sisällä. Jos elämämme tuntuu merkityksellisestä, silloin se on merkityksellistä. Jos tunnet itsesi onnelliseksi, silloin olet onnellinen. Millään muulla ei ole väliä. Tai sillä on väliä, jos tämä jokin muu voi auttaa sinua tulemaan onnelliseksi. Millään muulla kuin onnellisuudella ei ole muuta kuin välillistä merkitystä.
1. Kävin punttiksella ja näin siellä taas näitä jäykkäniskoja, joiden ainoa elämän sisältö tuntuu olevan raudan nostaminen. Ajatelkaapa nyt, he käyvät jossain töissä, hankkimassa rahaa, mutta sillä ei ole mitään muuta merkitystä kuin rahan hankkiminen. Töiden jälkeen mennään punttikselle nostamaan rautaa. Kaikki ystävät ovat toisia jäykkäniskoja ja heidän kanssaa keskustellaan raudan nostamisesta. Kuulostaako mielekkäältä?
Stereotyyppi nro 2. Kuvittele taitelija. Tekee taidetta sydämmestään aina kun vain pystyy. Taitelija ei olisi oikea taitelija jos hän olisi rikas, mutta joskus pitää syödä joten välillä pitää tehdä keikkahommia tarjoilijana. Ystävät ovat toisia taitelijoita, sillä he ovat ainoita jotka ymmärtävät taitelija kärsimyksiä. Tämä on elämää josta monet unelmoivat. Oikeaa taitelijanelämää!
Stereotyyppi nro 3. Perheenisä. Kaksi lasta, kaunis, työssäkyvä vaimo, rivitalonpätkä ja farmariauto. Päivät töissä, illat kotona paitsi 1-2 iltaa jolloin on joku harrastus. Turvallinen elämä joka on monelle unelmien täyttymys.
Missä mielessä taide on parempi elämäntehtävä kuin raudan nosto? Millä tavalla perhe-elämä on täydempää elämää kuin jonkin muunlainen elämä?
Minusta me olemme aika herkkiä tuomitsemaan toisten elämäntyylejä. Moni ei ymmärrä vaikka juuri näitä Testoja punttiksella. Mutta mikäs siinä? Se on haastava harrastus, jossa tapaa kavereita ja voi tuntea kehittyvänsä. Taide eroaa vain siinä että taiteessa käytetään päätä (ja sydäntä) kun punttiksella käytetään lihaksia.
Jos katsotaan oikein tarkkaan, niin kuitenkaan missään tekemisesessä ei ole mitään järkeä. Miksi pitäisi tehdä vaikka taidetta tai musiikkia? Joku vastaisi että se on kehittävää. Mutta kehittävää mitä varten? Jos teen työkseni tiedettä, niin sen sanotaan vievän ihmiskuntaa eteenpäin, tekevän tästä maailmasta paremman paikan. Mutta millä oikealla tavalla se on parempi jos tietämyksemme hieman kasvaa? Vaikka tietäisimme kaksi kertaa nykyistä enemmän asioita, vaikka taide tarjoaisi kymmenen kertaa suurempia elämyksiä kuin nyt, olisiko elämämme sen parempi?
Tulen siihen tulokseen että millään määrällä yhtään mitään väliä. Enemmän sitä tai tätä, ei tee elämäämme yhtään paremmaksi. Ainoa jolla on merkitystä on se mitä tapahtuu päämme sisällä. Jos elämämme tuntuu merkityksellisestä, silloin se on merkityksellistä. Jos tunnet itsesi onnelliseksi, silloin olet onnellinen. Millään muulla ei ole väliä. Tai sillä on väliä, jos tämä jokin muu voi auttaa sinua tulemaan onnelliseksi. Millään muulla kuin onnellisuudella ei ole muuta kuin välillistä merkitystä.
perjantaina, joulukuuta 01, 2006
Seksuaalinen häirintä
Luin tänään lehdestä että Suomessa suurin osa teini-ikäisistä tytöistä on sitä mieltä että poikien "seksuaalinen häirintä" ei ole niin vakavaa koska "pojat ovat poikia". Vanhempien ukkojen häirintä on vakavempaa koska se on niin ällöttävää, mutta "hehän ovat usein humalassa".
Ensimmäinen kysymys joka herää on että mikä tässä yhteydessä lasketaan seksuaaliseksi häirinnäksi? Onko esimerkiksi koskettelu häirintää? Onko (onhan!) se vain joskus häirintää ja joskus osa normaalia miehen ja naisen (tytön ja pojan) välistä kanssakäyntiä? Eikö pieni kisailu ja kiusoittelu vain kuulu teinien väliseen elämään?
Tiedän että seksuaalinen häirintä on ongelma. Esimerkiksi jos esimies nipistelee alaisiaan, on se vääränlaista vallankäyttöä. Mutta näistä kirjoitteluista lehdissä saa sen mielikuvan että miehet ovat syntyään sikoja ja kaikki läheisyys on väärin. Mietipä esimerkiksi seuraavia skenaarioita. Kirjoitan minä-muodossa havainnollisuuden vuoksi:
1. Tapaan hyvän ystävän joka on vastakkaista sukupuolta. Halaan häntä automaattisesti.
2. Tapaan bileissä naisen josta olen kiinnostunut. Tönäisen häntä teatraalisesti olkapäähän pienen sanallisen kiusoittelun yhteydessä. Hieman myöhemmin kosketan häntä käsivarrelle hänen kertoessa koskettavaa tarinaa. Mikäli tunnelma kehittyy lämpimään suuntaan saataan hetkeä myöhemmin ohimennessä koskettaa häntä lantiolle.
3. Istumme kaveriporukassa ravintolassa jossa on mukana nainen josta olen kiinnostunut ja uskon että hän voisi myös olla kiinnostunut. Harrastan jalkapeliä pöydän alla.
Näiden kuvausten perusteella on minun vaikea uskoa että kukaan väittäisi vastaan. Nämä ovat osa aika normaalia kanssakäyntiä eikä niissä ole sinänsä mitään kiellettyä. Mutta huomatteko mahdollisen harhan?
1. Mistä tiedän että ystävä on niin läheinen että voin häntä halata? Voin sen aistia siinä tilanteessa, mutta eikö erehtymisen vaara ole olemassa?
2. Naisen ja miehen välisessä dynamiikassa pelataan pienillä eleillä. Stereotypian mukaan mies tekee aloitteen. Tutkimusten mukaan se on kuitenkin nainen joka antaa (come-on) merkin ja antaa luvan miehelle tehdä aloitteen. Mutta ihmiset ovat erillaisia. Eri ihmisten merkit ovat erillaisia ja tulkinan vara on suuri. Miehet ovat usein sokeita naisten hienovaraisille merkeille ja miesten näkökulmasta heidän tulee vain arvata milloin nainen voisi olla myötämielinen ja tehdä aloite.
3. Mikä erottaa ystävän ja romantiikan? Läheinen ystävä voi olla paljon läheisempi kuin joku jonka kanssa on käynyt treffeillä useamman kerran. Minkälainen läheisyys kuuluu ystävyyteen ja milloin ne rajat voi ylittää?
Osa tästä on tietysti saivartelua, mutta tiedän kokemuksesta että erehtymisen vaara on suuri. Miten usein sinä olet ollut tilanteessa missä toinen on tehnyt aloitteen vaiket ole itse tajunnut ennalta mitään?
Suurimman osan näistä asioista voi hoitaa ihan vain aistimalla ja havainnoimalla tunnelmaa. Suurin harmi tässä on se että tuollainen yleispyöreä lehtikirjoittelu hämärtää asioita, asettaa miesten ja naisten väliin raja-aitoja joita ei oikeasti tarvittaisi. Ja edelleen, seksuaalista häirintää on olemassa ja tiedän että se on oikeasti ongelma. Mutta en haluaisi joutua amerikkalaiseen tilanteeseen, jossa on kiellettyä pitää kokousta suljettujen ovien takana mikäli osapuolina on vastakaista sukupuolta oleva esimies ja alainen. Kyllä minusta tervettä järkeäkin saa käyttää.
Ensimmäinen kysymys joka herää on että mikä tässä yhteydessä lasketaan seksuaaliseksi häirinnäksi? Onko esimerkiksi koskettelu häirintää? Onko (onhan!) se vain joskus häirintää ja joskus osa normaalia miehen ja naisen (tytön ja pojan) välistä kanssakäyntiä? Eikö pieni kisailu ja kiusoittelu vain kuulu teinien väliseen elämään?
Tiedän että seksuaalinen häirintä on ongelma. Esimerkiksi jos esimies nipistelee alaisiaan, on se vääränlaista vallankäyttöä. Mutta näistä kirjoitteluista lehdissä saa sen mielikuvan että miehet ovat syntyään sikoja ja kaikki läheisyys on väärin. Mietipä esimerkiksi seuraavia skenaarioita. Kirjoitan minä-muodossa havainnollisuuden vuoksi:
1. Tapaan hyvän ystävän joka on vastakkaista sukupuolta. Halaan häntä automaattisesti.
2. Tapaan bileissä naisen josta olen kiinnostunut. Tönäisen häntä teatraalisesti olkapäähän pienen sanallisen kiusoittelun yhteydessä. Hieman myöhemmin kosketan häntä käsivarrelle hänen kertoessa koskettavaa tarinaa. Mikäli tunnelma kehittyy lämpimään suuntaan saataan hetkeä myöhemmin ohimennessä koskettaa häntä lantiolle.
3. Istumme kaveriporukassa ravintolassa jossa on mukana nainen josta olen kiinnostunut ja uskon että hän voisi myös olla kiinnostunut. Harrastan jalkapeliä pöydän alla.
Näiden kuvausten perusteella on minun vaikea uskoa että kukaan väittäisi vastaan. Nämä ovat osa aika normaalia kanssakäyntiä eikä niissä ole sinänsä mitään kiellettyä. Mutta huomatteko mahdollisen harhan?
1. Mistä tiedän että ystävä on niin läheinen että voin häntä halata? Voin sen aistia siinä tilanteessa, mutta eikö erehtymisen vaara ole olemassa?
2. Naisen ja miehen välisessä dynamiikassa pelataan pienillä eleillä. Stereotypian mukaan mies tekee aloitteen. Tutkimusten mukaan se on kuitenkin nainen joka antaa (come-on) merkin ja antaa luvan miehelle tehdä aloitteen. Mutta ihmiset ovat erillaisia. Eri ihmisten merkit ovat erillaisia ja tulkinan vara on suuri. Miehet ovat usein sokeita naisten hienovaraisille merkeille ja miesten näkökulmasta heidän tulee vain arvata milloin nainen voisi olla myötämielinen ja tehdä aloite.
3. Mikä erottaa ystävän ja romantiikan? Läheinen ystävä voi olla paljon läheisempi kuin joku jonka kanssa on käynyt treffeillä useamman kerran. Minkälainen läheisyys kuuluu ystävyyteen ja milloin ne rajat voi ylittää?
Osa tästä on tietysti saivartelua, mutta tiedän kokemuksesta että erehtymisen vaara on suuri. Miten usein sinä olet ollut tilanteessa missä toinen on tehnyt aloitteen vaiket ole itse tajunnut ennalta mitään?
Suurimman osan näistä asioista voi hoitaa ihan vain aistimalla ja havainnoimalla tunnelmaa. Suurin harmi tässä on se että tuollainen yleispyöreä lehtikirjoittelu hämärtää asioita, asettaa miesten ja naisten väliin raja-aitoja joita ei oikeasti tarvittaisi. Ja edelleen, seksuaalista häirintää on olemassa ja tiedän että se on oikeasti ongelma. Mutta en haluaisi joutua amerikkalaiseen tilanteeseen, jossa on kiellettyä pitää kokousta suljettujen ovien takana mikäli osapuolina on vastakaista sukupuolta oleva esimies ja alainen. Kyllä minusta tervettä järkeäkin saa käyttää.
maanantaina, marraskuuta 27, 2006
Uusi aikakausi, uusi suunta
Ennen lomaani ylitin jonklaisen henkisen raja-aidan tämän blogin suhteen. Aiemmin olin täysin vakuuttunut että voin kirjoittaa tänne mistä tahansa mikäli olen vain täysin rehellinen itselleni ja avoin tarkoitusperistäni. Nyt se ei enää ole mahdollista. Jo aiemmin olin rajannut pois tiettyjä intiimejä asioita, mutta nyt havaitsin että tietyistä ihmissuhdeasioista ei vain voi kirjoittaa tänne, koska niin moni tietää kenestä on kyse. Tänne kirjoitettu asia saattaa vaikuttaa näihin suhteisiin, enkä voi kirjoittaa riippumattomasti kun tiedostan kirjoitusten vaikutuksen. Olisi helppoa yrittää vaikuttaa asioihin epäsuorasti kirjoittamalla niistä täällä, mutta silloin en olisi välttämättä enää täysin rehellinen. Jo pelko siitä että tällinen vaikutus on mahdolista vaikuttaa itsessään jo kirjoituksiini. En halua käyttää tätä mediaa sellaisena vallan välineenä.
Juuri nyt tapahtuu tällä rintamalla paljon asioita joista mielellään vuodattaisin huoliani ja sydänsurujani, mutta se ei siis ole mahdollista. Koska tarve kirjoittaa on kuitenkin ilmeinen, siirryn näissä suhdeasioissa kokonaan takaisin paperimuotoiseen päiväkirjaan tai sitten, jos jaksan, johonkin kokonaan anonyymiin blogiin jollain toisella palvelimella. Mikäli tällainen blogi syntyy, en tiedota siitä kuin ehkä jollekin aivan läheisimmälle ihmiselle.
Tämä blogi kuitenkin jatkuu, se ei lopu tähän. Mutta olettekin jo ehkä huomanneet että tuon loman jälkeen ovat kirjoitukset olleet kokonaan yleisellä tasolla. Tämä linja tulee jatkumaan ainakin toistaiseksi.
Juuri nyt tapahtuu tällä rintamalla paljon asioita joista mielellään vuodattaisin huoliani ja sydänsurujani, mutta se ei siis ole mahdollista. Koska tarve kirjoittaa on kuitenkin ilmeinen, siirryn näissä suhdeasioissa kokonaan takaisin paperimuotoiseen päiväkirjaan tai sitten, jos jaksan, johonkin kokonaan anonyymiin blogiin jollain toisella palvelimella. Mikäli tällainen blogi syntyy, en tiedota siitä kuin ehkä jollekin aivan läheisimmälle ihmiselle.
Tämä blogi kuitenkin jatkuu, se ei lopu tähän. Mutta olettekin jo ehkä huomanneet että tuon loman jälkeen ovat kirjoitukset olleet kokonaan yleisellä tasolla. Tämä linja tulee jatkumaan ainakin toistaiseksi.
perjantaina, marraskuuta 24, 2006
Joo, ja...
Luin Digikkoon poissaoloni aikana ilmestyneitä tekstejä ja yksi juttu siellä kiinnitti huomioni. Se käsitteli improvisaatiobloggausta, tai oikeastaan, se joka minua siinä inspiroi, oli "Joo, ja..." asenne (katso myös Improvisaatiosta eväitä bloggaukseen). Muistin heti Simo Routarinteen kirjan Improvisoi! jonka luin muutama vuosi sitten. Se on mahtava!
Tämä "joo, ja..." asenne antaa minusta elämälle rakentavan perustan. Ja sehän toimii näin; mihin tahansa saamasi kommenttiin tai missä tahansa elämäntilanteessa, yritä aloittaa vastauksesi sanoin "joo, ja...". Esimerkiksi jos kaverisi juttelee että "tekisi mieli mennä joskus ulos syömään" johon sinä voisit jatkaa "joo, ja elokuviin myös".
Menetelmän hienous piilee siinä että se on aina rakentava. Jos saat ehdotuksen josta et nyt ole niin kauhean innostunut, vaikkapa käyminen koiranäyttelyssä, voit jatkaa että olisi myös kiva käydä jääkiekko-ottelussa. Tällöin kaverisi ehdotus ei tule tyrmätyksi, mutta jatkoehdotus tuo sen uuteen perspektiiviin jossa eri ideoiden meriittejä voidaan vertailla ilman tyrmäämistä.
Pirkan kuvailema Improvisaatioblogi on tästä sivuhaara, jossa ideana on viitata kolmeen muuhun webbisaittiin/blogiin, ja jatkaa niiden esittämiä ajatuksia omilla ideoilla. Eli konstruktiivista ja luovaa yhteistyötä parhaimmillaan. Hienoa!
Tämä tekniikka on siis alunperin peräisin improvisaatioteatterista, jota tuo mainitsemani Simo Routarinteen kirja käsittelee. Minusta näistä teatterin harjoituksista saa paljon ellei enemmänkin oppia elämään yleensä kuin vain teatteriin. En vain enää muista tarkaan moniakaan siinä kuvailtuja harjoitteita. Nyt kun tähän aiheeseen törmäsin pitäisi melkein ottaa tuo kirja käteen uudestaan. Siitä voisi oppia lisää positiivisesta elämänasenteesta.
Tämä "joo, ja..." asenne antaa minusta elämälle rakentavan perustan. Ja sehän toimii näin; mihin tahansa saamasi kommenttiin tai missä tahansa elämäntilanteessa, yritä aloittaa vastauksesi sanoin "joo, ja...". Esimerkiksi jos kaverisi juttelee että "tekisi mieli mennä joskus ulos syömään" johon sinä voisit jatkaa "joo, ja elokuviin myös".
Menetelmän hienous piilee siinä että se on aina rakentava. Jos saat ehdotuksen josta et nyt ole niin kauhean innostunut, vaikkapa käyminen koiranäyttelyssä, voit jatkaa että olisi myös kiva käydä jääkiekko-ottelussa. Tällöin kaverisi ehdotus ei tule tyrmätyksi, mutta jatkoehdotus tuo sen uuteen perspektiiviin jossa eri ideoiden meriittejä voidaan vertailla ilman tyrmäämistä.
Pirkan kuvailema Improvisaatioblogi on tästä sivuhaara, jossa ideana on viitata kolmeen muuhun webbisaittiin/blogiin, ja jatkaa niiden esittämiä ajatuksia omilla ideoilla. Eli konstruktiivista ja luovaa yhteistyötä parhaimmillaan. Hienoa!
Tämä tekniikka on siis alunperin peräisin improvisaatioteatterista, jota tuo mainitsemani Simo Routarinteen kirja käsittelee. Minusta näistä teatterin harjoituksista saa paljon ellei enemmänkin oppia elämään yleensä kuin vain teatteriin. En vain enää muista tarkaan moniakaan siinä kuvailtuja harjoitteita. Nyt kun tähän aiheeseen törmäsin pitäisi melkein ottaa tuo kirja käteen uudestaan. Siitä voisi oppia lisää positiivisesta elämänasenteesta.
torstaina, marraskuuta 23, 2006
Matkalukemistoa
Minulla oli pino kirjoja mukana matkalla joista muutamat tekivät niin suuren vaikutuksen että pitää niistä täälläkin hehkuttaa. Luin yhteensä kolme kirjaa joista ensimmäisen nimen olen jo unohtanut joka ehkä kertoo jotain, mutta nämä kaksi kirjaa olivat mieleenpainuvia. Ensinnäkin Hermann Hessen Narkissos ja Kultasuu jota ystäväni oli minulle suositellut. Olin aiemmin lukenut Hessen kirjan Sidharta, joka myös teki minun suuren vaikutuksen ja minulla oli hieman sekavat tunteet tämän Narkissoksen kanssa epäillen että rakensin sitä varten liian suuria ennakko-odotuksia. Onneksi nämä pelot olivat aivan turhia. Narkissos ja Kultasuu on erinomainen kirja. Se on filosofinen romaani, joka pohtii järjen ja tunteiden ristiriitaa ja vuorovaikutusta, sekä samalla pohtii tieteen ja taiteen suhdetta. Suuri asioita, joiden puristuksessa kirjan henkilöt kulkevat. Tunnistin itseni ja samaistuin kummapaankin kirjan päähenkilöstä, jonka lisäksi, hieman ristiriitaisesti, näin heissä yhteyksiä minun ja veljeni Kain suhteeseen. Niinpä Kai voikin odottaa saavansa minulta kirjan aika pian luettavaksi;)
Se kolmas kirja oli Aron Ralstonin "Between a rock and a hard place". Aron on hyvin aktiivisesti vuorikiipeilyä harrastava hemmo, ja hän pitää hallussaan ennätystä eniten yli 14-tuhat-jalkaisia huippuja talvella soolona USA:ssa. Hänelle kävi sitten köpelösti erällä helpolla vaelluksella kun suuri kivenlohkare liikahti ja putosi hänen oikean kätensä päälle siten että hän jäi jumiin. Hän oli yksin liikkeellä eikä kukaan tiennyt minne hän oli lähtenyt, joten ongelma oli aika ilmeinen. Viiden vuorokauden jälkeen ilman vettä ja ruokaa hänen onnistui amputoimaan kätensä murtamalla ensin luut ja leikkaamalla Lehtermänillä.
Aluksi pelkäsin että tämä kirja aiheuttaisi pahoinvointia, onhan tarina aika groteski, mutta onneksi siitä ei ollut pelkoa. Eniten jäin pohtimaan Aronin havaintoaan omasta elämästään; hän oli keskittynyt tekemään asioita ja määritteli itsensä tekojensa mukaan. Hän luuli olevansa onnellinen juuri tekojen kautta. Mitä lähemmäs hän pääsi tavoitteitaan (kaikkien yli 14-tuhat-jalkaisten huippujen nousua), sen enemmän hän tuntisi elävänsä. Lopulta hän itsekin huomasi että onnellisuus tulee jostain muualta. Hän siteeraa jotain ajattelijaa (jonka nimen nyt unohdan) "love what you do and do what you love". Itse en allekirjoita täysin tätä jälkimmäistä osaa, vaan pidän erityisen tärkeänä tuota "love what you do" osaa.
Olen itsekin käynyt läpi saman havainnon; aiemmin etsin aina vain suurempia seikkailuita, kuten matkustelua Väli-Amerikkaan tai Afrikkaan. Jossain vaiheessa tuli raja vastaan. Panokset ja panostukset alkoivat olla niin kovia ettei minulla enää riittänyt rahkeet tuottaa suurempia seikkailuita, eikä oikeastaan haluakaan enää riittänyt. Ehkä minä aikuistuin. Tämä ei tarkoita että nämä matkat olisivat olleet suoritushenkisiä eksursioita fysiikan äärirajalle, vaan että niiden tarkoitus oli tuottaa suurempia ja suurempia elämyksiä. Yöpyminen intiaanikylässä viidakon keskellä tai jouluaatto Timbuktussa. Lopulta se ei vain riittänyt.
Nyt kun kävin Indonesiassa oli tavoite toisenlainen. Halusin pitää lomaa. Halusin rauhoittua. Halusin irtautua arjesta - tarvitsin sitä. Kun samalla sain hienoja elämyksiä oli se täydellinen kombinaatio. Jotenkin paradoksaalisesti tämä samalla antaa minulle vastaisuudessa luvan lähteä lomalle vaikka Teneriffalle, koska siellä voi varmasti samalla tavalla irtautua arjesta ja todennäköisesti myös rauhoittua.
Se kolmas kirja oli Aron Ralstonin "Between a rock and a hard place". Aron on hyvin aktiivisesti vuorikiipeilyä harrastava hemmo, ja hän pitää hallussaan ennätystä eniten yli 14-tuhat-jalkaisia huippuja talvella soolona USA:ssa. Hänelle kävi sitten köpelösti erällä helpolla vaelluksella kun suuri kivenlohkare liikahti ja putosi hänen oikean kätensä päälle siten että hän jäi jumiin. Hän oli yksin liikkeellä eikä kukaan tiennyt minne hän oli lähtenyt, joten ongelma oli aika ilmeinen. Viiden vuorokauden jälkeen ilman vettä ja ruokaa hänen onnistui amputoimaan kätensä murtamalla ensin luut ja leikkaamalla Lehtermänillä.
Aluksi pelkäsin että tämä kirja aiheuttaisi pahoinvointia, onhan tarina aika groteski, mutta onneksi siitä ei ollut pelkoa. Eniten jäin pohtimaan Aronin havaintoaan omasta elämästään; hän oli keskittynyt tekemään asioita ja määritteli itsensä tekojensa mukaan. Hän luuli olevansa onnellinen juuri tekojen kautta. Mitä lähemmäs hän pääsi tavoitteitaan (kaikkien yli 14-tuhat-jalkaisten huippujen nousua), sen enemmän hän tuntisi elävänsä. Lopulta hän itsekin huomasi että onnellisuus tulee jostain muualta. Hän siteeraa jotain ajattelijaa (jonka nimen nyt unohdan) "love what you do and do what you love". Itse en allekirjoita täysin tätä jälkimmäistä osaa, vaan pidän erityisen tärkeänä tuota "love what you do" osaa.
Olen itsekin käynyt läpi saman havainnon; aiemmin etsin aina vain suurempia seikkailuita, kuten matkustelua Väli-Amerikkaan tai Afrikkaan. Jossain vaiheessa tuli raja vastaan. Panokset ja panostukset alkoivat olla niin kovia ettei minulla enää riittänyt rahkeet tuottaa suurempia seikkailuita, eikä oikeastaan haluakaan enää riittänyt. Ehkä minä aikuistuin. Tämä ei tarkoita että nämä matkat olisivat olleet suoritushenkisiä eksursioita fysiikan äärirajalle, vaan että niiden tarkoitus oli tuottaa suurempia ja suurempia elämyksiä. Yöpyminen intiaanikylässä viidakon keskellä tai jouluaatto Timbuktussa. Lopulta se ei vain riittänyt.
Nyt kun kävin Indonesiassa oli tavoite toisenlainen. Halusin pitää lomaa. Halusin rauhoittua. Halusin irtautua arjesta - tarvitsin sitä. Kun samalla sain hienoja elämyksiä oli se täydellinen kombinaatio. Jotenkin paradoksaalisesti tämä samalla antaa minulle vastaisuudessa luvan lähteä lomalle vaikka Teneriffalle, koska siellä voi varmasti samalla tavalla irtautua arjesta ja todennäköisesti myös rauhoittua.
keskiviikkona, marraskuuta 22, 2006
Asioista ja niiden merkityksestä
Ottaessani sukellus- ja muita kuvia tuolla lomalla huomasin tosiasian, joka on varmasti monille tuttu. Itse otetuilla kuvilla on paljon suurempi merkitys kuin jonkun muun ottamilla muutoin täsmälleen samanlaisilla kuvilla. Tai jos joku teistä lukijoista katselee ottamiani kuvia, on niillä teillekin enemmän merkitystä, koska tiedättä että ne ovat minun ottamia, kuin jos ne olisivat jonkun täysin tuntemattoman (persoonattoman) kuvaajan ottamia.
Tietoisuus kontekstista tuo kuvalle siis lisäarvoa. Tämä on jännittävä ilmiö. Kun siis katselen vaikkapa kuvia suomalaisten sotilaiden julmuuksista toisen maailmansodan aikana, eivät ne minua muuten koskettaisi, mutta kun tiedän että nämä ihmiset ovat suomalaisia, voisin tuntea jonkun kuvissa näkyvistä ihmisistä, koskettavat kuvat minua aivan toisella tavalla. Ties vaikka joku näistä olisi minun sukulaiseni? Äkkiä tulee raskas olo sydämmeen.
Insinööriminä yrittää turhaan väittää vastaan; kuva on kuva ja kaikken kuvassa näkyvän on luotava kuvan merkitys, koska kuvassa ei ole mitään muuta sisältöä kuin se mikä siinä näkyy. Kuitenkin tiedän asian olevan toisin. Kuvassa on muutakin sisältöä kuin se mikä siinä näkyy. Usein, kuten noissa Hesarin sotakuvissa, luodaan viitekehys kuvatekstillä. Teksti liittää kuvan johonkin jonka tunnen ennestään, johonkin, johon minulla on ennestään jonkunlainen kosketuspinta. Tällä tavoin kuvasta tulee henkilökohtainen osa minun maailmankuvaani.
Nyt jos olisin esimerkiksi mainosalalla, lähtisin tietysti pohtimaan miten tällaisia asioiden merkityksiä voisi hyödyntää mainostamisessa, mutta ainainen hyötynäkökulma saa minut voimaan pahoin. Kaikki kunnia Pirkalle, hänen blogissansa on paljon teräviä havaintoja, mutta pelkän hyödyn tavoittelu on aika pinnallista. Itse haluaisin pohtia miten voin ottaa valokuvia siten, että niillä on katsojalle merkitys ilman kuvatekstiä. En haluaisi "selittää vitsiä" kuvateksteillä, vaan haluaisin ottaa kuvia jotka toimivat itsenäisinä taideteoksina.
Päästyäni näin pitkälle huomaan että asioiden merkitys on moniulotteinen asia. Sitä pitäisi pohtia vielä paljon. En voi muuta kuin päätyä osoittelevan rekursiiviseen ja monimieliseen kysymykseen; Mikä on asioiden merkityksen merkitys?
Tietoisuus kontekstista tuo kuvalle siis lisäarvoa. Tämä on jännittävä ilmiö. Kun siis katselen vaikkapa kuvia suomalaisten sotilaiden julmuuksista toisen maailmansodan aikana, eivät ne minua muuten koskettaisi, mutta kun tiedän että nämä ihmiset ovat suomalaisia, voisin tuntea jonkun kuvissa näkyvistä ihmisistä, koskettavat kuvat minua aivan toisella tavalla. Ties vaikka joku näistä olisi minun sukulaiseni? Äkkiä tulee raskas olo sydämmeen.
Insinööriminä yrittää turhaan väittää vastaan; kuva on kuva ja kaikken kuvassa näkyvän on luotava kuvan merkitys, koska kuvassa ei ole mitään muuta sisältöä kuin se mikä siinä näkyy. Kuitenkin tiedän asian olevan toisin. Kuvassa on muutakin sisältöä kuin se mikä siinä näkyy. Usein, kuten noissa Hesarin sotakuvissa, luodaan viitekehys kuvatekstillä. Teksti liittää kuvan johonkin jonka tunnen ennestään, johonkin, johon minulla on ennestään jonkunlainen kosketuspinta. Tällä tavoin kuvasta tulee henkilökohtainen osa minun maailmankuvaani.
Nyt jos olisin esimerkiksi mainosalalla, lähtisin tietysti pohtimaan miten tällaisia asioiden merkityksiä voisi hyödyntää mainostamisessa, mutta ainainen hyötynäkökulma saa minut voimaan pahoin. Kaikki kunnia Pirkalle, hänen blogissansa on paljon teräviä havaintoja, mutta pelkän hyödyn tavoittelu on aika pinnallista. Itse haluaisin pohtia miten voin ottaa valokuvia siten, että niillä on katsojalle merkitys ilman kuvatekstiä. En haluaisi "selittää vitsiä" kuvateksteillä, vaan haluaisin ottaa kuvia jotka toimivat itsenäisinä taideteoksina.
Päästyäni näin pitkälle huomaan että asioiden merkitys on moniulotteinen asia. Sitä pitäisi pohtia vielä paljon. En voi muuta kuin päätyä osoittelevan rekursiiviseen ja monimieliseen kysymykseen; Mikä on asioiden merkityksen merkitys?
tiistaina, marraskuuta 21, 2006
Lomaltapaluu
Kotona taas. Kuvia löytyy verkosta; 2006-Bunaken-Indonesia sekä 2006-Singapore. Muokkasin myös tämän sivun ulkonäköä siten että tuonne oikealle tuli kohta "kuvat", jossa on linkit yksittäisiin sivuihin eri matkoilta.
Näiden lisäksi kurisoiteettina kuva Frankfurtin kentältä. Joku oli ilmeisesti halunnut autonsa mukaan matkatavarana. Taisi tulla muutama kilo ylipainoa.
Tunnistaako joku automallin? Voisi kelvata minullekin kauppakassiksi.
Näiden lisäksi kurisoiteettina kuva Frankfurtin kentältä. Joku oli ilmeisesti halunnut autonsa mukaan matkatavarana. Taisi tulla muutama kilo ylipainoa.
Tunnistaako joku automallin? Voisi kelvata minullekin kauppakassiksi.
maanantaina, marraskuuta 20, 2006
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)